Part 30

"Onko Anna huomattu? Tapasitko sinä hänet järven luona?"

"Ei, hän pelastautui pysymällä poissa kohtauspaikalta. Mentyäni venehuoneelle ei siellä ollut ketään."

"Enemmän, enemmän!"

"Minä menin sisään ja odotin muutamia minuutteja. Levottomuuteni saattoi kumminkin minut nousemaan ylös ja katsomaan ulkona ympärilleni. Tultuani ulos näin minä muutamia merkkejä hiekassa aivan venehuoneen vieressä. Minä kumarsin alas katsoakseni, mitä ne olivat, ja huomasin silloin hiekkaan kirjoitetun sanan. Sana oli -- _etsikää_!"

"Ja sinä pyyhit pois sen hiekasta?"

"Miten sinä sen tiedät, Marian?"

"Minä näin itse paikan hakiessani sinua venehuoneesta. Jatka, jatka!"

"Niin, minä kaaputin pois hiekan ja löysin kohta paperin, johon oli kirjoitettu ja jossa oli allekirjoitus A. C."

"Missä se on?"

"Sir Percival on ottanut sen."

"Voitko muistaa sen sisällön? Luuletko voivasi kertoa sen minulle?"

"Pääasiallisen sisällön voin minä varmaan sanoa sinulle, Marian. Se oli varsin lyhyt. Sinä olisit varmaan muistanut sen sana sanaltaan."

"Koeta sanoa minulle, miten se kuului, ennenkun kerrot enemmän."

Hän täytti pyyntöni. Minä merkitsen kirjeen sisällön tähän aivan niin, kun hän lausui sen minulle:

"Minut näki yhdessä Teidän kanssanne eilen suuri ja lihava, vanha mies. Olin pakotettu juoksemaan välttääkseni joutumasta hänen käsiinsä. Hän ei ollut kyllin nopea seuratakseen minua, joten minä hävisin hänen näkyvistään puiden sekaan. En uskalla tulla takaisin tänään samalla tunnilla. Kirjoitan tämän ja kätken sen hiekkaan kello 6 aamulla ilmoittaakseni tästä Teille. Kun me ensi kerran tahdomme puhua rikollisen puolisonne salaisuudesta, niin täytyy meidän olla turvassa vainoomiselta tai olla kokonaan puhumatta. Koettakaa olla kärsivällinen. Lupaan tavata Teitä taaskin ja oikein pian. -- A. C."

Kuvaus "suuri ja lihava, vanha mies", jonka Laura vakuuttaa sananmukaisesti toistaneensa minulle, ei jättänyt minulle epäilyksen varjoakaan siitä, kuka vakooja oli. Minä muistin edellisenä päivänä sanoneeni sir Percivalille kreivin läsnäollessa Lauran menneen venehuoneeseen etsimään rintaneulaansa. Luultavasti oli hän seurannut häntä päättävällä tavallansa rauhoittaakseen häntä allekirjoitusjutun johdosta heti sen jälkeen, kun hän oli kertonut minulle sir Percivalin suunnitelmain muutoksesta. Siinä tapauksessa olisi hän voinut olla venehuoneen läheisyydessä vain sen hetkisen, jolloin Anna Catherick huomasi, että hän ja Laura olivat vartioidut. Epäiltävä, kiireinen tapa, jolla hän erosi Laurasta, oli varmaankin aiheuttanut hänen turhan yrityksensä ahdistaa häntä. Heidän edellisestä keskustelustaan ei hän ollut voinut kuulla mitään. Verratessani matkaa asuinkartanon ja järven välillä sekä sitä aikaa, jolloin hän jätti minun salonkiin, siihen aikaan päivällä, jolloin Laura ja Anna Catherick olivat keskustelleet toistensa kanssa, täytyi minun tulla täydellisesti siihen vakuutukseen, että asianlaita oli niin.

Päästyäni siten jonkunlaiseen varmuuteen oli minun ensimäinen, innokas harrastukseni tutkia, mitä huomioita sir Percivalin oli onnistunut tehdä kreivi Foscon ilmiannon johdosta.

"Millä tavoin sinä menetit kirjeen?" kysyin minä. "Mitä teit sinä sillä löydettyäsi sen hiekasta?"

"Luettuani sen läpi kerran", vastasi Laura, "otin minä sen mukaani venehuoneeseen lukeakseni sen vielä kerran. Lukiessani lankesi varjo paperille. Katsoessani ylös seisoi sir Percival ovella ja katseli minua."

"Koetitko kätkeä kirjeen?"

"Kyllä, kyllä koetin -- mutta hän esti sen. 'Sinun ei tarvitse vaivata itseäsi salaamalla sitä', sanoi hän! 'Minä olen sattumalta lukenut kaikki tyyni.' Minä voin vain katsoa häntä lohduttomalla silmäyksellä -- mitä voisin minä vastata? 'Ymmärrätkö minua?' alkoi hän, taas 'minä olen lukenut sen. Kaivoin sen hiekasta kaksi tuntia sitten, panin sen takaisin, kirjoitin sanan paikalle ja sovitin parhaalla tavalla, että se joutuisi käsiisi. Sinä et voi kiemurrella asiasta valehtelemalla. Sinä näet Anna Catherickin salaa eilen ja nyt istut sinä siinä hänen kirjeensä käsissäsi. Minä en ole vanginnut _häntä_ vielä, mutta _sinä_ olet vallassani. Anna minulle kirje. Hän tuli luokseni -- minä olin yksin hänen kanssaan Marian -- mitä voin tehdä? -- Minä annoin hänelle kirjeen".

"Mitä hän sanoi annettuasi kirjeen?"

"Ensin ei hän sanonut mitään. Hän tarttui käsivarteeni ja saattoi minut venehuoneesta sekä katsoi ympärilleen kaikille tahoille, ikäänkuin hän olisi peljännyt jonkun ihmisen näkevän tai kuulevan minua. Sitten puristi hän kätensä lujemmin käsivarteni ympäri ja kuiskasi minulle? 'Mitä sanoi Anna Gatherick eilen sinulle? Minä tahdon kuulla joka ainoan sanan ensimmäisestä viimeiseen'."

"Kerroitko hänelle sen?"

"Minä olin yksin hänen kanssaan, Marian -- hänen kova kätensä kouristi niin pahoin käsivarttani -- mitä piti minun tehdä?"

"Näkyykö vielä mitään merkkiä käsivarressasi? Annas katson."

"Miksi tahdot katsoa, Marian?"

"Minä tahdon nähdä sen, Laura, koska tästä päivästä meidän kärsivällisyytemme täytyy loppua ja meidän vastarintamme alkaa. Tämä hänen julmuutensa jälki on ase häntä vastaan. Anna minun nyt nähdä se -- kenties täytyy minun vastaisuudessa valalla vahvistaa se."

"Oi, Marian, älä katso minuun noin! Älä puhu tuolla tavoin! Ei se koske enää!"

"Anna minun nähdä se!"

Hän kääri hihansa, ja minä näin sir Percivalin raa'an väkivallan jäljet. Minä olin jo kokenut niin paljon, etten minä enää voinut murehtia, en vuodattaa kyyneltä -- enpä edes kauhistua siitä. Sanotaan meidän naisten olevan joko parempia tai huonompia kuin miehet. Jos se houkutus rikokseen, joka esiintyy muutamille sukupuoleni onnettomille olennoille ja tekee heidät huonommiksi, tällä hetkellä olisi ilmaantunut minulle --! Jumalan olkoon kiitos! kasvoni eivät kumminkaan paljastaneet mitään sir Percivalin puolisolle. Tuo lempeä, viaton, rakastava olento luuli vain minun peljästyneen ja tulleen suruiseksi hänen tähtensä -- eikä ajatellut sen enempää.

"Älä ole niin kovin levoton, Marian", sanoi hän yksinkertaisesti vetäessään alas hihaansa. "Ei se koske enää."

"Minä tahdon koettaa ajatella sitä levollisesti sinun tähtesi, rakkahani. -- No hyvä, puhu enemmän. -- Sinä sanoit hänelle kaikki, mitä Anna Catherick oli kertonut sinulle -- kaikki, mitä sinä kerroit minulle?"

"Niin, kaikki. Hän vaati sen -- minä olin yksin hänen kanssaan -- minä en voinut mitään salata."

"Sanoiko hän mitään sinun lopetettuasi?"

"Hän katsoi minuun ja nauroi itsekseen ivallisen katkerasti. -- 'Minä saan kyllä sinun tunnustamaan kaiken muunkin', sanoi hän, 'kuuletko -- kaiken muunkin'. Minä vakuutin hänelle sanoneeni jo kaiken, minkä tiesin. 'Älä luule voivasi minulle kuvitella sitä', vastasi hän, 'sinä kyllä tiedät enemmän, kuin sinä tahdot tunnustaa minulle. Etkö tahdo tunnustaa kaikkea? Sinun _täytyy_ tunnustaa! Minä pakotan sinut tunnustamaan tultuamme kotiin, vaikkakaan minä en voi tehdä sitä täällä!' -- Hän vei minut mukanaan toista tietä puiston kautta -- tietä, jolla minä en ollenkaan voinut toivoa tapaavani sinua -- eikä sanonut sanaakaan, ennenkun me olimme asuinkartanon läheisyydessä. Hän pysähtyi silloin taas ja sanoi: 'Tahdotko miettiä asiaa paremmin nyt, ennenkun on myöhäistä, ja sanoa minulle kaikki?' -- Minä voin vain toistaa, mitä olin jo sanonut. Hän kirosi minun itsepäisyyttäni, meni nopeasti eteenpäin ja veti minut mukanaan portista. 'Sinun ei onnistu pettää minua', sanoi hän, 'sinä tiedät enemmän, kuin sinua miellyttää ilmoittaa minulle. Minä saan kyllä sinun tunnustamaan -- minä pakotan sinun arvoisan sisaresi tekemään samoin. Nyt tulee loppu kaikista kuiskailemisista ja kaikista punomistanne juonista. Te ette saa nähdä toisianne, ennenkuin olette tunnustaneet kaikki tyyni. Minä annan vartioida teitä joka vuorokauden tunti, kunnes olette sanoneet totuuden'. Hän oli kerrassaan kuuro ottaakseen huomioon, mitä minä sanoin, ja vei minut mukanaan huoneeseeni. Fanny istui siellä ompelemassa minulle, mutta hän käski hänen mennä heti ulos! 'Minä ryhdyn toimenpiteihin, ett'et sinä voi käydä yhteen liittoon', sanoi hän. 'Sinun täytyy muuttaa täältä tänä päivänä. Jos emäntäsi tarvitsee kamarineitoa, niin valitsen minä itse hänelle sellaisen'. -- Hän lykkäsi minut tänne huoneeseen, sulki oven ja asetti tuon raa'an naisen minua vartioimaan eteiseen. -- Oi Marian. Hän näytti mielettömältä ja puhui kuin mieletön. Sinä et sitä ehkä usko, -- mutta minä vakuutan sinulle, että hän teki niin."

"Minä uskon sen, Laura. Hän on mieletön -- mieletön rikollisen omantunnon tuskan takia! Joka sana, minkä sinä olet lausunut minulle, saattaa minut yhä varmemmaksi, että Anna Catherickin poistuessa luotasi eilen olit sinä huomaamaisillasi salaisuuden, joka olisi voinut saattaa ilkeän miehesi turmioon -- ja hän uskoo sinun huomanneen sen. Sinä et voisi sanoa tai tehdä mitään, joka voisi tyynnyttää tätä kamalaa epäluuloa tai vakuuttaa hänen petollista mieltään sinun rehellisyydestäsi. Minä en sano, rakkahani, tätä pelottaakseni sinua. Minä sanon sen avatakseni sinun silmäsi näkemään, millainen sinun asemasi todellisuudessa on, ja vakuuttaakseni sinua, kuinka äärettömän välttämätöntä on, että sinä sallit minun ryhtyä niihin toimenpiteisiin sinun turvaksesi, joihin minä mahdollisesti voin ryhtyä niin kauan, kun meillä on vielä vapautta siihen. Kreivi Foscon välitys on hankkinut minulle tilaisuuden tulla luoksesi tänään, mutta kukapa tietää, eikö hän kiellä tätä suosiotaan huomenna. Sir Percival on jo poistanut Fannyn, koska hän on viisas tyttö ja sinuun hyvin kiintynyt -- ja ottanut sijaan toisen henkilön sinua palvelemaan, joka ei vähääkään harrasta sinun hyvääsi ja jonka alhainen käsityskanta kohottaa häntä tuskin pihakoiraa korkeammalle. On mahdotonta sanoa, mihin väkivaltaisiin toimenpiteisiin tästä lähtein ryhdytään, jollemme me estä häntä ja hanki itsellemme jotain suojaa."

"Mitä voimme me tehdä, Marian? Oi, jospa me voisimme poistua tästä paikasta ainaiseksi!"

"Kuule minua, Laura -- ja koeta uskoa, ett'et sinä kumminkaan ole aivan turvaton niin kauan, kun minä olen luonasi."

"Minä tahdon uskoa sen -- minä uskon sen todellakin. Mutta älä unhota aivan Fanny-raukkaakaan koettaessasi auttaa minua. Hänkin tarvitsee turvaa ja lohdutusta."

"Minä en unhota häntä. Puhuin hänen kanssaan ennen tänne tuloani ja minä olen jo sopinut hänen kanssaan tavata vielä kerran tänä iltana. Ei ole turvallista panna kirjeitä Blackwater-Parkin postilaukkuun -- ja minun on kirjoitettava tänään kaksi kirjettä sinun tähtesi, joita ei voi jättää kenenkään muun käsiin kuin Fannyn."

"Mitä kirjeitä?"

"Ajattelen kirjoittaa herra Gilmoren liikekumppanille, joka on tarjonnut apuansa, jos joitain enempiä vaikeuksia meille ilmaantuisi. Niin vähän, kuin minä tunnenkin lakia, olen minä kumminkin vakuutettu sen suojaavan naisia sellaiselta kohtelulta, jota tämä konna osoitti tänään sinua kohtaan. Minä en aio mennä selittämään mitään yksityiskohtia Anna Catherickiin nähden, koska minä en voi antaa mitään varmoja tietoja tästä asiasta. Mutta asianajajalle ilmoitetaan sinun käsivarressasi olevat väkivallan merkit ja se hävytön tapa, jota miehesi on osoittanut sinulle tässä huoneessa -- hän on saapa minun kirjeeni, ennenkun minä tänä iltana suljen silmäni!"

"Mutta ajattelehan julkista häväistysjuttua, Marian!"

"Olen tarkoin sitä ajatellutkin -- sir Percivalilla on enemmän pelkäämistä kuin sinulla. Pelko tämän asian julkisesta käsittelystä voisi kenties saada hänet järkiinsä, kun ei mikään muu voisi auttaa."

Puhuessani tätä nousin minä ylös, mutta Laura pyysi minua jäämään luokseen.

"Sinä saatat täten hänet raivoon", sanoi hän, "ja teet asemamme kymmentä kertaa vaarallisemmaksi."

Minä tunnustin totuuden -- näiden sanojen masentavan totuuden mutta en kumminkaan voinut sitä myöntää hänelle. Siinä levottomuutta herättävässä asemassa, johon me olimme joutuneet, ei ollut mitään apua eikä mitään toivoa, jollemme me uskaltaneet ryhtyä äärimmäisyyteenkin. Minä sanoin sen hänelle vaikka niin lievästi kuin voin. Hän huokasi syvään, mutta ei väittänyt vastaan. Hän kysyi vain, kenelle minä kirjoittaisin toisen kirjeen.

"Herra Fairlielle", sanoin minä. "Setäsi on sinun lähin miessukulaisesi ja perheen päämies. Hänen täytyy, hän _tulee_ suojelemaan sinua."

Laura pudisti päätänsä suruisen näköisenä.

"Niin, niin", jatkoin minä, "sinun setäsi on heikko, itsekäs maailmanmies, sen tiedän kyllä; mutta hän ei ole kuitenkaan sir Percival Glyde, eikä hänellä ole sellaista ystävää luonaan kuin kreivi Fosco. Minä en odota mitään hyvää koituvan hänen hyväntahtoisuudestaan tai harrastuksestaan sinua tai minua kohtaan. Mutta hän tekee mitä tahansa saadakseen laiskotella ja elää häiritsemättömässä levossa. Jos minä vain saan hänet siihen vakuutukseen, että hänen välityksensä tällä hetkellä pelastaa hänet muutoin välttämättömästä levottomuudesta, huolesta ja edesvastuusta tulevaisuudessa, niin saadaan hänet pakotetuksi toimimaan itsensä vuoksi. Minä tiedän, kuinka on meneteltävä hänen kanssaan. Laura -- minä olen saanut kokemusta."

"Jos sinä vain saisit hänen suostumaan siihen, että minä joksikin ajaksi saisin palata Limmeridgeen olemaan hiljaisuudessa sinun kanssasi, Marian, niin luulisin minä itseni melkein yhtä onnelliseksi kuin ennen avioliittoani."

Nämä sanat johdattivat ajatukseni toiselle taholle. Eiköhän olisi mahdollista pakottaa sir Percival valitsemaan toinen kahdesta vaihtoehdosta: joko joutumaan häväistysjutun alaiseksi julkisen syytöksen takia väkivallasta vaimoansa kohtaan tahi jonkun aikaa kestävään eroon ilmoittamalla syyksi vaimon poissa-oloon käynti sedän luona? Eiköhän sir Percival suostuisi jälkimäiseen vaihtopuoleen? Se oli epäiltävää -- enemmän kuin epäiltävää. Niin vähän toivoa kuin olikin kokeen onnistumisesta, oli kumminkin syytä koettaa sitä -- ja minä päätinkin tehdä niin -- suorassa epätoivossa siitä, ett'en tietänyt parempaa neuvoa.

"Setäsi saa tietää toivomuksesi", sanoin minä, "ja kaikissa tapauksissa tahdon minä pyytää myöskin herra Kyrlen neuvoa tässäkin pulmassa. Voihan mahdollisesti olla jotakin hyvää siitä -- niin, minä tahdon toivoa, että niin tapahtuu!"

Sanoessani tätä nousin minä jälleen ylös, mutta uudelleen koetti Laura saada minut pysähtymään.

"Älä mene luotani", sanoi hän levottomasti. "Minun salkkuni on pöydällä. Voithan sinä kirjoittaa täällä."

Minua vaivasi sanomattomasti ollessani pakotettu kieltäytymään, vaikka minä teinkin sen pitäessäni hänestä huolta. Mutta me olimme jo olleet liian kauan erillämme kaikista muista talon henkilöistä. Toivomme saada taaskin tavata riippui kenties aivan yksinomaan siitä, ett'emme herättäisi uusia epäluuloja. Oli siis oikea aika näyttäytyä taaskin levollisena ja huolettomana alakerrassa noiden halveksittavain ihmisten joukossa, jotka kenties parhaillaan puhuivat meistä. Minä selitin tämän onnettoman välttämättömyyden Lauralle ja sain hänen katsomaan asiaa samalta kannalta.

"Minä tulen takaisin, rakkahani, tunnin kuluttua", sanoin minä. "Tällä kerralla on pahin kyllä ohi. Ole levollinen äläkä pelkää mitään."

"Onko avain ovessa, Marian? Voinko minä sulkea sen sisäpuolelta?"

"Niin tässä on avain. Sulje ovi äläkä avaa kenellekään muulle kuin minulle."

Minä suutelin häntä ja poistuin. Poistuessani oli lohduttavaa kuulla, kuinka hän kiersi avainta lukossa, ja tietää, ett'ei kukaan voinut päästä sisään ilman hänen suostumustaan.

X.

Heinäkuun 5 päivänä. -- Juuri kun minä tulin portaille, pölähti päähäni, että kenties olisi minunkin varovaisinta sulkea oma oveni ja minä otin avaimen mukaani. Päiväkirjani ja muut paperit olivat jo varmassa tallessa kirjoituspöydän laatikossa, mutta kaikki muut kirjoitukset olivat esillä huoneessa. Niiden joukossa oli myöskin sinetti, jossa oli tavallinen kuva, kaksi kyyhkystä juomassa samasta maljasta, sekä muutamia imupaperilehtiä, joissa kenties voisi olla jotakin jäljennöstä eilisiltaisista kirjoituksistani. Mielikuvitukseni oli niin niiden epäilyjen valtaama, jotka nyt olivat tulleet osaksi itseäni, että yksin tuollaisetkin pikkuasiat näyttivät minusta vaarallisilta -- eipä suljettu pöydän laatikkokaan ollut täysin varma, jollen minä lukitsemalla oven estänyt kaikkea pääsyä huoneeseen.

Minä en voinut huomata kenenkään olleen huoneessani puhuessani Lauran kanssa. Kirjoituskaluni, joita minä olin palvelijattareni kieltänyt koskaan koskemasta, olivat tavallisuuden mukaan pöydällä hajallaan. Ainoa, mikä kummastutti minua, oli että sinetti oli pantu koteloonsa samoinkuin kynät ja lakka. Minä en ollut, ikävä kyllä, tavoiltani niin säännöllinen tehdäkseni niin; mutta kun minä en voinut muistaa panneeni sitä muuallekaan ja siis olin epävarma, enkö minä kerran lähemmin ajattelematta olisi saattanut panna sitä oikealle paikallensa, niin en minä ajatellut enempää tätä pikku-asiaa. Minä suljin oven, pistin avaimen taskuuni ja menin alas.

Rouva Fosco seisoi yksin eteisessä ilmapuntaria katsomassa.

"Se laskee edelleenkin", sanoi hän; "pelkäänpä saavamme lisää sadetta."

Hänen muodossaan oli taas tavallinen ilme ja tavallinen väri. Mutta käsi, jolla hän osoitti ilmapuntaria, vapisi vielä.

Olikohan hän jo kertonut miehelleen kuulleensa Lauran kutsuneen kreivi Foscoa "vakoojaksi"? Minun epäilyni, että hän oli tehnyt niin, minun voittamaton, mutta epämääräinen pelkoni sen seurauksista, minun vakuutukseni niiden pikkupiirteiden johdosta, joita naiset helposti löytävät toisistaan, että kreivitär, huolimatta hyvin teeskennellystä ulkonaisesta kohteliaisuudesta, ei ollut unhottanut, että hänen veljentyttärensä syyttömästi seisoi hänen ja kymmenen tuhannen punnan perinnön välillä -- kaikki tuli silmänräpäyksessä ajatuksiini, kaikki pakotti minua puhumaan siinä mielettömässä toivossa, että minä vaikutusvoimallani voisin aikaansaada jotakin hyvää sovittaakseni Lauran tekemää loukkausta.

"Saanko toivoa Teidän ystävällistä huomiotanne, kreivitär, jos minä uskallan puhua kanssanne varsin kiusallisesta asiasta?"

Hän pani kätensä ristiin ja nyökäytti päätänsä sanomatta sanaakaan ja herkeämättä silmänräpäykseksikään katsomasta minuun.

"Kun Te olitte kyllin hyvä jättääksenne minulle nenäliinani", jatkoin minä, "pelkään minä kovin Teidän sattumalta kuulleen Lauran lausuvan jotakin, jota minä varsin vastenmielisesti tahtoisin toistaa ja jota minä en tarjoudu puolustamaankaan. Minä uskallan toivoa vain, ett'ette ole katsonut sen olevan sen arvoisen, että olisitte ilmoittanut kreiville."

"Minkään arvoiseksi en minä voi sitä katsoa", vastasi kreivitär nopeasti ja terävästi. "Mutta", jatkoi hän, ottaen hetkiseksi jääkylmän tapansa, "minulla ei ole salaisuuksia miehelleni edes pikku asioissakaan. Hänen juuri huomauttaessaan, että minä näytin alakuloiselta, oli minun vastenmielinen velvollisuuteni ilmoittaa alakuloisuuteni syy hänelle; minä tahdon siis suoraan sanoa, neiti Halcombe, että minä olen puhunut kuulemastani miehelleni."

Minä olin valmistunut kuulemaan, että asianlaita oli niin, ja kumminkin jäykistyin minä kauhusta kuullessani nämä sanat.

"Sallikaa minun sydämellisesti pyytää Teitä, kreivitär -- ja onnistukoon minun saada kreivikin käsittämään joksikin anteeksiannoksi se onneton asema, johon minun sisareni on joutunut. Hän puhui ollessaan mielenliikutuksissaan sen loukkauksen ja vääryyden johdosta, jota hän sai kokea mieheltään -- eikä hän voinut hillitä itseään lausuessaan nämä äkkipikaiset sanat. Voinko toivoa, että ne jalomielisesti annetaan hänelle anteeksi?"

"Aivan varmasti", lausui kreivin levollinen ääni takanani. Hän oli kirjastosta äänettömin askelin hiipinyt luoksemme.

"Lausuessaan nämä äkkipikaiset sanat", jatkoi hän, "teki lady Glyde minulle vääryyden, jota minä valitan -- ja jonka annan anteeksi. Älkäämme palatko enää tähän asiaan, neiti Halcombe, vaan koettakaamme unhottaa se tästä hetkestä."

"Te olette kovin hyvä", sanoin minä, "Te vapautatte minut sanomattomasta --"

Minä koetin puhua enemmän, mutta hänen silmänsä olivat kiintyneet minuun; hänen kamala hymynsä, joka vain peitti muut vaikutelmat, loisti jääkylmänä ja kovana hänen leveiltä, sileiltä kasvoiltaan. Minun epäilykseni tätä rajatonta petollisuutta ja teeskentelyä kohtaan, alennuksen tunteeni, kun minä olin antautunut yrittämään lepyttää hänen rouvaansa ja häntä itseään, herättivät minussa sellaisen tuskan ja sekaannuksen, että sanat kuolivat huulilleni, ja minä seisoin aivan mykkänä.

"Minä rukoilen polvillani, ett'ette lausu sanaakaan enemmän, neiti Halcombe -- minua vaivaa todellakin, että olette katsonut tarpeelliseksi puhua niinkin paljon". Lausuttuaan nämä kohteliaat sanat tarttui hän minun käteeni -- kuinka minä halveksin itseäni ja kuinka vähän minua lohduttaa, että minä sallin sen Lauran takia! -- ja vei sen myrkyllisille huulillensa. Ennen sitä hetkeä en minä ole oikein käsittänyt kammoani häntä kohtaan. Tämä tuttavallisuus vaikutti minuun, aivankuin se olisi ollut suurin loukkaus. Ja kumminkin kätkin minä kauhuni häntä kohtaan -- minä koetin hymyilläkin -- minä, joka säälimättömäsi halveksien toisten naisten teeskentelemistä, olin nyt viekkain -- viekas kuin se Judas, jonka huulet nyt koskettivat kättäni.

Minä en olisi voinut säilyttää minua alentavaa itsehillitsemistäni -- tämän kaikkiaan voin minä vielä tunnustaa omaksi arvontunnokseni -- jos hän olisi jatkanut minuun katsomistaan. Hänen rouvansa oli mustasukkainen kuin naarastiikeri, ja tämä seikka tuli minun avukseni; hän pakotti näet miehensä kääntämään huomionsa minusta samana hetkenä, kun tämä oli ottanut käteni. Hänen kylmät, siniset silmänsä elostuivat, hänen harmaankalpeat kasvonsa leimahtivat ja muutamina silmänräpäyksinä näytti hän monta vuotta nuoremmalta kuin hän todellisuudessa oli.

"Kreivi!" sanoi hän. "Englantilainen nainen ei voi täysin arvostella Teidän ulkomaalaisia kohteliaisuuden osoituksianne."

"Suo anteeksi, enkelini! Paras ja minulle rakkain englannitar koko maailmassa ymmärtää kumminkin niiden täyden merkityksen." Näin sanoen päästi hän hiljaa minun käteni ja tarttui sen sijaan vaimonsa käteen, jonka hän vei huulillensa.

Minä kiiruhdin taaskin portaita ylös ja pakenin omaan huoneeseeni. Jos minulla olisi ollut aikaa ajatella, olisivat varmaan minun kuvitteluni, jäätyäni yksin, tuottaneet minulle katkeraa tuskaa. Mutta nyt minulla ei ollut aikaa siihen. Mieleni rauhan ja rohkeuden onneksi ei tässä ollut aikaa muuhun kuin toimintaan.

Kirjeet asianajajalle ja herra Fairlielle olivat vielä kirjoittamatta, ja hetkistäkään viivyttelemättä istuuduin minä suorittamaan tämän velvollisuuteni.

Ei ollut monta keinoa eikä apuneuvoa, joiden valinta olisi saattanut minut ymmälle -- minulla ei ollut päinvastoin kehenkään muuhun kuin itseeni turvaamista. Sir Percivalilla ei ollut ystäviä eikä sukulaisia naapuristossa, joiden apuun minä olisin voinut luottaa. Hän eli mitä välinpitämättömimmässä -- vieläpä muutamissa tapauksissa vihamielisessä suhteessa niiden samanarvoisien ja yhteiskunnalliseen asemaan kuuluvien perheiden kanssa, jotka olivat paikkakunnalla. Eikä meillä ollut isää eikä veljeä, joka olisi voinut suojella meitä. Minulla ei ollut mitään muuta valittavana kuin kirjoittaa näille molemmille kirjeet -- tai sitten saattaa Laura ja itseni huonoon valoon ja tehdä kaikki rauhallinen ratkaisu tulevaisuudessa mahdottomaksi salaisesti pakenemalla Blackwater-Parkista. Ei mikään muu kuin suurin vaara voinut oikeuttaa meitä ottamaan tätä viimemainittua askelta. Täytyi yrittää ensin kirjeillä -- minä istuuduin siis ja kirjoitin ne.