Part 3

Siinä, keskellä leveää, kuun valaisemaa maantietä seisoi -- ikäänkuin hän olisi samana hetkenä kohonnut maasta tai pudonnut taivaasta -- yksinäinen nainen puettuna kiireestä kantapäähän valkoseen pukuun, hänen silmänsä tarkastivat vakavalla, tutkivalla ilmeellä minua, hänen ojennettu kätensä osoitti Lontoon yllä olevaa tummaa pilveä siinä seisoessamme vastakkain. Hämmästyin liian paljon ja vakavasti nähdessäni aavistamatta tuon kummallisen olennon tällä yksinäisellä paikalla sydän yöllä kysyäkseni, mitä hän tahtoi. Omituinen nainen puhui ensin.

"Johtaako tämä tie Lontooseen?" kysyi hän.

Minä katsoin tarkkaan häntä hänen tehdessään tämän kummallisen kysymyksen. Kello oli nyt melkein yksi. Kuunvalossa voin minä huomata, että hänellä oli väritön, nuorekas muoto, laiha ja kuihtunut poskilta ja leuan ympäriltä; suuret, suruiset, tavattoman tarkastavat silmät, hermostunut, päättämätön ilme suupielissä ja vaalea, kullankeltainen tukka. Ei ollut mitään rohkeata, mitään häpeämätöntä hänen esiintymistavassaan; se oli hiljaista ja välttelevää -- hieman surullista ja epäilevää; se ei näyttänyt olevan aivan ylhäisen naisen, mutta ei taas alhaissäätyisenkään. Ääni oli -- sikäli kuin olen vielä kuullut sitä -- jotenkin kummallisen hiljaista ja yksitoikkoista, ja hän puhui tavattoman nopeaan. Hänellä oli pieni matkareppu kädessä ja hänen pukunsa -- hattunsa, kaulahuivinsa ja hameensa, kaikki tyyni valkosia -- ei mielestäni näyttänyt hienolta eikä kalliilta. Hänen vartalonsa oli solakka ja hieman yli keskipituuden, käynti ja liike vapaat sopimattoman vallattomuuden viitteestäkin. Kaiken tämän voin minä huomata epävakaisessa kuunvalossa ja ällistyksissäni kohtauksemme johdosta. Millainen nainen hän oli ja miksi hän oli maantiellä yksin kello yhden aikaan sydänyöllä, en minä ollenkaan voinut ymmärtää. Siitä olin aivan varma, ett'ei kukaan mies, olkoonpa kuinka halpa ajatustavaltaan tahansa, olisi voinut selittää väärin hänen syitään puhutella minua näin myöhäisenä aikana ja noin yksinäisellä paikalla.

"Kuulitteko, mitä minä sanoin?" jatkoi hän samalla kertaa levollisesti ja kiireesti, mutta ilman vähintäkään kärsimättömyyttä ja tyytymättömyyttä. "Minä kysyin, viekö tämä tie Lontooseen."

"Kyllä", vastasin minä, "tämä on oikea tie; se johtaa S:t Johns-Woodin ja Regents-Parkiin. Teidän täytyy suoda anteeksi, ett'en minä heti vastannut. Minä hämmästyin todellakin Teidän odottamattomasta näkemisestänne tässä tiellä -- nytkään en voi ymmärtää Teitä."

"Ettehän epäile minun tehneeni jotakin pahaa? Sitä en ole tehnyt. Minulle on tapahtunut onnettomuus -- tunnen itseni kovin onnettomaksi ollessani yksin näin myöhään. Miksi epäilette minun tehneen väärin?"

Hän puhui tarpeettoman vakavasti ja liikuttavasti ja peräytyi muutamia askelia takaisin. Minä koetin kaikin tavoin rauhoittaa häntä.

"Pyydän, ett'ette epäile minun pahaa ajattelevan Teistä", sanoin minä, "tai mitään muuta toivovan kuin saavani auttaa Teitä voimieni mukaan. Minä hämmästyin vain, että Te niin aavistamatta ilmaannuitte tälle tielle, joka hetkinen sitä ennen oli aivan typi tyhjä."

Hän kääntäytyi ja osoitti sitä kohtaa, jossa Lontooseen ja Hampsteadiin johtavat tiet yhtyivät; siellä voi huomata pensasaidassa olevan aukon. "Minä kuulin Teidän tulevan", sanoi hän, "ja kätkeydyin sinne nähdäkseni, minkälainen mies Te olitte, ennenkuin uskaltaisin puhutella Teitä. Epäröin ja pelkäsin, kunnes olitte kulkenut ohitseni, jolloin minun oli pakko hiipiä perästänne ja koskettaa Teitä".

Hiipiä perästäni ja koskettaa minua! Miksi ei yhtä hyvin huutaa minulle? Tämä oli, lievimmin sanoen, varsin kummallista.

"Uskallanko minä luottaa Teihin?" kysyi hän. "Ettehän ajattele pahaa minusta, vaikka minä olen joutunut onnettomuuteen?" Hän vaikeni hämillään ja muutteli matkareppuansa kädestä toiseen ja huoahti syvästi.

Naisen yksinäinen ja turvaton asema säälitti minua. Minun luonnollinen haluni auttaa häntä voitti viisauden, varovaisuuden ja maailman kokemuksen -- nämä ominaisuudet, jotka vanhempi, viisaampi ja kylmempi mies olisi käyttänyt apunaan niin tavattomassa asemassa kuin tämä.

"Te voitte turvallisesti luottaa siihen, ett'en minä tahdo mitään pahaa Teille", sanoin minä. "Jos Teitä vaivaa selittää ikävän asemanne syy, niin pyydän minä, ett'ette virka sanaakaan siitä asiasta enää. Minulla ei ole mitään oikeutta vaatia Teiltä sellaista selitystä. Sanokaa minulle vain, kuinka minun on autettava Teitä; jos voin auttaa, niin tahdon tehdä sen."

"Te olette kovin hyvä, ja minä olen suuresti iloissani, että olen tavannut Teidät." Ensimmäinen pilkahdus naisellista tunnetta, jonka tähän asti olin huomannut hänessä, pani hänen äänensä vavahtelemaan lausuessaan nämä sanat, mutta ei ainoakaan kyynel loistanut noissa suurissa, surullisissa, tarkkaavissa silmissä, jotka yhä tuijottivat minuun. "Minä olen ainoastaan kerran ennen ollut Lontoossa", jatkoi hän entistä nopeammin, "enkä minä löydä ollenkaan tietä sinne tältä taholta. Voinko saada vuokravaunut tai mitkä ajoneuvot tahansa? Onko liian myöhäistä? En tiedä sitä itse. Oi, jospa Te tahtoisitte sanoa vain minulle, mistä voisin saada vaunut! Jospa Te vain tahtoisitte luvata; ett'ette huoli minusta sen enempää, vaan -- annatte minun mennä seurastanne, milloin minua miellyttää -- minulla on Lontoossa ystävä, joka ilostuu saadessaan vastaanottaa minut -- mitään muuta en minä tarvitse -- tahdotteko luvata minulle tämän?"

Hän katsoi levottomasti edes ja taakse tietä; muutteli taaskin matkareppuansa kädestä toiseen, toisteli sanoja: "Tahdotteko luvata sen?" ja katsoi tutkivasti minuun rukoilevalla, aralla ja alakuloisella silmäyksellä, joka teki minuun kiusallisen vaikutuksen.

Mitä voin minä tehdä? Tässä oli turvaton vieras, joka oli pyytänyt apuani, -- ja tämä vieras oli nainen. Ei yhtään ihmisasuntoa ollut läheisyydessä, ei yhtään ihmistä näkynyt, jolta minä olisin voinut neuvoa kysyä, eikä mikään maallinen voima antanut minulle sitä paitsi oikeutta määrätä hänen tekojansa, vaikka minä olisin tietänytkin, kuinka minä voisin käyttää tätä voimaa. Minä kirjoitan nämä rivit, puoleksi epävarmana, teinkö minä viisaasti, kun niiden tapausten varjo, jotka seurasivat, lankeaa paperille -- ja kumminkin sanon minä: -- mitä pitäisi minun tehdä?

Mitä tein, tein voittaakseni aikaa kyselemällä häneltä yhtä ja toista.

"Oletteko varma, että lontoolainen ystävänne ottaa Teidät vastaan näin myöhään?" kysyin minä.

"Kyllä, aivan varma. Luvatkaa vain, että päästätte minun menemään, milloin vain tahdon -- sanokaa vain, ett'ette sekaannu siihen, mitä minä päätän. Tahdotteko luvata sen?"

Kun hän kolmannen kerran toisti nämä sanat, tuli hän aivan luokseni ja laski kätensä, kiireesti ja huomaamatta, rintaani vasten -- käsi oli niin laiha, se oli niin kylmä tänä lämpöisenä yönäkin. Muistettakoon vain, että minä olin nuori; älköön unhotettako, että tämä käsi oli naisen.

"Tahdotteko luvata sen?"

"Kyllä."

Se oli vain yksi sana! Tämä pieni, hyvin tunnettu sana, joka on kaikkien huulilla joka hetki päivästä. Mutta voi! kuinka minä vapisen kirjoittaessani sitä.

Me käännyimme Lontoota kohti ja vaelsimme yhdessä uuden päivän ensimmäisenä, hiljaisena tuntina -- minä ja tämä nainen, jonka nimeä, jonka arvoa, kohtaloita ja tulevaisuuden tuumia minä en ollenkaan tuntenut, niin, jonka paljas läsnäolo vierelläni tänä hetkenä oli minusta syvä salaisuus. Kaikki oli kuin unelma. Olinko minä Walter Hartright? Oliko tämä hyvin tuttu, epärunollinen maantie, jota juhlapukuiset ihmiset kulkivat sunnuntaisin? Olinko minä todellakin hiukan enemmän kuin tunti sitten lähtenyt äitini rauhaisasta, kunnioitetusta talosta? Minä tunsin itseni liian sotkeutuneeksi -- liian levottomaksi jonkin epämääräisen tunteen ja itsenuhtelujen tähden voidakseni useampien minuuttien aikana puhutella kummallista seuraajaani. Sen vuoksi alkoi hän taaskin ensiksi puheen.

"Minä haluan kysyä Teiltä jotakin", sanoi hän nopeasti. "Tunnetteko paljon ihmisiä Lontoossa?"

"Kyllä, varsin paljon".

"Monta ylhäistä ja rikasta herraa?" Selvästi oli vahva epäluulon ilme tässä merkillisessä kysymyksessä. Minä epäröin ennen vastaamistani.

"Muutamia", sanoin minä pari silmänräpäystä vaiettuani.

"Montako" -- hän astui pari askelta edelleni ja katsoi minua tutkivasti suoraan silmiin -- "montako vapaaherran arvoista?"

Liiaksi kummastuneena voidakseen vastata, kysyin minä puolestani häneltä:

"Miksi kysytte sitä?"

"Koska toivon itseni vuoksi olevan yhden vapaaherran, jota ette tunne".

"Tahdotteko sanoa hänen nimensä?"

"Minä en voi -- en uskalla -- tulen aivan suunniltani, jos mainitsen sen." Hän puhui äänekkäästi, melkein rajusti, kohotti nyrkkinsä ilmaan ja pudisti sitä rajusti; pian hillitsi hän kumminkin itsensä ja lisäsi, hiljentäen äänensä kuiskaukseksi: "Sanokaa minulle niiden nimet, jotka Te tunnette."

Minä en katsonut voivani kieltäytyä täyttämästä niin vähäpätöstä pyyntöä ja mainitsin kolme nimeä. Kaksi näistä herroista oli perheenisiä, joiden tyttäriä minä opetin maalaamaan; kolmas oli nuorimies, joka kerran oli ottanut minut mukaansa huvimatkalle merelle piirustamaan hänelle muutamia paikkoja.

"Ahaa! Te ette tunne _häntä_", sanoi hän hengittäessään jälleen vapaasti. "Oletteko itse ylhäinen mies?"

"Kaukana siitä. Minä olen vain piirustuksenopettaja."

Kun tämä vastaus pääsi suustani -- kenties jollakin katkeruuden tunteella -- tarttui hän minun käteeni nopealla, äkkinäisellä tavallansa, joka oli ominaista kaikille hänen hankkeillensa.

"Ette ylhäinen mies", toisti hän itseksensä. "Jumalan kiitos! _Häneen_ voin minä luottaa."

Tähän asti oli minun huomaavaisuudesta seuraajaani kohtaan onnistunut hillitä uteliaisuuttani; nyt voitti se kumminkin paremman tietoni.

"Minä pelkään Teillä olevan vakavat syynne valittaa jonkun ylhäisen miehen menettelyä?" sanoin minä. "Minä pelkään vapaaherran, jonka nimeä ette tahdo mainita, tehneen Teille jonkun suuren vääryyden? Onko hän syypää siihen, että Te olette tässä tähän merkilliseen vuorokauden aikaan?"

"Älkää kysykö minulta; älkää pakottako minua puhumaan siitä", vastasi hän. "Minä en voi sitä nyt sanoa. Minua on julmasti kohdeltu, minua on julmasti loukattu. Osoitatte sitä enemmän hyvyyttänne, jos tahdotte käydä nopeammin ettekä puhele kanssani -- minä haluan niin paljon kuin mahdollista koettaa rauhoittua."

Me jatkoimme kulkuamme nopein askelin, ja puolisen tuntia kului, ennenkun kumpikaan meistä lausui sanaakaan. Vaikkakin minua kiellettiin puhumasta, en kumminkaan malttanut olla väliin varkain silmäämättä häntä kasvoihin. Ne olivat entisenlaisensa, huulet tiukkaan yhteenpuristetut, silmät tuijottaen suoraan eteenpäin tutkivasta, mutta kumminkin hajamielisen ilmeellä. Lähestyessämme ensimmäisiä huonerivejä ja ollessamme aivan likellä Weslegan Collegea alkoivat ensin hänen kasvonsa saada elostuneemman ja ihmisellisemmän leiman, ja hän puhui taas.

"Asutteko Te Lontoossa?" kysyi hän.

"Kyllä." Vastatessani pälkähti päähäni, että hänen tarkoituksensa oli kenties edelleenkin kääntyä puoleeni saadakseen minulta neuvoa ja apua, ja mielestäni täytyi minun poistaa häneltä pettävä toive ilmoittamalla, että minä aion heti matkustaa pois. Minä lisäsin siis: "Mutta huomenna matkustan minä Lontoosta joksikin ajaksi. Matkani on maalle."

"Mihin?" kysyi hän. "Pohjoiseenko vai etelään?"

"Pohjoiseen -- Cumberlandiin".

"Cumberlandiin!" toisti hän vienolla äänellä. "Ah! minäkin toivoisin saavani matkata sinne. Minä olin kerran niin onnellinen Cumberlandissa."

Minä koetin taaskin kohottaa sitä huntua, joka oli tuon naisen ja minun välillä.

"Olette kenties syntynyt järvien kauniissa maassa?" kysyin minä.

"En", vastasi hän. "Olen syntynyt Hampshiressä; mutta minä olin lyhyen ajan Cumberlandissa koulussa. Järviäkö? Minä en voi muistaa mitään järviä. Tahtoisin jälleen nähdä Limmeridgen kylän ja maatilan."

Nyt oli minun vuoroni pysähtyä. Niin jännittynyt kuin uteliaisuuteni olikin tällä hetkellä, ei tämä kummallisen seuralaiseni odottamaton herra Fairlien tilan mainitseminen voinut muuta kuin suurimmassa määrässä hämmästyttää minua.

"Kuulitteko jonkun huutavan perästämme?" kysyi hän ja silmäsi arasti eteenpäin tietä samana hetkenä, kuin minä pysähdyin.

"Ei, ei. Se oli vain nimi, Limmeridge-House, joka herätti minun huomiotani. -- Minä kuulin muutamien Cumberlandista kotoisin olevien henkilöiden mainitsevan sen joku päivä sitten."

"Ah! ne eivät olleet _minun_ ystäviäni! Rouva Fairlie on kuollut; hänen miehensä on kuollut, ja heidän pikku tyttärensä on varmaankin naimisissa ja viety pois näihin aikoihin. En voi sanoa, ketkä nyt asuvat Limmeridgessä. Jos ne ovat joitakin samasta perheestä, tiedän vain rakastavani heitä rouva Fairlien tähden."

Hän näytti aikovan sanoa vielä enemmän, mutta hänen vielä puhuessaan tulimme. Avenue-kadun päässä olevalle tulliportille.

"Onko portinvartija näkyvissä?" kysyi hän.

Vartijaa ei näkynyt; ei kukaan muukaan ollut läheisyydessä meidän mennessämme portista. Kaasulyhtyjen ja talorivien näkeminen näytti tekevän hänet levottomaksi ja vaivaavan häntä.

"Tämä on Lontoo", sanoi hän. "Näettekö Te yhtään ajuria, jonka voisin saada? Minä olen väsynyt ja peloissani. Minä tahdon sulkeutua vaunuihin ajaakseni matkoihini."

Minä sanoin hänelle, että meidän täytyi kulkea hieman etemmäksi tullaksemme paikalle, jossa olisi ajureita ellemme olisi kyllin onnellisia tavataksemme jonkun vastaanajavan; sen jälkeen koetin minä palata Cumberlandia koskevaan keskusteluumme. Mutta se oli turhaa. Toive päästä vaunuihin ja ajaa tiehensä oli kokonaan vallannut hänet. Hän ei voinut ajatella eikä puhua mistään muusta.

Me olimme tuskin ennättäneet kävellä kolmanneksen Avenue-katua, kun minä huomasin vuokra-ajurin erään portin edustalla muutamia taloja meistä toisella puolen katua. Eräs herra hyppäsi vaunuista ja aukaisi itse puutarhan portin ja meni sinne. Minä huusin ajuria hänen hypätessään istuimelleen. Mennessämme viistoon yli kadun tullaksemme sinne oli seuralaiseni kärsimättömyys kohonnut siihen määrään, että hän melkein pakotti minun juoksemaan.

"On niin myöhäistä", sanoi hän. "Kiiruhdan siksi niin paljon, että on niin myöhäistä."

"Minä en voi lähteä ajamaan, sir, jollette aio Tottenham-court-tielle", sanoi ajuri kohteliaasti, kun minä avasin vaununoven. "Hevoseni on lopen väsynyt, enkä minä saa sitä enää muualle kuin talliin."

"Kyllä, kyllä. Aivan hyvä. Minä aijon juuri sinne päin -- minä aion juuri sitä tietä!" Hän voi tuskin hengittää kärsimättömyydeltään ja tunkeutui ohitseni vaunuihin.

Minä olin tullut vakuutetuksi, että mies oli raitis ja kohtelias, ennenkuin sallin hänen nousta vaunuihin. Hänen otettuaan paikkansa pyysin minä saada seurata häntä nähdäkseni, saapuiko hän onnellisesti ja hyvin tarkoittamaansa paikkaan.

"Ei, ei ei", sanoi hän varmasti. "Nyt on kaikki hyvin; nyt olen niin tyytyväinen. Jos Te olette gentleman, niin muistakaa, mitä olette luvannut. Antakaa hänen ajaa nyt, kunnes minä käsken hänen pysäyttämään. Kiitän Teitä -- ah! kuinka kiitän Teitä!"

Minun käteni oli vaununovella. Hän puristi sitä molemmilla käsillään, suuteli sitä ja lykkäsi sen luotaan. Samassa läksi hevonen liikkeelle -- minä juoksin katua eteenpäin mielien epävarmasti pyytää ajuria seisauttamaan, tietämättä itsekään miksi -- epäröin pelottavani ja murehduttavani naista -- huusin vihdoin, mutta liian hiljaa, että ajuri olisi kuullut huutoni. Vaununpyöräin räminä kaikui yhä kauempaa -- vaunut katosivat varjoihin kaukana kadulla -- valkopukuinen nainen oli poissa!

Kymmenen minuuttia tai hieman enemmän oli kulunut. Minä viivyin vielä samalla puolen katua, milloin kuljin minä koneellisesti muutamia askelia eteenpäin, milloin pysähdyin hajamielisenä. Yhtenä hetkenä epäilin minä seikkailuni todellisuutta, toisena tunsin jonkun kiusallisen tunteen, että olin tehnyt jotakin väärin, saavan minun levottomaksi ja sekaannuksiin, vaikka minä samalla olin kerrassaan kykenemätön ymmärtämään, kuinka minun olisi pitänyt toisin menetellä. Minä tuskin tiesin, mihin kuljin ja mitä minun piti tehdä. En tietänyt mitään muuta varmaa kuin omien ajatuksieni sekavuuden, kun minä pian sain käsitykseni -- heräsin, voisin melkein sanoa -- kuullessani ajoneuvojen kolinan kiiruusti lähenevän takaani.

Olin pimeällä puolen katua ja sitä paitsi muutamain tuuheiden puiden varjossa, jotka ojensivat latvojansa erään puutarhamuurimme yli, kun pysähdyin ja katsoin ympärilleni. Toisella, valaistulla puolella, lähellä minua, käveli eräs poliisikonstaapeli hitaasti eteenpäin Regents-Parkia.

Ajoneuvot vierivät sivutseni, avonaiset, kevyet kiesit; kaksi miestä istui niissä.

"Pidätä!" huusi toinen. "Tuossa menee poliisikonstaapeli. Kysykäämme häneltä."

Hevonen seisahtui heti muutamia syltä siitä paikasta, jossa olin.

"Poliisikonstaapeli!" huusi se, joka oli ensin puhunut. "Oletteko nähnyt erään naisen kulkevan tätä katua?"

"Minkälaisen naisen, sir?"

"Hän oli puettu lavendelinväriseen hameeseen."

"Ei, ei", puuttui toinen mies puheeseen. "Teidän antamanne vaatteet olivat hänen sängyssään. Hän on varmaankin mennyt matkoihinsa niissä vaatteissa, jotka hänellä olivat tullessaan meille. Valkoisessa puvussa, poliisikonstaapeli. Valkopukuinen nainen."

"En ole nähnyt häntä, sir."

"Jos Te tai joku Teidän tovereistanne tapaa sellaisen naisen, niin ottakaa hän talteen ja lähettäkää varmasti vartioittuna tällä osotteella. Minä maksan kaikki kustannukset ja lupaan Teille sievän palkkion päälle päätteeksi."

Poliisikonstaapeli katsoi korttia, jonka hän oli saanut.

"Miksi pitää meidän ottaa hänet kiinni, sir? Mitä hän on tehnyt!"

"Mitäkö tehnyt? Hän on karannut minun mielisairaalastani. Älkää unhottako: valkopukuinen nainen. Aja!"

V.

"Hän on karannut minun mielisairaalastani."

Minä en voi totta tosiaan päättää, että se kauhea vakuutus, jonka nämä sanat sisälsivät, ahdisti minua aivan aavistamatta. Muutamat kummalliset kysymykset, jotka valkopukuinen nainen oli tehnyt minulle annettuani huonosti mietityn lupaukseni hänen saada menetellä ja päättää oman mielensä mukaan, olivat jo saaneet minun miettimään, että hän oli joko luonnostaan kuvitteleva ja ajattelematon, tahi oli hänen arvostelukykynsä jonkun kiihkeän kauhun takia joutunut pois tasapainostaan. Mutta sen voin minä kunniani kautta vakuuttaa, ett'en minä hetkeäkään sovittanut häneen niitä ajatuksia todellisesta mielipuolisuudesta, joita meissä kaikissa herättää paljas nimi: mielisairaala. En enempää hänen puheessaan kuin esiintymisessäkään ollut huomannut mitään, joka olisi voinut antaa aihetta minulle sellaiseen käsitykseen, enkä minä voi muistaa niissäkään häntä koskevissa uusissa tiedoissa, jotka vieras antoi poliisikonstaapelille, mitään, mikä oikeuttaisi sellaisen lausunnon.

Mitähän olin minä tehnyt? Olinko minä auttanut mitä julmimman väärän vankeuden uhria saavuttamaan vapautensa vai viskannut mahdottoman suureen Lontooseen onnettoman olennon, joka olisi ollut minun ja jokaisen ihmisen velvollisuus ottaa ihmisyyden nimessä suojaansa ja hoitoonsa? Olin kovin levoton tehdessäni nämä kysymykset, varsinkin kun käsitin, että ne tulivat liian myöhään.

Sen sielunlevottomuuden vallitessa, jota minä tunsin, ei ollut ajattelemistakaan mitään yölepoa, kun minä vihdoinkin saavuin Clements-Innissä olevaan asuntooni. Muutamien tuntien kuluttua olisi minun lähdettävä matkalleni Cumberlandiin. Minä istuuduin alas ja koetin ensin piirustaa ja sitten lukea -- mutta valkopukuinen nainen tunkeutui minun ja kynäni, minun ja kirjani väliin. Olikohan jotakin pahaa tapahtunut tuolle onnettomalle olennolle? Se oli ensimmäinen ajatus, joka pälkähti päähäni, vaikka minä itsekkäästi koetin karkottaa sitä. Toisia ajatuksia seurasi perästä, jotka olivat vähemmän tuskallisia. Olivatko kiesseissä olevat miehet hänet tavanneet ja ottaneet kiinni, vai oliko hän vielä vapaudessaan määräämässä itse toimenpiteistänsä? Ja tapaisimmeko me varsin erilaisilla elämämme teillä vielä kerran toisemme salaperäisessä tulevaisuudessa?

Tunsin itseni tyytyväiseksi, kun oli aika sulkea ovi perästäni; kun minä sain sanoa jäähyväiset lontoolaisille puuhilleni, lontoolaisille oppilailleni ja ystävilleni ja heittäytyä uuteen toimintaan, uusiin harrastuksiin ja uuteen elämään. Yksinpä asemalla vallitseva mylläkkä ja sekasorto lähtiessä, joka muulloin oli niin väsyttävä ja hermostuttava, tuntui mielestäni nyt tekevän hyvää.

Se matkasuunnitelma, joka oli annettu seurattavakseni, määräsi ensin matkustamaan Carlisleen ja sieltä poikkeamaan rautatieltä sivuradalle, joka kulki pitkin rannikkoa. Kumminkin tapahtui se onnettomuus jo heti matkani alussa, että veturi meni rikki Lancasterin ja Carlislen välillä. Se pysähdys, joka tästä seurasi, vaikutti, että tulin liian myöhään päästäkseni lähtemään siinä junassa, jolla olin aikonut. Minun täytyi siis odottaa muutamia tunteja ja kun minä saavuin myöhäisemmässä junassa sille asemalle, joka oli lähinnä Limmeridge-Housea, oli kello yli kymmenen ja ilta niin pimeä, että minä tuskin voin hapuilla niille vaunuille, jotka herra Fairlie oli lähettänyt minua hakemaan.

Ajaja oli nähtävästi tyytymätön minun myöhäiseen tulooni. Hän osoitti sitä jörömäistä kunnioitusta, joka on niin ominaista englantilaisille palvelijoille. Me ajoimme hitaasti ja aivan vaiti pimeässä. Tiet olivat huonoja ja vaikeuttivat nopeampaa ajoa. Kelloni mukaan oli kulunut puolitoista tuntia asemalta lähdöstämme, kun minä aloin kuulla meren kohinaa ja huomasin, että me ajoimme sileää hiekkatietä. Olimme ajaneet eräästä veräjästä, ennenkuin tulimme sinne, ja ajoimme vielä toisestakin, jonka jälkeen saavuimme asuinrakennukselle. Minut otti vastaan virkapuvuton palvelija, jolla oli arvokas ja juhlallinen ulkomuoto, ilmoitti perheen jo menneen yölevollensa ja saattoi minut suureen ja korkeaan huoneeseen, jossa illalliseni odotti minua ilottomassa yksinäisyydessä, suuren mahonkisen ruokapöydän yläpäässä.

Olin liian väsynyt ja huonolla tuulella voidakseni syödä ja juoda paljoa, varsinkin kun juhlallinen palvelija tarjoili minulle niin huolellisesti, kuin pieni päivällisseurue olisi saapunut taloon yksinäisen miehen asemesta. Neljännestunnin kuluttua olin valmis menemään makuuhuoneeseeni. Juhlallinen palvelija seurasi minua hyvin järjestettyyn huoneeseen, sanoi: "Aamiainen kello yhdeksän sir", katsoi ympärilleen, oliko kaikki oikeassa kunnossa, ja poistui sen jälkeen aivan ääneti.

"Mitähän minä mahdan uneksia tänä yönä?" ajattelin minä sammuttaessani kynttilän; "uneksinkohan minä valkopukuisesta naisesta vai tämän Cumberlandin tilan tuntemattomista asukkaista?" Minusta tuntui omituiselta maata talossa perheen ystävänä tuntematta kumminkaan sen asukkaita edes ulkomuodolta.

VI.

Seuraavana aamuna herättyäni ja vedettyäni uutimen ylös, oli meri edessäni, loistaen kirkkaassa auringonpaisteessa ja Skotlannin etäinen ranta siinsi kaukana taivaanrannalla.

Taulu oli hämmästyttävä -- se oli kerrassaan uutta minusta ikävien, lontoolaisten käsityksieni jälkeen maisemasta, jossa tiili ja muurisavi muodostavat pääosan. Ajatukseni ja koko minun elämäni näyttivät saavan aivan uuden muodon samana hetkenä kuin minä katsoin sitä. Sieluni valtasi sekava tunne siitä, että olin kerrassaan kadottanut kaiken tutun menneisyyden, saamatta kumminkaan mitään selvempää käsitystä nykyisyydestä tai tulevaisuudesta. Tapaukset, jotka olivat ainoastaan muutamia päiviä vanhoja, hälvenivät niin muistossani, että näyttivät kuukausia sitten sattuneilta. Pescan omituinen kertomus, kuinka hänen oli onnistunut hankkia minulle nykyinen paikkani; viimeinen ilta, jonka olin viettänyt äitini ja sisareni luona -- niin, salaperäinen seikkailunikin kotimatkalla Hampsteadista -- kaikki tämä tuntui minusta jo aikoja sitten tapahtuneen elämässäni. Vaikka minä vieläkin ajattelin valkopukuista naista, oli hänenkin kuvansa jo vaalennut mielessäni ja tullut yhä muodottomammaksi.

Vähää ennen kello yhdeksää menin minä alakerrokseen. Eilisillan juhlallinen palvelija tapasi minun kävelemässä käytävissä ja neuvoi minulle armeliaasti tien ruokailuhuoneeseen.