Part 28

"Miten oli hän puettu?"

"Hänellä oli sievä kaunis valkoinen hame ja sen yllä vanha, kulunut ja ohut, tummanvärinen olkahuivi. Päässä oli hänellä ruskea olkihattu, yhtä huono ja vanha kuin olkahuivikin. Minä hämmästyin hänen pukunsa vastakohtia ja hän näki minun huomaavan sen. -- 'Älkää katsoko minun hattuani ja olkahuiviani', sanoi hän, puhuen nopeasti, hengästyneesti ja äkkipikaisesti. 'Jos minä en saa käyttää yksinomaan valkoista, niin on minusta sama mitä minulla on. Mutta katsokaa hamettani kuinka paljon tahansa, sitä ei minun tarvitse hävetä'. -- Eikö tuo ollut varsin merkillisesti puhuttu? Ennenkun minä voin sanoa mitään rauhoittaakseni häntä, ojensi hän toisen kätensä, ja minä näin kadonneen rintaneulani siinä. Tulin niin iloiseksi ja tunsin sellaista kiitollisuutta, että minä menin hänen luokseen ja tunnustin hänelle sen. -- 'Oletteko kyllin kiitollinen tahtoaksenne osoittaa minulle pienen hyväntahtoisuuden?' kysyi hän. -- 'Kyllä, kyllä', vastasin minä' 'kaiken sen hyväntahtoisuuden, jonka minä voin'. -- 'No hyvä', sanoi hän, 'antakaa minun itse kiinnittää Teidän rintaneulanne, koskapa minä löysinkin sen'. -- Hänen pyyntönsä oli niin odottamaton, Marian, ja hän esitti sen sellaisella innolla, että minä vetäydyin pari askelta taapäin, tietämättä oikein, mitä minun pitäisi tehdä. -- 'Ah', sanoi hän, 'Teidän äitinne olisi antanut minun kiinnittää rintaneulan'. -- Oli jotain hänen äänessään ja silmäyksessään, joka, sen ohella että hän tällä tavoin esitti äitini epäsuoraksi moitteeksi minua vastaan, sai minut häpeämään epäluuloani. Minä otin sen hänen kätensä, jossa oli rintaneula, ja nostin sen rinnalleni. -- 'Te tunsitte äitini?' kysyin minä. 'Onko siitä kauan? Olenko minä nähnyt ennen Teitä?' -- Hänen kätensä työskentelivät innokkaasti kiinnittäessään rintaneulaani, kiinnitettyään sen painoi hän sitä rintaani vasten -- 'Ettekö Te muista kaunista kevätpäivää Limmeridgessä', sanoi hän, 'jolloin Teidän äitinne kulki koululle johtavaa polkua ja saattoi kummallakin kädellänsä pikku tyttöä? Minulla ei ole sittemmin ollut mitään muuta muistettavaa ja sen muistan minä! Te olitte toinen pikku tytöistä ja minä olin toinen. Kaunis, viisas neiti Fairlie ja heikko Anna Catherick-raukka olivat silloin lähempänä toisiansa kuin he nyt ovat!'"

"Muistitko häntä, Laura, kun hän sanoi sinulle nimensä?"

"Kyllä -- minä muistin, että sinä olit kysynyt Limmeridgessä minulta Anna Catherickistä ja silloin sanonut häntä pidetyn niin minun näköisenäni."

"Kuinka muistui tämä mieleesi, Laura?"

"Hänet nähtyäni. Mutta katsellessani häntä, hänen ollessaan aivan lähelläni, pälkähti päähäni yht'äkkiä, että me olimme toistemme näköisiä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja rypistyneet -- mutta niiden näkeminen kauhistutti minua, sillä oli aivankuin minä olisin nähnyt oman kuvani peilissä pitkän sairauden jälkeen. Tämä huomio voivutti minut niin -- en tiedä oikein miksi -- että minä olin aivan kyvytön puhelemaan hänen kanssaan."

"Näyttikö sinun äänettömyytesi loukkaavan häntä?"

"Pelkäänpä loukanneen. -- 'Te ette ole saanut äitinne ulkomuotoa', sanoi hän, 'ettekä äitinne sydäntäkään. Hän oli tumma, neiti Fairlie, ja hänellä oli enkelin sydän'. -- 'Tunnen olevani ystävällinen Teitä kohtaan', sanoin minä, 'vaikk'en kenties voi ilmaista sitä, niinkuin minun pitäisi. Miksi kutsutte minua neiti Fairlieksi?' -- 'Koska minä rakastan Fairlie-nimeä ja vihaan Glyde-nimeä', huudahti hän raivoisalla kiihkolla. Tähän asti en minä voinut erottaa mitään mielipuolisuutta hänessä, mutta nyt luulin minä huomaavani sitä hänen silmistään. -- 'Minä luulin vain siksi, ett'ette tietäisi minun olevan naimisissa', sanoin minä, ajatellen hänen Limmeridgessä minulle kirjoittamaansa rajua kirjettä, ja koetin rauhoittaa häntä. Hän huokasi syvästi ja kääntyi pois. -- 'Enkö minä tietäisi, että Te olette naimisissa!' toisti hän. 'Olenhan tullut tänne juuri siksi, että olette naimisissa. Minä olen täällä sovittamassa syyllisyyttäni Teitä kohtaan, ennenkun minä kohtaan äitinne toisella puolen haudan'. -- Hän vetäytyi yhä enemmän taaksepäin, kunnes hän seisoi venehuoneen edessä, jolloin hän kuunteli ja tarkkaavasti katsoi ympärilleen muutaman hetkisen. Kun hän taas kääntyi minuun puhuakseen, ei hän tullut sisään, vaan pysähtyi siihen, missä oli, käsi kummassakin ovenpielessä, ja katsoi vain minuun. -- 'Näittekö Te minut eilen illalla järven luona?' kysyi hän. 'Kuulitteko Te, että minä seurasin Teitä läpi puiston? Minä olen koettanut useampana päivänä saada puhua kanssanne kahden -- minä olen jättänyt ainoan ystävän, joka minulla on maailmassa, levottomuuteen ja huoleen tähteni. Minä olen antautunut vaaraan joutua uudelleen suljetuksi mielisairaalaan, ja tämän kaiken olen minä tehnyt Teidän tähtenne, neiti Fairlie, kaiken Teidän tähtenne!' -- Hänen sanansa pelottivat minua, Marian, mutta kumminkin oli jotakin hänessä, joka herätti koko minun osanottoni. Minä tiedän, että tämä minun osanottoni oli sydämmellinen, sillä se saattoi minut kyllin pelkäämättömäksi kutsumaan tuon ihmisraukan sisään ja istuutumaan viereeni venehuoneeseen."

"Tekikö hän niin?"

"Ei. Hän pudisti päätänsä ja sanoi minulle, että hänen täytyi pysyä siinä, missä oli, katsoakseen, ett'ei joku kolmas henkilö yllättäisi meitä. Ja siinä seisoi hän koko ajan käsi kummassakin ovipielessä, milloin nopeasti kumartuen puhuakseen minulle, milloin yhtä nopeasti vetäytyen taaksepäin katsoakseen ympärilleen. -- 'Minä olin täällä eilen', sanoi hän, 'ennenkun tuli pimeä, ja kuulin silloin Teidän ja sen toisen naisen puhuvan keskenänne. Minä kuulin teidän puhuvan hänen kanssaan miehestänne. Minä kuulin Teidän sanovan, ett'ei Teillä ole kyllin vaikutusvoimaa häneen, että hän luottaisi Teihin, eikä kyllin, että hän vaikenisi. Ah, minä ymmärsin, mitä nämä sanat merkitsevät; minun oma tajuntani sanoi sen minulle kuunnellessani. Miksi annoinkaan minä mennä Teidän naimisiin hänen kanssaan! Oi, minun pelkuruuteni -- minun hullu, kurja, kehno pelkuruuteni! --' Hän kätki kasvonsa vanhaan, kuluneeseen olkahuiviinsa ja huokasi ja puhui itsekseen sen takana. Minä aloin peljätä hänen ratkeavan johonkin kauheaan epätoivoon, jota ei enemmän hän kuin minäkään voisi hallita. -- 'Koettakaa rauhoittua', sanoin minä, 'koettakaa sanoa minulle, kuinka Te olisitte voinut estää minun avioliittoni'. -- Hän otti pois olkahuivin kasvoiltaan ja katsoi uinaillen minuun. -- 'Minulla olisi pitänyt olla kyllin rohkeutta jäädä Limmeridgeen', vastasi hän. Minun ei olisi pitänyt antaa tiedon hänen saapumisestaan pelottaa itseäni lähtemään pois. Minun olisi pitänyt varottaa ja pelastaa Teidät ennenkun oli myöhäistä. Miksi oli minulla vain rohkeutta kirjoittaa tämä kirje Teille? Miksi tein minä heti vahinkoa, kun minä toivoin tekeväni hyvää? Oi, minun pelkuruuteni -- minun hullu, viheliäinen, kehno pelkuruuteni!' -- Hän toisteli taas näitä sanoja ja kätki vielä kerran kasvonsa olkahuivin suppuun. Oli vaivaavaa katsoa häntä ja kuulla häntä."

"Mutta varmaankin kysyit sinä häneltä Laura, syyn hänen pelkoonsa, josta hän niin tuskaisesti puhui?"

"Kyllä, kyllä minä kysyin sitä."

"Ja mitä hän sanoi?"

"Hän kysyi vuorostaan minulta, enkö minä puolestani pelkäisi sitä miestä, joka olisi sulkenut minut mielisairaalaan ja joka tekisi sen vielä kerran, jos voisi? Minä kysyin: 'Pelkäättekö vieläkin? Jos pelkäisitte, ette varmaankaan olisi täällä'. -- 'Ei', sanoi hän, 'nyt en pelkää'. -- Minä kysyin häneltä, miks'ei. Hän kumartui nopeasti venehuoneeseen ja vastasi: 'Ettekö voi arvata, miks'en?' Minä pudistin päätäni. -- 'Katsokaa minua', jatkoi hän. -- Minä sanoin pahoittavan mieltäni, että hän näytti niin sairaalta ja kärsivältä. -- 'Sairaalta?' toisti hän; 'minä olen kuolemaisillani. Nyt tiedätte, miks'en enempää pelkää häntä. Uskotteko minun saavan tavata äitiänne taivaan valtakunnassa? Ja uskotteko hänen antavan minulle anteeksi, jos minä tapaan?' -- Mieleni tuli niin liikutetuksi, ett'en minä voinut vastata. -- 'Minä olen ajatellut sitä', jatkoi hän, 'koko ajan piillessäni Teidän miestänne, koko ajan, jonka minä olen maannut sairaana. Levottomuuteni on ajanut minut tänne -- minä tahdon sovittaa -- minä tahdon hävittää kaiken sen vahingon, jonka minä olen tehnyt'. -- Minä pyysin häntä vakavasti sanomaan, mitä hän tarkoitti. Hän katsoi minuun samalla tuijottavan uinailevalla ilmeellä. -- _'Täytyykö_ minun hävittää kaikki vääryys?' kysyi hän epäillen itseltään. 'Teillä on ystäviä, jotka pitävät huolta Teidän puolustuksestanne. Jos _Te_ tunnette hänen salaisuutensa, niin tulee hän pelkäämään Teitä; hän ei uskalla kohdella Teitä kuten minua. -- Hänen täytyy kohdella Teitä säälivästi itsensä vuoksi, jos hän pelkää Teitä ja Teidän ystäviänne. Ja jos hän kohtelee Teitä säälivästi -- jos minä voin sanoa sen olevan minun ansioni --'. Hän vaikeni äkkiä ja minä kuuntelin turhaan saadakseni kuulla enemmän."

"Mutta etkö sinä kehottanut häntä jatkamaan?"

"Kyllä, kyllä minä kehotin, mutta hän vetäytyi vaan taaksepäin ja nojasi kasvonsa ja kätensä venehuonetta vasten. -- 'Oi', kuulin minä hänen sanovan surullisella puoleksi mielipuolen hellällä äänellä, 'oi, jospa minut vain saisi haudata Teidän äitinne viereen! Jospa minä saisin herätä hänen vierellään tuomiopasuunan kaikuessa ja hautojen laskiessa kuolleensa tuomittaviksi! --' Marian! minä vapisin kiireestä kantapäähän -- oli kauheata kuulla häntä. -- 'Mutta sitä ei käy toivominenkaan', jatkoi hän kääntyen hieman minuun, niin että hän taas voi nähdä minut. -- 'Ei käy toivominen sellaisen vieras-raukan. Saisinko minä levätä marmoriristin alla, -- jonka minä pesin omin käsin ja tein niin lumivalkoiseksi ja puhtaaksi hänen tähtensä. Ah ei! ah ei! Ainoastaan Jumalan laupeudesta -- ei ihmisten -- voin minä toivoa saavani tulla hänen luokseen sinne, jossa pahuuden valta on lopussa ja väsynyt saa levätä'. -- Hän sanoi nämä sanat hiljaa ja suruisesti, huokasi syvään ja vaikeni taas. Hänen kasvonsa kuvastivat sekautumista ja epätietoisuutta -- hän näytti ajattelevan tai ainakin ponnistelevan ajatellakseen. -- 'Mitä minä juuri sanoin?' kysyi hän hetkisen kuluttua. 'Kun minä vain alan ajatella Teidän äitiänne, unhotan minä kaiken muun. Mitä minun piti sanoman? Mitä se oli?' -- Minä muistutan tuota ihmisraukkaa niin ystävällisesti ja hienotunteisesti kuin voin siitä, mitä hän oli sanonut. 'Ah!' huudahti hän hämmästyneellä tavallansa, 'Te olette niin turvaton pahan puolisonne vallassa. Niin, ja minun täytyy tehdä se, mitä varten minä olen tänne saapunut, -- minun täytyy sovittaa erehdykseni, kun minulla, avun ollessa vielä mahdollisen, ei ollut rohkeutta puhua'. -- 'Mitä Te tahdotte kertoa minulle', kysyin minä. 'Sen salaisuuden, jota Teidän julma miehenne niin pelkää', vastasi hän. 'Erään kerran uhkasin ja pelotin minä häntä sillä. Nyt tulee Teidän myöskin uhata ja pelottaa'. Hänen muotonsa tuli synkäksi ja vihaiseksi, silmäyksensä kovaksi ja tuijottavaksi. Hän alkoi viittaella minulle kädellä sekavasti ja tarkoituksettomasti. 'Äitini tuntee tämän salaisuuden', sanoi hän, 'äitini on huoannut sen taakan alla puolen elämäänsä. Erään kerran, ollessani nuori tyttö, sanoi hän jotain _minulle_. Ja seuraavana päivänä, kun Teidän miehenne' --"

"Niin, niin! Jatka vain. Mitä sanoi hän sinulle miehestäsi?"

"Hän vaikeni taas, Marian, juuri tässä kohdassa."

"Eikö sanonut sen enempää?"

"Ja kuunteli tarkkaavasti. 'Hiljaa!' kuiskasi hän viitatessaan taas minulle kädellään. 'Hiljaa!' Hän hiipi hitaasti ovesta, poistui varovasti sivulle, askel askeleelta, kunnes minä en nähnyt häntä."

"Mutta varmaankin seurasit sinä häntä?"

"Kyllä, haluni tietää enemmän antoi minulle rohkeutta seurata häntä. Juuri kun minä pääsin ovesta ulos, näyttäytyi hän äkkiä yhden nurkan takaa. 'Salaisuus', kuiskasin minä hänelle -- 'viipykää hieman ja ilmoittakaa minulle salaisuus!' Hän tarttui minua käsivarteen ja tuijotti minuun rajuin, peljästynein silmäyksin. 'Ei nyt', sanoi hän, 'me emme ole enää yksin, meitä vartioidaan. Tulkaa tänne huomenna tähän aikaan -- mutta tulkaa itse -- älkää unohtako sitä -- Teidän itsenne vain tulee saapua!' Hän lykkäsi minut kiivaasti venehuoneeseen, enkä minä sen perästä nähnyt häntä enää."

"Oi, Laura, Laura! Taaskin on tilaisuus mennyt hukkaan. Jos minä olisin ollut kanssasi, niin ei hän olisi päässyt käsistämme. Millä suunnalla sinä näit hänet viimeksi?"

"Vasemmalla, missä maa laskeutuu ja metsä kasvaa niin tiheänä."

"Etkö kiiruhtanut ulos uudelleen? Etkö huutanut häntä?"

"Kuinka olisin voinut tehdä sen? Minä olin todellakin liian peljästynyt voidakseni liikkua ja puhua."

"Mutta kun sinä taas voit liikkua -- milloin läksit ulos?"

"Niin, silloin kiiruhdin minä tänne sanoakseni sinulle, mitä oli tapahtunut."

"Näitkö tai kuulitko ketään puistossa?"

"Ei -- kaikki näytti minusta hiljaiselta ja rauhalliselta kulkiessani sen kautta."

Minä vaikenin hetken ja mietin asiaa. Oliko tämä kolmas henkilö, jonka arveltiin salaisuudessa vartioineen heitä keskustelun aikana, todellinen henkilö vai ainoastaan Anna Catherickin häiriytyneiden aivojen synnyttämä mielikuva? Sitä oli minun mahdoton ratkaista. Varmaa vain oli, että meiltä taaskin oli mennyt hukkaan tärkeä tieto juuri ratkaisevana hetkenä -- kenties auttamattomasti -- jollei Anna Catherick pitäisi lupaustaan palata takaisin huomispäivänä.

"Oletko varmasti sanonut minulle kaiken, mikä tapahtui, kaiken, mitä puhuttiin?" kysyin minä.

"Luulen sanoneeni", vastasi hän. "Muistini, ei ole niin hyvä kuin sinun, Marian, mutta tämä kohtaus teki minuun niin valtavan vaikutuksen, minä halusin niin innokkaasti kuulla, ett'ei mitään tärkeämpää ole jäänyt minulta mainitsematta."

"Hyvä Laurani, vähimmätkin pikkuasiat ovat tärkeitä, kun ne koskevat Anna Catherickiä. Ajattele tarkoin. Unohtuiko häneltä mahdollisesti jokin tieto, missä hän nykyisin oleskelee?"

"Sitä hän ei muistaakseni maininnut."

"Eikö hän puhunut mitään seuraajastaan, ystävästään, rouva Clementsistä!"

"Oh, kyllä! Sen unhotin minä. Hän sanoi rouva Clementsin välttämättömästi tahtoneen seurata häntä järvelle ja pitää huolta hänestä ja pyytäneen pyytämistään, ett'ei hän yksin menisi seudulle."

"Tämänkö kaikkiaan hän lausui rouva Clementsistä?" "Niin, sen kaiken kaikkiaan."

"Hän ei puhunut siis mitään siitä, missä hän oli oleskellut Todds-Cornerista pakonsa jälkeen?"

"Ei, -- siitä olen aivan varma."

"Eikä mitään siitäkään, mikä hänen sairautensa oli?"

"Ei, Marian, ei sanaakaan. Sano minulle, mitä sinä ajattelet tästä asiasta. Minä en todellakaan tiedä, mitä minun pitäisi ajatella tai ryhtyä tekemään."

"Sinun täytyy tehdä, mitä minä nyt sanon, hyvä Laura: ole täsmällisesti venehuoneessa huomenna. On mahdotonta sanoa, kuinka paljon riippuu siitä, että sinä taas saat puhua tämän naisen kanssa. Sinua ei voi kumminkaan jättää, aivan yksin toista kertaa. Minä seuraan sinua pitemmän matkan päässä. Kukaan ei tule näkemään minua, mutta minä olen sinua niin lähellä, että minä voin kuulla äänesi, jos jotakin tapahtuisi. Anna Catherick on päässyt Walter Hartrightin käsistä; hän on päässyt sinun käsistäsi. Olkoon seuraus millainen tahansa, ei hän pääse minun käsistäni."

Laura katsoi tutkivasti minua.

"Sinä uskot siis", kysyi hän, "että on todellakin salaisuus, jota mieheni pelkää? Ajatteleppas kumminkin, Marian, jos se vain olisi Anna Catherickin sairaassa mielikuvituksessa? Onhan mahdollista, että hän vain tahtoi nähdä minua vanhan tuttavuutensa vuoksi äitini ja minun kanssani. Hänen esiintymisensä oli niin kummallinen, että se melkein herätti minussa epäluuloa. Luottaisitko sinä häneen toisissa olosuhteissa?"

"Minä en tee johtopäätöksiäni, Laura, minkään muun kuin huomioitteni mukaan sinun miehesi käytöksestä. Minä punnitsen Anna Catherickin sanat sir Percivalin menettelyn mukaan -- ja uskon, että salaisuus on todellakin olemassa."

Minä en sanonut sen enempää, vaan nousin poistuakseni huoneesta. Mieleni saivat levottomaksi ajatukset jotka minä kenties olisin ilmaissut hänelle, jos me olisimme kauemmin jatkaneet keskusteluamme, mutta jotka kenties olisivat saattaneet olla vaarallisia hänen tuntea. Muisto tuosta kauheasta unesta, josta hän oli herättänyt minut, laskeutui kuin raskas pilvi kaikkien niiden vaikutelmain yli, jotka hänen kertomuksensa minussa herätti. Minä tunsin, kuinka monivaiheinen tulevaisuus läheni meitä; tämä tunne levisi kuin jäätävä kylmyys sielussani; se vakuutus tunkeutui minuun, että tuntematon, kamala kohtalo oli salattuna siihen tapahtumain pitkään ketjuun, joka oli kietoutunut ympärillemme. Minä ajattelin Hartrightiä -- sellaisena, kuin minä näin hänet persoonallisesti sanoessaan meille jäähyväiset, ja sellaisena, kuin minä näin hänet unessani, ja minäkin aloin arvella nyt, emmeköhän me; huomaamatta itse sitä selvään, lähene varmaa, välttämätöntä loppua.

Minä annoin Lauran mennä yksin huoneeseeni ja läksin itse ulos kävelylle kartanon ympärille tarkastelukseni hieman. Se tapa, jolla Anna Gatherick oli eronnut Laurasta, saattoi minut uteliaaksi tietämään, kuinka kreivi Fosco oli viettänyt puolipäivätuntinsa, joka oli salaisuudessa herättänyt minussa epäilyn sen salaperäisen matkan tuloksen suhteen, jolta sir Percival oli juuri palannut kotiin.

Katseltuani heitä kaikilta tahoilta huomaamatta heitä menin minä uudelleen sisään ja vaelsin läpi kaikkien kerrosten huoneiden toisen toisensa perästä. Ne olivat kaikki tyhjiä. Minä tulin taaskin eteiseen ja menin ylös Lauran luo. Rouva Fosco avasi ovensa mennäkseen sen ohi; ja minä pysähdyin saadakseni mahdollisesti häneltä joitakin tietoja sir Percivalista ja hänen miehestään. Niin, hän oli nähnyt heidät jotain toista tuntia sitten ikkunansa edustalla. Kreivi oli tavallisella ystävällisellä tavallaan silmännyt ylös ja sanonut hänelle, että hän, kreivi, ystävänsä kanssa aikoi lähteä pitemmälle kävelylle.

Pitemmälle kävelylle! Tämä oli jotakin, jota he eivät koskaan tavallisesti tehneet toistensa seurassa. Sir Percival ei ollut huvitettu mistään muusta liikunnosta kuin hevosella, eikä kreivikään -- lukuunottamatta niitä tapauksia, jolloin hän oli kyllin kohtelias esiintyäkseen minun suojelijanani -- ollut ollenkaan huvitettu mistään kävelyistä.

Tultuani Lauran luo huomasin minä hänen poissaollessani muistaneen allekirjoitusjutun, jonka me aivan olimme unhottaneet keskustelussamme Anna Catherickistä. Ensi sanoikseen lausui hän nimittäin kummastelevansa sitä, ett'ei ollut sir Percivalilta saanut kutsumusta saapua kirjastoon.

"Sinä voit olla huoleti siinä suhteessa", sanoin minä. "Nykyisin ei ainakaan sinun enempi kuin minunkaan kestävyyttäni panna enää kokeelle. Sir Percival on muuttanut mieltään: koko asia on lykätty".

"Lykätty?" toisti Laura kummastuneena. "Kuka sen on sinulle sanonut?"

"Kertojani on kreivi Fosco. Luulen hänen välitystään olevan kiitettävän siitä, että sinun miehesi on nopeasti muuttanut aikomustaan."

"Sehän näyttää kumminkin mahdottomalta, Marian. Jos allekirjoituksellani tarkoitettiin saada rahoja sir Percivalille, joita hän ehdottomasti tarvitsisi, niin kuinka voidaan asia lykätä?"

"En luule olevan vaikeaa meistä, Laura, saada selitys siihen. Oletko unhottanut sen keskustelun, sir Percivalin ja hänen asianajajansa välillä, jonka minä kuulin heidän käydessään eteisen yli?"

"En, mutta minä en voi muistaa --"

"Minä muistan sen varsin hyvin. Ehdotettiin kaksi vaihtopuolta: joko saada sinun allekirjoituksesi asiapaperiin tai voittaa aikaa antamalla kolmen kuukauden velkakirja. Nähtävästi on valittu viimemainittu vaihtopuoli, joten me voimme varmasti toivoa olevamme vapautettuja kaikesta osuudesta sir Percivalin yritykseen korjata huonoja raha-asioitaan -- ainakin joksikin ajaksi."

"Ah, Marian, tämä kuuluu aivan liian hyvältä voidakseen olla totta!"

"Vai niin rakkahani! juuri ikään lausuit sinä minulle kohteliaisuuden hyvästä muististani, ja nyt sinä epäilet sitä. Minä otan esille päiväkirjani nähdäksemme, olenko minä väärässä."

Minä nousin ylös mennäkseni hakemaan kirjan.

Kun minä löysin sen kohdan, johon olin merkinnyt asianajajan käynnin, huomasimme me, että olin muistanut aivan oikein nuo kaksi vaihtopuolta. Muistoni oli minulle tällä kertaa ollut yhtä uskollinen, kuin se tavallisesti oli. Nykyisen asemamme vaarallisessa epävarmuudessa on vaikea vartioida, kuinka suuressa määrässä tulevaisuutemme voi riippua muistoonpanojeni luotettavaisuudesta ja siitä tarkkuudesta, jolla minä merkitsen ne päiväkirjaani.

Lauran ilme osoitti, että hän tunsi tämän yhtä hyvin kuin minäkin. Ja miten vähäpätöinen asia onkin -- niin jopa siihen määrään, että minä melkein häpeän merkitä sitä -- saa se merkityksensä osoittamalla, kuinka surullisen turvaton meidän asemamme nykyisin on. Meillä täytyy todellakin olla varsin vähän luottamusta itseemme, kun huomio, että minun muistini on kyllin terävä luotettavaksi, voi valmistaa meille yhtä suuren ilon, kuin jos olisimme löytäneet uuden ystävän.

Soitettaessa ensi kerran päivälliselle erosimme me toisistamme. Juuri silloin tulivat sir Percival ja kreivi takaisin kävelyltänsä, ja me kuulimme talon herran silmittömästi nuhtelevan palvelijoita, että päivällinen myöhästyi viisi minuuttia, ja vieraan tapansa mukaan välittävän ja kehoittavan kärsivällisyyteen, arvokkuuteen ja rauhaan.

* * * * *

Ilta on kulunut. Ei mitään erikoista ole tapahtunut. Mutta minä olen huomannut eräitä omituisuuksia sir Percivalin ja kreivin esiintymisessä, jotka saattavat minut sangen levottomaksi Anna Catherickin ja aamupäivän kohtauksen tuloksien suhteen.

Olen oppinut kyllin tietääkseni, että kun sir Percival näyttää hyvin kohteliaalta, on hän petollisin ja niin ollen vaarallisin. Pitkä keskustelu hänen ystävänsä kanssa oli parantanut hänen esiintymistapansa ainakin vaimoansa kohtaan. Lauran kummastukseksi ja minun levottomuudekseni kutsui hän häntä useampia kertoja "pikku Laurani", kysyi, oliko hän äskettäin kuullut jotain sedästään, tiedusteli, milloin rouva Vesey kutsuttaisiin Blackwater-Parkiin, ja osoitti hänelle niin monta muuta pikku huomaavaisuutta, että hän melkein muistutti mieleemme tuon vihatun sulhasaikansa Limmeridge-Housessa. Tämä oli jo aluksi huono merkki, ja minä huomasin vieläkin enemmän levottomuutta herättäväksi sen seikan, että hän päivällisen jälkeen voi olla nukkuvinaan salongissa, mutta väijyvin silmäyksin kumminkin vartioi Lauraa ja minua, kun ei luullut meidän huomaavan sitä. Minä en ole hetkeäkään epäillyt, että hän teki pikaisen matkansa Welminghamiin tutkiakseen rouva Catherickiä -- mutta tämän illan huomiot ovat saaneet minun pelkäämään, ett'ei hän ole tehnyt matkaansa turhaan ja että hän epäilemättä on saanut ne tiedot, joiden takia hän poistui luotamme. Jos minä tietäisin, kuinka Anna Catherick olisi tavattavissa, niin olisin minä varmaan auringon noustessa huomenna ylhäällä varottamassa häntä.

Kun se osa, jota sir Percival näytteli tänä iltana, onnettomuudeksi oli minusta vain liian tuttu, näytti kreivi sen sijaan aivan uutta puolta minulle. Hän näyttäytyi tänään ensi kerran tunteen miehenä -- tunteen, jota minä en luule tilaisuutta varten teeskennellyksi.