Part 22

Kolmekymmentäseitsen-vuotiaana Eleonor Fairlienä tulvi hänen puheensa hullutuksia ja vaatimuksia; siihen aikaan väsytti hän aivan onnettomat miehet kaikilla tuhansilla pikkumaisilla oikuilla, joilla turhamainen ja hassutteleva nainen voi kiusata toista ihmissuvun puolta. Neljäkymmentäkolmevuotiaana kreivitär Foscona voi hän istua monta tuntia lausumatta sanaakaan, sulkeutuneena itseensä ja jäykkänä kuin jääkuva. Nuo kauheat ja naurettavat korkkiruuvit, jotka ennen roikkuivat molemmin puolin hänen kasvojansa, ovat nyt poistetut ja saaneet sijaan joukon kankeita, lyhyitä pikku kiehkuroita, samanlaisia kuin vanhoissa peruukeissa nähdään. Yksinkertainen mummomainen myssy peittää hänen päätänsä ja antaa hänelle nyt, ensi kerran elämässään, arvokkaan naisen ulkomuodon. Ei kukaan, lukuunottamatta luonnollisesti hänen miestään, voi nyt nähdä, mitä jokainen siihen aikaan näki hänessä -- minä tarkoitan naisluurankoa. Puettuna kokomustaan tai harmaisiin pukuihin, jotka ulottuvat aina kaulaan saakka -- muoti, jolle hän olisi nauranut tai joka olisi kauhistuttanut häntä ennen hänen avioliittoansa, mikäli vain hänen oikkuilemisensa olisi viehättänyt häntä -- istuu hän nyt hiljaisena nurkassa. Hänen kuivat, valkoiset kätensä, jotka ovat niin laihat, että hikihuokoset loistavat liidunvärisinä, ovat alinomaisessa liikkeessä, joko näpläten yksitoikkoista koruneulettä tai valmistaen loppumatonta varastoa pikku paperosseja herra kreivin omaksi tarpeeksi. Niinä harvoina hetkinä, jotka hänen kylmät, siniset silmänsä ovat kohotetut tästä työstä ovat ne tavallisesti kiintyneet hänen puolisoonsa samalla mykän, kysyvän alistuvaisuuden ilmeellä, jonka näkee uskollisella koiralla. Ainoa jonkin tunteen merkki, jonka minä tähän asti olen voinut huomata hänen jäätävää pakkoa kuvastavalla pinnallansa, on pari kertaa ilmennyt tiikerimäisen tukahdutettuna mustasukkaisuutena sitä palvelijaa kohtaan, jonka kanssa kreivi puhuu tai jota hän katselee jonkinlaisella harrastuksella tai huomaavaisuudella. Lukuunottamatta tätä on hän aina, aamuin, keskipäivin, illoin, ulkona ja sisässä, rumalla ja kauniilla säällä, niin jääkylmä kuin marmorikuva ja yhtä läpitunkematon kuin sekin. Jokapäiväiseen yhdessäoloon nähden on tämä muutos epäilemättä hyvä, kun käsittää, että hän on muuttunut kohteliaaksi, hiljaiseksi naiseksi, joka ei koskaan ole tiellä. Kuinka hän sitä vastoin on todellisesti parantunut, on toinen kysymys. Minä olen pari kertaa pannut merkille, kuinka nopeasti vaihtelevat ilmeet värähtelevät hänen huulillansa ja kuullut kummallisia vivahduksia hänen rauhallisessa äänessänsä, jotka ovat saaneet minun aavistamaan, että hänen nykyinen pakkotilansa salaa jotain vaarallista hänen luonteessaan, joka muinoin puhkesi ilmi tosin epämiellyttävällä, mutta pohjaltaan vaarattomalla tavalla. On mahdollista, että minä petyn tässä; mutta uskon kumminkin olevani oikeassa. Aika on näyttävä sen.

Ja mitä on minun sanominen siitä taikurista, joka on voinut saada aikaan näin ihmeellisen muutoksen - siitä vieraasta puolisosta, joka on niin kukistanut tämän sietämättömän englannittaren, että hänen omat sukulaisensa tuskin tuntevat häntä enää -- kreivi Foscosta?

Niin, muutamin sanoin lausuttuna seuraavaa: Hän näyttää mieheltä, joka voi kesyttää mitä tahansa. Jos hän olisi mennyt naimisiin naarastiikerin kanssa, niin olisi hän kesyttänyt senkin; jos hän olisi mennyt naimisiin _minun_ kanssani, olisin minä valmistanut hänen paperossinsa, aivan niinkuin hänen vaimonsa nyt valmistaa hänelle -- minä olisin vaiennut, kun hän katsoi minuun, niinkuin hänen vaimonsa vaikenee.

Minä melkein pelkään uskoa tämän edes päiväkirjaani. Tämä mies huvittaa minua, on kiinnittänyt huomioni, on pakottanut pitämään itsestään. Kahteen lyhyeen päivään on hän vallannut itselleen suosiollisen arvosteluni, mutta _kuinka_ hän on saanut aikaan sellaisen ihmeen, sitäpä en voi sanoa.

Nyt, käsitellessäni häntä, en voi kummastuksetta olla tunnustamatta itselleni, kuinka selvästi minä näen hänet edessäni! -- Kuinka paljon selvemmin, kuin minä voin pitää mielessäni jonkun toisen kuvan, olkoonpa sir Percivalin, herra Fairlien, Walter Hartrightin tai kenen muun tahansa, paitsi Lauran! Minä voin kuulla hänen äänensä, aivankuin hän tänä hetkenä olisi puhunut kanssani. Minä muistan, mitä hän puhui eilen, niin selvään, kuin olisin kuullut sen nyt. Kuinka on minun kuvattava häntä? On ominaisuuksia hänen persoonallisuudessaan, tavoissaan ja ajanvietossaan, joita minä moittisin ankarimmin sanoin tai säälimättömimmin ivaisin toisessa miehessä. Mutta mikä tekee, ett'en minä voi niitä moittia tai ivata _hänessä?_

Hän on esimerkiksi tavattoman lihava. Aina tähän asti on liikanainen lihavuus ollut minusta vastenmielinen. Olen aina ajatellut yleisen mielipiteen, että ruumiin suuri laajuus edellyttää erittäin hyvää ja iloista luonnetta, olevan samaa kuin tahdottaisiin päättää, ett'eivät muut kuin hyväluontoiset ihmiset tule lihaviksi, tai että painon tilapäisellä lisäyksellä on suotuisa vaikutus sen ihmisen sielunominaisuuksiin, jota tämä lisäys onnellistuttaa. Minä olen aina taistellut näitä molempia mielettömiä katsantotapoja vastaan esittämällä esimerkkejä lihavista ihmisistä, jotka ovat olleet yhtä halpamielisiä, rikoksellisia ja ilkeitä kuin maailman laihimmat ja pahimmat. Minä olen kysynyt, oliko Henrik VIII rakastettava persoonallisuus, oliko paavi Aleksanteri VI hyvä mies, eivätkö murhaajat, herra ja rouva Manning, olleet tavattoman suuria ja lihavia henkilöitä, eivätkö enkelintekijättäret, tunnustetusti Englannin julmimmat naiset, ole yleensä tunnetut lihaviksi ja vahvoiksi. Ja niin edespäin, tusinoittain muita esimerkkejä uudelta ja vanhalta ajalta, tästä ja muista maista, ylemmistä ja alemmista luokista. Mutta vaikka minä vieläkin pysyn tässä mielipiteessä yhtä suurella vakuutuksella, niin on minulla kumminkin kreivi Fosco täällä, joka on yhtä lihava kuin Henrik VIII ja joka ainoastaan päivän tuttavuuden jälkeen on voittanut minun suopeuteni, ilman että hänen kamala lihavuutensa on ollenkaan ollut ehkäisemässä. Todellakin merkillistä.

Onko hänen ulkonäkönsä saavuttanut suosiotani?

Kenties. Hän muistuttaa hämmästyttävän suuressa määrässä suurta Napoleonia. Piirteillä on Napoleonin komea säännöllisyys, ilme muistuttaa suuren sotapäällikön tyyntä voimaa. Tämä yhtäläisyys vaikutti alussa minuun, mutta sen lisäksi on hänessä jotain muutakin, joka vieläkin enemmän on tehonnut minuun. Minä luulen, että tämä voima, jota minä nyt koetan tutkia, on hänen silmissään. Ne ovat tutkimattomimmat harmaat silmät, jotka minä koskaan olen nähnyt, niillä on joskus kylmä, kirkas, kaunis ja vastustamaton loiste, joka pakottaa minun katsomaan häneen, mutta samalla kertaa tekee kiusaavan vaikutuksen minuun. Hänen kasvojensa ja päänsä toisilla osilla on kummalliset ominaisuutensa. Hänen ihonsa esimerkiksi on merkillisen vaalea ja kalpea sekä on niin ristiriidassa ruskean, tumman tukan kanssa, että minä epäilen hänen käyttävän tekotukkaa, ja kasvot, jotka ovat huolellisesti ajetut, ovat hienommat ja rypyttömämmät kuin minun, vaikka hän Percivalin sanojen mukaan on lähes kuusikymmentä vuotta vanha. Mutta nämä eivät kumminkaan ole ne ominaisuudet, jotka niin paljon erottavat hänet kaikista niistä miehistä, jotka minä olen nähnyt. Ei, se, mikä ihmeellisesti erottaa hänet kaikista muista tavallisista ihmisistä, on aivan yksinomaan, mikäli minä voin päättää, hänen silmiensä erinomaisessa voimassa ja ilmeessä.

Hänen esiintymisensä ja taitonsa käyttää meidän kieltämme on varmaan myöskin osaltaan vaikuttanut suosiooni häntä kohtaan. Hänellä on se tyyni huomaavaisuus, se ilme olla huvitettu ja asiaan harrastunut, kun hän kuuntelee, mitä puhutaan, tai kun hän itse puhuu naiselle, se lempeä äänen väre, jota, sanottakoon mitä tahansa, ei kukaan meistä voi vastustaa. Tässä on luonnollisesti hänen tavaton englannin kielen taitonsa suureksi avuksi. Minä olen usein kuullut, miten ihmeen helposti moni italialainen oppii meidän kovan, karkean pohjoisen kielemme, mutta aina siihen asti, kun minä näin kreivi Foscon, en minä ole voinut aavistaa, että ulkomaalainen voisi puhua meidän kieltämme niin kuin hän puhuu. On hetkiä, jolloin on melkein mahdoton hänen lausumisestaan huomata, ett'ei hän ole maamiehemme, ja minä olen kuullut varsin harvoin synnynnäisten englantilaisten puhuvan meidän kieltämme niin nopeasti ja niin vähän kertaamalla kuin hän. Jos hän paneekin ajatukset kokoon omituisella tavalla, niin en minä kumminkaan koskaan ole kuullut hänen käyttävän väärää ilmaisumuotoa tai silmänräpäystäkään etsivän oikeaa sanaa.

Kaikissa tämän tavattoman miehen pikku ominaisuuksissa on jotakin samalla kertaa alkuperäistä ja niskoittelevaa. Niin lihava ja vanha kuin hän onkin, ovat kaikki hänen liikkeensä ihmeellisen keveitä ja vapaita. Hän on joskus hiljainen ja harvasanainen ja mikä merkillisempää, hän on yhtä hermostuneen tunteellinen kuin heikoin meistä. Hän saattaa antautua odottamatta telmehtimään yhtä paljon kuin Laurakin, ja eilen häntä oikein vaivasi, kun sir Percival löi yhtä koiristansa. Minun täytyy hävetä, kun minä vertaan tunteellisuuden puutettani kreivin tunteellisuuteen.

Kun minä mainitsen tämän pikku tapahtuman, muistuttaa se mieleeni erään hänen ihmeellisimmän ominaisuutensa, jota minä en vielä ole maininnut -- hänen suuren hellyytensä eräitä eläinsuosikkeja kohtaan.

Useita sellaisia on hän jättänyt mannermaalle, mutta tänne on hän tuonut mukanaan valkoisen papukaijan, kaksi kanarialintua ja koko perheen valkoisia rottia. Hän hoitaa itse kaikkia suosikkejaan ja on opettanut nämä eläimet osoittamaan hänelle uskomattoman suurta hellyyttä ja kuuliaisuutta. Valkoinen papukaija, joka muutoin on ilkeä ja petollinen, näkyy oikein rakastavan häntä. Kun hän päästää sen ulos häkistä, hyppää se hänen polvelleen, kiipee ylös hänen ruumistaan ja hivelee niskatupsullaan hänen kellanvaaleata kaksoisleukaansa mitä mielistelevimmällä tavalla. Hänen tarvitsee vain avata kanarialintujen häkin ovi ja houkutella niitä, niin tulevat nuo sievät ja hyvin kesytetyt pikku olennot kiikkumaan pelotta hänen kädellään, hyppäävät yhdeltä toiselle hänen suoristetuista sormistaan, kun hän käskee niitä "käymään ylös portaita"; ja kun ne ovat hypähtäneet keskisormelle, laulavat ne kilvan, niin että luulisi niiden halkaisevan pienet kurkkunsa. Hänen vaaleat rottansa asuvat pienessä rautalankaisessa pagodissa, joka on kauniiksi maalattu ja jonka hän on itse tehnyt. Ne ovat melkein yhtä kesyt kuin linnutkin ja saavat usein tulla niiden tavoin ulos. Ne kiipeilevät hänen ympärillänsä, tirkistävät hänen liivintaskustaan ja istuvat parittain yhdessä lumivalkoisina hänen olkapäillään. Nämä pikku rotat näyttävät olevan hänelle rakkaampia kuin mitkään muut hänen suosikeistaan, hän hymyilee niille, hän suutelee niitä ja kutsuu niitä kaikilla mahdollisilla lempinimillä. Englantilainen, jolla on jotakin kaunoaistia ja joka haluaisi tällaista lapsellista huvitusta ja ajanviettoa, häpeäisi hieman sitä ja tuntisi varmaan tarvetta pyytää anteeksi sen johdosta ollessaan vanhempien ihmisten seurassa. Kreivi sitä vastoin ei nähtävästi huomaa mitään naurettavaa tässä vastakohdassa pyylevän persoonansa ja näiden heikkojen pikku suosikkien välillä. Hän voisi suudella valkoisia rottiansa ja visertää linnuillensa englantilaisten ketunmetsästäjäin seurassa ja sääliä vain heitä, jos he nauraisivat hänelle.

Näyttää tuskin uskottavalta sanoessani sitä, mutta kumminkin on aivan totta, että tämä sama mies, joka vanhan neiden hellyydellä rakastaa valkopapukaijaansa ja harjoittelee valkoisia rottiansa yhtä innokkaalla harrastuksella, kuin olisi hän kiertävä positiivinsoittaja, voi tuumailuissaan kehittää sellaisen ajatuksen voiman, sellaisen kirjatiedon joka kielessä ja sellaisen perehtymisen seurustelutaitoon, että se voisi hankkia hänelle etevän sijan jokaisessa sivistyneen maailman piirissä. Tämä kanarialintujen kasvattaja, tämä rotanhäkkien rakentaja, on, kuten sir Percival on itse minulle sanonut, eräs taitavimmista nykyään elävistä kokeellisen kemian tuntijoista ja on monen muun erikoisen ohessa keksinyt keinon kivetyttää ihmisruumis kuoleman jälkeen, niin että se tulee marmorikovaksi aikojen loppuun saakka. Tämä lihava, laiskanlainen vanha mies, jonka hermot, kuten sanottu, ovat niin ärtyisät, että hän säpsähtää jokaisesta odottamattomasta kolinasta ja vaivautuu nähdessään koiran saavan selkäänsä, meni tallipihaan seuraavana päivänä tulonsa jälkeen ja laski kätensä sidotun koppikoiran päälle, joka on sellainen ilkeä peto, että yksin tallirenkikin, joka ruokkii sitä, kavahtaa tulemasta sen läheisyyteen. Kreivitär ja minä olimme läsnä, enkä minä niin pian voi unhottaa sitä näytelmää, joka syntyi, niin lyhyt kuin se olikin.

"Varokaa koiraa, sir", sanoi tallirenki, "se hyökkää kaikkien ihmisten päälle!" -- "Se tekee siksi, ystäväni", vastasi kreivi levollisesti, "että kaikki ihmiset pelkäävät sitä. Katsotaanpas, käykö se minun päälleni." Ja sitten laski hän lihavat, kellanvaaleat sormensa, joilla kanarialinnut äsken olivat keikkuneet, koiran suurelle päälle ja katsoi sitä suoraan silmiin. "Te suuret koirat olette pelkureja kaikki", sanoi hän halveksivasti koiralle naama tuskin tuumaakaan sen kuonosta. "Sinä voisit tappaa kissaraukan, sinä voisit hyökätä nälkäisen kerjäläisen kimppuun, sinä polonen. Sen kimppuun, jota sinä voit ällistyttää -- sen, joka pelkää sinun kömpelöä ruumistasi, vihaisia valkohampaitasi, siivotonta, verenhimoista kitaasi, sen kimppuun hyökkäät sinä. Sinä tahtoisit iskeä minua kurkkuun, mutta nyt et sinä uskalla edes katsoa minuun kertaakaan, siksi ett'en minä pelkää sinua. Jos sinua haluttaa, niin voit karata kiinni minun lihavaan niskaani! Ha, haa, sitäpä et teekään!" Hän kääntäytyi pois, nauraen läsnä-olijain kummastukselle, ja koira kömpi nolona koppiinsa. "Oi, minun kaunis liivini", sanoi kreivi surullisena. "Ikävä, että minun pitikin tulla tänne! Siivoton elukka on liannut minun kauniin, puhtaan liivini!" Nämä sanat ilmaisevat erään toisen hänen ominaisuuksistaan. Hän pitää kauniista vaatteista kuin maailman suurin narri ja on jo niinä kahtena päivänä, jotka hän on oleksinut Blackwater-Parkissa, esiintynyt neljässä erilaisessa, komeassa liivissä, jotka kaikki ovat vaaleita, loistovärisiä ja kaikki tavattoman suuria hänellekin.

Hänen menettelynsä ja viisautensa tavallisissa olosuhteissa, hänen luonteensa kummalliset vastakohdat ja hänen huvitustensa lapsellinen maku ovat yhtä huomattavia.

Minä huomaan jo, että hän aikoo elää ystävällisessä suhteessa meidän kaikkien kanssa oleskelunsa ajan tällä paikalla. Hän on nähtävästi huomannut, ett'ei Laura pidä hänestä -- se täytyi Lauran tunnustaa minulle, kun minä kysyin häneltä asiasta -- mutta hän on myöskin huomannut, että Laura pitää varsin paljon kukista. Niin pian kun Laura toivoo kukkakimppua, on hänellä sellainen valmis, jonka hän on itse poiminut ja sitonut. Minua huvittaa tavattomasti nähdä, kuinka hänellä silloin on kaksi kimppua samallaisia kukkia, joista hän toisella rauhoittaa jäykkää mustasukkaista rouvaansa, ennenkun rouva edes ennättää ajatella olevansa syrjäytetty. Hänen esiintymisensä kreivitärtä kohtaan -- julkisesti -- on näky, joka ansaitsee mainitsemista. Hän kumartaa kreivittärelle, kutsuu häntä tavallisesti "enkelini", vie kanarialinnut hänen luokseen vieraisille laulamaan hänelle; hän suutelee hänen kättään, kun hän antaa hänelle paperosseja ja tarjoaa hänelle palkkioksi sokeriryynejä, joita hän pistää leikkisestä hänen suuhunsa pienestä rasiasta, minkä hän aina pitää taskussaan. Se rautavaltikka, jolla hän hallitsee vaimoansa, ei näy koskaan -- se kätketään huolellisesti.

Hänen järjestelmänsä voittaa minut on aivan toisenlainen. Hän imartelee minun turhamaisuuttani puhumalla kanssani niin vakavasti ja viisaasti, kuin minä olisin mies. Niin, minä huomaan hänen tarkoituksensa, kun minä en ole hänen seurassansa; kun minä istun täällä omassa huoneessani, tiedän minä varsin hyvin, että hän imartelee minun turhamaisuuttani -- mutta jos minä tulen sinne alas ja puhelen hänen kanssaan, niin sokaisee ja imartelee hän minua yhtä paljon taaskin, aivankuin en minä koskaan olisi huomannut hänen tarkoitustaan. Hän voi viehättää minut, kuten hän viehättää Lauran, kuten hän hallitsee vaimonsa tai tallipihassa olevan koiran -- niin, kuten hän hallitsee itse sir Percivalinkin joka hetki päivästä. "Hyvä Percivalini, kuinka minä pidän sinun karheasta englantilaisesta mielialastasi!" -- "Paras Percivalini, kuinka minua huvittaa sinun perinpohjainen, englantilainen arvostelukykysi!" Tällä tavoin paiskaa hän aivan tyyneesti takaisin sir Percivalin epäkohteliaimmat huomautukset hänen naisellisesta maustaan ja puuhistaan -- kutsuu aina vapaaherraa ristimänimeltään, hymyilee hänelle levollisen etevämmyyden ilmeellä, taputtaa häntä olkapäälle ja jättää huomioon ottamatta hänen virheensä, kuten kärsivällinen isä jättää epäkohteliaan pojan virheet.

Se mielenkiinto, jonka tämä merkillinen ja omintakeinen mies herättää ehdottomasti minussa, on saattanut minun kysymään yhtä ja toista hänen entisestä elämästään.

Joko sir Percival tietää vähän tahi sitten tahtoo vähän ilmaista minulle siitä. Hän ja kreivi tapasivat toisensa ensi kerran Roomassa monta vuotta sitten niissä vaarallisissa olosuhteissa, joista minä jo olen maininnut. Tämän jälkeen ovat he sittemmin alinomaa tavanneet toisiansa milloin Lontoossa, Pariisissa tai Wienissä, mutta ei koskaan enää Italiassa; kreivillä on ollut se kummallinen päähänpisto, ett'ei hän enää useampaan vuoteen ole astunut jalkaansa Italian maalle. Kenties on häntä valtiollisesti vainottu. Olkoonpa sen laita nyt kuinka tahansa, varmaa on kumminkin, että hänellä on voimakas isänmaallinen harrastus kaikkia maamiehiänsä kohtaan, jotka mahdollisesti ovat Englannissa. Samana iltana kuin hän tuli tänne, kysyi hän, oliko pitkä matka lähimpään kaupunkiin ja tiesimmekö jonkun italialaisen asuvan siellä. Hän on kirjeenvaihdossa monen mannermaalla olevan henkilön kanssa, sillä hänen kirjeessään on monenmoisia vieraita postileimoja, ja tänä aamuna näin minä yhden suurella virallisella sinetillä varustetun odottavan häntä aamiaispöydässä. Kenties on hän kirjevaihdossa maansa hallituksen kanssa? Kumminkaan ei tämä ole oikein sopusoinnussa toisen luuloni kanssa, että hänen täytyy valtiollisista syistä paeta.

Kuinka paljon minä olen kirjoittanut kreivi Foscosta! Ja mikä on kokonaistulos tästä kaikesta? -- puhuakseni rakkaan, rehellisen herra Gilmoren asioimistapaan. Minä voin vain ainoastaan uudelleen toistaa, että minä varmasti tunsin ihmeellistä mielenkiintoa kreiviä kohtaan, puoleksi tahtoen, puoleksi tahtomattani jo nyt heti tämän lyhyen tuttavuuden jälkeen. Hänellä näyttää olevan sama valta minun kuin sir Percivalinkin yli. Vaikka tämä voi olla sekä vapaasanainen että epäkohtelias ystäväänsä kohtaan, huomaan minä varsin hyvin, että hän varoo vakavasti loukkaamasta häntä. Kenties minäkin pelkään häntä? Varmaa on, ett'en minä koskaan ole tavannut miestä, jota niin epämieluisasti tahtoisin vihamiehekseni. Onko tämä siksi, että minä pidän paljon hänestä tai että minä pelkään häntä? _Chi sa!_ -- sanoisi kreivi Fosco omalla kielellään. Kuka tietää?

Heinäkuun 2 päivänä. -- Yhtä ja toista on merkittävänä tänään omien mietteitteni ja vaikutelmaini ohella. Vieras on saapunut -- aivan tuntematon Lauralle ja minulle sekä silminnähtävästi aivan odottamaton sir Percivalin mielestä.

Me istuimme ateriallemme siinä huoneessa, jossa ovat uudet ranskalaiset lasiovet verannalle, ja kreivi, joka syö torttuja ja leivoksia sellaisella ruokahalulla, jota minä en ole koskaan nähnyt muilla kuin koulutytöillä, oli juuri huvittanut meitä pyytämällä neljännen torttunsa, kun palvelija saapui sisään ilmoittamaan vieraan.

"Herra Merriman pyytää saada heti puhutella Teitä, sir Percival."

Sir Percival säpsähti ja tuijotti mieheen vihan ja kauhun ilmeellä.

"Herra Merrimanko?" kysyi hän, ikäänkuin hän olisi uskonut väärin kuulleensa.

"Niin, sir Percival, herra Merriman Lontoosta."

"Missä hän on?"

"Kirjastossa, sir Percival."

Hän nousi pöydästä ja poistui huoneesta kiireisin askelin sanomatta ainoata sanaakaan meille.

"Kuka on herra Merriman?" kysyi Laura minulta.

"Minulla ei ole vähintäkään aavistusta siitä", voin minä kaikkiaan vastata.

Kreivi oli lopettanut neljännen torttunsa ja mennyt puuhaamaan ilkeän papukaijansa kanssa. Hän kääntäytyi keikkuva lintu olkapäällään.

"Herra Merriman on sir Percivalin asianajaja", sanoi hän.

Sir Percivalin asianajaja. Se oli täysin valaiseva vastaus Lauran kysymykseen, eikä se kumminkaan ollut nykyisissä olosuhteissa täysin tyydyttävä. Jos herra Merriman olisi saanut päämieheltään suoranaisen kehotuksen saapua, niin ei silloin olisi ollut mitään erikoista ihmettelemistä, mutta kun lakimies matkustaa Lontoosta Hampshireen pyytämättä ja kun hänen saapumisensa vakavasti ällistyttää talon herraa, niin voipa olla melkein varmaa, että lainoppineella vieraalla on mukanaan varsin tärkeitä ja sen lisäksi odottamattomia uutisia, jotka voivat olla joko varsin huonoja tai varsin hyviä, mutta ei kummassakaan tapauksessa vähempiarvoisia merkitykseltään.

Laura ja minä istuimme hiljaa pöydässä neljänneksen tuntia eli enemmän levottomasti haluten tietää, mitä tämä merkitsee, ja toivoen, että sir Percival mahdollisesti tulisi takaisin. Hän ei näyttänyt kumminkaan tulevan, ja me nousimme vihdoin ylös lähteäksemme huoneesta.

Huomaavaisena kuten aina tuli kreivi nurkastaan, jossa hän oli seisonut syöttämässä papukaijaansa, mikä edelleen oli hänen olkapäällään, -- ja avasi meille oven. Laura ja kreivitär Fosco menivät ensin. Juuri kun minä olin seuraamaisillani heitä, teki kreivi kädellään merkin ja puhutteli minua, ennenkuin minä olin mennyt hänen ohitsensa omituisella tavallansa.

"Niin", sanoi hän aivan suoraan vastaten siihen ajatukseen, jota minä tosiaan tällä hetkellä haudoin, mutta jota minä en lausunut julki -- "niin, neiti Halcombe, jotakin _on_ todella tapahtunut."

Minä olin juuri vastaamaisillani: "sitä en minä sanonut", mutta tuo ilkeä kakadora pörhisti leikattuja siipiänsä ja päästi kirkunan, joka sai hermoni tärisemään, ja minä tunsin itseni oikein iloiseksi päästessäni mahdollisimman nopeaan huoneesta.

Minä saavutin Lauran portailla. Hänen ajatuksensa oli sama kuin minunkin, jonka kreivi Fosco oli lausunut. -- Kun hän puhui, olivat hänen sanansa vain kaikua kreivin sanoista. Hän sanoi minulle salaisuutena peljänneensä jotakin tapahtuneen.

V.

Heinäkuun 2 päivänä. -- Minulla on vielä muutamia sanoja lisättävänä tästä päivästä, ennenkun minä menen levolle.

Noin kaksi tuntia sen jälkeen kun sir Percival oli noussut pöydästä vastaan ottaakseen vieraansa, herra Merrimanin, läksin minä huoneestani kävelläkseni istutuksilla. Juuri kun minä olin perimmällä ylisessä eteisessä, avattiin kirjaston ovi ja molemmat herrat tulivat ulos. Kun minä katsoin olevan parasta olla häiritsemättä heitä menemällä juuri silloin alas portaita, päätin minä viipyä kunnes he olisivat ennättäneet mennä yli eteisen. Vaikka he puhuivat keskenänsä hiljaisemmalla äänellä, olivat sanat kylliksi selviä voidakseni kuulla ne.

"Rauhoittukaa, sir Percival", kuulin minä lakimiehen sanovan. "Kaikki riippuu lady Glydestä."

Minä olin kääntynyt mennäkseni jälleen huoneeseeni, mutta kuullessani Lauran nimen tämän vieraan huulilta jäin minä hetkiseksi. Minä tiedän, että oli varsin väärin ja varsin halpamielistä jäädä kuuntelemaan, mutta näyttäkää minulle ainoakaan nainen, joka antaa abstraktisen oikeuskäsitteen johtaa silloin itseään, kun rakkaus siihen, joka on hänelle kallein, ja tämän onni ja menestys osoittavat hänelle toisen tien!

Minä kuuntelin ja samallaisissa olosuhteissa tekisin minä vieläkin samoin -- niin, kuuntelisin korva avaimenreiällä, jollei muuta keinoa olisi.