Part 25

Minä hypähdin ylös niin kiivaasti, kuin hän olisi lyönyt minua. Jos minä olisin ollut mies, niin olisin minä paiskannut hänet lattiaan hänen omassa talossaan ja poistunut siitä ollakseni sinne koskaan, mistä maallisesta vaikuttimesta tahansa palaamatta. Mutta minä olin vain nainen -- ja minä rakastin hänen vaimoansa niin suuresti! Jumalan olkoon kiitos! Tämä rakkaus tuli minun avukseni, ja minä istuuduin taaskin tuolille lausumatta sanaakaan. Laura tiesi, mitä minä olin kestänyt ja kuinka minä olin hillinnyt itseni. Hän kiiruhti luokseni, ja kyyneleet tulvivat hänen silmistään. "Oi, Marian!" kuiskasi hän hellästi. "Äitini ei koskaan olisi voinut tehdä enempää edestäni!"

"Tule tänne ja kirjoita nimesi!" huusi sir Percival pöydän toisesta päästä.

"Kirjoitanko minä?" kysyi Laura minulta hiljaa. "Minä kirjoitan jos tahdot niin."

"Ei", vastasin minä, "totuus ja oikeus ovat sinun puolellasi -- älä kirjoita alle, ennenkun olet lukenut sen."

"Tule tänne ja kirjoita nimesi!" toisti sir Percival juhlallisesti ja kiukustuneella äänellä.

Kreivi, joka oli katsellut minua ja Lauraa järkähtämättömällä ja hiljaisella mielenkiinnolla, asettui toistamiseen välittämään.

"Percival!" sanoi hän. _"Minä_ en unohda olevani naisten seurassa. Ole hyvä ja muista sinäkin se."

Sir Percival kääntyi häneen silmittömän vihaisena. Kreivin vahva käsi tarttui vielä lujemmin hänen olkapäähänsä, ja hän toisti vielä kerran vakavalla ja tyynellä äänellä: "Ole hyvä ja muista sinäkin se."

He katsoivat toisiansa. Sir Percival vetäysi hitaasti kreivin käden alta, kääntyi yhtä hitaasti pois hänen silmäyksistänsä ja katsoi synkännäköisenä asiakirjaan, joka yhä oli pöydällä; sitten puhui hän pikemmin kesytetyn eläimen nurpealla alistuvaisuudella kuin erehtyneeksi todistetun ihmisen talttuneella vakuutuksella.

"Minun tarkoitukseni ei ole loukata ketään", sanoi hän, "mutta vaimoni itsepäisyys voi suututtaa pyhimyksenkin. Minä olen sanonut hänelle, että tämä on vain muodollinen asiakirja -- ja mitäpä enemmän hän tarvitsisi tietää? Sinä voit sanoa mitä tahansa, mutta vaimon ei tule uhmata miestänsä. Vielä kerran, lady Glyde, ja viime kerran kysyn minä: tahdotteko kirjoittaa nimenne vai _ettekö_ tahdo?"

Laura meni takaisin pöydän luo ja otti uudelleen kynän.

"Minä tahdon mielihyvällä allekirjoittaa", sanoi hän, "jos sinä vain kohtelet minua kuin järkevää olentoa. Minä piittaan vähät siitä, mitä uhrauksia minulta vaaditaan, jolleivät ne vahingoita ketään muuta eivätkä johda mihinkään pahaan --"

"Kuka on puhunut, että sinulta vaaditaan mitään uhrausta?" huudahti sir Percival puoleksi palaavalla vihalla.

"Minä tarkoitan vain", jatkoi Laura, "ett'en minä kieltäisi mitään myönnytystä, jonka kunnialla voi tehdä. Jos minä epäröin kirjoittamasta nimeäni sitoumuksen alle, jota minä en tunne, niin miksi sinä sentähden nuhtelet minua niin kovin? Minusta sinä et tee aivan oikein osoittaessasi suurempaa huomiota kreivi Foscon epäilyksille kuin minun."

Tämä onneton, vaikkakin varsin luonnollinen viittaus kreivin ihmeellisen voimakkaaseen vaikutukseen hänen mieheensä, sai sir Percivalin rajun luonteen täyteen liekkiin.

"Epäilykset!" toisti hän. _"Sinun_ epäilyksesi! Ompa vähän myöhäistä sinulle osoittaa niin suuressa määrässä omantunnonmukaisuutta. Minä luulin sinun voittaneen kaiken heikkouden, kun sinä teit hyveen pakosta mennessäsi naimisiin kanssani."

Samassa kun hän oli lausunut nämä sanat, nakkasi Laura kädestään kynän -- katsoi häneen sellaisella ilmeellä silmissään, jota minä en ollut ennen nähnyt, ja käänsi hänelle ääneti selkänsä.

Tämä syvimmän halveksimisen selvä osoitus oli hänelle niin erikoista ja hänen luonteelleen niin vierasta, että me kaikki mykistyimme. Oli jotakin salattua sen raa'an sydämmettömyyden kuoren alla, joka heti loukkasi hänen miehensä sanoissa. Ne sisälsivät jonkun väijyvän loukkauksen, jota minä en ollenkaan ymmärtänyt, mutta joka niin selvästi oli painanut häväistyksen leiman Lauran kasvoihin, että vieraskin olisi voinut nähdä tämän ilmeen. Kreivi, joka ei ollut mikään vieras, näki sen yhtä selvään kuin minäkin. Kun minä nousin ylös tuoliltani mennäkseni Lauran luo, kuulin minä hänen tukahdetulla äänellä kuiskaavan sir Percivalille: "hullu!"

Laura meni ovelle minun lähestyessäni, ja samassa puhui hänen miehensä taas hänelle.

"Sinä siis kiellät varmasti allekirjoituksesi?" kysyi hän muuttuneella äänellä, joka todisti hänen itsekseen tunnustavan, kuinka ajattelemattomasti hän itse oli vahingoittanut asiansa kiivaudellaan.

"Sen jälkeen mitä sinä juuri sanoit minulle", lausui Laura varmasti, "kieltäydyn minä allekirjoittamasta siksi, kunnes olen lukenut tästä asiakirjasta joka sanan alusta loppuun. Tule, Marian, olemme viipyneet kyllin kauan."

"Silmänräpäys vielä!" pyysi kreivi, ennenkun sir Percival oli ennättänyt vastata mitään, "silmänräpäys vielä, lady Glyde, minä rukoilen sitä."

Laura olisi kumminkin mennyt ottamalla ollenkaan huomioon hänen pyyntöään, ellen minä olisi ehkäissyt häntä.

"Älä tee kreiviä vihamieheksesi!" kuiskasin minä. "Mitä teetkin, Laura, niin kavahda itseäsi!"

Hän otti huomioonsa varotukseni. Minä suljin jälleen oven, ja me viivähdimme sen vieressä. Sir Percival istuutui pöydän ääreen kyynärpää nojaten kokoonkäärittyä asiakirjaa ja pää leväten suljettua kättä vasten. Kreivi seisoi välillämme, pelottavan asemamme herrana, kuten hän hallitsi kaikkea muutakin.

"Lady Glyde", sanoi hän sellaisella lempeydellä, joka näytti tarkoittavan meidän turvatonta asemaamme paljon enemmän kuin meitä itseämme persoonallisesti, "minä pyydän Teidän antamaan minulle anteeksi, jos minä uskallan antaa neuvon, ja uskomaan, että minä puhun vain syvän kunnioitukseni ja ystävyyteni takia talon hallitsijatarta kohtaan." Hän kääntyi ankarasti sir Percivaliin ja kysyi: "Onko ehdottomasti välttämätöntä, että tuo paperi on allekirjoitettava tänään?"

"Se on välttämätöntä minun suunnitelmani ja toivomusteni takia", vastasi toinen vihaisesti. "Mutta, kuten itse olet voinut kuulla, ei tämä syy vaikuta lady Glydeen."

"Vastaa minun yksinkertaiseen kysymykseeni -- voidaanko tämä asia lykätä huomiseen -- jaa taikka ei."

"No jaa, jos sinä välttämättömästi tahdot tietää sen."

"Miksi hukkaat sinä aikaa täällä? Jätä allekirjoitus huomiseen -- anna koko asian levätä, kunnes palaat kotiin takaisin."

Sir Percival katsoi ylös otsa synkkänä ja kirosi.

"Sinä käytät minua kohtaan sellaista ääntä, josta minä en pidä", sanoi hän, "ääntä, jota minä en suvaitse keltään mieheltä maailmassa."

"Minä neuvon sinua oman parhaasi takia", vastasi kreivi tyyneen halveksimisen hymyllä. "Ota aikaa ajatellaksesi asiaa; anna lady Glydelle aikaa ajatella. Oletko unohtanut, että ajoneuvosi seisovat oven edessä? Esiintymiseni kummastuttaa sinua, sanot sinä -- eikö niin? Minä tiedän, että sen täytyy kummastuttaakin -- sillä se on miehen esiintyminen, joka voi hallita luontonsa. Kuinka monta hyvää neuvoa olenkaan antanut sinulle elinpäivinäni? Useampia kuin voit luetellakaan. Olenko minä koskaan ollut väärässä? Tietääkseni et voi sanoa ainoatakaan tilaisuutta. Matkusta nyt viipymättä. Tämä allekirjoitusjuttu voi lykkäytyä huomiseen."

Sir Percival epäröi ja katsoi kelloansa. Hänen intonsa kysymyksessä olevalle salaperäiselle matkalleen heräsi taas kreivin puhuessa ja kilpaili vallasta hänen hartaan toivomuksensa kanssa saada Lauran allekirjoitus. Hän mietti hetkisen ja nousi sen jälkeen kiireesti ylös.

"Sinulle on helppo väittää minut kumoon", sanoi hän, "kun minulla ei ole aikaa vastata sinulle. Minä tahdon seurata neuvoasi, Fosco -- ei siksi, että minä tarvitsisin tehdä niin taikka luottaisin siihen, vaan siksi, ett'en minä voi viipyä täällä kauempaa." Hän vaikeni ja silmäsi uhkaavasti vaimoonsa. "Jos sinä et anna minulle nimikirjoitustasi, kun minä tulen huomenna kotiin --", loppuajatus hävisi kaapin avaamisen narinaan hänen pannessaan säilöön asiakirjaa. Hän otti hattunsa ja hansikkaansa pöydältä ja meni ovea kohden. Laura ja minä väistyimme sivulle antaaksemme hänen mennä ulos. "Pane mieleesi: _huomenna_!" sanoi hän vaimollensa ja meni.

Me viivyimme, kunnes hän oli mennyt tiehensä. Kreivi sanoi lähestyessään meitä:

"Te olette nähnyt Percivalin yhtenä hänen pahimmista hetkistään, neiti Halcombe, ja minä häpeän hänen puolestaan. Mutta hänen vanhana ystävänään lupaan minä, ett'ei hän huomenna tule purkamaan luontoansa samalla häpeällisellä tavalla kuin tänään."

Laura oli ottanut minun käsivarteni hänen puhuessaan, ja kun kreivi oli lopettanut, puristi hän sitä merkitsevästi. Täytyy olla vaikea koetus jokaiselle naiselle kuulla miehensä huonoa käytöstä noin keveästi tämän miesystävän puoltavan hänen omassa talossaan -- ja se oli vaikea koetus Laurallekin. Minä kiitin kreiviä kohteliaasti ja saatoin Lauran ulos. Niin, minä kiitin kreiviä, sillä minä huomasin jo sanomattoman avuttomuuden ja nöyryytyksen tunteella, että hänelle oli joko jotakin etua tai sitten päähänpisto saada varmuus siitä, että minä edelleenkin jäisin Blackwater-Parkiin. Sir Percivalin käyttäytymisen jälkeen minua kohtaan tunsin minä, ett'en minä ilman kreivin vaikutuksen tukea voisi jäädä. Hänen vaikutuksensa, jota minä enin pelkäsin, oli todellisuudessa ainoa voima, joka nyt pidätti minua Lauran luona näinä hänelle niin huolellisina aikoina!

Me kuulimme vaunujen pyöräin kolinan hiekoitetulla tiellä tullessamme eteiseen. Sir Percival oli matkustanut.

"Mihin hän matkasi, Marian?" kuiskasi Laura. "Jokainen hänen uusi toimintansa herättää minussa uusia epäilyjä tulevaisuuteen nähden. Etkö sinä mitään epäile siitä?"

Sen jälkeen, mitä hän jo oli saanut kärsiä tänä aamupäivänä, oli minulla vähän halua ilmoittaa hänelle epäilyjäni.

"Kuinka minä voisin tietää hänen salaisuuksiansa?" sanoin minä vältellen.

"Haluaisinpa tietää, eikö taloudenhoitajatar tiedä sitä", päätteli hän itsepäisesti.

"Varmaankaan ei", vastasin minä. "Hän on varmaan yhtä tietämätön kuin mekin."

Laura pudisti päätänsä.

"Etkö sinä kuullut taloudenhoitajattarelta, että Anna Catherick olisi nähty paikkakunnalla? Etkö luule hänen matkanneen etsimään hänen jälkiänsä?"

"Minä tahtoisin mieluimmin rauhoittaa itseäni, Laura, olemalla ollenkaan ajattelematta tätä asiaa, ja kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut olisi parhainta, että sinäkin seuraisit esimerkkiäni. Tule luokseni hieman levottuaksesi."

Me istuuduimme ikkunan ääreen ja annoimme suloisen kesäilman virkistää mieltämme.

"Minua hävettää, Marian", sanoi hän, "että sinä olet saanut kärsiä minun tähteni. Oi, rakkahani, sydämmeni on melkein murtunut ajatellessani sitä! Mutta minä tahdon koettaa sovittaa kaikki -- tahdon todellakin koettaa!"

"Oh, vaiti", vastasin minä, "älä puhu niin. Onhan minun loukattu ylpeyteni vain pikkuasia sitä kauheaa onnettomuutta vastaan, että koko sinun elämäsi on kadotettu."

"Sinä kuulit, mitä hän sanoi minulle", jatkoi hän nopeasti ja voimakkaasti. "Sinä kuulit sanat -- mutta sinä et tiedä, mitä ne sisälsivät -- sinä et tiedä, miksi minä nakkasin pois kynän ja käänsin hänelle selkäni." Hän nousi ylös kiivaalla liikkeellä ja käveli edestakaisin huoneessa. "Minä en ole kertonut sinulle monesta asiasta, Marian, peljäten saattavani sinut surulliseksi ja onnettomaksi. Sinä et tiedä, kuinka hän on kohdellut minua! Kumminkin -- sinun täytyy tietää se nyt, koska sinä näit, kuinka hän kohteli minua tänään. Sinä kuulit, kuinka hän ivasi minun omantunnonmukaisuuttani; sinä kuulit, kuinka hän sanoi minun tehneen pakosta hyveen mennessäni hänen kanssaan naimisiin." Hän istuutui uudelleen; syvä punerrus levisi hänen poskillensa ja hän piti ristiinpantuja käsiänsä polvellansa. "Minä en voi siitä sanoa mitään nyt", jatkoi hän, "minä itkisin vain, jos minä nyt kertoisin sinulle sen -- mutta toisen kerran, Marian, kun minä olen varmempi itsestäni. Pää-raukkaani pakottaa, rakas sisar, -- oi, miten sitä pakottaa! Minä toivon sinun tähtesi, että minä olisin antanut hänelle nimikirjoitukseni. Kirjoitanko minä alle huomenna? Paljon mieluummin haluan minä saattaa ikävyyksiä itselleni kuin sinulle. Sittenkun sinä olet pitänyt puoltani häntä vastaan, lykkää hän kaiken syyn sinulle, jos minä kieltäydyn allekirjoittamasta. Mitä pitää meidän tehdä? Oi, jospa meillä olisi ystävä, joka voisi meitä neuvoa ja auttaa! Ystävä, johon me todellakin voisimme luottaa!"

Hän huokasi syvään. Minä näin hänestä, että hän ajatteli Hartrightiä -- näin sen sitä selvemmin, kun hänen sanansa johtivat minun ajatukseni Hartrightiin. Vain muutamia kuukausia hänen avioliittonsa jälkeen tarvitsimme me jo sitä ystävyyttä ja apua, jota Hartright lähtiessään oli tarjonnut meille. Kuinka vähän uskoin minä silloin, että me tarvitsisimme sitä koskaan!

"Meidän täytyy auttaa itseämme Laura", sanoin minä. "Koettakaamme tyynesti puhua asiasta -- tehkäämme kaikki mitä voimme, päättääksemme viisaasti."

Kun me yhdistimme sen, mitä hän tiesi miehensä huonoista asioista ja mitä minä olin kuullut hänen keskustelustaan asianajajan kanssa, teimme me sen luonnollisen päätöksen, että asiakirja oli tehty rahojen lainaamista varten ja että Lauran allekirjoitus oli välttämätön sir Percivalin toivomuksen toteuttamiseksi.

Toinen kysymys sen sopimuksen laadusta, jolla rahoja piti saataman, ja mistä määrästä Lauran olisi sitouduttava vastaamaan, saattoi meidät arveluihin, jotka olivat liian paljon meidän tietomme ja kokemuksemme yläpuolella voidaksemme niitä ratkaista. Minun yksityinen arveluni oli, että tuo salaperäinen asiapaperi sisälsi, mitä epärehellisimmän ja alhaisimman välisopimuksen.

Minä en perustanut tätä uskoani sir Percivalin kieltäytymiseen näyttää paperia tai selittää sen sisältöä, sillä tämä kieltäytyminen voi yhtä hyvin aiheutua hänen uhmaavasta luonteestaan ja halustaan hallita. Ainoa aihe epäillä hänen kunniaansa tuli hänen esiintymisensä ja puheensa muutoksesta, jonka minä olin huomannut Blackwater-Parkissa -- muutoksesta, joka sai minut siihen vakuutukseen, että hän vain oli näytellyt erityisosaa koko kihlausaikansa Limmeridge-Housessa. Hänen ylevämielinen hienotunteisuutensa, hänen hieno kohteliaisuutensa joka niin hyvin soveltuu herra Gilmoren vanhanaikaisiin käsitteihin, hänen kunnioittava esiintymisensä Lauraa kohtaan, hänen sydämmellisyytensä minua kohtaan ja kärsivällisyytensä herra Fairlieta kohtaan -- kaikki tämä oli vain halpamielisen, viekkaan ja raa'an miehen näyttelemistä ja petosta, joka pudotti niin pian naamionsa, kun hänen kavala temppunsa oli johtanut päämäärään; tänä päivänä oli hän avoimesti näyttäytynyt sellaisena, kuin hän oli. Minä en sano mitään siitä surusta, jonka tämä havainto tuotti minulle Lauran vuoksi, sillä sitä en voi sanoin kuvata. Minä sanon vain sen siksi, että se herätti minussa lujan päätöksen estää hänet allekirjoittamasta asiapaperi, tulkoon minkälainen seuraus tahansa, jollei hän ensin saisi selkoa sen sisällöstä.

Sellaisissa olosuhteissa oli meidän ainoa keinomme tehdä sellaisia väitteitä allekirjoitusta vastaan, jotka olivat kyllin varmoilla perusteilla sekä kauppa- että laillisessa suhteessa, ja näyttää sir Percivalille, että me naiset tunsimme lakia ja liikeasioita yhtä hyvin kuin hän itsekin.

Hetkisen miettimisen jälkeen päätin minä kirjoittaa sille ainoalle rehelliselle miehelle, joka meillä oli käytettävänämme, pyytääkseni hänen apuansa ja neuvoansa turvattomassa asemassamme. Tämä mies oli herra Gilmoren liiketoveri, herra Kyrle, joka nyt yksin hoiti liikkeen asioita, sittenkun vanha ystävämme oli pakotettu luopumaan niistä ja poistumaan Lontoosta terveytensä vuoksi. Minä sanoin Lauralle, että herra Gilmore oli selittänyt hänen olevan miehen, jonka rehellisyyteen, selvyyteen ja asiain tuntemukseen voitaisiin mitä varmimmin luottaa. Lauran täydellä suostumuksella istuuduin minä siis kirjoittamaan tätä kirjettä.

Minä aloin sen kirjoittamalla herra Kyrlelle asemamme sellaisenaan, kuin se oli, ja pyysin sitten häntä antamaan meille neuvojansa niin yksinkertaisesti ja helppotajuisesi, että me voisimme ymmärtää erehtymättä ja väärin tulkitsematta. Kirjeeni oli niin lyhyt, kuin vain voin tehdä, ja toivoakseni vapaa tarpeettomista yksityiskohdista.

Juuri kuin minä olin kirjoittamaisillani päällekirjoitusta, huomautti Laura vaikeudesta, jota me kiireessä ja sekasorrossa emme ollenkaan olleet huomanneet.

"Kuinka saamme me vastauksen oikeissa ajoin?" kysyi hän. "Sinun kirjeesi ei tule perille ennenkun huomisaamuna varhain, eikä vastaus ehdi postissa ennenkun seuraavana aamuna."

Ainoa keino oli saada vastaus asianajajalta erityisen lähetin matkassa. Minä liitin jälkikirjoituksen ja pyysin, että varma henkilö lähetettäisiin tuomaan vastaus junalla kello 11 huomispäivänä, hän on silloin lähimmällä asemalla kello 1,20 ja voi saapua Blackwater-Parkiin viimeistään kello 2. Hänen pitäisi kysyä minua, ei vastata kenenkään muun kysymyksiin kuin minun eikä missään tapauksessa antaa kirjettä kenenkään muun käsiin kuin minun.

"Jos sir Percival tulisi kotiin huomenna ennen kello kahta", sanoin minä Lauralle, "niin on sinun parasta olla puistossa koko aamupäivä kirjoinesi tai töinesi eikä sinun pidä olla ollenkaan näköisällä, ennenkun lähetti on ehtinyt antaa minulle kirjeen. Minä olen sen sijaan täällä koko aamun odottaakseni hänen tuloansa. Jos me seuraamme tätä suunnitelmaa, toivon minä saavani kirjeen onnellisesti ja hyvin. Menkäämme nyt alas salonkiin. Herättäisi kenties epäilyä, jos me viipyisimme täällä yksin kauemmin."

"Epäilyksiä?" toisti hän. "Kenen epäilyksiä me nyt voisimme herättää sir Percivalin mentyä pois? Tarkoitatko kreivi Foscoa?"

"Kenties tarkoitan, Laura."

"Sinä alat tuntea melkein yhtä suurta vastenmielisyyttä häntä kohtaan kuin minäkin, Marian."

"Ei, ei vastenmielisyyttä. Se on aina suuremmassa tai vähemmässä määrässä yhtynyt halveksimiseen. Minä en voi huomata mitään syytä halveksia kreivi Foscoa."

"Ethän kumminkaan pelkää häntä?"

"Kenties pelkään -- aivan hieman."

"Pelkäätkö sinä häntä hänen esiintymisensä jälkeen puolustajanamme tänään?"

"Niin, minä pelkään enemmän hänen puolustustaan kuin sir Percivalin väkivaltaisuutta. Pane mieleesi, Laura, mitä minä pyysin sinulta. Mitä tahansa teetkin, niin kavahda saamasta kreiviä vihamieheksesi!"

Me menimme jälleen alakertaan. Laura meni salonkiin minun mennessäni eteisen yli pannakseni kirjeen postilaukkuun, joka riippui seinällä.

Eteisen ovet olivat auki, ja kun minä menin ohi, näin minä kreivi Foscon rouvineen seisovan portailla puhelemassa keskenään.

Kreivitär tuli tavattoman nopein askelin eteiseen ja kysyi minulta, oliko minulla aikaa viisi minuuttia uhrata keskusteluun hänen kanssaan. Hieman kummastuneena hänen pyynnöstään pistin minä kirjeen laukkuun ja vastasin olevani valmis täyttämään hänen toiveensa. Hän tarttui erinomaisen ystävällisesti ja luottavaisesti minun käteeni ja sen sijaan, että olisi saattanut minut huoneeseen, veti hän minut mukanaan ruohovallille, joka ympäröi suurta kalalammikkoa.

Mennessämme kreivin ohi kumarsi kreivi hymyillen ja meni heti sen jälkeen eteiseen pannen ovet kiinni kiertämättä kumminkaan niitä lukkoon.

Kreivitär käveli sillä välin hitaasti kanssani lammikon ympäri. Minä odotin saavani kuulla hänen lausuvan jotakin hyvässä luottamuksessa minulle ja huomasin hämmästyksekseni, että rouva Foscolla oli kaiken kaikkiaan lausuttavana vain sydämmellinen surkuttelunsa minulle sen johdosta, mitä kirjastossa oli tapahtunut. Hänen miehensä oli kertonut hänelle kaikki tyyni ja sen sopimattoman tavankin, jolla sir Percival oli puhutellut minua. Tämä kertomus oli niin pahoittanut hänen mieltään ja loukannut siihen määrään häntä Lauran ja minun takia, että hän oli vakavasti päättänyt, jos jotain sellaista vielä kerran tapahtuisi, osoittaa paheksumistaan lähtemällä heti pois talosta. Kreivi oli hyväksynyt hänen ajatuksensa, ja hän toivoi nyt minunkin tekevän samoin.

Minusta oli tämä menettely varsin merkillinen niin äärettömän varovan naisen menettelyksi, kuin rouva Fosco oli, varsinkin noiden tylyjen sanojen jälkeen, jotka hän oli lausunut venehuoneessa. Kumminkin oli minun velvollisuuteni minua vanhemman henkilön kohteliaaseen ja ystävälliseen puhutteluun vastata kohteliaasti ja ystävällisesti. Minä vastasin siis kreivittärelle samassa äänilajissa, jonka jälkeen minä, luullen puhuneemme pisteeseen asti, yritin lähteä sisään.

Mutta rouva Fosco näytti lujasti päättäneen olla eroamatta minusta ja sanomattomaksi kummastuksekseni alkoi hän uudelleen puhua. Ollen tähän asti vaiteliain kaikista naisista, ahdisti hän nyt minua oikealla sanatulvalla, puhuen avioliitosta, ensin kuvaten sir Percivalin ja Lauran suhdetta, sitten omaa onneaan, sitten herra Fairlie-vainajan menettelyä häntä kohtaan testamenttikysymyksessä, ja lopuksi pakisten puolesta tusinasta muita asioita, kunnes hän siten oli pidättänyt minua puoli tuntia kävelyttämällä ympäri kalalammikkoa. Minä väsyin lopulta aivan tyyten, ja oliko se siksi, että hän huomasi tämän, sitä en voi oikein sanoa -- mutta yht'äkkiä hän lopetti yhtä jyrkästi, kuin oli alkanutkin, katsoi ovelle, otti jääkylmän esiintymistapansa ja päästi vapaaehtoisesti käsivarteni, ennenkun minä olin ehtinyt edes ajatella jollakin tavoin päästä hänestä erilleni. Avattuani oven ja astuttuani eteiseen huomasin minä kreivin seisovan edessäni. Hän oli juuri pistämässä kirjettä laukkuun.

Tehtyänsä sen ja suljettuansa laukun kysyi hän minulta, minne minä olin jättänyt hänen puolisonsa. Minä ilmoitin hänelle sen, ja hän meni heti hänen luoksensa. Hänen tapansa, kun hän puhutteli minua, oli aivan tavattoman hiljainen ja sävyisä, niin että minä käännyin ja katsoin hänen jälkeensä haluten tietää, voiko hän pahoin vai oliko hän suruissaan jonkin johdosta.

Miksi minun ensimmäinen toimenpiteeni oli mennä suoraan postilaukulle, ottaa esille oma kirjeeni ja katsella sitä epävarmalla epäilyksen tunteella -- miksi tämä katseleminen silmänräpäyksessä herätti minussa ajatuksen sulkea varmuuden vuoksi kirjekuori sinetillä -- nämä ovat salattuja seikkoja, jotka joko ovat liian korkeita tai liian vähäpätöisiä minun käsittääkseni. Itsekukin tietää, että naiset alituisesti menettelevät päähänpistojen mukaan, joita he eivät voi edes selittää oikein itselleenkään; ja minä voin vain luulla, että sellainen päähänpisto oli minun selittämättömän toimintani salattuna aiheena tällä hetkellä.

Olipa syy kuitenkin mikä tahansa, niin oli minulla aihetta onnitella itseäni tästä päähänpistosta, kun minä tulin huoneeseeni ja istuuduin sinetöimään kirjettäni. Olin ennen sulkenut kirjekuoren kuten tavallisesti. Kun minä nyt kolmen neljännestunnin kuluttua kosketin sitä sormellani, aukeni se heti. Olinko sen kiinnittänyt ehkä huolimattomasti, vai oliko gummissa jotain vikaa?

Vai onko mahdollista --? Ei, on liian järkyttävää, että tämä kolmas arvelu voisi herätä mielessäni. Minä en tahdo nähdä sitä suoraan kirjoitettuna silmieni edessä.

Minä melkein pelkään huomispäivää -- niin paljon riippuu kaikki minun varovaisuudestani ja itsehillinnästäni. On kaikissa tapauksissa kaksi varovaisuustoimenpidettä, joita minä en voi varmasti koskaan laiminlyödä. Minun täytyy olla ystävällisissä väleissä kreivin kanssa ja tarkkaan vartioida, kun lähetti tuo vastauksen asianajajalle lähettämääni kirjeeseen.

VII.