Part 16

Hän puhui niin nopeasti ja kysymykset seurasivat toisiansa niin sekavasti ja kummallisesti, että minä tuskin ehdin seurata niitä. Kuinka tuttu hän lyhyt aikaa sitten lieneekin ollut Limmeridgen perheen kanssa, en minä voinut katsoa hänellä olevan mitään oikeutta vaatia tietoja heidän yksityisistä asioistaan. Ja minä päätin sen vuoksi aivan lyhyesti tyydyttää hänen uteliaisuuttaan neiti Fairlien avioliiton suhteen.

"Aika on näyttävä sen, herra Hartright", sanoin minä, "aika on näyttävä sen. Jos me seuraamme sanomalehtiä, niin luulen minä aivan varmaan näkevämme niistä. Suokaa anteeksi, että sanon -- mutta minusta tuntuu ikävältä, ett'ette näytä niin terveeltä kuin viimeksi Teitä nähdessäni."

Pikainen, hermostunut värähdys hänen suunsa ja silmiensä ympärillä sai minut heti katumaan, että minä olin vastannut niin varovaisesti.

"Minulla ei ollut mitään oikeutta kysyä hänen avioliittoansa", sanoi hän katkerasti. "Minun täytyy odottaa kuten muidenkin, kunnes näen sen sanomalehdistä. Niin", jatkoi hän, ennenkuin olin ehtinyt tehdä mitään anteeksipyyntöä, "minä en ole voinut oikein hyvin viime aikoina. Minä tarvitsen asuinpaikan ja toiminnan muutosta. Teillä on täällä laajat asioimistuttavuudet, herra Gilmore. Jos Te saisitte kuulla puhuttavan jostakin retkikunnasta, joka tarvitsee mukaansa piirustajaa ja jollei Teillä ole jotakin ystävää, jolle Te toivotte hankkia paikkaa, niin olisin minä Teille sangen kiitollinen, jos Te tahtoisitte antaa minulle tiedon siitä. Minä voin vastata siitä, että minun todistukseni ovat hyvät, enkä minä pidä väliä sillä, mihin minä joudun matkustamaan, millainen ilmanala on ja kuinka kauan saan olla poissa." Hän katsoi ympärilleen tätä puhuessaan kummallisella, epäluuloisella tavalla, ikäänkuin hän olisi uskonut jonkun vartioivan siinä kansanjoukossa, joka tunkeili kaikille suunnille ympärillämme.

"Jos saan kuulla jotain sellaisesta paikasta niin ilmoitan minä siitä aivan varmaan Teille", sanoin minä ja ollakseni kieltämättä häneltä aivan kaikkia uutisia Fairlien perheestä lisäsin minä: "Hetkisen kuluttua matkustan minä Limmeridge-Houseen asiain takia. Neiti Halcombe ja hänen sisarensa ovat nyt matkustaneet Yorkshireen tapaamaan muutamia ystäviä."

Hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän näytti aikovan vastata jotakin, mutta taas huomasin minä saman hermostuneen värähdyksen hänen suunsa ja silmiensä ympärillä. Hän tarttui vain minun käteeni, puristi sitä kovasti ja hävisi väkijoukkoon lausumatta enää sanaakaan. Vaikka hän oli melkein aivan vieras minulle, pysähdyin minä kumminkin hetkiseksi ja katsoin hänen perästään tuskaisesti. Minä olin vuosien kuluessa ammatissani riittävästi saanut oppia tuntemaan nuoria miehiä voidakseni ulkonaisista merkeistä päättää, kun he olivat häviöön joutumaisillaan, ja jatkaessani matkaani asemalle täytyi minun ikäväkseni sanoa, että minä tunsin olevani varsin epäilevällä kannalla herra Hartrightin tulevaisuuden suhteen.

IV.

Kun minä matkustin varhaisella junalla, saavuin minä Limmeridgeen oikeissa ajoin ennen päivällistä. Koko talo oli autio ja synkkä. Olin odottanut, että kiltti rouva Vesey pitäisi minulle seuraa nuorten naisten poissa-ollessa, mutta hän oli sulkeunut omiin huoneisiinsa kylmettymisen takia. Palvelijat olivat niin hämmästyneet minun tulostani, että he juoksivat sinne ja tänne ja tekivät tyhmiä erehdyksiä. Vieläpä hovimestarikin, joka oli kyllin vanha mies tietääkseen paremmin, asetti eteeni pullon portviiniä, joka oli aivan jääkylmä. Tiedonannot herra Fairlien terveydestä olivat tavanmukaiset, ja kun minä lähetin hänelle pyynnön saada puhutella häntä, sain minä sen vastauksen, että hän suurimmalla mielihyvällä tahtoisi ottaa vastaan minut huomis-aamuna, mutta että tieto minun odottamattomasta saapumisestani oli saattanut hänelle vaikean sydämmentykytyksen koko loppuillaksi. Myrsky suhisi surullisesta koko yön ja kummallisia valittavia ääniä kuului milloin siellä, milloin täällä autiossa talossa. Minä nukuin varsin huonosti ja nousin ylös aika huonolla tuulella syödäkseni aamiaisen aivan yksin seuraavana aamuna.

Kello kymmenen saatettiin minut herra Fairlien luo. Hän oli tavallisessa huoneessaan, tavallisella tuolillaan ja tavallisessa levottomuutta herättävässä ruumiin ja sielun terveydentilassaan. Kun minä tulin sisään, seisoi hänen kamaripalvelijansa hänen edessään ja piti hänen katsellakseen piirustussalkkua, joka oli yhtä pitkä ja leveä kuin minun kirjoituspöytäni kansi. Säälittävä ranskalainen irvisti epätoivoisimmalla naamalla maailmassa ja näytti olevan aivan sortumaisillaan lattiaan väsymyksestä, samalla kun hänen herransa välinpitämättömän hitaasti käänsi salkun lehtiä ja suurennuslasin avulla etsiskeli sen kätkettyjä kauneuksia.

"Te, paras kaikista hyvistä vanhoista ystävistä", sanoi herra Fairlie nojaten mukavasti taaksepäin tuolissaan, ennenkun hän voi katsoa minuun, "voitteko Te _oikein_ hyvin? Kuinka sydämmellisen kiltisti teittekään tullessanne katsomaan minua yksinäisyydessäni kunnon Gilmore!"

Olin odottanut, että palvelija lähetettäisiin pois minun tullessani, mutta merkkiäkään siihen ei voitu huomata. Siinä seisoi hän yhäti isäntänsä tuolin edessä, vapisten piirustusten painon takia, ja siinä istui herra Fairlie tyyneesti pyöritellen suurennuslasia valkoisten sormiensa ja peukalon välissä.

"Olen matkustanut tänne puhuakseni Teidän kanssanne varsin tärkeästä asiasta", sanoin minä, "suokaa anteeksi minulle pyyntöni, että me jäämme kahden kesken."

Onneton kamaripalvelija silmäsi kiitollisesti minuun. Herra Fairlie toisti hiljaisella äänellä minun viimeiset sanani: "jäämme kahden kesken" -- mahdollisimman suurella hämmästyksen ilmeellä.

Minua ei haluttanut kuluttaa aikaa turhaan ja minä päätin siis kiiruusti saada pyyntöni kuulluksi.

"Minä pyydän, että Te sallitte tämän miehen mennä tiehensä", sanoin minä osoittaen palvelijaa.

Herra Fairlie rypisti kulmakarvojansa, ja hänen suupielissään väikkyi ivallinen hämmästys.

"Tämän miehen", toisti hän. "Ah, Te vanha, leikkisä Gilmore, mitähän Te mahtanette oikein tarkoittaa kutsuessanne häntä _mieheksi_? Mikä hän on mies. Puoli tuntia sitten, ennenkun minä tahdoin saada piirustukseni, ansaitsi hän ehkä miehen nimen ja mahdollisesti ansaitsee hän sen puoli tuntia myöhemminkin, kun minä en enää katsele niitä, mutta nyt on hän yksinkertaisesti vain kirjateline. Mitäpä tekee, jos kirjateline on huoneessa?"

"Minun täytyy väittää vastaan. Kolmannen kerran pyydän minä siis, herra Fairlie, että me jäämme kahden."

Ääneni ja esiintymiseni ei jättänyt enää hänelle muuta valinnan varaa kuin täyttää pyyntöni. Hän katsoi palvelijaansa ja osoitti vihaisesti vieressään olevalle tuolille.

"Pane salkku tuohon ja mene matkoihisi", sanoi hän. "Äläkä suututa minua sotkemalla paikkaa, johon jo olen ehtinyt tulla. Tiedätkö vai etkö tiedä, missä kohden kirjaa minä olen? Tiedätkö, _varmaan_? Ja oletko asettanut soittokellon niin, että saan sen heti käsiini? Sanoitko 'kyllä?' No, miksi turkasen nimessä et laputa matkoihisi?"

Kamaripalvelija meni. Herra Fairlie kiemurteli tuolissa, kuivasi suurennuslasiansa hienolla kamaripalttinanenäliinallaan ja huvitti itseään silmäämällä syrjään piirustussalkkua. Ei ollut helppoa pitää mieltäni tasapainossa näiden koettelemusteni aikana, mutta minä pidin kumminkin.

"Minä olen vaivoin päässyt tulemaan tänne", sanoin minä, "voidakseni suojella Teidän veljentyttärenne ja Teidän perheenne etuja, ja luullakseni on minulla pieni oikeuskin pyytää Teitä seuraamaan esitystäni."

"Älkää kiusatko minua!" huudahti herra Fairlie ja vaipui avuttomasti kokoon tuoliinsa suljetuin silmin. "Taivaan tähden, älkää kiusatko minua. Minä en ole kyllin vahva kestääkseni sitä."

Minä olin vakavasti päättänyt pysyä tyynenä Laura Fairlien vuoksi.

"Asiani", jatkoin minä, "on pyytää Teitä vielä kerran ajattelemaan tarkemmin sitä, mitä Te minulle kirjoititte, eikä hylkäämään veljentyttärenne ja kaikkien häntä lähinnäolevain oikeuksia. Sallikaa minun vielä kerran sanoa Teille, kuinka asian laita on."

Herra Fairlie pudisti päätänsä tuskaisella ilmeellä.

"Teette sydämmettömästi, herra Gilmore, oikein sydämmettömästi", sanoi hän. "Mutta samapa se; puhukaa nyt taivaan nimessä."

Minä esitin koko kysymyksen huolellisesti hänelle; minä koetin tehdä sen mahdollisimman selvässä valossa. Hän nojasi taaksepäin tuolissaan suljetuin silmin kokoajan minun puhuessani. Kun minä olin lopettanut, avasi hän raukeasti silmänsä, otti hopeaisen hajuvesipullonsa pöydältä ja veti sieramiinsa hiljaisella tyytyväisyydellä muutaman siemauksen virkistävää hajua.

"Kunnon Gilmore", sanoi hän haistellessaan pulloa, "kuinka ystävällisesti teittekään! Te sovitatte todellakin minut ihmisyyden kanssa."

"Antakaa minulle yksinkertainen vastaus yksinkertaiseen kysymykseeni, herra Fairlie. Minä toistan vielä kerran, että sir Percival Glydellä ei ole edes oikeuden varjoakaan enempää kuin näiden rahojen korkoon. Jollei Teidän veljentyttärellänne tule olemaan lapsia, niin täytyy itse pääoman jäädä hänelle ja siirtyä hänen perheelleen. Jos Te olette varma, niin täytyy sir Percivalin myöntyä -- hänen täytyy myöntyä, sen vakuutan minä, jollei hän tahdo joutua sen alentavan epäilyksen alaiseksi, että hän menee naimisiin neiti Fairlien kanssa vain paljaasta ahneudesta ja laskelmien perusteella."

Herra Fairlie uhkasi minua leikkisästi pikku hopeapullollansa.

"Haa, Te vanha kunnon Gilmore, kuinka Te vihaatte arvoa ja jaloa verta. Ettekö Tee sitä kenties? Kuinka Te vihaatte Glydeä vain siksi, että hän sattuu olemaan vapaaherra. Sellainen radikaali Te olette, -- oi, taivas, sellainen radikaali!"

_Minäkö_ radikaali! Minä voin kärsiä joukon hävyttömyyksiä, mutta pysyttyäni uskollisena puhtaimmille konservatiivisille periaatteille koko ikäni, en minä voinut sallia kutsuttavan itseäni radikaaliksi. Vereni kiehahti -- minä hypähdin tuolilta -- olin aivan silmitön harmista.

"Herran tähden, älkää jyriskö, niin että katto putoaa päällemme!" huudahti herra Fairlie -- "taivaan takia, katto putoaa päällemme! Rehellisin kaikista Gilmoreista, minä en tarkoittanut mitään pahaa. Minun omat mielipiteeni ovat niin perin liberaaliset, että minä luulen melkein itsekin olevani radikaali. Niin, me olemme pari radikaalia, me. Olkaa hyvä, älkää pahastuko. Minä en voi kiistellä kanssanne -- minulla ei ole voimaa siihen. Annammeko tämän jutun olla sinänsä? Niin, tulkaa tänne ja katsokaa näitä kauniita piirustuksia. Sallikaa minun selittää, millä mestarikädellä ne ovat tehdyt. Kas niin, nyt meillä on taaskin kiltti Gilmoremme!"

Hänen löpistessään tällä tavalla olin minä kaikeksi onneksi tyyntynyt voittaakseni oman arvoni. Kun minä uudelleen puhuin, olin minä kyllin levollinen käsittelemään hänen nenäkkäitä näppäyksiään sillä hiljaisella halveksimisella jonka ne ansaitsivat.

"Te erehdytte aivan, sir", sanoin minä, "luullessanne minun puhuvan niin ennakkoluuloisesta vastenmielisyydestä sir Percival Glydeä kohtaan. Minä valitan, että hän niin kokonaan on jättänyt tämän asian lakimiehensä suoritettavaksi, ett'ei ole tilaisuutta lykätä kysymystä hänelle itselleen; mutta häntä kohtaan en minä tunne mitään vastenmielisyyttä. Mitä olen sanonut, olisi yhtä sopivaa kenelle tahansa hänen asemassaan -- olkoon sitten ylhäinen tai alhainen. Tämän käsityksen katsoo jokainen lakimies oikeaksi. Jos Te kääntyisitte ensimmäisen rehellisen lakimiehen puoleen, jonka Te tapaisitte lähimmässä kaupungissa, niin sanoisi hän Teille aivan outona samat sanat kuin minä nyt ystävänänne olen sanonut. Hän ilmoittaisi Teille, että olisi vastoin lakia ja oikeutta siirtää vaimon koko pääoma miehelle. Hän kieltäisi tavallisen lainopillisen varovaisuuden vuoksi kaikin mokomin antamasta miehelle kahdenkymmenentuhannen punnan pääomaa vaimon kuollessa."

"Tekisikö hän todellakin niin, Gilmore?" kysyi herra Fairlie. "Jos hän sanoisi jotain puoleksikaan niin kauheata, niin vakuutan minä Teille, että minä soittaisin heti Louiksen tänne ja heti ajattaisin miehen pois talosta."

"Te ette voi ärsyttää minua, herra Fairlie -- Teidän sisarentyttärenne ja hänen isänsä vuoksi Te ette voi ärsyttää minua. Te otatte päällenne kaiken edesvastauksen tästä väärästä ja nurjasta sopimuksesta, ennenkun minä poistun huoneesta."

"Ei taivaan tähden!" sanoi herra Fairlie. "Ajatelkaa, kuinka kallis aikanne on, Gilmore, älkääkä hukatko sitä. Minä väittelisin Teidän kanssanne, jos minä voisin, mutta minä en voi -- minulla ei ole voimaa siihen. Te tahdotte suututtaa minut, suututtaa itsenne, suututtaa Glyden, suututtaa Lauran, ja miksi? -- Niin, mitä kohtuuttomimman asian vuoksi maailmassa. Ei, rakas ystävä levon ja rauhan tähden sanon minä varmasti: ei!"

"Onko minun ymmärrettävä Teitä niin, että Te pysytte kirjeessänne lausumassa päätöksessä?"

"Niin, juuri niin. Miellyttää minua sanomattomasti, että me lopultakin ymmärrämme toisiamme oikein. Istukaa alas ja puhelkaamme hetkisen hauskasti nyt!"

Mutta sanaakaan sanomatta menin minä ovelle, ja salaisella tyytyväisyydellä soitti herra Fairlie kelloansa. Ennenkun minä poistuin huoneesta, käännyin minä ja puhuttelin häntä näin:

"Mitä tahansa tapahtukoon tulevaisuudessa, sir", sanoin minä, "niin pyydän minä Teitä muistamaan, että minä olen täyttänyt ehdottoman velvollisuuteni varottaa Teitä. Perheenne uskollisena ystävänä ja palvelijana selitän minä nyt erotessani, ett'ei minun tyttäreni koskaan maailmassa olisi saanut mennä avioliittoon kenenkään miehen kanssa tekemällä sellaista sopimusta, kuin Te nyt pakotatte minun tekemään neiti Fairlielle."

Ovi avattiin takanani, ja kamaripalvelija seisoi kynnyksellä, odottaen käskyä.

"Louis", sanoi herra Fairlie, "avaa ovi herra Gilmorelle ja tule sitten tänne pitämään salkkua minulle. Valmistuttakaa itsellenne hyvä murkina alhaalla, kunnon Gilmore -- antakaa palvelijalaiskurieni laittaa Teille hyvä murkina."

Minä halveksin häntä liian paljon vastatakseni, vaan käännyin ja poistuin sanaakaan lausumatta. Kello 2 iltapäivällä läksi juna Lontooseen, ja minä matkustin sillä takaisin.

Tiistaina lähetin minä muutetun testamentin, joka kokonaan poisti perintöoikeuden niiltä henkilöiltä, joita neiti Fairlie itse oli ilmoittanut haluavansa mieluimmiten muistaa. Minulla ei ollut tilaisuutta valita. Toinen lakimies olisi kyllä valmistanut sopimuksen, jos minä olisin kieltäytynyt tekemästä sitä.

Toimeni on lopussa. Se osa, johon minä perheen kohtaloissa olen mieskohtaisesti ottanut osaa, ei ulotu kauemmaksi kuin siihen kohtaan, jossa minä nyt olen. Toiset kynät piirtävät ne merkilliset tapahtumat, jotka kohta sen jälkeen seurasivat. Vakavana ja surullisena toistan minä vielä kerran viimeiset sanani Limmeridge-Housessa: Ei koskaan maailmassa olisi minun oma tyttäreni saanut mennä avioliittoon kenenkään miehen kanssa tekemällä sellaista sopimusta, kuin minä olin pakotettu tekemään Laura Fairlielle!

Marian Halcomben jatkama kertomus.

Otteita hänen päiväkirjastaan.

I.

[Sieltä ja täältä poisjätetyt kohdat neiti Halcomben päiväkirjasta ovat sellaisia, jotka eivät sisällä mitään Laura Fairliestä tai muista tässä kertomuksessa käsitellyistä henkilöistä.]

Limmeridge-House, marraskuun 8 päivänä.

Tänä aamuna matkusti herra Gilmore.

Hänen puhelunsa Lauran kanssa oli nähtävästi surettanut ja hämmästyttänyt häntä enemmän kuin hän tahtoi tunnustaa. Herra Gilmoren muodosta ja tavasta erotessamme pelkäsin minä huomaavani, että Laura tietämättään on paljastanut hänelle surunsa ja rauhattomuutensa salaisen syyn. Tämä ajatus valtasi minut siihen määrään hänen mentyään, että minä peruutin aikomukseni lähteä sir Percivalin kanssa ratsastamaan ja menin sen sijaan Lauran luo.

Aivan siitä lähtien kuin minä huomasin, kuinka onnettomasti minä olin pettynyt Lauran rakkauden voiman suhteen, olen minä tuntenut itseni epävarmaksi arvostellessani tätä ikävää asiaa. Minun olisi pitänyt huomata, että se hienotunteisuus, se varovaisuus itsensä suhteen ja se ankara kunniantunto, joka niin oli viehättänyt minua Hartright-raukassa ja hankkinut hänelle minun sydämmellisen ystävyyteni ja kunnioitukseni, olivat juuri sellaisia ominaisuuksia, joiden enimmän piti vaikuttaa Lauran luonnostaan jaloon ja tunteelliseen mieleen. Enkä minä kumminkaan aavistanut, ennenkun hän itse minulle sanoi, että tämä uusi tunne oli työntänyt syvälle juurensa. Minä luulin ennen, että aika ja muutos kitkisivät sen -- nyt huomaan minä, että se tulee pysymään ja vaikuttamaan häneen koko elämän ajaksi. Tietäessäni niin väärin arvostelleeni tässä tapauksessa, tunnen epävarmaksi itseni kaikessa muussakin. Minä epäilen sir Percivalia huolimatta siitä, että olen saanut varmimmat todistukset. Minä epäröin puhua Lauran kanssa. Tänään aamupäivällä seisoin minä kauan käsi hänen ovensa lukolla epävarmana, tekisinkö minä hänelle ne kysymykset, joiden takia minä olin tullut, vai en.

Minun astuessani huoneeseen käveli hän siellä edestakaisin kiireisin askelin. Hän näytti olevan mielenliikutuksissaan, tuli minua vastaan ja alkoi puhua, ennenkun minä ennätin lausua sanaakaan.

"Minä halusin saada puhua kanssasi", sanoi hän. "Tule istumaan viereeni tähän sohvaan. Marian! minä en voi kestää tätä kauempaa -- minun täytyy, minä tahdon tehdä lopun tästä."

Hänen poskillaan oli liian paljon punaa, hänen esiintymisessään liian paljon voimaa ja hänen äänessään liian paljon varmuutta. Pieni Hartrightin maalauksia sisältävä albumi -- tämä onnettomuuden kirja, jonka yli hän aina yksin ollen uinailee, oli hänen kädessään. Minä otin sen lempeästi, mutta varmasti häneltä ja panin sen pöydälle syrjään, niin ett'ei hän nähnyt sitä.

"Sano minulle levollisesti, Laura, mitä sinä tahdot", sanoin minä. "Onko herra Gilmore sinulle jotakin neuvonut?"

Hän pudisti päätänsä. "Ei, ei siinä, mitä minä nyt ajattelen. Hän oli varsin hyvä ja ystävällinen minulle, Marian -- ja minä olen pahoillani, että minä saatin itkemällä hänet alakuloiseksi. Minä olen onnettoman heikko -- minä en voi ollenkaan hillitä itseäni. Mutta sekä minun itseni että kaikkien muiden tähden täytyy minulla olla rohkeutta tehdä loppu tästä."

"Tarkoitatko rohkeutta tehdä loppu kihlauksestasi?" kysyin minä.

"Ei, Marian", sanoi hän teeskentelemättä, "rohkeutta sanoa totuus."

Hän kääri kätensä minun kaulaani ja painoi hiljaa päänsä minun rintaani vasten. Seinällä vastapäätä meitä oli hänen isänsä valokuva. Minä kumarruin ja näin, että hänen silmänsä olivat kiintyneet siihen, pään levätessä rinnallani.

"Minä en koskaan voi purkaa kihlaustani", jatkoi hän. "Olkoon loppu mikä tahansa, niin täytyy sen olla onneton _minulle_. Kaikki, mitä minä voin tehdä, Marian, on, ett'en minä tee kärsimystäni vieläkin katkerammaksi sillä muistolla, että minä olen rikkonut lupaukseni ja unhottanut kuolevan isäni sanat."

"Mitä aiot sitten tehdä?" kysyin minä.

"Minä aion sanoa sir Percival Glydelle itselleen asian oikean laidan", vastasi hän, "ja antaa hänen vapauttaa minut, ei siksi, että minä pyydän sitä, vaan siksi että hän tietää kaikki."

"Mitä tarkoitat sinä 'kaikella', Laura? Sir Percival tietää aivan riittävästi, sen hän on sanonut itse minulle, kun hän huomaa, että tämä avioliitto on vastoin sinun tahtoasi."

"Kuinka minä voisin hänelle sanoa vain sen, kun minun isäni suostumuksellaan teki minulle tämän sitoumuksen? Minä olisin ottanut kohtaloni vastaan -- ei onnellisena, pelkään minä, mutta kumminkin tyytyväisenä." Hän vaikeni, käänsi kasvonsa minuun päin ja painoi posken poskea vasten. "Minä olisin oikein täyttänyt lupaukseni, Marian, jollei toinen rakkaus olisi versonut sydämmessäni, rakkaus, jota ei siellä ollut minun luvatessani tulla sir Percivalin puolisoksi."

"Laura! Ethän voi alentaa itseäsi tunnustamalla kaikkea hänelle?"

"Minä alentaisin todellakin itseni, jos minä koettaisin voittaa vapauteni salaamalla häneltä, mitä hänellä on täysi oikeus tietää."

"Hänellä ei ole oikeuden varjoakaan tietää sitä!"

"Väärin, Marian, varmasti väärin! Minä en saa pettää ketään ihmistä -- kaikista vähimmän sitä miestä, jolle minun isäni antoi minut ja jolle minä annoin itseni." Hän kumartui ja suuteli minua. "Rakas, kallis, sisareni", sanoi hän hiljaa, "sinä olet liian arka minun puolestani, liian ylpeä minusta, ett'et sinä unhota minun suhteeni, mitä sinä et koskaan voisi unhottaa itsesi suhteen. Parempi on, että sir Percival pitää halpana vaikuttimiani, kuin että minä pettäisin häntä ainoallakaan ajatuksella ja olisin sen lisäksi kyllin halpamielinen tavottamaan joitakin etuja salaamalla tämän petollisuuden."

Minä pidin häntä erillään ja katsoin häneen aivan ällistyneenä. Ensi kerran elämässämme olimme me vaihtaneet osia -- hän oli päättävä, minä epäröivä.

Minä katselin kalpeita, hiljaisia kasvoja: minä näin niin selvään puhtaan, viattoman sydämmen noissa rakkautta uhkuvissa silmäyksissä, joilla hän katseli minua -- ja joutava, inhimillisen heikko varovaisuusohje, joka oli pääsemäisillään huuliltani, kuoli omaan arvottomuuteensa. Minä painoin mykkänä pääni alas. Jos minä olisin ollut hänen asemassaan, niin olisi tuo halveksittava, pikkumielinen ylpeys, joka tekee niin monen naisen surettavaksi, myöskin ollut _minun_ ja saattanut minut säälittäväksi.

"Älä ole tyytymätön minuun, Marian", sanoi hän pettyen minun vaitioloni suhteen.

Ainoa vastaukseni oli painaa hänet lujemmin rintaani vasten. Pelkäsin alkavani itkeä, jos minä puhuisin. Kyyneleeni eivät vuoda niin helposti -- ne tulevat melkein kuin miesten kyyneleet nyyhkimisen mukana, mikä mielestäni on repiä minut palasiksi ja mikä kauhistuttaa kaikkia, jotka näkevät minua.

"Minä olen ajatellut tätä monta päivää", jatkoi hän ja kääri minun hiukseni sormiensa ympäri sillä lapsellisella levottomuudella, jota rouva Vesey-raukka vielä tänäkin päivänä kärsivällisesti vaikka turhaan koettaa poistaa hänestä. -- "Minä olen ajatellut varsin vakavasti tätä ja olen varma rohkeudestani, sillä omatuntoni sanoo minun tekevän oikein. Salli minun puhua hänen kanssaan huomenna -- ja sinun läsnäollessasi, Marian. Minä en sano mitään, mikä on väärin, mitään, jota sinun tai minun tarvitsee hävetä -- mutta, oi, kuinka minä tunnen itseni levolliseksi päästyäni vapaaksi tästä salaamisesta! Jos vain minä tunnen, ett'en minä puoleltani joudu syypääksi mihinkään petollisuuteen, ja jos hän on vain kuullut, mitä minä tahdon sanoa, niin menetelköön hän sitten minua kohtaan, miten häntä miellyttää."

Hän huokasi ja nojasi taaskin minun rintaani vasten Synkät aavistukset, millainen tämän kaiken loppu tulisi olemaan, painoivat minun sieluani, mutta vieläkin yhä epäröivänä, kuten viime päivinä olin ollut, sanoin minä hänelle tahtovani tehdä hänen toivomuksensa mukaan. Hän kiitti minua, ja me aloimme kohta puhua muista asioista.

Hän tuli alas päivälliselle ja oli silloin vapaampi ja esiintyi enemmän entisenlaisenansa sir Percivalia kohtaan, kuin minä olin nähnyt hänen tekevän pitkään aikaan. Illalla meni hän pianon luo ja soitti jotain nykyaikaisia, loistavia, pintapuolisia kappaleita. Mozartin vanhoja rakastettavia säveliä, joista Hartright-raukka piti niin paljon, ei hän soita enää koskaan Hartrightin menon jälkeen. Sitä nuottikirjaa ei ole enää nuottitelineellä. Hän on itse ottanut pois sen, ett'ei kukaan hakisi sitä ja pyytäisi häntä soittamaan.

Minä en ollut tilaisuudessa huomaamaan, kuinka se päätös, josta hän aamulla oli puhunut, olisi muuttunut, ennenkun hän sanoi sir Percivalille hyvää yötä -- minä kuulin silloin hänen omista sanoistaan, että se oli muuttumaton. Hän sanoi aivan levollisesti toivovansa saada puhua hänen kanssaan aamiaisen jälkeen seuraavana päivänä ja että sir Percival silloin tapaisi hänet minun kanssani hänen huoneessaan. Hänen tätä sanoessaan muuttui väri sir Percivalin kasvoilla, ja minä tunsin hänen kätensä vapisevan hieman, kun hän heti sen jälkeen toivotti minulle hyvää yötä. Seuraava aamu ratkaisi hänen kohtalonsa, ja minä näin, että hän itse tunsi tämän.