Part 18

Minä vastasin hänelle -- vastasin, pelkään minä, enemmän siksi, että olen nainen ja että minun sellaisena täytyi vastata, kuin että minulla olisi ollut jotakin vakuuttavaa sanottavana hänelle. Oli vain liian selvää, että Lauran menettelytapa eilen oli tarjonnut hänelle tämän voiman, jos hän tahtoi käyttää sitä hyväkseen -- ja hän _olikin_ tahtonut käyttää. Minä tunsin tämän sinä hetkenä ja minä tunnen sen yhtä selvään nyt kirjoittaessani näitä rivejä huoneessani. Ainoa jäljellä oleva toive on siinä, että hänen menettelytapansa vaikutin on, kuten hän sanoo, hänen voittamattoman vahvassa rakkaudessaan Lauraan.

Ennenkun lasken kynäni täksi päiväksi, täytyy minun myöskin ilmoittaa kirjoittaneeni kahdelle vanhalle äitini lontoolaiselle ystävälle molemmat arvossapidettyjä ja vaikuttavia miehiä, -- että he hankkisivat jonkun paikan Hartrightille. Ja minä olen aivan varma, että he tekevät sen, jos voivat. Lukuunottamatta Lauraa ei ole ketään, josta minä koskaan tuntisin sellaista levottomuutta kuin Hartrightistä. Kaikki se, mitä on tapahtunut hänen poistumisensa jälkeen, on vain vahvistanut minun suurta kunnioitustani ja ystävyyttäni häntä kohtaan. Minä toivon tekeväni vain oikein auttaessani häntä saamaan paikan vieraassa maassa -- minä rukoilen taivasta sydämmellisesti ja levottomasti, että kaikki päättyisi hyvin.

Marraskuun 11 päivänä. -- Sir Percivalilla oli keskustelu herra Fairlien kanssa ja minua lähetettiin hakemaan olemaan läsnä.

Tullessani huoneeseen huomasin minä herra Fairlien olevan varsin mielihyvissään tietäessään, että "tämä perhekiusaus", kuten hän suvaitsi kutsua veljentyttärensä avioliittoa, vihdoinkin läheni loppuaan. Minä en tuntenut mitään halua lausua hänelle ajatustani; mutta kun hän ulkonaisesti suututtavalla, välinpitämättömällä tavallaan aikoi ehdottaa, että olisi parasta määrätä hääpäivä sir Percivalin toivomuksen mukaan heti, oli minulla huvi tärisyttää herra Fairlien hermoja panemalla niin vankka vastalause Lauran suostumuksen pakottamista vastaan, kuin vain voin löytää sanoja. Sir Percival selitti minulle, että hän tunnusti väitteitteni pätevyyden, ja pyysi minun olemaan vakuutetun, ett'ei tätä ehdotusta oltu tehty minkään hänen lausuntonsa perusteella. Herra Fairlie nojasi taaksepäin tuolissaan, sanoi meidän molempain osoittavan ihmisluonnolle kunniaa ja toisti sitten ehdotuksensa niin tyyneesti, kuin ei sir Percival enemmän kuin minäkään olisi lausunut sanaakaan sitä vastaan. Keskustelu päättyi siihen, että minä jyrkästi kieltäydyin Lauralle esittämästä kysymystä, jollei hän itse antaisi aihetta sen puheiksi ottamiseen, jonka jälkeen minä heti poistuin huoneesta. Sir Percival näytti vakavan nololta ja ikävystyneeltä. Herra Fairlie ojensi laiskat koipensa samettijakkaralle ja sanoi: "Kiltti Mariani, kuinka minä kadehdin Sinun vahvoja hermojasi! Älä paiskaa ovea mennessäsi!"

Tullessani Lauran luo sain minä tietää hänen kysyneen minua ja rouva Veseyn sanoneen minun olevan herra Fairlien luona. Hän kysyi heti, mikä oli aiheuttanut käyntini siellä, ja minä sanoin hänelle suoraan kaikki, mitä oli tapahtunut, salaamatta edes tuntemaani tyytymättömyyttä ja mielipahaa. Hänen vastauksensa ei lohduttanut minua -- kaikkein vähimmän olin odottanut sitä.

"Setäni on oikeassa", sanoi hän. "Minä olen saattanut teille kaikille levottomuutta ja ikävyyttä. Siitä täytyy tulla loppu, Marian -- antakaa sir Percivalin määrätä."

Minä väitin kovasti vastaan, mutta ei mikään voinut muuttaa hänen ajatustaan.

"Minua sitoo lupaukseni", sanoi hän. "Minun entinen elämäni on jo mennyttä. Paha päivä tulee yhtä varmaan, Marian, vaikkakin sen lykkäisi tuonnemmaksi. Ei -- vielä kerran, setäni on oikeassa. Minä olen saattanut teille enemmän kuin riittävästi levottomuutta ja murhetta -- nyt täytyy sen loppua."

Hän, joka ennen oli ollut pelkkä myöntyväisyys, oli nyt aivan järkähtämätön hiljaisessa alistuvaisuudessaan epätoivossaan, voin minä melkein sanoa. Niin suuresti kuin minä rakastinkin häntä, olisi kuitenkin kiusannut minua vähemmin, jos hän olisi joutunut kiivaan mielenliikutuksen valtaan. On niin kiusallisen erilaista hänen luonteelleen nähdä häntä kylmänä ja välinpitämättömänä kuten nyt.

Marraskuun 12 päivänä. -- Sir Percival teki minulle muutamia kysymyksiä Laurasta aamiaisella, jotka eivät jättäneet minulle muuta valinnan varaa, kuin ilmottaa hänelle, mitä Laura puhui eilen.

Meidän vielä puhuessamme tuli hän itse alas ja istuutui seuraamme. Hän oli edelleenkin yhtä luonnottoman levollinen sir Percivalinkin läsnä ollessa. Kun aamiainen oli loppunut, sai sir Percival tilaisuuden lausua hänelle yksityisesti muutamia sanoja. Heidän keskustelunsa riitti vain pari tai kolme minuuttia, jonka jälkeen hän poistui rouva Veseyn kanssa, samalla kun sir Percival tuli minun luokseni. Hän sanoi pyytäneensä Lauralta, ett'ei Laura luopuisi oikeudestaan olla se, joka yksinomaan voi määrätä avioliittonsa määräpäivän. Hän oli silloin vain sanonut olevansa tyytyväinen siihen, mitä päätettiin, ja pyytänyt häntä lausumaan toivomuksensa neiti Halcombelle.

Mutta minulla ei ole kärsivällisyyttä kirjoittaa enempää. Tässä tapauksessa kuten kaikessa muussakin on sir Percivalin onnistunut saada tahtonsa täytetyksi säilyttämällä kunniansa huolimatta kaikesta siitä, mitä minä voin vastaan väittää. Hänen toivomuksensa ovat luonnollisesti nyt samat kuin hänen tullessaan ja sittenkun Laura on antanut suostumuksensa ehdottomasti uhrautua avioliittoon, on hän, Laura, yhäti hiljainen, toivoton ja välinpitämätön. Samalla kun hän erosi kaikista niistä pikku muistoista, joita hänellä oli Hartrightiltä, näyttää hän tulleen tunteettomaksi ja kylmäksi. Kello on ainoastaan kolme iltapäivällä minun kirjoittaessani näitä rivejä, ja sir Percival on jo jättänyt meidät onnellisen sulhasen kiireellä järjestääkseen kaikki nuoren puolisonsa vastaanottamiseksi kotonaan Hampshiressä. Jollei jotakin erikoista tapahdu, menevät he naimisiin juuri siihen aikaan, kun hän alusta asti on toivonutkin -- ennen vuoden loppua. Onpa kuin kynä polttaisi sormiani kirjoittaessani tätä!

Marraskuun 13 päivänä. -- Uneton yö levottomuuden tähden Lauran vuoksi. Aamupuoleen päätin minä koettaa, eikö jokin vaihtelu voisi saada häntä eloisammaksi. Varmaankaan ei hän voi jäädä tähän välinpitämättömyyden uinailuun, jos minä vien hänet pois Limmeridgestä vanhojen, rakkaiden ystävien luo. Hieman mietittyäni päätin minä kirjoittaa Arnoldin perheelle Yorkshireen. He ovat yksinkertaisia, ystävällisiä, vierasvaraisia ihmisiä, jotka hän on tuntenut lapsuudestaan saakka. Vasta pantuani kirjeen postisalkkuun sanoin minä hänelle, mitä minä tein. Minua olisi lohduttanut, jos hän olisi näyttänyt vähänkään yrittävän väittää vastaan. Mutta ei -- hän sanoi vain: "Minä tahdon seurata mihin tahansa Sinua, Marian. Luulen kyllä Sinun olevan oikeassa -- pieni vaihtelu tekee minulle hyvää."

Marraskuun 14 päivänä. -- Minä kirjoitin herra Gilmorelle, mainitsin hänelle todellakin näyttävän siltä, kuin tästä onnettomasta avioliitosta tosi tulisi, ja ilmoitin myöskin suunnitelmani koettaa, eikö matka tekisi Lauralle hyvää. Minulla ei ollut sydäntä mennä joihinkin yksityiskohtiin. On aikaa kyllä siihen, kunhan vuosi lähenee loppuaan.

Marraskuun 15 päivänä. -- Kolme kirjettä minulle. Yksi Arnoldin perheeltä, täynnä riemua saada nähdä Lauraa ja minua. Toinen yhdeltä niistä herroista, joille minä kirjoitin paikan hankkimisesta Walter Hartrightille. Hän vastaa olleensa kyllin onnellinen täyttääksensä pyyntöni. Kolmas oli Walterilta itseltään -- hän on niin kiitollinen, poloinen nuori mies, siitä että minä olen auttanut häntä jättämään kodin, isänmaan ja ystävät! On muodostettu yksityinen seura tekemään kaivamistöitä ja tutkimuksia Keski-Amerikan hävitetyissä kaupungeissa ja se on juuri matkalla Liverpoolista. Taiteilija, jonka piti seurata mukana piirustaakseen kaikki, oli menettänyt rohkeutensa ja "yhdentenätoista hetkenä" kieltäytynyt tulemasta. Nyt saisi Walter hänen paikkansa. Kuusi kuukautta Hondurasiin tulonsa jälkeen on hän sitoutunut pysähtymään, mutta jos kaivamiset antavat hyvän tuloksen ja varat myöntävät, viipyy hän vuoden. Hänen kirjeensä päättyy lupaukseen kirjoittaa muutamia riviä jäähyväisiksi kaikkien tultua laivalle ja luotsin lähtiessä siltä. Minä voin vain toivoa ja sydämmellisesti rukoilla, että sekä hän että minä olemme menetelleet oikein tässä asiassa. Askele, jonka hän on ottanut, näyttää minusta niin epäilyttävältä, ett'en minä pelotta voi ajatella sitä. Ja kumminkin -- kuinka voisin minä odottaa tai toivoa, että hän jäisi kotiin olemaan toimettomana nykyisessä surettavassa mielentilassaan?

Marraskuun 16 päivänä. -- Vaunut ovat oven edessä. Laura ja minä olemme valmiit matkustamaan Arnoldin luo.

Polesdean-Lodge, Yorkshire.

Marraskuun 23 päivänä. -- Viikko vietettynä uudessa ympäristössä ja näiden ystävällisten ihmisten keskuudessa on tehnyt Lauralle hyvää, vaikk'ei niin paljon, kuin minä olen toivonut. Minä olen päättänyt pysähtyä tänne ainakin vielä viikoksi. Ei hyödytä mitään palata Limmeridgeen, ennenkun on välttämätöntä.

Marraskuun 24 päivänä. -- Ikäviä uutisia postissa tänä aamuna. Tutkimusretkikunta purjehti Keski-Amerikaan tämän kuun 21 päivänä. Meidän on täytynyt erota tosi rehellisestä miehestä, me olemme menettäneet uskollisen ystävän. Walter Hartright on lähtenyt Englannista.

Marraskuun 25 päivänä. Jos eilispäivän uutiset olivat surullisia, niin olivat tämän päivän kirjeet yhtä tärkeitä, Sir Percival Glyde on kirjoittanut herra Fairlielle, ja herra Fairlie Lauralle ja minulle, pyytäen heti meitä matkustamaan kotiin Limmeridgeen.

Mitähän tämä merkitsee? Onkohan hääpäivä määrätty meidän poissa ollessamme?

II.

Limmeridge-House.

Marraskuun 27 päivänä. -- Aavistukseni ovat toteutuneet. Häät ovat määrätyt joulukuun 22 päiväksi.

Päivää sen jälkeen kuin me olimme matkustaneet Polesdean-Lodgeen, oli sir Percival kirjoittanut herra Fairlielle ja ilmoittanut hänelle, että välttämättömät korjaukset ja muutokset hänen Hampshiressä olevalla maatilallaan vaativat enemmän aikaa, kuin hän alusta oli laskenut. Täydellinen työluettelo esitettäisiin aivan pian herra Fairlielle, ja melkoisessa määrässä tulisi helpottamaan sir Percivalin sopimusta kaikkien käsityöläisten kanssa, jos -- hän mahdollisesti voisi saada varman tiedon hääpäivän ajasta. Hän voisi silloin saada kaikki selvemmälle kannalle ja kirjoittaa erinäisille ystävilleen, joita hän on kutsunut, pyytääkseen anteeksi, ett'ei hän voisi ottaa heitä vastaan talvella, koska talo oli täynnä työväkeä.

Tähän kirjeeseen oli herra Fairlie vastannut pyynnöllä, että sir Percival itse määräisi hääpäivän ja että herra Fairlie käyttäisi kaiken vaikutusvaltansa saadakseen holhottinsa suostumuksen. Sir Percival kirjoitti vastauksen ensi postissa ja ehdotti, että hänen alkuperäisen toivomuksen mukaan jokin päivä joulukuun jälkipuoliskolla -- 22 tai 24 tai jokin muu, jonka morsian ja hänen holhoojansa tahtoisivat määrätä. Kun nuori morsian ei ollut kotona, oli hänen holhoojansa määrännyt 22 -- ja sen johdosta kirjoittanut ja pyytänyt meitä heti palaamaan Limmeridgeen.

Herra Fairlien ilmoitettua eilen yksityisessä keskustelussa tästä minulle pyysi hän mielistelevimmällä tavallaan minua tänään alkamaan neuvotella siitä. Kun minä tiesin kaiken vastarinnan olevan turhaa, jollen minä ensin saanut Lauran suostumusta siihen, suostuin minä puhumaan hänen kanssaan, mutta selitin samalla kertaa, etten minä millään ehdolla tahtonut ottaa pakottaakseni hänen suostumustaan sir Percivalin pyyntöön. Herra Fairlie lausui minulle muutamia kohteliaisuuksia minun "erinomaisesta omastatunnostani", aivankuin hän olisi puhunut minun erinomaisesta terveydestäni, ja näytti olevan varsin mielissään, että hän niin yksinkertaisella tavalla oli taaskin siirtänyt yhden edesvastauksen omilta hartioiltaan minun hartioilleni.

Tänä aamuna olen minä lupaukseni mukaan puhunut Lauralle. Se itsensä hallitseminen -- voisin melkein sanoa se tunteettomuus -- jonka hän ihmeellisesti oli säilyttänyt sir Percivalin matkan jälkeen, ei kumminkaan kestänyt minun esittäessäni järisyttäviä tietoja hänelle. Hän kalpeni ja alkoi kovasti vapista.

"Ei niin pian!" pyysi hän. "Oi Marian, ei niin pian!"

Pieninkin viittaus hänen puoleltaan oli kyllin minulle. Minä nousin ylös mennäkseni herra Fairlien luo väitelläkseni häntä vastaan vielä kerran Lauran puolesta.

Juuri kun käteni oli lukolla, tarttui hän hameeseeni ja pidätti minut.

"Anna minun mennä!" sanoin minä. "Minä haluan sanoa sedälleni, ett'ei hän ja sir Percival saa joka kohdassa määrätä mielensä mukaan."

Hän huokasi syvään ja piti minua yhä kiinni.

"Ei!" sanoi hän hiljaa. "On myöhäistä Marian -- on myöhäistä!"

"Ei minuuttiakaan myöhäistä", vastasin minä. "Kysymys ajan ratkaisemisesta on meidän -- ja luota minuun, Laura, minä tiedän valvoa sinun oikeuttasi."

Minä irroitin hänen kätensä puhuessani, mutta samalla kääri hän molemmat kätensä vyötärölleni ja pidätti minua tällä tavoin vielä lujemmin kuin ennen.

"Se tuottaisi meille vielä enemmän levottomuutta ja sekasortoa", sanoi hän. "Seurauksena olisi vihamielisyys Sinun ja setäni välillä, ja sir Percival olisi heti täällä uusine valituksen aiheineen..."

"Sitä parempi!" huudahdin minä kiivaasti. "Kuka huolii hänen valituksistaan? Täytyykö Sinun kärsiä kuoliaaksi asti noudattaaksesi hänen tahtoansa? Ei kukaan mies maailmassa ansaitse sellaista uhrausta meiltä naisilta. Miehet ovat vain meidän viattomuutemme, meidän rauhamme vihollisia, he vetävät meidät pois vanhempaimme kodista, sisariemme rakkaudesta -- he vaativat meidän itsemme ruumiinemme sieluinemme ja sitovat meidät turvattomat olennot itseensä, niinkuin he sitovat koiran koppiinsa. Ja mitä antavat parhaimmatkin heistä meille korvaukseksi? Anna minun mennä, Laura -- minä tulen hulluksi ajatellessani tätä!"

Kyyneleet -- viheliäiset, heikot levottomuuden ja katkeruuden naiskyyneleet vierivät silmistäni. Hän hymyili suruisesti ja piti nenäliinaansa kasvojensa edessä salataksensa minun heikkouteni puuskaa -- tätä heikkoutta, jota hän tiesi minun niin syvästi halveksivan.

"Oi, Marian!" sanoi hän. "Itketkö _Sinä?_ Ajatteleppas, mitä Sinä sanoisit minulle, jos me vaihtaisimme asemaa, ja nämä kyyneleet olisivat minun? Kaikki rohkeutesi ja uhrautuva hellyytesi ei voi muuttaa sitä, mikä täytyy tapahtua ennemmin tai myöhemmin. Anna setäni tehdä, miten häntä miellyttää. Älkäämme enää olko levottomia ja epäröiviä, kun minä sen jollakin uhrauksella voin estää. Sano, että tahdot elää luonani, kun olen naimisissa -- äläkä sano sen enempää."

Mutta minä sanoin vielä enemmän. Minä tukahdutin kyyneleeni, jotka vain surettivat häntä, enkä säästänyt rukouksia enemmän kuin järkisyitäkään. Se ei kuitenkaan hyödyttänyt mitään. Kaksi kertaa täytyi minun toistaa lupaukseni olla hänen luonansa hänen naimisissa ollessaan, ja sen jälkeen teki hän minulle aivan odottamatta kysymyksen, joka käänsi minun suruni ja osanottoni häntä kohtaan aivan toiselle taholle.

"Polesdeanissa ollessamme", sanoi hän, "sait Sinä kirjeen, Marian..."

Hänen muuttunut äänensä, se nopea tapa, jolla hän katsoi minusta poispäin ja kätki kasvonsa minun olkapäähäni, se epäilys, joka mykisti hänen suunsa, ennenkun hän oli ennättänyt lopettaa ajatuksen -- kaikki tuo sanoi minulle, ketä hän ajatteli.

"Minä uskoin, Laura, ett'emme me koskaan puhuisi hänestä enää", vastasin minä ystävällisesti.

"Sinä olet saanut kirjeen häneltä?" kysyi hän yksipäisesti.

"Olen", vastasin minä, "olenpa niinkin, koska Sinä kerran ehdottomasti tahdot tietää sen."

"Aiotko kirjoittaa hänelle taaskin?"

Minä epäröin. Minä olen kartellut puhumasta hänelle Walter Hartrightin lähdöstä Englannista ja kuinka minun toimenpiteeni auttaa häntä hänen uusissa toiveissaan ja suunnitelmissaan ovat saattaneet minut tuntemaan tämän asian. Mitä pitäisi minun vastata? Hän on matkustanut sinne, mihin eivät mitkään kirjeet voi saapua hänen perästään lyhyemmässä kuin muutamien kuukausien, niin, ehkäpä vuodenkin ajassa.

"Jos minä vieläkin kirjoittaisin hänelle", sanoin minä vihdoinkin, "niin mitä tahdot, Laura?"

Hänen poskensa tuli tulikuumaksi minun olkapäätäni vasten ja hän kääri vapisten kätensä lujemmin ympärilleni.

"Älä kirjoita hänelle mitään joulukuun _kahdennestakymmenestätoisesta_ päivästä", kuiskasi hän. "Lupaa minulle, Marian, -- minä rukoilen sinua -- lupaa minulle, ett'et edes mainitse minua ensi kerran kirjoittaessasi hänelle."

Minä lupasin tämän. Eivät mitkään sanat voi kuvata, millä tuskalla minä lupasin. Hän irroitti sen jälkeen kätensä minusta, meni ikkunan luo ja katseli ulos selkä minuun käännettynä. Minuutin kuluttua puhui hän uudelleen, mutta kääntymättä minuun päin tai näyttämättä kasvojaan edes vilaukseltakaan.

"Menetkö setäni luo nyt?" kysyi hän. "Tahdotko sanoa hänelle, että minä suostun siihen määräykseen hääpäivääni nähden, jonka hän katsoo parhaaksi. Älä epäröi menemästä luotani, Marian. Tekee minulle hyvää saada olla yksin."

Minä menin. Jos minä vain tahtoni voimalla olisin voinut riistää herra Fairlien ja sir Percival Glyden maailman äärimmäisille rajoille, olisin minä silmänräpäystäkään epäilemättä tehnyt sen. Minun onnettoman uhmaava luonteeni oli minulle nyt kumminkin hyväksi avuksi. Minä olisin kadottanut kaiken käsityksen ja ratkennut katkeraan itkuun, jollei tuntemani harmi olisi tukahduttanut kyyneleitäni. Kiivain askelein kiiruhdin minä herra Fairlien luo, sanoin hänelle niin törkeästi kuin voin: "Laura suostuu joulukuun 22:seen päivään" -- ja kiiruhdin pois odottamatta vastausta. Minä paukautin oven rajusti lukkoon perästäni ja toivon saattaneeni herra Fairlien hermoston epäkuntoon koko loppupäiväksi.

Marraskuun 28 päivänä. -- Aamulla luin minä taaskin läpi Hartright-raukan jäähyväiskirjeen. Eilisestä saakka olen epäröinyt, menettelenkö minä oikein harkitusti salatessani Lauralta hänen matkaansa.

Mutta luulen kumminkin sen olevan parasta. Se, mitä hän kirjeessään mainitsee Keski-Amerikaan aiotun retkikunnan valmistuksista, osoittaa, että sen johtaja varoo vaaroja ja vastoinkäymisiä. Jos tieto siitä saattaa minut levottomaksi, niin kuinka se sitten vaikuttaisi Lauraan? On raskasta kyllä tietää, että hänen matkansa riistää meiltä ystävän, jonka uskollisuuteen me voisimme turvallisimmin luottaa hädän hetkenä, jos tämä hetki joskus tulee ja tapaa meidät avuttomina. Mutta on kumminkin vielä pahempaa tietää hänen lähteneen luotamme kärsimään epäterveellisen ilmanalan, villin maan ja lakia vailla olevan yhteiskunnan vaaroja. Varmaan olisi julmaa sanoa tämä Lauralle olematta lujasti pakotettu siihen.

Minä epäröin, eikö minun minun pitäisi vieläkin ottaa askel edemmäksi ja polttaa kirje, ett'ei se mahdollisesti joutuisi vääriin käsiin. Se ei sisällä ainoastaan lausuntoja Laurasta, jotka täytyy jättää Walter Hartrightin ja minun salaisuudeksi, mutta siinä on myöskin vakuutus, epäluulo -- niin sitkeä, selittämätön ja levottomuutta herättävä että häntä salaisesti vartioidaan Limmeridgestä lähtönsä jälkeen. Hän janoo nähneensä ne kaksi outoa miestä, jotka seurasivat häntä Lontoon kaduilla, myöskin Liverpoolin laiturilla väkijoukossa, joka tunkeili katsellakseen retkikunnan laivaan menoa, ja hän vakuutti vakuuttamalla, ett'ei hän ollut kuullut Anna Catherickin nimeä lausuttavan takanaan astuessaan laivaan. Hänen omat sanansa ovat tällaiset: Varmaa on, että näillä tapahtumilla on suuri merkitys. Salaperäinen suhde Anna Catherickiin ei vielä ole selvitetty. Kenties ei hän koskaan enää tule minun tielleni; mutta jos hän joskus tulee Teidän lähettyvillenne, neiti Halcombe niin käyttäkää tilaisuutta paremmin hyväksenne kuin minä olen käyttänyt. Minä puhun täysimmästä vakuutuksestani ja pyydän Teitä muistamaan, mitä minä sanon. Nämä olivat hänen omat sanansa. Minä en unhota niitä koskaan. Muistoni kätkee Hartrightin jokaisen sanan, jolla on merkitystä Anna Catherickiin nähden. Mutta on vaarallista kätkeä tämä kirje. Sattuma voi sen saattaa vieraiden henkilöiden käsiin, jos minä sairastuisin, jos minä kuolisin. -- Parempi silloin polttaa se heti, niin ompahan ainakin vähemmän huolta.

Se on poltettu. Hänen jäähyväiskirjeensä -- kenties viimeinen, minkä hän minulle milloinkaan kirjoittaa -- tuhka on mustana uunissa. Onko tämä surullinen kertomus loppunut? Ah, ei, ei ole loppunut -- varmaankaan ei se ole voinut loppua!

Marraskuun 29 päivänä. -- Häävalmistukset ovat alkaneet. Ompelijatar on saapunut ottamaan vastaan tilaukset. Laura on kylmä ja täysin välinpitämätön tähän asiaan nähden, jolla tavallisesti ei suinkaan ole vähäinen merkitys naisten persoonallisissa harrastuksissa. Hän antaa minun ja ompelijattaren määrätä kaikki. Olisipa Hartright-raukka ollut se puoliso, jonka hänen isänsä olisi määrännyt hänelle, kuinka toisin hän silloin olisikaan käsittänyt kaikki! Kuinka tarkka, kuinka oikukas hän silloin olisi ollut -- meistä olisi ollut vaikeaa tehdä hänelle mieliksi.

Marraskuun 30 päivänä. Joka päivä tulee tietoja sir Percivalilta. Viime uutinen on, että muutokset hänen kotonaan tulevat kestämään neljä tai kuusi kuukautta, ennenkun kaikki on valmis. Jos maalarit ja seinäpaperien kiinnittäjät voisivat yhtä hyvin luoda onnea kuin komeutta kotiin, niin seuraisin minä hartaudella heidän työtänsä siinä kodissa, joka ennen pitkää tulee olemaan Lauran. Ainoa kohta sir Percivalin kirjeessä, joka nyt voi järkyttää minun välinpitämättömyyttäni hänen kaikkien suunnitelmainsa suhteen, oli hänen tekemänsä ehdotus häämatkasta. Hän esittää, että kun Lauran terveys on heikko ja talvi uhkaa tulla ankara, he matkustaisivat Roomaan ja pysähtyisivät Italiaan ensi kesän alkuun asti. Jos tätä suunnitelmaa ei hyväksytä, on hän valmis tulevan talvikauden olemaan Lontoossakin, jossa hänellä tosin ei ole omaa huoneustoa, mutta jossa hän tulisi hankkimaan parhaimman asunnon, minkä hän mahdollisesti saisi.

Asettuessani persoonallisesti aivan syrjälle kysymystä ratkaistaessa -- joka on minun velvollisuuteni, mitä minun ei tule unhottaa -- en minä silmänräpäystäkään epäile puoltaa ensinmainittua ehdotusta. Missä tapauksessa tahansa on ero minun ja Lauran välillä välttämätön. Jos he matkustavat ulkomaille, tulee tämä ero pitemmäksi, kuin jos he pysähtyvät Lontooseen. Kumminkin on ennen kaikkea otettava huomioon etu, että Laura saa viettää talven lämpimässä ilmanalassa ja ensi kerran elämässään matkustaa maahan, jossa on niin paljon luonnon ja taiteen rikkauksia ja joka siten ehkä sovittaisi hänet tyytymään kohtaloonsa. Hän ei välitä Lontoon loistavista ja pintapuolisista huvituksista. Ne tekisivät vain hänen elämänsä avioliitossa yhä ilottomammaksi. Minä pelkään hänen avioliittonsa alkua enemmän kuin minä voin kuvata, mutta minun mielestäni pilkahtaa kumminkin jokin toive hänelle, jos hän saa matkustaa -- ei, jos hän jää kotiin.

On niin kummallista lukiessani läpi kirjoittamaani ja huomatessani, kuinka minä olen puhunut Lauran avioliitosta ja erostamme aivankuin puhutaan päätetystä asiasta. Näyttää minusta niin kylmältä, niin välinpitämättömältä jo voida katsoa tulevaisuutta niin kauhean levollisesti, kun määräpäivä on niin lähellä. Ennenkun kuukausi on kulunut, on Laura sir Percivalin eikä minun! _Hänen_ Lauransa! Minä voin yhtä vähän selvästi käsittää näiden sanojen merkitystä -- minä tunnen itseni melkein yhtä surun sortamaksi kirjoittaessani hänen häistänsä, kuin jos minä kirjoittaisin hänen kuolemastaan.

Joulukuun 1 päivänä. -- Surullinen päivä! Päivä, jonka pituutta minulla ei ole sydäntä kuvata. Oltuani heikkouden takia pakotettu eilisiltana lykkäämään keskustelun, katsoin minä nyt tänä aamuna välttämättömäksi puhua Lauralle aiotusta Italian matkasta.