Part 29

Hän oli varsin hiljainen. Hänen silmänsä ja äänensä kuvastivat hillittyä tunnetta. Hänellä oli -- ikäänkuin olisi ollut jokin salattu yhteys hänen lempipukunsa ja hänen sydämmensä sisimmän äänen välillä -- komein liivinsä, jonka minä olen hänellä koskaan nähnyt olevan, vaaleanviheriäisestä silkistä hopeareunusteella. Hänen äänensä aleni lempeimpään viehkeyteen, hänen silmänsä kuvasivat miettivää, isällistä ihailua hänen puhuessaan Lauran tai minun kanssani. Hän puristi rouvansa kättä pöydässä, kiittäessään häntä jostain pienestä huomaavaisuudesta päivällisillä. Hän joi hänen maljansa. "Terveydeksesi ja onneksesi, enkelini!" sanoi hän silmät hellyyttä loistaen. Hän söi vähän tai ei mitään ja huokasi sanoen: "hyvä Percivalini!" kun hänen ystävänsä nauroi hänelle. Päivällisen jälkeen otti hän Lauraa kädestä ja kysyi, tahtoisiko hän olla "niin herttainen ja soittaa hänelle jotakin." Laura teki niin pelkästä kummastuksesta. Kreivi istuutui pianon viereen, ja hänen raskaat kellonvitjansa aaltoilivat kuten kultainen käärme yli mahdottoman suuren, merivihreän silkkiliivin. Hänen jättiläispäänsä oli raukeasti taipunut toiselle puolelle, ja hän löi hiljaa tahtia kellanvalkoisilla sormillaan. Hän kiitti mitä ylistävimmin soittoa ja ilmaisi hellällä äänellä ihailunsa Lauran soittamistavasta -- ei niin kuin Hartright-raukan oli tapana kiittää viattomalla, sulosävelien herättämällä riemulla, vaan selvänäköisellä, täydellisellä, käytännöllisellä asiantuntemuksella sävellyksen ansioista ensi ja soittajan kiitettävästä esityksestä toisessa sijassa. Kun alkoi hämärtää, pyysi hän, ett'ei suloista, hälvenevää päivänvaloa vielä halvennettaisi lampunvalolla. Hän tuli vastenmielisen hiljaisilla askeleilla syrjäiselle ikkunalle, jonne minä olin hakenut paikkani ollakseni poissa hänen tieltään ja välttääkseni näkemästä häntä -- hän tuli pyytämään minua kannattamaan hänen pyyntöänsä, ett'ei lamppuja vielä sytytettäisi. Jos jokin lamppu tällä hetkellä olisi voinut polttaa hänet itsensä, niin olisin minä mielelläni mennyt hakemaan sen keittiöstä.

"Varmaankin pidätte Te tästä vaatimattomasta, värähtelevästä iltahetkestä?" sanoi hän hiljaisella äänellä. "Ah, minä rakastan sitä! Silloin tunnen minä kaiken synnynnäisen jalon, suuren ja hyvän ihailuni ikäänkuin taivaan hengen puhdistamaksi. Luonto vaikuttaa minuun katoamattoman viehättävästi, niin sanomattoman suloisesti! Minä olen vanha lihava ukko; sanat, jotka sopivat Teidän huulillenne, neiti Halcombe, kaikuvat ivalta ja naurettavalta minun huuliltani. On raskasta tulla nauretuksi ulos minun tunteeni hetkinä, ikäänkuin minun sieluni ehdottomasti täytyisi olla kuin minäkin: vanha ja liiaksi kasvanut. Katsokaa, kallein neiti Halcombe, tätä vaipuvaa päivänvaloa, joka väräjää tuolla puiden latvojen välissä! Eikö se tunge Teidän sydämmeenne, kuten se tunkee minun sydämmeeni?"

Hän vaikeni -- katsoi minuun -- ja toisti Danten mainion säkeen iltahetkestä sellaisella äänen sulosoinnulla ja ihastuksella, jotka yhä enemmän lisäsivät runon verratonta kauneutta.

"Oh!" huudahti hän äkkiä ihanan italialaisen runosäkeen viime sanan vaiettua hänen huulillaan. "Minä teen itseni vanhaksi narriksi ja väsytän tyyten teidät kaikki! Vetäkäämme verho sielullemme ja palatkaamme todelliseen elämään. Percival, minä suostun lamppujen sytyttämiseen. Lady Glyde -- neiti Halcombe -- Eleonor, hyvä puolisoni -- kuka teistä arvoisat naiseni tahtoo kunnioittaa minua pelaamalla dominoa?"

Hän puhutteli meitä kaikkia, mutta katsoi varsinaisesti Lauraan.

Laura muisti uskollisesti minun pelkoni olla loukkaamatta häntä ja suostui siis hänen ehdotukseensa. Se oli enemmän, kuin minä tänä hetkenä olisin voinut. Minä en olisi millään ehdolla voinut asettautua samaan pöytään hänen kanssaan. Hänen silmäyksensä tuntuivat tunkevan sisimpään sieluuni saakka huolimatta hämärän yhä syvemmistä varjoista. Jokainen ruumiini hermo värisi hänen äänestään, ja minä tunsin itseni milloin kuumaksi, milloin kylmäksi. Kummallinen uneni, joka illan kuluessa tuon tuostakin oli ahdistanut minua, valtasi nyt mieleni hirvittävänä aavistuksena, sanomattomana kauheutena. Minä näin mielikuvituksessani taas lumivalkosen haudan -- minä näin hunnutetun henkilön kohoavan siitä ja asettuvan Hartrightin viereen. Ajatus Laurasta kumpusi kuin lähteensilmä sydämmeeni ja täytti sen kyyneleillä, jotka olivat katkerampia kuin koskaan ennen tuntemani. Minä tartuin hänen käteensä hänen mennessään ohitseni pelipöytään ja suutelin häntä, ikäänkuin tämä ilta erottaisi meidät ainaiseksi. Kaikkien tuijottaessa hämmästyneenä minuun kiiruhdin minä lasiovien kautta, jotka olivat avoinna -- kiiruhdin kätkeytyäkseni heiltä pimeään -- niin, kätkeytyäkseni itseltänikin.

Tänä iltana erosimme tavallista myöhemmin. Puoliyön lähestyessä keskeytti kesäillan hiljaisen tyyneyden puiden välissä valittavan tuulen suhina. Me tunsimme kaikki ilmapiirissä äkkiä kohonnutta kylmää, mutta kreivi huomautti ensimmäisenä, kuinka tuuli salavihkaa alkoi lisäytyä. Hän pysähtyi hetkiseksi sytyttäessään kynttiläänsä ja kohotti varottavasti kätensä.

"Kuule!" sanoi hän. "Huomenna tulee muutos."

IX.

Heinäkuun 5 päivänä. -- Eilispäivän tapahtumat valmistivat minua ennemmin tai myöhemmin kohtaamaan onnettomuutta. Tämä päivä ei ole vielä lopussa, ja onnettomuus on jo tullut.

Lauran ja minun laskettua aika niin tarkoin kuin mahdollista, tulimme me siihen vakuutukseen, että Anna Catherickin piti olla eilispäivänä kello 1/2 3 iltapäivällä venehuoneessa. Tähän nähden järjestin minä asian niin, että Laura olisi suuruksella tavallisuuden mukaan, mutta heti vetäytyisi hiljaisuudessa pois minun jäädessäni hetkiseksi jälkeenpäin salatakseni hänen poistumistaan ja sitten seuratakseni häntä niin pian kuin mahdollista, tulematta huomatuksi. Tällainen menettelytapa saattaisi hänet, jollei mitään häiritsevää tapahtuisi, tilaisuuteen olemaan venehuoneessa ennen kello 1/2 3 ja minut hakemaan, poistuttuani järjestyksessäni pöydästä, jonkun sopivan paikan puistossa ennen kello 3.

Ilmanmuutos, jota lisääntyvä tuuli eilisiltana antoi aihetta odottaa, sattuikin aamulla. Satoi runsaasti minun noustessani ylös ja jatkui satamista aina kello 12, jolloin pilvet hajautuivat, taivas kirkastui siniseksi ja aurinko alkoi loistaa luvaten kaunista iltapäivää.

Levoton uteliaisuuteni saada tietää, kuinka sir Percival ja kreivi alkoivat käyttää edellisen puolen päivää, ei sir Percivaliin nähden tullut ainakaan tyydytetyksi, sillä hän poistui luotamme heti aamiaisen jälkeen ja meni ulos sateesta huolimatta. Hän ei sanonut meille, mihin hän menisi eikä milloin hän tulisi. Me näimme hänen nopeasti poistuvan ruokailuhuoneen ikkunain ohi korkeat saappaat jalassa ja sadetakki päällä, siinä kaikki.

Kreivi vietti aamupäivän hiljaisuudessa osaksi kirjastossa, osaksi salongissa, soittaen pianolla erilaatuisia kappaleita ja laulaen hiljakseen mukaan. Ulkonäöstä päättäen jatkui hänen luonteensa tunteellinen puoli itsepäisesti. Hän oli hiljainen ja herkkätunteinen sekä valmis huokailemaan ja vaipumaan syviin mietteisiin vähimmästäkin aiheesta.

Päiväsuuruksemme aika oli saapunut, eikä sir Percival vielä ollut tullut takaisin. Kreivi otti ystävänsä paikan pöydässä -- nieleksi surullisella ilmeellä suurimman osan hedelmätorttua, joka oli haudattu kermatulvaan. "Rakastaa makeisia ja torttuja", sanoi hän lempeällä äänellä, "on naisten ja lasten viaton ominaisuus. Minusta on rakasta jakaa tämä ominaisuus heidän kanssaan -- taaskin yksi side, kalliit naiset, teidän ja minun välilläni."

Kymmenen minuutin kuluttua poistui Laura pöydästä. Minä olisin sanomattoman mielelläni tahtonut seurata häntä mutta en halunnut herättää epäluuloja, ja mikä oli vielä pahempaa, jos Anna Catherick saisi nähdä Lauraa seuraavan hänelle aivan tuntemattoman henkilön, menettäisimme me todenmukaisesti hänen luottamuksensa koskaan sitä enää voittamatta takaisin.

Minä odotin siis niin kärsivällisesti kuin voin, kunnes palvelija tuli korjaamaan ruoat pois pöydältä. Poistuessani huoneesta ei sir Percival vielä näkynyt palanneen kotiin. Viimeksi näin minä kreivin seisovan sokeripala suussa ilkeän papukaijan kiivetessä liiviä ylös ottaakseen sitä, samalla kun kreivitär Fosco, istuen miestään vastapäätä, seurasi kohtausta sellaisella tarkkuudella, ikäänkuin hän ei koskaan elämässään olisi nähnyt mitään sellaista. Matkalla puistoon pysyttäydyin minä varovasti poissa tieltä, ett'ei minua nähtäisi huoneen ikkunoista. Ei kukaan huomannut minua, ei kukaan seurannut minua. Kelloni oli silloin neljänneksen yli 3.

Jouduttuani puiden joukkoon kiiruhdin minä kulkuani, kunnes olin ehtinyt puolimatkaan puistoa. Saavuttuani niin pitkälle hiljensin minä käyntiäni ja etenin varovammin -- en nähnyt enemmän kuin kuullutkaan ketään ihmistä. Hetkisen kuluttua näin minä venehuoneen takasivun -- pysähdyin ja kuuntelin -- menin sitten edemmäksi, kunnes minä olin aivan sen vieressä ja olisin epäilemättä kuullut, jos joku tai joitakin ihmisiä olisi ollut sisässä puhumassa. Kumminkin oli hiljaisuus aina yhtä syvä; ei lähellä eikä etäällä näkynyt ketään elävää olentoa.

Katsottuani huoneen sivuseinien edustaa -- ensin yhdeltä, sitten toiselta puolelta -- onnistumatta kumminkaan mitään huomaamaan, uskalsin minä mennä sen etupuolelle ja katsoa sisään --; se oli tyhjä.

Minä huusin: "Laura!" ensin hiljaa, sitten yhä kovemmin. Ei kukaan vastannut eikä ketään näkynyt. Mikäli minä voin huomata, olin minä ainoa ihmisolento järven läheisyydessä ja tässä osassa puistoa.

Sydämmeni läpätti kovasti, mutta minä pysyin lujasti päätöksessäni ja tarkastin ensin venehuoneen ja tutkin sitten sen edessäolevan maan saadakseni selville, oliko Laura ollut täällä vai ei. Sisällä huoneessa ei mikään todistanut hänen käyntiään, mutta ulkona löysin minä hänen askeleensa jäljet hiekassa.

Minä huomasin kahden henkilön askeleet -- toiset suuret kuin miehen ja toiset pienet, joiden minä uskoin olevan Lauran. Maa oli kummallisesti sotkettu venehuoneen edustalla. Aivan seinän vieressä ja esiinpistävän katon suojassa huomasin minä pienen kuopan hiekassa, joka oli epäilemättä tehty. Minä huomasin vain sivumennen tämän ja käännyin sen jälkeen nopeasti pois seuratakseni jälkiä niin pitkälle kuin voin.

Ne johtivat minut vasemmalle venehuoneesta, pitkin puiston reunaa noin neljän- tai viidensadan kyynärän matkan eteenpäin ja lakkasivat sen jälkeen näkymästä. Minä huomasin niiden henkilöiden, joiden jälkiä seurasin, tästä menneen puistoon, ja luonnollisesti tein minä samoin. Aluksi en minä voinut huomata mitään tietä, mutta etempänä löysin puiden seasta polun, jota minä seurasin. Hetkisen johti se minua sille taholle, jossa kylä on, mutta heti tulin minä paikkaan, jossa toinen polku meni sen yli. Sen molemmilla puolin kasvoi tiheää orjanruusu- ja vadelmapensaikkoa. Minä pysähdyin epävarmana, kumpaako tietä minun tulisi kulkea, kunnes minä okaisella oksalla huomasin pienen palan olkahuivin tupsua. Lähemmin katsoessa huomasin minä sen olevan Lauran olkahuivista ja seurasin siis enempää epäröimättä tätä polkua. Suureksi lohdutuksekseni johti se minut lopulta kartanoon asuinhuoneen takapuolelle. Minä sanon: suureksi lohdutuksekseni, koska minä käsitin, että Lauran oli täytynyt jostain tuntemattomasta syystä palata kotiin tätä syrjätietä. Minä astuin pihalle takaportin kautta. Ensimäinen, jonka minä tapasin eteisessä, oli taloudenhoitajaa rouva Michelson.

"Voitteko sanoa minulle", kysyin minä, "onko lady Glyde tullut kotiin kävelyltään vai ei?"

"Mylady tuli sisään hetkinen sitten yhdessä sir Percivalin kanssa", vastasi taloudenhoitajatar. "Minä pelkään, neiti Halcombe, että jotakin varsin ikävää on tapahtunut."

Sydämeni lakkasi melkein tykyttämästä, "Tarkoitatteko jotakin onnettomuuden tapausta?" kysyin minä heikolla äänellä.

"Ei, ei -- Jumalan olkoon kiitos, ei mitään onnettomuuden tapausta. Mutta mylady juoksi huoneeseensa itkien, ja sir Percival on sanonut minulle että käskisin Fannyn laittautumaan valmiiksi poistuakseen talosta tunnin kuluttua."

Fanny oli Lauran kamarineito, siivo uskollinen tyttö, joka oli palvellut häntä monta vuotta -- ainoa henkilö koko talossa, jonka uskollisuuteen ja palvelevaisuuteen me täysin voimme luottaa.

"Missä on Fanny?" kysyin minä.

"Minun huoneessani, neiti Halcombe. Tyttöraukka on aivan lohduton, ja minä pyysin häntä asettumaan sinne hieman rauhoittuakseen."

Minä menin rouva Michelsonin huoneeseen ja löysin Fannyn yhdestä nurkasta katkerasti itkemässä ja järjestämässä matka-arkkuaan.

Hän ei voinut antaa minulle vähintäkään tietoa syystä, miksi hänen pitäisi muuttaa. Sir Percival oli käskenyt, että hän saisi kuukauden palkan kuukauden irtisanomisen sijaan ja heti matkustaa. Ei mitään syytä oltu ilmoitettu eikä mitään huomautusta tehty hänen käytöstään vastaan. Häntä oli kielletty vetoamasta emäntäänsä -- kielletty edes näkemästä häntä ottaakseen jäähyväiset. Hänen pitäisi matkustaa selityksittä, jäähyväisittä -- ja sen piti tapahtua heti.

Rauhoitettuani tyttö-raukkaa muutamilla ystävällisillä sanoilla kysyin minä, missä hän aikoi viettää ensi yön. Hän vastasi ajattelevansa mennä kylässä olevaan pieneen majataloon, jonka emäntä oli kunnioitettava nainen ja tuttu Blackwater-Parkin palvelusväen kanssa. Aamulla hyvissä ajoin aikoi hän matkustaa sitten edemmäksi ystäviensä luokse Cumberlandiin pysähtymättä Lontoossa, jossa hän ei tuntenut ainoatakaan ihmistä.

Minä huomasin silmänräpäyksessä, että Fannyn matka hankkisi meille varman keinon lähettää kirje sekä Lontooseen että Limmeridge-Houseen, mikä meille voisi tulla varsin tarpeelliseksi. Sanoin siis hänelle, että hän voisi odottaa illan kuluessa kuullakseen jotain emännältään tai minulta ja että hänen pitäisi luottaa siihen, että me molemmat tahtoisimme tehdä kaiken voitavamme auttaaksemme häntä näissä olosuhteissa. Sanottuani nämä sanat ojensin minä käteni hänelle jäähyväisiksi ja menin ylös.

Minä menin Lauran huoneen edessä olevan eteisen ovelle. Koettaessani avata sitä huomasin minä sen olevan sisäpuolelta lukitun.

Koputettuani ovelle avasi sen sama kömpelö, epämiellyttävä olento, jonka raaka, välinpitämätön esiintyminen oli pannut kärsivällisyyteni niin kovalle koetukselle sinä päivänä, jolloin minä löysin sairaan koiraraukan. Sittemmin olin saanut tietää, että hänen nimensä oli Margaret Porcher ja että hän on kelvottomin, huolimattomin ja itsepäisin kaikista kartanon palvelijoista.

Avattuansa oven astui hän käytävään ja asettuen minun tielleni tuijotti ääneti minuun tyhmästi irvistäen.

"Miksi asetut sinä tielleni?" kysyin minä. "Etkö näe minun haluavan tulla sisään?"

"Kyllä, mutta siitä ei tulekaan mitään", vastasi hän vielä tyhmemmin nauraen.

"Kuinka uskallat sinä puhua minulle tuolla tavoin? Poistu heti tieltä!"

Hän ojensi suuret punaiset kätensä molemmin puolin sulkeakseen kerrassaan minulta sisäänkäytävän ja nyökkäsi hitaasti paksulla päällään.

"Niin on talon isäntä käskenyt", sanoi hän ja nyökkäsi vielä kerran.

Minä tarvitsin kaiken itsehillintäni ollakseni enempää väittelemättä hänen kanssaan ja muistaakseni, että minun täytyi ensi sanani lausua hänen isännälleen. Käänsin hänelle selkäni ja menin etsimään sir Percivalia. Päätökseni pysyä levollisena, vaikka sir Percival käytöksellään voisi panna sen kovalle koetukselle, oli tällä hetkellä täysin unhotettu -- minun täytyy sanoa se häpeäkseni, ikäänkuin minä en koskaan olisi päättänyt sitä. Teki minulle hyvää -- kaiken sen jälkeen, mitä minä olin kärsinyt ja sietänyt tässä talossa -- teki oikein hyvää tuntea, kuinka suuttunut minä olin.

Salongissa ja ruokailuhuoneessa ei ollut yhtään ihmistä. Minä menin kirjastoon ja tapasin siellä sir Percivalin, kreivin ja rouva Foscon. He seisoivat kaikki kolme yhdessä ja sir Percival piti pikku paperia kädessään. Samassa kun minä avasin oven, kuulin minä kreivin sanovan hänelle: "Ei -- tuhannesti ei!"

Minä menin oitis sir Percivalin luo ja katsoin häntä suoraan silmiin.

"Jos minä ymmärrän Teitä oikein, sir Percival, on Teidän vaimonne huone vankila ja Teidän sisäkkönne hänen vartijansa", sanoin minä.

"Niin, juuri niin Teidän on ymmärrettävä minua", vastasi hän. "Ja kavahtakaa, ettei vanginvartijani saa kaksinkertaista edesvastuuta -- kavahtakaa, ett'ei Teidänkin huoneenne tule vankilaksi."

"Ottakaa Te huomioon, kuinka Te kohtelette vaimoanne ja kuinka Te uskallatte uhata minua", huudahdin minä vihani viehättämänä. "Meillä on laki Englannissa, joka suojelee naisia julmuudelta ja väkivallalta. Jos Te uskallatte hiuksenkaan taivuttaa Lauran päästä, jos Te uskallatte uhata minun vapauttani, niin vetoan minä tähän lakiin, maksakoon mitä tahansa."

Sen sijaan että olisi vastannut minulle, kääntyi hän kreiviin.

"Mitä minä sanoin sinulle?" kysyi hän. "Mitä sanot nyt?"

"Samaa, kuin äskenkin sanoin", vastasi kreivi. -- "Ei!"

Kiivaassa suuttumuksessanikin tunsin minä, kuinka hänen rauhalliset, kylmät, harmaat silmänsä olivat suunnatut kasvoihini. Ne kääntyivät pois minusta niin pian kun hän oli puhunut, ja suunnattiin merkitsevällä ilmeellä hänen vaimoonsa. Kreivitär astui samassa tuokiossa minun vierelleni ja puhui sir Percivalille, ennenkun kukaan meistä oli ennättänyt lausua sanaakaan.

"Minä pyydän Teidän huomiotanne silmänräpäykseksi", lausui hän kirkkaalla, jääkylmällä, hillityllä äänellään. "Minun on kiitettävä Teitä, sir Percival, vierasvaraisuudestanne, mutta minun täytyy samalla sanoa, ett'en minä enempää voi käyttää sitä hyväkseni. Minä en jää taloon, jossa naisia kohdellaan siten, kuin Teidän rouvaanne ja neiti Halcombea on tänään kohdeltu!"

Sir Percival astui askeleen taaksepäin ja tuijotti häneen kuolonhiljaisena. Selitys, jonka hän oli saanut, -- selitys, josta hän yhtä hyvin kuin minäkin varsin varmasti tiesi, ett'ei rouva Fosco olisi antanut sitä ilman miehensä lupaa -- näytti aivan kivetyttävän hänet. Kreivi seisoi vieressä ja katseli rouvaansa lämpimimmän ihailun ilmeellä.

"Hän on ylevä!" lausui hän itsekseen. Hän lähestyi kreivitärtä puhuessaan ja otti hänen kätensä omaansa. "Luota minuun, Eleonor", jatkoi hän tyynellä arvokkaisuudella, jota minä en koskaan ennen ollut huomannut hänessä. "Pyydän myöskin netti Halcomben luottamaan minuun, jos hän tahtoisi kunnioittaa minua vastaanottamalla kaiken avun, jonka minä voin antaa."

"Kirottua! Mitä tämä merkitsee -- mitä tarkoitat?" huusi sir Percival, kreivin hiljaa mennessä ovea kohden käsikynkässä rouvansa kanssa.

"Toisissa tilaisuuksissa tarkoitan minä, mitä itse sanon; mutta tälläkertaa tarkoitan minä, mitä vaimoni sanoo", vastasi tuo viekas italialainen. "Me olemme kerran vaihtaneet osia, Percival, ja kreivitär Foscon ajatus on minunkin."

Sir Percival rutisti kokoon paperin, jota hän vieläkin piti kädessään, töytäsi kreivin ohi vieläkin kiroten ja asettausi hänen ja oven väliin.

"Tee niinkuin sinua huvittaa", sanoi hän tukahdetulla raivolla hiljaisessa, puoleksi kuiskaavassa äänessään. "Tee niin, kuin sinua huvittaa, -- ja sinä saat itse nähdä, mitä seuraa." Näin sanottuaan poistui hän huoneesta.

Kreivitär katsoi kysyvästi mieheensä. "Mitä tämä merkitsee?"

"Se merkitsee, että sinä ja minä olemme saattaneet järkiinsä miehen, jolla on pahin luonne koko Englannissa", vastasi kreivi. "Se merkitsee, neiti Halcombe, että lady Glyde on päässyt vapaaksi mitä arvottomimmasta kohtelusta ja että Te olette vapautunut kärsimästä toistamiseen anteeksiantamatonta loukkausta. Sallikaa minun lausua ihailuni Teidän esiintymisestänne ja rohkeudestanne varsin vaikeassa asemassa."

"Ihailen Teitä vilpittömästi", lausui rouva Fosco.

"Niin vilpittömästi", kuului kreivin ääni kuin kaikuna.

Minulla ei ollut kumminkaan enää ensimäistä, vihastunutta vastustusvoimaani loukkausta ja vääryyttä vastaan, joka piti rohkeutta yllä. Tuskainen ikäväni nähdä Laura -- tunne täydellisestä tietämättömyydestäni siitä, mitä oli venehuoneessa -- nämä yhdessä tuottivat minulle sietämättömiä tuskia. Minä koetin pitää hyvää naamaa ja puhua kreivin ja hänen rouvansa kanssa samalla äänellä, jota he olivat käyttäneet minua kohtaan. Mutta sanat kuolivat huulilleni -- minä hengitin kiivaasti ja vaikeasti ja katsoin ikävöiden ovelle. Kreivi, joka ymmärsi levottomuuteni, poistui äkkiä huoneesta ja sulki oven perästään. Samassa kuulin minä sir Percivalin askeleet portaissa. Minä kuulin molempain herrojen kuiskaavan toistensa kanssa oven edessä, samalla kun rouva Fosco kaikkein rauhallisemmalla ja nöyrimmällä tavallaan vakuutti minulle olevansa kaikkein meidän takia iloinen, ett'ei sir Percival ollut käytöksellään pakoittanut häntä ja hänen puolisoaan poistumaan Blackwater-Parkista. Ennenkuin hän oli lopettanut selityksensä, oli kuiskaava keskustelu päättynyt, ovi avattiin uudelleen ja kreivi katsoi sisään.

"Tunnen itseni onnelliseksi, neiti Halcombe", sanoi hän, "voidessani sanoa Teille lady Glyden taaskin olevan talonsa hallitsijattaren. Minä uskoin olevan Teistä mieluisampaa saada tämä hyvä tieto minulta kuin sir Percivalilta. -- Minä tulin siis sisään ilmoittaakseni vain tämän Teille."

"Mikä ihailtava hienotunteisuus!" sanoi rouva Fosco, maksaen siten miehelleen ihailuveronsa kreivin omalla tavallaan. Kreivi kumarsi hymyillen, aivankuin hän olisi saanut kohteliaisuuden vieraalta, ja vetäytyi sivulle laskeakseen minut menemään ohitsensa.

Sir Percival seisoi eteisessä. Kiiruhtaessani portaille kuulin minä hänen kärsimättömästi huutavan kreiviä tulemaan ulos.

"Miksi viivyt sisällä?" kysyi hän. "Minun täytyy puhua kanssasi."

"Mutta minun täytyy miettiä hieman yksinäisyydessä", vastasi toinen. "Odota myöhempään, Percival -- odota myöhempään."

Ei kumpainenkaan lausunut enempää. Minä olin jo päässyt portaista ylös ja kiirehdin käytävää pitkin. Kiireessäni ja mielenliikutuksissani jätin minä etehisen oven sulkematta, mutta sisähuoneen oven suljin minä heti sisään tultuani.

Laura oli yksin. Hän istui aivan huoneen perällä käsivarret hervottomina pöydällä ja kasvot peitettyinä käsiin. Hän hypähti ylös huudahtaen ilosta nähdessään minut.

"Kuinka olet päässyt huoneeseen?" kysyi hän. "Kuka on päästänyt sinut tulemaan! Eihän Percival?"

Valtaavassa levottomuudessani kuulla, mitä hänellä oli minulle sanottavana, en minä voinut hänelle vastata -- minä voin vain puolestani tehdä hänelle kysymyksiä. Lauran into saada tietää, mitä alakerroksessa oli tapahtunut, oli kumminkin liian suuri vastustettavaksi. Hän toisti sitkeästi kysymyksiään.

"Kreivi, luonnollisesti", vastasin minä kärsimättömästi. "Kenenkäs vaikutus tässä talossa --?"

Hän keskeytti minut vastenmielisyyden liikkeellä.

"Älä puhu hänestä", huudahti hän. "Kreivi on alhaisin ihminen maan päällä! Kreivi on halveksittava vakooja --!"

Ennenkun kumpikaan meistä oli ennättänyt lausua sanaakaan enemmän, kuulimme me jonkun aivan hiljaa koputtavan ovelle.

Menin katsomaan, kuka se oli. Kun minä avasin oven, seisoi kreivitär sen edessä minun nenäliinani kädessään.

"Te pudotitte tämän aliseen eteiseen, neiti Halcombe", sanoi hän, "ja minä otin sen tuodakseni Teille, kun minä kaikessa tapauksessa menen huoneeseeni". Hänen kasvonsa, jotka aina olivat värittömät, olivat nyt niin aavemaisen kalpeat, että minä säpsähdin ne nähdessäni. Hänen muutoin varmat ja vakavat kätensä vapisivat kovasti, ja hänen silmäyksensä kiisivät ohitseni avonaisesta ovesta kiintyäkseen petomaisen julmasti Lauraan.

Hän oli kuunnellut ennen koputtamistaan! Minä näin sen hänen kalpeudestaan, minä näin sen hänen vapisevasta kädestään, minä näin sen hänen Lauraan kiinnittämästä katseestaan.

Viivyttyään pari silmänräpäystä kääntyi hän hiljaa pois minusta ja meni tiehensä.

Minä suljin taas oven. "Ah, Laura, Laura! Me saamme molemmat katkerasti katua sitä päivää, jolloin sinä sanoit kreiviä _vakoojaksi_!"

"Sinä olisit itse kutsunut häntä siksi, Marian, jos sinä tietäisit mitä minä tiedän. Anna Catherick oli oikeassa. Meitä vartioimassa _oli_ kolmas henkilö eilen puistossa; ja tämä kolmas henkilö --".

"Oletko varma, että se oli kreivi?"

"Täysin varma. Hän oli sir Percivalin vakooja -- hän ilmaisi asian hänelle -- hän kehoitti häntä koko tämän aamupäivän odottamaan ja väijymään Anna Catherickiä ja minua."