Part 17

Kuten minä tavallisesti aina tein, avasin minä meidän molempien makuuhuoneiden välisen oven sanoakseni Lauralle hyvää yötä, ennenkuin hän nukkui. Kun minä kumarruin alas suudellakseni häntä, näin minä pikku salkun, joka sisälsi Hartrightin maalauksia, puoleksi peittyneenä hänen korvatyynynsä alle, aivan niinkuin hänellä oli lapsena ollessaan tapa kätkeä rakkaimpia leikkikalujaan. Minä en voinut lausua sanaakaan, osoitin vain kirjaa ja pudistin päätäni. Hän ojensi molemmat kädet poskilleni, veti minut alas luokseen ja suuteli minua.

"Anna sen olla siellä ensi yönä", kuiskasi hän. "Huomispäivä tulee ehkä minulle kyllin vaikeaksi. -- Kenties saan minä siltä ottaa silloin jäähyväiset ainiaaksi."

Marraskuun 9 päivänä. -- Aamun ensi tapahtuma ei ollut omiaan saattamaan minua iloisemmaksi -- minä sain kirjeen Walter Hartrightiltä. Se oli vastaus minun kirjeeseeni, jossa minä kerroin, millä tavoin sir Percival puhdisti itsensä niistä epäilyistä, joita Anna Catherickin kirje oli herättänyt. Hän kirjoittaa lyhyesti ja katkerasti sir Percivalin selityksistä ja sanoo vain, ett'ei hänellä ole mitään oikeutta lausua ajatustaan _niiden_ käytöksestä, jotka ovat niin paljon ylempänä häntä. Tämä oli ikävää, mutta se, mitä hän lausuu itsestään, surettaa minua todellakin. Hän sanoo, että hänen pyrkimyksensä päästä vanhoihin tapoihin ja toimiin tulee hänelle päivä päivältään vaikeammaksi eikä helpommaksi, ja hän pyytää minua, jos minä voin vaikuttaa jotain hänen hyväkseen, koettamaan hankkia hänelle jotain tointa, joka voisi pakottaa hänet poistumaan Englannista ja saattamaan hänet uusiin maihin ja uusien ihmisten luo. Minä olen sitä halukkaampi täyttämään hänen pyyntönsä, kun kirje päättyi muutamiin sanoihin, jotka melkein ovat kammottaneet minua.

Kirjoitettuaan, ett'ei hän ole enemmän nähnyt kuin kuullut mitään Anna Catherickistä, lopettaa hän äkkiä tämän aineen ja tekee vain muutamia kummallisia viittauksia, että aina Lontooseen palaamisestaan saakka ovat häntä merkilliset, tuntemattomat miehet vartioineet. Hän myöntää, ett'ei hän voi tätä synkkää epäilyä vahvistaa ilmoittamalla ketään varmaa henkilöä, mutta selittää itse epäilyn hallitsevan häntä öin päivin. Tämä on saattanut minut levottomaksi, koska minusta näyttää, että hänen voimakas rakkautensa Lauraan olisi vaikuttanut häiritsevästi hänen ajatuskykyynsä. Minä kirjoitan heti Lontooseen muutamille äitini vanhoille, vaikutusvaltaisille ystäville esittääkseni hänen toivomuksensa heille. Oleskelupaikan ja toiminnan muutos voivat kenties pelastaa hänet tässä hänen elämänsä vaarallisessa käänteessä.

Oli todellinen lohdutus minusta, kun sir Percival pyydätti anteeksi, ett'ei hän voi tulla aamiaiselle. Hän oli aikaisin juonut kahvinsa omissa huoneissaan ja työskenteli vielä kirjoittaen tärkeitä kirjeitä. Kello 11 olisi hänellä kunnia, jos tunti olisi sopiva, käydä neiti Fairlien ja hänen sisarensa luona.

Silmäykseni olivat kiintyneet Lauran kasvoihin hänen saadessaan tämän tiedon. Kun minä aamulla tulin hänen huoneeseensa, tapasin minä hänet kummastuttavan levollisena ja varmana. Samoin koko aamiaisen aikana. Vielä sittenkin, kun me istuimme yhdessä hänen sohvallaan ja odotimme sir Percivalia, hillitsi hän täydellisesti itsensä.

"Älä ole levoton minun tähteni, Marian", sanoi hän kaikkiaan, "keskustelussa sellaisen vanhan ystävän kuin herra Gilmoren tai sisaren kuten sinun kanssasi saatan minä kenties menettää käsitykseni, mutta en sir Percival Glyden kanssa."

Minä katsoin ja kuuntelin häntä äänettömällä hämmästyksellä. Kaikkina kuluneina vuosina, jotka me olimme yhdessä eläneet niin läheisessä luottamuksessa, oli tuo levollinen voima hänen luonteessaan ollut minulle aivan tuntematon aina siihen asti, kunnes rakkaus oli kutsunut sen eloon ja kärsimys toimintaan.

Kun uunin reunalla oleva kello löi 11, koputti sir Percival ovelle ja astui sisään. Hänen kasvojensa joka piirteessä oli tukahdutetun levottomuuden ja mielenliikutuksen ilme. Kuiva, kova yskä, joka usein kiusaa häntä, tuntui nyt olevan ankarampi kuin koskaan ennen. Hän istuutui pöydän ääreen vastapäätä meitä, ja Laura pysyi minun vieressäni. Minä katselin tarkkaavasti heitä kumpaakin -- sir Percival oli Lauraa kalpeampi.

Hän lausui muutamia merkityksettömiä sanoja nähtävästi pyrkien säilyttämään tavallista kevyttä seurustelutapaansa. Mutta hänen äänensä ei ollut oikein varma, eikä hän voinut salata levotonta ilmettä silmissään. Hän tunsi tämän luultavasti itse, sillä hän vaikeni keskellä lausetta ja näkyi luopuvan paljaasta yrityksestä salata kauemmin hämmästymistään.

Tuli hetkisen syvä hiljaisuus, ennenkun Laura puhutteli häntä.

"Minä haluan puhella kanssanne, sir Percival", sanoi hän, "asiasta, joka on mitä suurimmasta merkityksestä meille molemmille. Minun sisareni on läsnä, koska hänen läsnä-olonsa on tukena ja apuna minulle. Hän ei ole lausunut minulle ainoata sanaakaan siitä, mitä nyt sanon, minä puhun omien ajatuksieni mukaan enkä hänen. Minä olen varma, että Te hyväntahtoisesti muistatte tämän, ennenkun puhun enemmän."

Sir Percival kumarsi päätänsä. Niin pitkälle oli Laura tullut ulkonaisesti täysin levollisesti ja vapaasti. Hän katsoi sir Percivaliin, ja sir Percival katsoi häneen. He näyttivät ainakin keskustelun alussa vakavasti päättäneen ymmärtää toisiaan oikein.

"Marianilta olen minä kuullut", jatkoi hän, "tarvitsevani vain lausua toivomukseni, jotta Te vapauttaisitte minut sitoumuksestani. Siinä teitte hienotunteisesti ja jalosti, sir Percival, lähettäessänne minulle sellaisen tervehdyksen. Minä teen Teitä kohtaan vain oikein sanoessani, että minä olen kiitollinen tästä tarjouksesta, ja minä toivon ja uskon tekeväni vain itsellenikin oikein lisätessäni, että minä kieltäydyn käyttämästä sitä hyväkseni."

Sir Percivalin tarkkaavaiset kasvot tulivat nyt levollisemmiksi. Mutta minä huomasin, kuinka hänen toinen jalkansa hiljaa, tasamittaisesti, lakkaamatta liikkui matolla pöydän alla, ja minä olin varma, että hän salaisuudessa oli yhtä levoton kuin ennenkin.

"Minä en ole unhottanut", sanoi Laura, "että Te pyysitte isäni suostumusta, ennenkun Te kunnioititte minua avioliittotarjouksellanne. Kenties muistatte Te myöskin minun sanani, kun minä suostuin sitoumukseemme? Minä uskalsin sanoa Teille, että minun isäni toivomus ja neuvo olivat pääasiallisesti saaneet minun antamaan Teille lupaukseni. Minä tottelin isääni, koska minä aina olin huomannut hänen olevan viisaimman neuvonantajan, parhaimman ja hellimmän suojelijan ja ystävän. Minä olen menettänyt hänet; ainoastaan hänen muistonsa on jäljellä minun rakastettavanani, mutta minun varmaa luottamustani tähän kalliiseen ystävävainajaan ei mikään ole voinut järkähyttää. Minä uskon tällä hetkellä yhtä varmasti kuin koskaan ennen hänen tietäneen, mikä oli parasta, ja hänen tahtonsa ja toivomustensa myöskin täytyvän olla minun."

Hänen äänensä vapisi nyt ensi kerran. Hänen toinen kätensä hiipi levottomasti alas polvelleni ja tarttui minun käteeni. Tuli taas lyhyt äänettömyys, jonka sir Percival lopulta katkaisi.

"Sallitteko minun kysyä", sanoi hän, "olenko minä koskaan näyttäytynyt olevani ansaitsematta sitä luottamusta, jonka omaaminen tähän asti on ollut minun korkein kunniani ja korkein onneni?"

"Minä en ole huomannut mitään moitittavaa Teidän käytöksessänne", vastasi Laura. "Te olette aina kohdellut minua samallaisella hienotunteisuudella ja kunnioituksella. Te olette ansainnut minun luottamukseni, ja mikä on minulle suuremmasta merkityksestä -- Te hankitte minun isäni luottamuksen, joka on minun luottamukseni pohjana. Te ette ole antanut minulle mitään aihetta, vaikkapa minä olisin toivonutkin jotain sellaista, pyytääkseni Teitä vapauttamaan minua lupauksestani. Kaiken mitä minä olen sanonut, olen puhunut vain halusta tunnustaa koko sitoumukseni Teihin. Minun kunnioitukseni tätä sitoumusta kohtaan, minun kunnioitukseni isäni muistoa kohtaan ja omaa lupaustani kohtaan -- - kaikki tämä kieltää minua _itseäni_ vetäytymästä pois. Jos meidän kihlauksemme purkautuu, täytyy tämän tapahtua aivan kokonaan Teidän tahdostanne, Teidän päätöksestänne, sir Percival -- mutta ei minun."

Sir Percivalin levoton jalan liike pysähtyi äkkiä ja hän kumartui nopeasti yli pöydän.

"Minun päätöksestäni?" sanoi hän. "Mitä syytä _minulla_ voisi olla vetäytyä pois?"

Minä kuulin, että Laura alkoi hengittää nopeammin, ja tunsin, että käsi, jota minä pidin omassani, kylmeni. Huolimatta kaikesta, mitä hän oli sanonut minulle ollessamme kahden, aloin minä epäillä hänen voimaansa. Minä petyin.

"On yksi syy, jota minun on varsin vaikea sanoa Teille", sanoi hän. "Minä olen muuttunut yhdessä suhteessa, ja tämä muutos on kyllin vakava oikeuttamaan Teidät sekä itsenne että minun vuokseni purkamaan kihlauksen."

Sir Percival kalpeni taaskin siihen määrään, että huuletkin tulivat värittömiksi. Hän kohotti toisen kätensä, joka oli pöydällä, kääntäytyi hieman sivulle tuolilla ja nojasi päätään kädellään niin, että kasvot sivulta vain näkyivät meille.

"Mikä muutos?" kysyi hän. Ääni tunkeutui kiusallisen terävästi sieluuni hänen tätä sanoessaan -- oli jotakin salattua siinä.

Laura huokasi syvästi ja kumartui hieman lähemmäksi minua, niin että hänen olkapäänsä lepäsi minun olkapäätäni vasten. Minä tunsin hänen vapisevan ja tahdoin säästääkseni häntä itse puhua. Hän hillitsi minua varottavalla kädenpuristuksella ja puhui taas sir Percivalille tällä kertaa katsomatta häneen.

"Minä olen kuullut", sanoi hän, "ja minä uskon sen, että vahvin ja tosin kaikesta rakkaudesta on se, joka vaimon tulee omistaa miehelleen. Kun minä jouduin kihloihin, olin minä vielä tilaisuudessa lahjoittamaan tämän rakkauden teille tulevaisuudessa, samoinkuin Te olitte tilaisuudessa sen voittamaan. Tahdotteko Te antaa minulle anteeksi, tahdotteko Te lempeästi tuomita minua, jos minä sanon, ett'ei asia enää ole niin?"

Muutamat kyyneleet vierivät hitaasti hänen poskillensa hänen odottaessaan vastausta sir Percivalilta. Mutta sir Percival ei sanonut sanaakaan. Lauran vastauksen alussa oli hän muuttanut kättänsä, jota vasten hänen päänsä nojasi, niin että se kätki hänen kasvonsa. Minä näin ainoastaan hänen vartalonsa yläosan. Ei yksikään hänen lihaksensa liikahtanut. Hän oli sysännyt päätänsä tukevan käden sormet syvälle hiusten sekaan. Kenties kätki se surun, kenties vihan -- on vaikea sanoa kummanko -- ei mikään kuvaava värähdys osoittanut sitä. Ei mikään, ei mikään ilmaissut, mitä hän tänä hetkenä ajatteli -- tänä hetkenä, jonka piti ratkaista sekä hänen että Lauran vastainen kohtalo.

Minä päätin pakottaa hänet selitykseen Lauran tähden.

"Sir Percival!" huudahdin minä vakavasti, "ettekö Te lausu sanaakaan, kun minun sisareni on sanonut niin paljon? Enempää, minun ajatukseni mukaan", lisäsin minä onnettoman kiivauteni viehättämänä, "ei kellään miehellä maailmassa voi olla oikeutta odottaa teidän molemminpuolisessa asemassanne toisiinne."

Tämä viimeinen varomaton lausunto avasi tien hänelle, josta hän olisi voinut pelastua, jos hän olisi halunnut, ja hän käytti heti sitä edukseen.

"Suokaa anteeksi, neiti Halcombe", sanoi hän yhäti kasvot käden takana -- "suokaa anteeksi, jos minä muistutan, ett'en minä koskaan ole vaatinut sellaista oikeutta."

Ne harvat, yksinkertaiset sanat, jotka olisivat johtaneet hänet siihen kohtaan, josta hän oli poistunut, olivat juuri kielelläni, kun Laura ehkäisi minut taaskin puhumalla.

"Minä toivon, ett'en minä turhaan ole tehnyt tätä tuskaista tunnustusta", sanoi hän. "Minä toivon, että se on hankkinut minulle Teidän täyden luottamuksenne siihen nähden mitä minulla on vielä sanottavana."

"Minä pyydän vakuuttaa sen." Sir Percival lausui tämän lyhyen vastauksen lämmöllä, laski kätensä taas pöydälle puhuessaan ja kääntäytyi meihin päin. Mitkä kiihkeät tunteet olivatkaan kuvastuneet hänen kasvoillaan, niin olivat ne täysin rauhaisat. Hänen piirteensä eivät kuvastaneet mitään muuta kuin innokkainta harrastusta saada kuulla, mitä Laura vielä sanoisi.

"Minä toivon Teidän ymmärtävän, ett'en minä ole puhunut mistään itsekkäästä vaikuttimesta", lausui Laura. "Jos Te annatte minulle vapauteni, sir Percival, sen perusteella, mitä nyt olette kuullut, niin en ota minä sitä mennäkseni naimisiin jonkun toisen miehen kanssa -- Te myönnätte minulle vain oikeuden jäädä naimattomaksi loppuelämäkseni. Minun vikani Teitä kohtaan on alkanut ja loppunut minun omassa sydämmessäni. Se ei mene koskaan pitemmälle. Ei ainoata sanaakaan ole lausuttu..." hän vaikeni epäröiden, kuinka hänen pitäisi lausua, epäili hetkisen alakuloisena, jota minun oli kerrassaan kiusallisen vaikea todistaa. "Ei sanaakaan ole lausuttu", toisti hän hiljaisella päättäväisyydellä, "minun ja sen henkilön välillä, jota minä nyt ensi ja viime kerran tarkoitan Teidän läsnäollessanne, minun tunteistani häntä kohtaan tai hänen tunteistaan minua kohtaan -- ei sanaakaan koskaan tulla lausumaan -- me emme varmaan tule koskaan tapaamaan toisiamme tässä maailmassa. Minä pyydän Teitä sydämmellisesti säästämään minua sanomasta enempää ja uskomaan minun sanani. Tämä on totuus, sir Percival -- se totuus, jonka minä katson tulevalla puolisollani olevan oikeuden kuulla, joskin uhraamalla minun oman leponi. Minä luotan hänen jalomielisyyteensä antaakseen minulle anteeksi ja hänen kunniaansa säilyttääkseen salaisuuteni."

"Teidän luottamuksenne on minulle pyhä", sanoi sir Percival, "ja Teidän salaisuutenne säilytetään yhtä pyhänä."

Sanottuaan tämän vaikeni hän ja katsoi Lauraan taas odottaen saavansa kuulla enemmän.

"Minä olen sanonut kaikki, mitä toivoin sanoa", lisäsi Laura hiljaa -- "minä olen sanonut enemmän kuin kyllin, jotta Te voitte katsoa olevanne oikeutettu purkamaan kihlauksemme."

"Te olette sanonut enemmän kuin kyllin", vastasi sir Percival, "tehdäkseni minun elämäni rakkaimmaksi toivomukseksi _pysyä_ sitoumuksessani." Näin sanoen nousi hän ylös ja läheni muutamia askelia häntä.

Laura hypähti kiihkeästi, ja heikko hämmästyksen huuto pääsi häneltä. Joka sana, minkä hän oli puhunut, oli hänen aavistamattaan paljastanut hänen viattomuutensa ja totuudenrakkautensa miehelle, joka täysin ymmärsi pitää arvossa viatonta ja totuutta-rakastavaa puolisoa. Hänen oma jalo käyttäytymisensä oli ollut siis kaiken toivon salainen vihollinen, kaiken toivon, jonka hän perusti siihen. Minä pelkäsin tätä ensi silmänräpäyksestä lähtien. Minä olisin halunnut ehkästä sen, jos hän olisi vain antanut minulle vähintäkään keinoa siihen. Nytkin, kun asia näytti ratkaistulta, vartioin ja odotin minä, että sir Percivalin jokin sana antaisi minulle tilaisuuden ottaa kysymys uudelleen keskusteltavaksi.

"Te olette jättänyt _minulle_ oikeuden, neiti Fairlie, luopua Teistä", jatkoi hän. "Minä en voi olla niin välinpitämätön omasta onnestani, että luopuisin puolisosta, joka juuri tänä hetkenä on osoittautunut olevansa sukupuolensa jaloin."

Hän puhui sellaisella lämmöllä ja tunteella, sellaisella sydämmellisellä ihastuksella ja hienotunteisuudella, että Laura kohotti päätänsä, punastui hieman ja katsahti häneen pienellä ilon ja toivon pilkahduksella.

"Ei!" vastasi hän varmalla äänellä. "Sanokaa sukupuolensa onnettomimmaksi, jos hänen täytyy vannoa uskollisuutta silloin, kun hän ei voi lahjoittaa rakkauttaan."

"Eikö hän voi antaa sitä tulevaisuudessa", kysyi sir Percival, "jos hänen puolisonsa elämän ainoana päämääränä on ansaita se?"

"Ei, ei koskaan!" vastasi Laura. "Jos Te edelleenkin vaaditte avioliittoamme, niin voin minä tulla Teidän uskolliseksi ja oikeudentuntoiseksi vaimoksenne, sir Percival, mutta rakkauttani en minä koskaan voi antaa Teille, jos minä tunnen sydämmeni oikein."

Hän oli niin sanomattoman kaunis lausuessaan nämä rehelliset sanat, ett'ei kukaan mies maailmassa olisi voinut kovettaa sydäntään sitä vastaan. Minä tahtoisin mielelläni moittia sir Percivalia siitä, että hän menetteli ja sanoi, kuten hän teki, mutta vasten tahtoani täytyy minun tunnustaa naisellinen osanottoni häntä kohtaan.

"Otan kiitollisesti vastaan Teidän uskollisuuslupauksenne", sanoi hän. "Vähin, minkä Te voitte lahjoittaa minulle, on kuitenkin paljon enemmän kuin enin, minkä minä voisin voittaa joltakin toiselta naiselta maailmassa."

Lauran vasen käsi piti edelleenkin minun kättäni, mutta oikea riippui välinpitämättömästi hänen sivullansa. Sir Percival kohotti sen kunnioittavasti huulillensa, kosketti niillä pikemmin sitä kuin suuteli, kumarsi minulle ja poistui sitten huoneesta ääneti mitä kohteliaimmalla tavalla.

Laura ei liikahtanut eikä lausunut sanaakaan hänen poistuttuaan -- hän istui vieressäni kylmänä ja liikkumattomana, silmät lattiaan tuijottaen. Minä huomasin, ett'ei olisi hyödyttänyt mitään puhua; minä laskin vain käteni hänen vyötäiselleen ja puristin häntä äänettömästi rintaani vasten. Siten istuimme me kauan -- niin, niin kauan, että minä lopulta tulin levottomaksi ja puhuttelin häntä hiljaisella äänellä toivossa saada jotakin muutosta aikaan.

Kuullessaan minun ääneni kavahti hän ja näytti tulevan taasen käsitykseen. Hän irtautui nopeasti minusta ja nousi ylös.

"Minun täytyy mukautua tähän, Marian, niin hyvin kuin minä voin", sanoi hän. "Elämälläni on kovia velvollisuuksia tästä lähtien, ja yksi niistä alkaa jo tänään."

Puhuessaan meni hän ikkunan läheisen pöydän luo, jolla hänen piirustustarpeensa olivat. Hän kokosi ne huolellisesti yhteen ja pani ne piironkinsa laatikkoon. Sitten lukitsi hän laatikon ja antoi minulle avaimen.

"Minun täytyy erota kaikesta mikä muistuttaa häntä" [Walter Hartbrightiä], sanoi hän. "Kätke avain, mihin tahdot, en koskaan tule kysymään sitä."

Ennenkun minä ennätin lausua sanaakaan, oli hän mennyt kirjakaapillensa ja ottanut esille sen albumin, joka sisälsi Walter Hartrightin maalaukset. Hän epäröi pari silmänräpäystä pitäessään pikku salkkua käsissään mutta nosti sen sitten huulillensa ja suuteli sitä.

"Oi, Laura, Laura!" sanoin minä, en vihastuneena enkä nuhdellen, ainoastaan suru äänessä, suru sydämmessä.

"Se on viimeinen kerta, Marian", pyysi hän. "Minä otan niiltä jäähyväiset ainiaaksi."

Hän pani kirjan pöydälle ja otti pois kamman, joka piti ylhäällä hänen tukkaansa. Se valahti alas tuuhean kauniina hänen kaulallensa ja olkapäillensä, niin vieläpä hänen vyötäreellensä. Hän erotti pitkän, hienon kiharan siitä, leikkasi sen ja kiinnitti sievästi sen ympyrän muotoon neulalla kirjan ensimmäiselle tyhjälle lehdelle. Samassa silmänräpäyksessä kuin se oli tehty, sulki hän salkun ja laski sen minun käteeni.

"Sinä kirjoitat hänelle ja hän sinulle", sanoi hän. "Niin kauan kun minä elän, sano hänelle aina olevani tyytyväinen, jos hän kysyy minua; älä sano hänelle koskaan, että minä olen onneton. Älä tee häntä epätoivoiseksi, Marian, -- _minun_ tähteni. Jos minä kuolen ennen Walter Hartrightiä, niin lupaa minulle antaaksesi hänelle tämä rakas kirja hänen maalauksineen ja minun hiuskiehkuroineni. Ei voi olla ollenkaan väärin sanoa hänelle, kun minua ei enää ole, että minä itse olen sen kiinnittänyt siihen. Ja sano hänelle -- ah, Marian, sano sinä hänelle silloin minun puolestani, mitä minä en koskaan saa sanoa hänelle sano, että minä _rakastin häntä!_"

Hän kääri kätensä minun kaulaani ja kuiskasi viime sanat minun korvaani sellaisella ihastuksella, sellaisella onnentunnolla, että se melkein musersi sydämmeni. Koko se pitkällinen pakko, jonka hän oli ottanut kärsiäkseen, murtui tässä hellyyden ensi purkauksessa. Hän irtausi minusta kouristuksentapaisella kiivaudella ja viskausi sohvalle nyyhkytysten ja kyynelten puuskuessa niin rajusti, että se täristytti hänen ruumistansa.

Turhaan koetin minä rauhoittaa häntä ja saattaa käsitykseensä; hän ei voinut enää hallita rauhaansa ja käsitystänsä. Tällainen oli tämän merkillisen päivän surullinen loppu. Kun raivoisa purkaus vihdoinkin oli vaimennut, oli hän liian menehtynyt voidakseen puhua. Hän nukahti iltapäivällä, ja minä kätkin salkun, ett'ei hän herättyään saisi nähdä sitä. Minun muotoni oli rauhallinen, joskaan ei minun sydämmeni, hänen avatessaan silmänsä ja katsoessaan minua. Me emme sanoneet mitään toisillemme aamupäivän tapahtumista. Sir Percivalia ei mainittu kertaakaan eikä Walter Hartrightiäkään loppupäivän kuluessa.

Marraskuun 10 päivänä. Huomatessani tänä aamuna hänen olevan rauhoittuneen ja entisenlaisensa aloin minä puhua ikävästä eilispäivästä ainoastaan tarkoituksessa pyytää hänen sallimaan minun puhua sir Percivalin ja herra Fairlien kanssa tuosta onnettomasta avioliitosta suoranaisemmin ja vaikuttavammin, kuin hän itse voisi tehdä sen kummankaan kanssa heistä. Hän keskeytti minut lempeästi, mutta varmasti, kesken esityksiäni.

"Eilispäivän piti ratkaista", sanoi hän, "ja eilispäivä onkin ratkaissut minun kohtaloni. On myöhäistä nyt ajatella muutosta."

Sir Percival alkoi puhua minun kanssani nyt iltapäivällä siitä, mitä oli tapahtunut Lauran huoneessa. Hän vakuutti minulle, että Lauran verraton luottamus häneen oli hänen mielessään herättänyt sellaisen vastaavan vakuutuksen Lauran viattomuudesta ja puhtaudesta, ett'ei hän olisi minuutinkaan ajaksi joutunut mustasukkaiseksi, ei ollessaan hänen läheisyydessään eikä poistuttuaan hänen huoneestaan. Niin syvästi kuin hän valittikin tuota, onnetonta taipumusta, joka ehkäsi sitä edistystä, minkä hän voisi tehdä Lauran kunnioituksen ja rakkauden voittamisessa, niin oli hän kumminkin lujasti vakuutettu siitä, ett'ei sitä tähän asti koskaan oltu ilmaistu ja ett'ei sitä koskaan ilmaistakaan, ei minkäänlaisissa olosuhteissa eikä vaiheissa. Tämä oli hänen varma vakuutuksensa, ja suurin todistus, minkä hän voi siitä antaa, oli se hänen minulle nyt tekemänsä huomautus, ett'ei hän ollut ollenkaan utelias tietämään, oliko tämä rakkaus syntynyt viime aikoina tai kehen se kohdistuu. Hänen rajaton luottamuksensa neiti Fairliehen tyydytti hänet täydellisesti siihen, mitä tämä oli katsonut sopivaksi sanoa hänelle, eikä hän tuntenut vähintäkään halua saada kuulla enempää. Sanottuaan tämän vaikeni hän ja katsoi minuun. Minä tiesin niin hyvin järjettömän ennakkoluuloni häntä kohtaan, tiesin niin arvottomat epäilyni hänen kenties juuri tarkoituksella lausuneen tämän houkutellakseen minut harkitsematta vastaamaan niihin kysymyksiin, joita hän vakuutti olevansa tekemättä -- että minä vältin kaiken puhelun tässä kysymyksessä tunteella, joka muistutti hyvin ymmällä oloa. Mutta samalla pysyin minä lujasti päätöksessäni olla antamatta mennä vähintäkään tilaisuutta käsistäni hukkaan valvoakseni Lauran parasta. Minä sanoin siis hänelle epäröimättä surettavan minua, ett'ei hänen jalomielisyytensä ollut johtanut häntä vielä askelta edemmäksi ja herättänyt hänessä ajatusta vetäytymään lopullisesti sitoumuksestaan.

Mutta tässä riisui hän taas aseet kädestäni huomauttamalla, ett'ei hän edes pyytänyt puolustaa itseään. Hän pyysi vain minua käsittämään, mikä ero oli hänen myönnytyksellään, että neiti Fairlie saisi purkaa kihlauksen hänen kanssaan, joka tuottaisi vain alistumista hänelle, ja sillä että hän itse pakottautuisi purkamaan sen neiti Fairlien kanssa, joka toisin sanoen merkitsisi samaa kuin musertaa kaikki onnentoiveensa. Lauran käytös eilen oli antanut sellaisen voiman kahden pitkän vuoden muuttumattomalle rakkaudelle ja ihailulle, ett'ei hän voinut taistella enempää tätä tunnetta vastaan. Minun täytyisi epäilemättä kutsua häntä heikoksi, itsekkääksi ja sydämmettömäksi sitä naista kohtaan, jota hän kumminkin jumaloi, ja hänen täytyisi hiljaa alistua minun tuomiooni; hän tahtoi vain samalla kertaa huomauttaa minulle, lupaisiko Lauran tulevaisuus naimattomana -- hänen kärsiessään onnetonta rakkautta, jota ei koskaan voinut ilmoittaa -- hänelle parempaa onnea, kuin jos hän tulisi sen miehen puolisoksi, joka kunnioitti häntä aina siihen maahan asti, mille hän laski jalkansa. Jälkimäisessä tapauksessa voi jotakin toivoa ajalta, joskaan ei paljoa -- edellisessä ei mitään.