Part 21

"Ei, neiti, sitä en tiedä." Hän vaikeni, katsoi koiran haavoitettua sivua näytti äkkiä elostuvan jostain uudesta käsityksestä -- hymähti tyytyväisenä osoittaessaan haavaa ja sanoi: "Sen on Baxter tehnyt -- niin sen on Baxter tehnyt!"

Minä olin niin suuttunut, että teki mieli antaa hänelle korvapuusti. "Baxter?" kysyin minä. "Mikä villipeto se on, jota sinä kutsut Baxteriksi?"

Tyttö nauroi taas äänekkäämmin vastatessaan: "Hoo, varjelkoon, neiti! Baxter on metsänvartija ja kun hän tapaa vieraita koiria hiipimässä täällä ympäristöllä, ampuu hän ne. Se on metsänvartijan velvollisuus, neiti. Tämä koira kuolee kyllä. Kas tässähän näkyy, mihin sitä on ammuttu, eikö niin? Niin, Baxter on sen tehnyt, ja siinä hän teki oikein, sillä hänen on niin tehtävä."

Minä olin melkein kyllin ilkeä toivoakseni, että Baxter olisi ampunut sisäkön koiran asemasta. Kun minä kumminkin huomasin, että oli aivan turhaa toivoa tuolta paksulta tyhmyriltä mitään säälintunnetta jalkojemme juuressa makaavaa elukkaa kohtaan, pyysin minä häntä ystävällisesti kutsumaan taloudenhoitajatarta tänne. Hän meni sen jälkeen aivankuin oli tullutkin, tyytyväisesti nauraen. Oven suljettuaankin sanoi hän hiljaa itsekseen: "Baxter se oli, ja hänen oli se tehtävä."

Taloudenhoitajatar, jolla on sekä sivistystä että ymmärrystä, oli ollut kyllin huolekas ottaakseen mukaansa maitoa ja vähän lämmintä vettä. Samassa tuokiossa kun hän näki koiran, säpsähti hän ja punastui.

"Jumalani", huudahti hän, "se on varmaankin rouva Catherickin koira!"

"Kenen?" kysyin minä kerrassaan hämmästyneenä.

"Rouva Catherickin. Te tunnutte tuntevan rouva Catherickin, neiti Halcombe."

"En persoonallisesti, mutta olen kuullut puhuttavan hänestä. Asuuko hän täällä?"

"Ei, neiti Halcombe, hän tuli tänne pyytämään joitakin tietoja tyttärestään."

"Milloin?"

"Eilen. Hän sanoo kuulleensa, että henkilö, joka ihmeellisessä määrässä on hänen tyttärensä näköinen, olisi nähty täällä. Mitään sellaista kertomusta ei ole täällä talossa eikä kylässäkään kuultu, kun minä lähetin rouva Catherickin puolesta siellä asiaa kuulustamaan. Hänellä oli varmaan mukanaan tuo koira tullessaan, ja minä näin sen juoksevan hänen perässään, kun hän läksi pois. Luullakseni se raukka eksyi puistoon, jolloin sitä ammuttiin. Mistä Te löysitte sen, neiti Halcombe?"

"Vanhasta vajasta, josta on näköala järvelle."

"Niin, niin, se on juuri puiston puolella, ja minä ymmärrän, että se laahautui ensimmäiseen suojukseen kuollakseen, kuten koirat tavallisesti tekevät. Jos Te kaadatte sen suuhun hieman maitoa, neiti Halcombe, niin pesen minä haavan. Minä pelkään vain avun tulevan liian myöhään. Mutta kaikissa tapauksissa koetamme."

Rouva Catherick! Tämä nimi kaikui vielä minun korvissani yhtä selvään, kuin taloudenhoitajatar oli sen lausunut. Ja yhdessä hoitaessamme koiraa muistui Walter Hartrightin varotus taas mieleeni. "Jos joskus Anna Catherick sattuu tiellenne, neiti Halcombe, pitäkää tilaisuudesta paremmin vaarin, kuin minä olen tehnyt." Seikka, että minä olen löytänyt pikku koiran, on jo johtanut tietämään rouva Catherickin käynnin Blackwater-Parkissa, ja tämä tapaus voi taas puolestaan johtaa uusiin huomioihin. Minä päätin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja koettaa saada mahdollisimman paljon tietoja.

"Sanoitteko rouva Catherickin asuneen täällä jossakin naapuritalossa?"

"Oh, ei," sanoi taloudenhoitajatar. "Hän asuu Wellinghamissa, aivan toisessa osassa maakuntaa -- ainakin kaksikymmentä peninkulmaa täältä."

"Arvatakseni olette Te tuntenut rouva Catherickin jo muutamia vuosia takaperin?"

"Ei, päinvastoin, neiti Halcombe, minä en ole koskaan nähnyt häntä ennen kuin eilen, kun hän tuli tänne. Olen kumminkin kuullut hänestä puhuttavan saadessani tietää, kuinka hyvä sir Percival on ollut hankkiessaan hänen tyttärelleen lääkärinhoitoa. Rouva Catherick tuntuu esiintymiseltään kummalliselta, mutta näyttää varsin kunnioitettavalta. Hän näytti tulevan kovin alakuloiseksi mikäli me voimme huomata saadessaan tietää ett'ei ollutkaan mitään perää siinä huhussa, että hänen tyttärensä olisi nähty paikkakunnallamme."

"Minua huvittaisi kovin saada kuulla enemmän rouva Catherickistä", jatkoin minä ja koetin pitkittää puhelua niin paljon kuin mahdollista. "Olisin toivonut tulleeni eilen niin aikaiseen, että olisin itse tavannut häntä. Oliko hän kauan täällä?"

"Oli", sanoi taloudenhoitajatar, "hän viipyi melkoisen kauan. Ja minä luulen, että hän olisi ollut vieläkin kauemmin, ellei minua olisi kutsuttanut luokseen eräs matkustava herra, joka tahtoi puhua kanssani -- hän tahtoi tietää, milloin sir Percivalia odotetaan takaisin. Rouva Catherick nousi heti istualtaan ja läksi kuultuaan vieraan asian. Ottaessaan jäähyväiset sanoi hän minulle, ett'ei ollut tarpeen kertoa sir Percivalille hänen käynnistään. Tämä tuntui varsin kummalliselta lausuttuna minun tehtävässäni olevalle henkilölle."

Se tuntui minustakin kummalliselta. Minä muistan varsin selvään sir Percivalin Limmeridgessä sanoneen minulle täydellisen luottamuksen vallitsevan hänen ja rouva Catherickin välillä. Mutta jos näin oli asianlaita, niin miksi hän tahtoi salata käyntiänsä.

"On luultavaa", sanoin minä huomatessani, että taloudenhoitajatar toivoi kuulevansa mielipiteeni rouva Catherickin jäähyväissanoista, "on luultavaa, että hän ajatteli käyntinsä tuottavan levottomuutta sir Percivalille sillä kumminkaan mitään voittamatta, koska sir Percival siten vain joutuisi muistamaan, että rouva Catherickin kadonnut tytär ei vielä ollut löytynyt. Puhuiko rouva Catherick paljon siitä asiasta?"

"Ei, varsin vähän", vastasi taloudenhoitajatar. "Hän puhui enimmäkseen sir Percivalista, teki minulle monta kysymystä hänen matkastaan ja nuoresta rouvastaan. Hän näytti tyytymättömämmältä ja alakuloisemmalta kuin surullisemmalta sen johdosta, että oli turhaan koettanut hankkia tietoja tyttärestään tällä paikkakunnalla. 'Minä pidän hänet menetettynä', olivat hänen viimeiset sanansa tästä asiasta, mikäli minä voin muistaa. Ja sitten alkoi hän kysyä lady Glydestä; hän tahtoi tietää, onko lady Glyde kaunis ja viehättävä, terve ja nuori -- ah, Herra Jumala, minä uskoinkin näin käyvän. Katsokaas neiti Halcombe, pikku elukan tuskat ovat nyt päättyneet!"

Koira oli kuollut. Se päästi hiljaisen vikinän, sen jäsenet vetäysivät kokoon silmänräpäyksen tuskasta juuri kuin sanat "viehättävän terve ja nuori" pääsivät taloudenhoitajattaren huulilta. Muutos oli tapahtunut kummastuttavan nopeasti. Parissa sekunnissa oli pikku eläin hengettä silmiemme edessä.

Kello 8. -- Tulen nyt juuri ylös syötyäni päivällistä yksinäisessä komeudessa. Laskeuvan auringon säteet loistavat punervalla valollaan ikkunani edessä oleville puille, ja tässä istun minä taaskin, päiväkirjani pöydällä, hillitäkseni kärsimättömyyttäni matkalla-olijain viipymisen johdosta. Kuinka hiljaista ja autiota kaikki on nyt talossa illan raukaisevassa hiljaisuudessa. Ah, kuinka monta minuuttia viipyneekään, ennenkun minä kuulen vaunun pyörien jyrinän ja juoksen alas sulkemaan Lauran syliini.

Pikku koira-raukka! Minä olisin toivonut, ett'ei minun ensimmäisenä olinpäivänäni Blackwaterissa olisi mikään olento kuollut -- eipä edes eksynyt koirakaan!

Welmingham -- katsellessani tätä päiväkirjaa huomaan minä, että Welmingham on sen paikan nimi, jossa rouva Catherick asuu. Minulla on vielä tallessa hänen kirjeensä: vastaus hänen onnetonta tytärtään koskevaan kirjeeseeni, jonka sir Percival pyysi minun kirjoittamaan. Jonakin päivänä, kun minä voin löytää sopivan tilaisuuden siihen, otan minä hänen kirjeensä mukaani suosituskirjeenä ja koetan, kuinka pitkälle minä voin päästä persoonallisella käynnillä rouva Catherickin luona. Minä en ymmärrä oikein, miksi hän halusi salata käyntiänsä täällä sir Percivalin luona; enkä minä ole kuitenkaan puoleksikaan niin varma kuin taloudenhoitajatar, etteikö hänen tyttärensä Anna sittenkin ole paikkakunnalla. Mihin olisi Walter Hartright ryhtynyt, jos hän olisi ollut minun asemassani? Rehellinen Hartright-raukka! Minä alan jo kaivata hänen viisaita neuvojansa, hänen epäitsekästä apuansa.

Hiljaa, enkö kuullut jotakin? Eikö ollut nopeita askeleita alakerrassa? Niin, minä kuulen hevosten kavioiden kopinan, -- minä kuulen pyörien kolinan -- --

IV.

Heinäkuun l päivänä. -- Heidän kotiintulostaan aiheutunut puuha ja touhu on jo laannut. Kaksi päivää on kulunut siitä, kun matkalla-olijat palasivat, ja tämä aika on ollut kylliksi määrätäkseen järjestyksen meidän elämällemme Blackwater-Parkissa. Voin tuskin tarttua päiväkirjaani, toivoen häiritsemättä saavani tehdä muistoonpanojani.

Mutta ennen kaikkea täytyy minun kirjoittaa merkillinen huomio, jonka olen tehnyt Lauran kotiin palaamisen jälkeen.

Kun kaksi perheen jäsentä tai kaksi uskollista ystävää eroaa -- kun toinen matkustaa pois ja toinen pysyy kotona, niin näyttää aina edellisen palaaminen kotonaolijasta kiusallisen epäedullisessa valossa, kun he taas uudelleen kohtaavat toisensa. Uusien vaikutelmien ja uusien elämäntapojen, joita toinen puoli on halukkaasti omistanut, toisen puolen passiivisesti pysyessä vanhoissa ajatuksissaan ja olosuhteissaan, äkillinen kohtaaminen näyttää vasta hajoittavan hellimpäin omaisten, uskollisimpain ystäväin herkimmät tunteet toisiaan kohtaan ja tuovan jotakin vierasta heidän välilleen, jota kumpikaan ei ole odottanut ja jota kumpikaan ei voi voittaa. Sittenkun ensimmäinen onnentunne nähdä jälleen Laura oli mennyt, sittenkun me olimme istuneet hetkisen käsi kädessä rauhoittuaksemme kyllin voidaksemme puhua, sain minä heti kokea tätä tunnetta ja minä voin huomata, että Laura teki samoin. Se on osaksi haihtunut jouduttuamme vanhoihin tapoihimme, ja varmaankin on se pian aivan poissa. Mutta se on varmaan jotain vaikuttanut ensi arvosteluuni hänestä nyt, kun me taasen olemme yhdessä, ja tämä on juuri syynä, miksi minä olen katsonut täytyväni mainita siitä. Hän on huomannut minun olevan muuttumattoman, mutta minun mielestäni ei hän ole entisenlaisensa.

Hän on muodoltaan toisenlainen ja ainakin yhdessä suhteessa sisäiseltä olennoltaankin. Minä en tahdo päättää, että hän on vähemmän kaunis kuin ennen; minä voin vain sanoa, että hän näyttää _minusta_ vähemmän kauniilta.

Toiset, jotka eivät katsele häntä minun silmilläni, luulevat varmaankin, että hän on tullut kauniimmaksi. Hänen kasvonsa ovat värikkäämmät, niillä on päättävämpi ilme, enemmän pyöreyttä ulkonaisissa piirteissä kuin ennen, ja hänen vartalonsa, niin, koko hänen esiintymisensä näyttää minusta saaneen enemmän varmuutta, kuin mitä hänellä oli naimattomana. Mutta minusta puuttuu jotakin häneltä -- jotakin, joka muinoin oli onnellisella, viattomalla Laura Fairliellä, ja jota minä en enää huomaa lady Glydellä. Muinoisina aikoina oli hänen kasvoillaan, joiden kauneutta minä en voi sanoin kuvata yhtä vähän kuin siveltimelläkään, kuten Hartrightin oli tapana sanoa, raikkaus, suloisuus, alinomaa vaihteleva ja kumminkin aina pysyvä heleä viehkeys. Se on poissa. Minä luulin hetkisen näkeväni heikon kajastuksen siitä, kun hän kalpeni liikutuksesta nähdessämme jälleen toisemme illalla heidän tultuansa kotiin, mutta sitten en ole nähnyt sitä. Ei mikään hänen kirjeistään ollut valmistanut minua kohtaamaan häntä muuttuneena. Niistä olin minä päinvastoin saanut sen käsityksen, että hän avioliitostaan huolimatta ainakin ulkomuodolleen oli entisenlainen. Kenties luin minä hänen kirjeensä väärin ennen -- eli kenties luen minä nyt väärin hänen kasvoistaan? Mutta samapa se! Jos hänen kauneutensa on voittanut tai menettänyt menneen kuuden kuukauden aikana, niin on ero tehnyt hänet minulle kalliimmaksi kuin milloinkaan ennen -- ja tämä on ainakin edes _yksi_ hyvä tulos hänen avioliitostaan.

Toinen muutos hänessä -- muutos, joka koskee hänen luonnettaan, ei ole kummastuttanut minua, sillä minä olen valmistunut siihen hänen kirjeittensä kautta. Nyt, kun hän on taasen kotona, huomaan minä hänen olevan yhtä haluttoman lausumaan mitään hänen avioliittoaan koskevista seikoista kuin meidän erossa ollessammekin, jolloin me vain kirjeellisesti voimme ilmaista ajatuksiamme. Ensi yritykselläni koskettaa tätä kiellettyä alaa pani hän kätensä suulleni, silmäten ja tehden liikkeen, joka liikuttavalla ja tuskaisella tavalla palautti mieleeni hänen lapsuutensa ja menneen ajan muiston, jolloin ei mitään salaisuutta ollut välillämme.

"Milloin tahansa sinä ja minä olemme yhdessä, Marian", sanoi hän, "niin tunnemme me molemmat itsemme onnellisemmiksi ja tyytyväisemmiksi toisiimme antaessamme avioliittoni olla, niinkuin se on, ja ajatellessamme ja puhuessamme siitä niin vähän kuin mahdollista. Minä tahdon mielelläni sanoa sinulle itsestäni kaikki, rakkaimpani", jatkoi hän, samalla kun hän hermostuneen kärsimättömästi aukoi ja kiinnitti vyötäisilläni olevaa nauhaa, "jos minun uskomani asiat päättyisivät siihen. Mutta siihen ne eivät pääty -- ne johtaisivat vain minua hyvässä luottamuksessa kertomaan miestäni koskevia asioita; ja nyt, kun minä olen naimisissa, katson minä olevan oikeinta välttää sitä sekä hänen että sinun ja minunkin tähteni. Minä en sano, että ne surettaisivat sinua tai minua -- minä en tahdo, että sinä uskot sitä. Mutta minä tahdon nyt olla onnellinen saatuani sinut takaisin ja minä tahdon, että sinä myöskin olisit onnellinen --", hän vaikeni äkkiä ja katsoi ympäri huonetta, -- minun omaa huonettani -- jossa me istuimme ja puhelimme toistemme kanssa. "Ah", huudahti hän ja taputti käsiään iloisesti hymyillen, "täällähän tapaan minä heti vanhan ystävän! Sinun kirjahyllysi, Marian, sinun rakas, pikkunen, vanha, ruma kirjahyllysi -- kuinka iloinen olenkaan, kun otit sen mukaasi Limmeridgestä! Ja kas, tuo kauhea, suuri sateenvarjo sitten, jota sinä aina pidit mukanasi, kun satoi! Ja parhaan kaikesta: sinun oman rakkaan, tumman, viisaan mustalaisnaamasi, jonka sinä nyt käännät minuun päin kuten entisaikoinakin! Täällä sisässä on niin kodikasta. Kuinka saamme vielä kodikkaampaa? Niin, minä asetan isäni valokuvan tänne ja kaikki muut Limmeridgestä tuomani pikku kalleudet, ja me vietämme monta tuntia päiväänsä näiden neljän tutun seinän sisällä. 'Oi, Marian!' sanoi hän, otettuaan nopeasti pikku jakkaran ja istuuduttuaan sille, ja katsoi minua silmiin sydämmellisellä, vakavalla ilmeellä, 'lupaa minulle, ett'et koskaan mene naimisiin, ett'et koskaan jätä minua. Näyttää itsekkäältä näin sanoa, mutta sinun on paljon parempi olla naimattomana -- jollei -- jollei sinulla ole jokin varsin rakas, mutta ethän sinä koskaan rakasta ketään niin suuresti kuin minua -- eikö niin?' Hän vaikeni taasen, pani minun käteni ristiin polvelleni ja painoi kasvonsa niitä vastaan. 'Oletko kirjoittanut monta kirjettä ja saanut monta kirjettä viime aikoina?' kysyi hän hiljaisella, aivan muuttuneella äänellä. Minä ymmärsin kyllä, mitä hän tarkoitti kysymyksellään, mutta katsoin velvollisuudekseni olla vastaamatta siihen puolitiessä. 'Oletko kuullut mitään _hänestä_?' jatkoi hän ja koetti hyväillen saattaa minut antamaan anteeksi tämän suoranaisen kysymyksen suutelemalla käsiäni, joihin hän painoi yhäti kasvojansa. 'Onko hän onnellinen ja tyytyväinen? Edistyykö hän taiteessaan? Onko hän taasen entisenlaisensa ja onko hän unhottanut minut?'"

Hänen ei olisi pitänyt tehdä näitä kysymyksiä. Hänen olisi pitänyt muistaa päätöstään tuona aamuna, jolloin sir Percival sai hänen pysymään sitoumuksessaan, ja jolloin hän jätti minulle ikuisesti Hartrightin maalauksia sisältävän kirjan. Mutta ah, kenellä on niin paljon luonteenlujuutta, ett'ei hän jonkun kerran horjahda hyvistä päätöksistään? Kuka on se nainen, joka todellakin ja ainaiseksi on voinut repäistä sen kuvan sydämmestään, johon hän kerran oli kiintynyt syvällä ja tosi rakkaudella? Mainitaanhan tosin kirjoissa, että sellaisia yliluonnollisia olentoja on ollut, mutta mitä vastaa meidän oma kokemuksemme siihen?

Minä en yrittänytkään nuhdella häntä; kenties juuri siksi, että minä kunnioitin sitä pelotonta rehellisyyttä, joka saattoi minun tietooni sen, minkä useimmat naiset hänen asemassaan olisivat salanneet parhaimmilta ystäviltäänkin, -- kenties siksikin, että minun oma sydämmeni ja omatuntoni sanoi minulle, että minä hänen sijassaan olisin tehnyt samat kysymykset ja omannut samat ajatukset. Mielestäni olin minä oikeutettu vastaamaan hänelle, ett'en minä ollut enemmän kirjoittanut kuin kuullut mitään pitkään aikaan hänestä, johdattaakseni puheen sitten vähemmin vaarallisiin asioihin.

Paljon on minulle selvinnyt tässä ensimmäisessä luottavassa keskustelussa hänen kotiin palattuaan, joka on saattanut minut surulliseksi. Ennen kaikkea se este meidän keskinäiselle luottamuksellemme, jonka hänen avioliittonsa, tulemalla kielletyksi keskusteluaineeksi, on aikaansaanut -- meille, joilla ei ennen ollut mitään salattavaa toisiltamme. Toiseksi minun surullinen vakuutukseni kaiken lämpimämmän tunteen, kaiken sydämmellisen sopusoinnun puutteesta hänen ja sir Percivalin välillä, jonka hänen sanansa, hänen tietämättään, ovat ilmaisseet minulle; ja lopuksi levottomuutta herättävä varmuus siitä, että tuo onneton rakkaus -- olkoon kuinka viaton tahansa -- vieläkin elää yhtä voimakkaana ja lämpimänä hänen sydämmessään kuin koskaan ennen. Kaikki nämä ovat huomioita, mitkä voivat surettaa sitä, joka rakastaa häntä niin syvästi ja sydämmellisesti kuin minä rakastan.

On vain yksi lohdutus, jonka minä voin asettaa sitä vastaan -- lohdutus, jonka täytyy rauhoittaa minua ja joka todellisuudessa lohduttaakin. Kaikki se suloinen lempeys hänen luonteessaan, koko hänen luontonsa teeskentelemätön hellyys, koko se yksinkertainen, viehkeä, naisellinen viehätys, joka muinoin saattoi hänet kaikkien rakastamaksi ja iloksi, jotka tulivat vain hänen läheisyyteensä -- kaikki on tämä taas minun riemunani. Kaikkia muita vaikutelmia olen minä joskus hieman taipuva epäilemään, mutta tästä viimemainitusta, parhaimmasta kaikista, tulen minä päivä päivältään yhä varmemmaksi.

Mutta minun täytyy lausua mielipiteeni myöskin hänen seuraajistaan, ennen kaikkea hänen miehestään. Mitä olen minä huomannut hänestä hänen kotiin palattuaan, joka voi parantaa minun käsitystäni hänestä?

Sitä on minun vaikea sanoa. Pikku suuttumukset ja ikävyydet näyttävät vallanneen hänen mielensä kotiintulon jälkeen, eikä kukaan mies näyttäydy edukseen sellaisissa olosuhteissa. Hän näyttää minusta laihemmalta kuin ennen matkaansa, mutta näännyttävä kuiva yskä ja alinomainen levottomuus ovat lisääntyneet. Hänen esiintymisensä -- ainakin minua kohtaan -- on tylympää kuin ennen. Kun hän tuli illalla, tervehti hän minua hyvin vähän tai ei ollenkaan entisellä kohteliaisuudellaan ja hyväntahtoisuudellaan -- se ei ollut mikään kaunopuhelias tervetulotoivotus, se ei osoittanut ainakaan mitään nähtävää iloa minun jälleen näkemisestäni -- ei mitään muuta kuin nopea käden puristus ja kova: -- "Mitä kuuluu, neiti Halcombe? -- Hauska nähdä Teitä." Hän näytti pitävän minua jonakin kapineena Blackwater-Parkin muun irtaimiston joukossa, näytti tyytyväiseltä huomatessaan minun olevan tarpeellisella paikallaan eikä välittänyt minusta sen jälkeen tuon enempää.

Useimmat miehet näyttävät jonkun puolen luonteestaan kotona, jonka he salaavat huolellisesti muualla, ja sir Percival on jo kehittänyt turhan tarkan järjestysvimman, joka minusta on aivan uusi piirre hänessä. Jos minä otan kirjan kirjastosta ja panen sen pöydälle, niin seuraa hän minua ja panee sen paikoilleen. Jos minä nousen ylös tuolilta ja jätän sen siihen, missä olen istunut, niin muuttaa hän sen heti paikalleen seinän viereen. Hän poimii kukat, jotka sattumalta ovat pudonneet matolle, ja murisee niin tyytymättömänä, kuin olisivat ne palavia hiiliä ja voisivat helposti polttaa reiän siihen, ja jos on poimu pöytäliinassa, jos puuttuu pöytäveitsi päivällispöydästä, niin hyökkää hän niin raivoisasti palvelijain kimppuun, kuin olisivat ne mitä törkeimmästi menetelleet persoonallisesti häntä kohtaan.

Minä olen jo maininnut sanan niistä pikku loukkauksista, jotka näyttävät närkästyttäneen häntä kotiin palaamisen jälkeen. Paljon tästä luonteen pahentumisesta, jonka minä olen huomannut hänessä, voi olla seurauksena siitä. Minä koetan olla siinä vakuutuksessa, koska minä mitä kauimmin koetan olla lohduton tulevaisuuteen nähden. Epäilemättä koettaakin miehen luonnetta kohdata harmia samana hetkenä, kuin hän astuu jalkansa omaan kotiinsa pitkän poissa-olon jälkeen, ja sellainen suututtava seikka sattui todellakin sir Percivalille minun läsnä-ollessani.

Illalla heidän tultuansa seurasi taloudenhoitajatar minua eteiseen ottaakseen vastaan herraansa ja emäntäänsä sekä heidän vieraitansa. Heti nähtyään hänet sir Percival kysyi, oliko jokin vieras äskettäin ollut tapaamassa häntä. Taloudenhoitajatar vastasi hänelle silloin samoin, kuin hän jo ennemmin oli minulle kertonut, nimittäin että eräs matkustava herra oli ollut täällä kysymässä, milloin hänen isäntäänsä odotettiin kotiin. Sir Percival kysyi heti vieraan nimeä. -- Sitä ei oltu sanottu. Vieraan ammatti? Ei sitäkään oltu ilmoitettu. Millaiselta herra näytti? Taloudenhoitajatar koetti kuvata häntä, mutta ei onnistunut antamaan nimettömästä vieraasta mitään sellaista piirrettä, josta hänen isäntänsä olisi heti voinut tuntea hänet. Sir Percival rypisti otsaansa, polkasi suuttuneena lattiaan ja mennä tuiskahti sisään tervehtimättä enää ketään. Miksi hän suuttui niin pikku asiasta, en voi selittää, mutta että hän suuttui, on varma.

Kaikissa tapauksissa on minun parasta olla muodostamatta mitään varmaa vakuutusta hänen esiintymisestään, puheistaan ja käytöksestään omassa kodissaan, kunnes hän on saanut aikaa rauhoittua siitä levottomuudesta, joka nyt, en tiedä mistä syystä, nähtävästi kiusaa häntä. Minä tahdon kääntää nyt päiväkirjani lehden ja jättää Lauran puolison toistaiseksi.

Molemmat vieraat -- kreivi ja kreivitär Fosco -- seuraavat sen jälkeen listallani. Lausun ajatukseni ensin kreivittärestä päästäkseni hänestä niin pian kuin mahdollista.

Laura ei nähtävästi ole joutunut syypääksi mihinkään liiotteluun kirjoittaessaan, että minä enää tuskin tuntisin hänen tätiänsä tavatessamme. En koskaan ennen ole nähnyt naisen niin muuttuneen avioliittonsa takia kuin tämän rouva Foscon.