Part 24

"Neiti Halcombe on oikeassa", vastasi kohtelias italialainen -- "se tahtoo sanoa -- niin pitkälle kuin hän menee. Niin minä olen yhtämieltä hänen kanssaan. John Bull kammoo kiinalaisen rikosta. Hän on maailman hienoin vanha herra ottamaan selville lähimmäisensä virheet ja hitain vanha herra pitämään selvää omistaan. Onko hän siis paljon parempi kuin ne kansakunnat, joita hän tuomitsee. Englantilainen yhteiskunta, neiti Halcombe, on yhtä usein osallinen pahassa kuin sen vihollinenkin. Niin, niin! Rikos on tässä maassa juuri mitä se on muissa: miehen hyvä ystävä ja niiden, jotka ovat hänen ympärillään -- yhtä usein, kuin se on hänen vihollisensa. Suuri roisto pitää huolta vaimostaan ja lapsistaan. Kuta pahempi hän on, sitä enemmän tekee hän ne teidän säälittäviksenne. Usein hankkii hän itselleenkin hyviä keinoja. Hurjasteleva tuhlaaja, joka alati lainaa rahaa, voittaa ylimalkain enemmän ystäviltään kuin omantunnonmukainen kunnon mies, joka lainaa vain heiltä syvimmässä huolessaan. Edellisessä tapauksessa eivät ystävät ollenkaan hämmästy ja auttavat -- jälkimäisessä ällistyvät he suuresti ja miettivät tarkoin asiaa. Onkohan se vankila, jossa herra Konna elää ratansa lopulla hieman huonompi kuin vaivaistalo, jossa herra Kuntonen elää loppuikänsä? Kun ihmisystävä John Howard tahtoo poistaa kurjuutta, menee hän etsimään sitä vankiloista, jossa rikollinen on onneton, mutta ei köyhyyden majoihin, joissa hyve on onneton. Kuka on se englantilainen runoilija, joka on herättänyt suurinta osanottoa -- jota on liikuttavasti kuvattu sekä suorasanaisesti että runopuvussa? Niin, juuri tuo siivo, nuori henkilö, joka alkoi petoksella ja lopetti itsemurhalla -- teidän rakas, romantinen, hauska Chattertoninne. Kummalle käy paremmin, luullaksenne, kahdesta köyhästä työntekijättärestä -- hänellekö, joka voittaa kiusauksen ja jää rehelliseksi, vai hänelle, joka lankeaa kiusaukseen ja varastaa? Te tiedätte kaikki, että varkaudet ovat aiheuttaneet viimemainitun naisen onnen -- ja hän saa elatuksensa rikkomalla seitsemättä käskyä, kun hän olisi kuollut nälkään pitämällä sen. Tule tänne, pikku kaunis rotta! Yks', kaks', kolme, nyt muutan minä sinut hetkiseksi kunnioitettavaksi naiseksi. Seiso nyt hiljaa tässä minun kämmenelläni ja kuuntele. Sinä menet naimisiin sen köyhän miehen kanssa, jota sinä rakastat, lapseni, ja puolet ystävistäsi surkuttelevat sinua, samalla kuin toinen puoli nuhtelee sinua. Mutta jos sinä sen sijaan myyt itsesi kullasta miehelle, jonka kanssa sinä et sovi yhteen, niin riemuitsevat kaikki ystäväsi, ja hengen mies pyhittää kauneimman, alhaisimman kaikesta ihmiskaupasta ja hymyilee ja nauttii sitten sinun pöydässäsi, jos sinä olet kyllin kohtelias kutsuaksesi häntä aamiaiselle. Yks', kaks', kolme! Muutu nyt rotaksi jälleen ja vikise vanhalla tavallasi. Jos pysyt edelleen hienona naisena, niin houkuttelen minä sinut kertomaan minulle, kuinka ihmiset kammovat rikosta -- ja silloin, lapseni, täytyy minun epäillä, ovatko sinun silmäsi ja korvasi todellakin olleet sinulle miksikään hyödyksi. Ah, minä olen varmaan huono ihminen, lady Glyde, -- enkö olekin? Minä sanon vain, mitä muut ajattelevat, ja kun muu maailma on liittoutunut pitämään naamioita todellisten kasvojen edessä, on minun käteni kyllin julkea tempaamaan pois valheen peiton ja näyttämään kuolonkallon sen alta. Minä tahdon nousta nyt vankoille norsunjaloilleni, ennenkun minä alennan arvoani vieläkin enemmän teidän silmissänne -- minä tahdon nousta ylös ja liikkua hieman raikkaassa ilmassa Jalot naiset; minä menen, kuten Sheridan sanoi -- minä menen ja jätän luonteeni jälkeeni."

Hän nousi ylös, asetti häkin pöydälle ja pysähtyi hetkiseksi lukemaan rottiansa. "Yks', kaks', kolme, neljä. -- Haa!" huudahti hän silmäten kauhistuneena, "missä taivaan nimessä on viides -- nuorin, vaalein ja sievin kaikista -- Benjamini rottieni joukossa?"

Ei enemmän Lauralla kuin minullakaan ollut halua rattoisuuteen. Kreivin lausunnon kyynillinen halpamaisuus paljasti uuden puolen hänen luonteestaan, jota me molemmat kauhistuimme. Mutta oli mahdoton vastustaa kreivin surun hullunkurisuutta tuollaisen pikku-elukan katoamisen johdosta. Me nauroimme vasten tahtoamme, ja kun kreivitär nousi ylös antaakseen meille esimerkin, että meidän pitäisi mennä ulos, jotta hänen miehensä voisi etsiä kaikista loukoista ja nurkista, nousimmekin istualtamme ja seurasimme häntä.

Ennenkun olimme ottaneet edes kolmea askeltakaan, huomasi kreivin terävä silmä kadonneen suosikin sen penkin alla, jolla me olimme istuneet. Hän lykkäsi sen syrjään, otti pikku elukan käteensä, mutta pysähtyi äkkiä ollessaan polvillaan ja tuijotti silmiään kääntämättä yhteen paikkaan maahan aivan edessään.

Kun hän vihdoinkin nousi ylös, vapisi hänen kätensä, niin että hän tuskin voi päästää rotan häkkiinsä, ja kasvoilla oli kellahtava väri.

"Percival!" kuiskasi hän. "Tule tänne, Percival!"

Sir Percival ei ollut kiinnittänyt kehenkään meistä huomiotaan viimeisen kymmenen minuutin kuluessa. Hän oli syventynyt kepillään kirjoittamaan numeroita hiekkaan ja heti pyyhkimään ne pois.

"Mitä on tekeillä?" kysyi hän huolimattomasti astuessaan venehuoneeseen.

"Näetkö jotakin?" sanoi kreivi hermostuneen kärsimättömästi tarttuen hänen nutunhihaansa yhdellä kädellä ja toisella osoittaen siihen paikkaan, josta hän oli löytänyt pikku karkurin.

"Näen kuivaa hiekkaa", vastasi sir Percival "ja tumman likapilkun siinä."

"Ei se ole likaa", kuiskasi kreivi ja tarttui toisella kädelläänkin kreiviin kiinni, pudistaen häntä. "Verta se on!"

Laura seisoi kyllin likellä kuullakseen viime sanat, niin hiljaa kuin kreivi kuiskasikin ne. Hän kääntyi minuun päin kauhun ilme kasvoillansa.

"Se on vain pikku asia, ystäväni", sanoin minä. "Ei siitä ole syytä kauhistua. Se on vain pikku koiraraukan verta."

Kaikki kääntyivät katsoen kysyvästi minuun.

"Kuinka tiedätte sen?" kysyi sir Percival, joka alkoi ensin puhua.

"Minä tapasin koiran kuolevana täällä samana päivänä, jolloin te palasitte matkaltanne", vastasin minä. "Elukkaparka oli eksynyt puistoon, ja metsänvartija on ampunut sitä."

"Kenen koira se oli?" kysyi sir Percival. "Ei kai se ollut minun koiriani?"

"Koetitko sinä pelastaa eläinraukkaa?" kysyi Laura innokkaasti. "Koetithan varmaankin pelastaa sitä, Marian?"

"Kyllä", sanoin minä, "taloudenhoitajatar ja minä teimme parastamme -- mutta koira oli kuolettavasti haavoitettu ja se kuoli meidän hoitaessamme."

"Kenen koira se oli?" toisti sir Percival hieman kärsimättömästi. "Eihän vain minun?"

"Ei, ei se ollut Teidän koirianne."

"Kenen sitten? Tietääkö taloudenhoitajatar?"

Samana hetkenä, kuin hän kysyi minulta tätä, muistui selvästi mieleeni, mitä taloudenhoitajatar oli sanonut rouva Catherickin toivomuksesta, ett'ei hänen käyntiänsä Blackwater-Parkissa ilmoitettaisi sir Percivalille, ja minä epäröin suuresti, tekisinkö oikein vastatessani sir Percivalin tekemään kysymykseen. Mutta innoissani rauhoittaa yleistä hämmästystä olin minä jo mennyt liian pitkälle voidakseni enää vetäytyä takaisin herättämättä epäluuloja, mikä vain voisi pahentaa asian. Minulla ei siis ollut muuta valittavana kuin vastata suoraan seurauksesta välittämättä.

"Kyllä", sanoin minä. "Taloudenhoitajatar tietää sen. Hän sanoi minulle koiran olleen rouva Catherickin."

Sir Percival oli tähän asti ollut sisimpänä venehuoneessa kreivi Foscon kanssa minun seisoessani oven luona ja sieltä puhellessani hänen kanssaan. Mutta samassa silmänräpäyksessä kuin rouva Catherickin nimi pääsi huuliltani, pukkasi hän kiivaasti kreivin luotaan ja asettui suoraan minua vasten kirkkaassa päivänvalossa.

"Kuinka voi taloudenhoitajatar tietää sen olleen rouva Catherickin koiran?" kysyi hän ja tarkasteli minua sekä uhkaavalla että uteliaalla silmäyksellä, joka samalla kertaa sekä suututti että kummastutti minua.

"Hän tiesi sen", vastasin minä levollisesti, "koska rouva Catherick oli itse saapuvilla koira mukanaan."

"Oliko hänellä se mukanaan? Mihin hän vei sen mukanaan?"

"Tänne!"

"Mitä perhanaa oli rouva Catherickillä täällä tekemistä?"

Hänen tapansa tehdä minulle tämä kysymys oli loukkaavampi kuin itse sanat. Minä ilmaisin vastenmielisyyteni hänen puuttuvasta kohteliaisuudestaan kääntymällä ääneti hänestä pois.

Juuri minun siten tehdessäni laski kreivi kätensä hänen olkapäällensä ja lausui varottavasti hunajanimelällä äänellä:

"Paras Percivalini -- varovasti -- varovasti!"

Sir Percival katsoi ympärilleen ilkeimmällä ilmeellään. Kreivi hymyili vain ja toisti vielä kerran varotuksensa.

"Varovasti, hyvä ystäväni, -- varovasti!"

Sir Percival hillitsi itsensä -- seurasi minua muutamia askeleita ja pyysi anteeksi suurimmaksi kummastuksekseni.

"Minä pyydän anteeksi, neiti Halcombe", sanoi hän. "Minulla on ollut niin paljon ajattelemista viime aikoina ja minä pelkään olevani hieman äreä luonteeltani. Mutta asia on sellainen, että minä varsin mielelläni haluaisin tietää, mitä asiaa rouva Catherickillä mahdollisesti olisi ollut tänne. Milloin hän tuli? Oliko taloudenhoitajatar ainoa henkilö, joka näki hänet?"

"Niin, mikäli minä tiedän", vastasin minä, "oli hän ainoa."

Kreivi puuttui puheeseen taas:

"Mutta miks'et kysele taloudenhoitajattarelta? Miks'et, paras Percival, kysele pohjaa myöten?"

"Aivan oikein sanottu!" vastasi sir Percival. "Luonnollisesti on taloudenhoitajatar oikea henkilö tutkittavakseni. Olipa varsin ajattelematonta, ett'en tuota ennen huomannut." Ja näin sanottuaan poistui hän luotamme mennäkseen kotiin.

Kreivin välityksen vaikutin, joka oli minulle ensin käsittämätön, selvisi kumminkin hyvin, niin pian kun sir Percival oli poissa. Hänellä oli koko joukko kysyttävää meiltä rouva Catherickistä ja hänen käyntinsä syystä Blackwater-Parkissa, jota hän tuskin olisi voinut tehdä ystävänsä läsnä-ollessa. Minä vastasin niin harvasanaisesti kuin mahdollista -- sillä minä olin jo lujasti päättänyt olla kreivi Foscon kanssa mitä vähimmän luottavissa väleissä. Tietämättä itse siitä oli kumminkin Laura hänelle hyvä liittolainen antamaan niitä tietoja, joita minä voisin antaa, koska hän itse kyseli minulta sillä tavoin, ett'ei minulla ollut muuta keinoa, kuin vastata hänelle tai esittää asia siinä väärässä valossa -- mikä olisi ollut vähän kadehdittavaakin --, että minulla oli tiedossani sir Percivalin salaisuuksia. Ja siten kävi, että kymmenen minuutin kuluttua tiesi kreivi yhtä paljon rouva Catherickistä kuin minäkin ja niistä tapahtumista, jotka niin ihmeellisellä tavalla olivat saattaneet meidät tekemisiin hänen tyttärensä Annan kanssa aina siitä lähtien, jolloin Hartright tapasi hänet, tähän päivään asti.

Se vaikutus, jonka minun kertomukseni teki häneen, oli yhdessä suhteessa merkillinen kylläkin.

Niin luottavainen kuin hän onkin sir Percivalin kanssa ja niin tarkoin kuin hän näyttää tuntevankin sir Percivalin yksityiset asiat yleensä, niin tietää hän varmaan yhtä vähän oikeasta suhteesta Anna Catherickiin kuin minäkin. Se salaperäinen hämäryys, joka lepää tämän onnettoman naisen yllä, on minun nähdäkseni tullut vieläkin epäilyttävämmäksi sen vakuutuksen kautta, että sir Percival kätkee tämän salaisuuden yksin luotettavimmalta ystävältään. Oli mahdotonta pettyä sen hartaimman uteliaisuuden ilmeen suhteen, joka loisti kreivin silmäyksistä ja esiintymisestä, kun hän ahneesti kuunteli joka sanan huuliltani. On monta eri laatua uteliaisuutta -- ei kumminkaan voi olla huomaamatta sitä, joka yhdistyy suurimpaan hämmästykseen; jos koskaan olen nähnyt sellaisen, niin oli se nyt kreivin kasvoista.

Kysymyksiä ja vastauksia vaihdellessa olimme me vähitellen palanneet kotiin puiston kautta. Niin pian kun me tulimme kartanolle, kohtasi ensiksi silmiämme sir Percivalin ajoneuvot, jotka olivat lähtövalmiina portin edessä. Jos tähän aavistamattomaan näkyyn oli luottamista, oli taloudenhoitajattaren ilmoitus antanut jo tärkeitä tuloksia.

"Kaunis hevonen, ystäväni", sanoi kreivi hyväntahtoisimmalla ilmeellään ajomiehelle. "Lähdet matkalle huomatakseni?"

"Minä en lähde mukaan, sir", vastasi mies, "isäntäni ajaa itse."

"Ahaa!" sanoi kreivi, "tekeekö hän todellakin niin? Ihmettelenpä, että hän vaivaa itseään, kun sinä voisit ajaa hänen edestään. Olisi synti, jos hän väsyttäisi tämän kauniin, loistavan, hienon hevosen ajamalla kauas tänään."

"Niin, sitäpä en todellakaan tiedä, sir", vastasi mies. "Se on tamma, jos saan sanoa, sir. Se on kestävin kaikista meillä olevista hevosista. Nimeltään on se Rusko-Mally ja juoksee, kunnes kaatuu. Pikku matkoille ottaa sir Percival tavallisesti yorkilaisen Isakin."

"Vai niin, ja tämän loistavan, nopean Rusko-Mallyn pitkille matkoille?"

"Niin, sir."

"Nyt tiedämme me, neiti Halcombe", jatkoi kreivi nopeasti kääntyessään minuun päin, "että sir Percival aikoo matkustaa kauas tänään."

En vastannut mitään. Minä tein omia johtopäätöksiäni siitä, mitä taloudenhoitajatar oli sanonut ja miten minä itse arvostelin asiaa, mutta minua ei ollenkaan haluttanut ilmoittaa niitä kreivi Foscolle.

Kun sir Percival oli Cumberlandissa, ajattelin minä itsekseni, kulki hän pitkän matkan Annan vuoksi kyselläkseen tietoja Todds-Cornerin perheeltä. Aikooko hän nyt täällä Hampshiressä matkustaa kauas puhutellakseen rouva Catherickiä Wellinghamissa?

Me menimme kaikki yhdessä sisään. Kun tulimme eteiseen, tuli sir Percival kirjastosta ja kohtasi meidät. Hänellä näytti olevan kiire ja hän näytti kalpealta ja levottomalta -- mutta oli kuitenkin kaikkein kohteliaimmalla tuulellaan puhellessaan kanssamme.

"Olen pahoillani ollessani pakotettu lähtemään luotanne", alkoi hän, "minulla on melkoisen pitkä matka ajettavana -- liikeasia, jota ei voi mielellään lykätä. Minä tulen kotiin hyvissä ajoin huomisaamuna -- mutta ennenkun minä matkustan, tahtoisin minä saada tuon pikku muodollisuuden allekirjoituksineen selväksi. Laura, tahdotko tulla kirjastoon? Se ei vie minuuttiakaan -- yksinomaan vain muodollisuus. Kreivitär, uskallanko vaivata Teitäkin? Minä toivon sinun, Fosco, ja rouvasi tahtovan todistaa allekirjoituksen -- ei muuta. Se on pian tehty."

Hän avasi oven heille, ja kun he olivat päässeet sisään, seurasi hän itse perästä ja sulki hiljaa oven.

Minä jäin minuutiksi yksin eteiseen sykkivin sydämmin ja varsin levottomana. Sitten menin minä hitaasti huoneeseeni.

VI

Heinäkuun 3 päivänä. -- Juuri kun minun käteni oli oven lukolla, kuulin minä sir Percivalin äänen alhaalta portailta lausuvan minun nimeni.

"Minun täytyy pyytää Teitä tulemaan uudelleen alas", sanoi hän. "Se on Foscon syy eikä minun, neiti Halcombe. Hänellä on muutamia perusteettomia epäilyksiä siitä, että hänen rouvansa kelpaisi toiseksi todistajaksi, ja hän on kehottanut minua pyytämään, että Te tahtoisitte olla mukana kirjastossa."

Minä seurasin heti sir Percivalia sinne. Laura seisoi kirjoituspöydän ääressä jonkunlaisella levottomuudella käännellen olkihattua, joka hänellä vielä oli käsissänsä. Rouva Fosco istui hänen vieressänsä nojatuolissa, yhäti ihmetellen herra miestänsä, joka seisoi aivan yksin huoneen toisessa päässä ja poimiskeli kuivia lehtiä ikkunalla olevista kukka-astioista.

Samana hetkenä, kuin minä astuin huoneeseen, tuli kreivi minua vastaan pyytämään anteeksi.

"Pyydän tuhannesti anteeksi, neiti Halcombe", sanoi hän. "Te tunnette, kuinka teidän maamiehenne arvostelevat meitä italialaisia. Me olemme kaikki epäilyttäviä ja vieraita luonteeltamme, sanoo rehellinen John Bull. Älkää arvostelko minua, jos Teitä miellyttää, hiukkaakaan paremmin kuin kaikkia muita kansalaisiani. Minä olen viekas, epäilyttävä italialainen. Te olette samaa mieltä, paras, nuori lady -- eikö niin? No hyvä! Nyt on yksi piirre minun viekkaudestani ja epäilyttäväisyydestäni se, että minä kiellän rouvani pätevyyden todistamaan lady Glyden nimikirjoitusta, samalla kun minä itse todistan."

"Hänen epäröimisessään ei ole hiukkaakaan järkeä", lausui sir Percival. "Minä olen selittänyt hänelle, että Englannin lait sallivat rouva Foscon todistaa nimikirjoituksen yhdessä miehensä kanssa."

"Minä myönnän sen", alkoi uudelleen kreivi. "Englannin laki sanoo kyllä -- mutta Foscon omatunto sanoo ei." Hän levitti lihavat sormensa haralleen puserolle ja kumarsi juhlallisesti, ikäänkuin hän olisi halunnut esittää omantuntonsa meille kaikille mitä erinomaisimpana lisänä seuraan. "Mikä asiakirja se on, jonka lady Glyde on allekirjoittamaisillaan", jatkoi hän, "en minä tiedä enkä tahdo tietää. Minä sanon vain, että vastaisuudessa voi sattua asianhaaroja, jotka pakottavat Percivalin tai hänen asianajajansa vetoamaan todistajiin, missä tapauksessa on varsin hyvä, että nämä todistajat edustavat kahta erilaista, täysin riippumatonta mielipidettä. Näin ei ole asianlaita, jos minun vaimoni todistaa yhdessä minun kanssani. Minä en tahdo sitä sanotuksi häpeäksi itselleni tulevina päivinä, että minun rouvani menetteli minun neuvoni mukaan eikä siis ollut minään todistajana. Minä puhun Percivalin hyvää tarkoittaen ehdottaessani, että minun nimeni kirjoitetaan miehen lähimpänä ystävänä ja teidän nimenne, neiti Halcombe, hänen puolisonsa lähimpänä ystävänä. Minä olen jesuiitta, ajattelette te -- halukas hiusta halkomaan -- pikkumielinen ja epäilevä mies -- mutta teidän tulee kuitenkin sallia minun saada tahtoni toteutetuksi kunnioituksesta minun epäröivää, italialaista luonnettani ja minun arkaa, italialaista omaatuntoani kohtaan." Hän kumarsi taaskin, astui muutamia askelia taaksepäin ja veti omantuntonsa yhtä kohteliaasti seurastamme, kuin hän oli esittänytkin sen.

Kreivin epäilykset olivat kenties rehellisiä ja ymmärrettäviäkin, mutta hänen tavassaan ilmaista ne oli jotakin, joka lisäsi minun vastenmielisyyttäni koko tätä asiaa kohtaan. Ei mikään vähempiarvoinen syy kuin kiintymykseni Lauraan olisi voinut pakottaa minua todistamaan mitään. Mutta yksi ainoa silmäys hänen levottomiin kasvoihinsa sai minun mieluummin uskaltamaan kaikki kuin jättämään hänet pulaan.

"Minä tahdon mielelläni jäädä", sanoin minä. "Ja jos minä en huomaa mitään syytä pahentamaan niitä pikku epäilyksiä, joita minä nyt tunnen, niin voitte toivoa minusta todistajaa."

Sir Percival silmäsi minuun terävästi aivankuin hän aikoisi sanoa jotakin. Mutta samassa silmänräpäyksessä kiinnitti kreivitär hänen huomionsa nousemalla ylös tuoliltaan. Hän oli nähtävästi saanut silmäyksellä käskyn mieheltään poistua huoneesta.

"Ei Teidän tarvitse poistua", sanoi sir Percival.

Rouva Fosco silmäsi taaskin käskijäänsä ja sanoi mieluummin poistuvansa, jonka jälkeen hän päättävin askelin läksi ulos. Kreivi sytytti paperossin, meni takaisin ikkunalla olevien kukkien luo ja puhalsi pieniä savukiehkuroita lehdille, aikoen suurimmalla hartaudella tappaa hyönteisiä.

Sillä välin oli sir Percival avannut kirjahyllyn alla olevan kaapin ja ottanut sieltä esille pituudeltaan useamman kerran kokoon taitetun asiapaperin. Hän pani sen pöydälle, avasi ainoastaan alimmaisen taitteen ja piti kätensä muun päällä. Se osa paperia, joka oli nähtävissämme oli aivan tyhjä; ainoastaan siellä ja täällä varustettu pienellä kiinnitetyllä suulakalla. Jokainen kirjoitettu sana oli kätketty siihen osaan, jota hän piti koossa kätensä alla. Laura ja minä katsahdimme toisiimme. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta eivät osoittaneet enemmän päättämättömyyttä kuin pelkoakaan.

Sir Percival pisti kynän mustepulloon ja ojensi sen vaimollensa.

"Kirjoita nimesi tähän", sanoi hän ja osoitti yhtä paikkaa paperilla. "Te, neiti Halcombe ja Fosco, merkitsette sitten nimenne näiden suulakkain eteen. Tule tänne, Fosco! Allekirjoitus todistamista ei voida tehdä tirkistämällä ulos ikkunasta ja savustamalla kukkia."

Kreivi nakkasi pois paperossin ja tuli pöydän luo kädet huolimattomasti pistettyinä puseroa kiinnittävän tulipunaisen vyön alle ja vakavasti katsoen sir Percivaliin. Laura, joka seisoi hänen toisella puolellaan kynä kädessään, katsoi myöskin häneen. Hän seisoi heidän välillään käsi taitetulla asiapaperilla ja katsoi minuun, joka istuin hänen vastapäätään, niin kauhealla epävarmuuden ilmeellä, että hän pikemmin muistutti vankia tuomioistuimen edessä kuin aatelismiestä omassa talossaan.

"Kirjoita tähän", sanoi hän nopeasti kääntyessään Lauraan ja osoittaen uudelleen asiapaperiin.

"Mikä se on, jonka alle minun tulee kirjoittaa?" kysyi Laura levollisesti.

"Sitä ei ole minulla aikaa selittää", vastasi hän. "Ajoneuvot ovat oveni edessä ja minun täytyy heti matkustaa. Jos minulla olisikin aikaa, niin et sinä kaikissa tapauksissa ymmärtäisi minua. Se on vain muodollinen asiapaperi, täynnään vaikeatajuisia lakitermejä ja muuta sellaista. Tule, tule! Kirjoita vain nimesi, niin että me heti saamme loppuun tämän asian."

"Minun täytyy varmasti saada tietää, _mitä_ minun on allekirjoitettava, Percival, ennenkun minä kirjoitan nimeni."

"Hullutusta! Mitä ymmärtävät naiset liikeasioista? Minä sanon sinulle vielä kerran, ett'et sinä sitä käsitä."

"Salli minun kumminkin koettaa. Kun herra Gilmorella oli jokin asia minun puolestani, selitti hän aina ensin, ja minä ymmärsin häntä aina."

"Senpä kyllä uskon! Hän oli sinun palvelijasi ja hänen velvollisuutensa oli selittää asia. Minä olen sinun miehesi _enkä_ ole velvollinen tekemään sitä. Kuinka kauan aiot sinä viivyttää minua? Minä sanon vielä kerran: tässä ei ole aikaa lukea mitään -- ajoneuvot ovat esillä. Sano minulle vain suoraan: tahdotko panna siihen nimesi vai _etkö_ tahdo?"

Lauralla oli vielä kynä kädessä, mutta hän ei yrittänytkään allekirjoittaa.

"Jos minun allekirjoitukseni tuottaa minulle jonkun sitoumuksen", sanoi hän, "niin on minulla epäilemättä jokin oikeus tietää, mikä tämä sitoumus on."

Sir Percival nosti asiapaperin ja paiskasi sen pöytään.

"Sano suoraan!" sanoi hän. "Sinähän olet aina ollut maineessa totuudenrakkaudestasi. Älä huoli, että Fosco ja neiti Halcombe kuulevat, vaan sano suoraan, että sinä epäilet minua."

Kreivi otti nyt toisen kätensä vyön alta ja laski sen sir Percivalin olkapäälle. Sir Percival tempausi kiivaasti pois. Kreivi laski uudelleen kätensä olkapäälle järkähtämättömän levollisesti.

"Hillitse onneton luonteesi, Percival", sanoi hän. "Lady Glyde on oikeassa."

"Oikeassa!" huudahti sir Percival. "Onko vaimolla oikeus epäillä miestänsä?"

"On väärin ja julmaa syyttää minua epäilystä", sanoi Laura. "Kysy Marianilta, eikö minun pidä tietää, mihin minä sitoudun, ennenkun minä allekirjoitan."

"Minä en aio vedota neiti Halcombeen", vastasi sir Percival. "Neiti Halcombella ei ole mitään tekemistä tässä asiassa."

Tähän asti en minä ollut puhunut ja olisin mieluimmin halunnut, että olisin kokonaan päässyt puhumasta. Mutta se surun ilme, jonka minä huomasin Lauran kasvoista hänen kääntyessään minuun ja se hävytön hillittömyys, joka oli hänen miehensä käytöksessä, ei jättänyt minulle muuta valinnan varaa kuin lausua ajatukseni hänen tähtensä, kun minua nyt kehotettiin siihen.

"Suokaa anteeksi, sir Percival", sanoin minä, "mutta yhtenä allekirjoituksen todistajista uskallan minä luulla, että minullakin on jotain tekemistä tässä asiassa. Lauran huomautus näyttää minusta olevan aivan oikea ja jos minä lausun vain, mitä minuun itseeni tulee, niin en minä voi ottaa todistajan edesvastausta, ellei hän ensin tiedä, mikä asiakirja hänen on allekirjoitettava."

"Häikäilemätön selitys minun kunniastani!" huudahti sir Percival. "Ensi kerran kuin Te tarjoudutte itse miehen taloon, neiti Halcombe, niin tahdon minä neuvoa Teitä, ett'ette maksa hänen vierasvaraisuuttansa pitämällä hänen vaimonsa puolta asiassa, joka ei koske Teitä."