Part 1

VALKOPUKUINEN NAINEN I

Romaani

Kirj.

WILKIE COLLINS

Suomentanut Aukusti Airanne

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1908.

SISÄLLYS:

_Wilkie Collins_, elämäkerrallinen esitys.

Piirustuksen opettaja _Walter Hartrightin_ Clements-Innistä, alkama kertomus. Luvut I-XV.

Kertomusta jatkaa _Wincent Gilmore_, asianajaja Chancery-Lanesta. Luvut I-IV.

_Maria Halcomben_ jatkama kertomus. Otteita hänen päiväkirjastaan. Luvut I-XII.

Wilkie Collins.

Etevän, omintakeisen kirjailijan työ tavallisesti luo "koulun", sarjan oppilaita, jotka häntä esikuvanaan käyttäen koettavat oman kykynsä ja luonteensa mukaisesti edelleen kehittää sellaisia ansioita joiden avulla mestari on kohonnut suuruuteen ja suosioon. Mutta ainoastaan nerot onnistuvat, ja tämä onnistuminen merkitsee sitä, että he saavat jotakin itsenäistä aikaan eivätkä antaudu kenenkään jäljittelijöiksi, joskin ottavat vaikutelmia muualta ja käyttävät hyväkseen jo saavutettuja ennätyksiä. Tuollaiset "koulut" siten ovat vain vaillinaista heijastusta menneestä loisteesta; ne eivät pysty yhtenä kokonaisuutena kuvastamaan esikuvansa eri puolia, vaan ovat joko värittömien, laimeitten mukailujen tuottajia tahi kykenevät ainoastaan joitakuita erillisiä piirteitä taidokkaasti tavottelemaan.

Rappiolle joutuneena kirjallisen tuotannon haarana saa nykyhetken jännityskertomus ankaraa arvostelua osakseen. Ihan viime vuosina on tämä ala saanut suunnattoman määrän työskentelijöitä, esittämään salaperäisiä tapauksia, joiden eriskummaisen vyyhdin tekijä tavallisesti jättää salapoliisin selvitettäväksi, valiten ne silloin tietysti rikoksien maailmasta. Valitettavasti on tämä kirjallisuuden ala tuottoisa sekä kirjailijoille että kustantajille; menekki on hyvä, yleisö ilmeisesti kaipaa sellaista ajankulua. Satumme vain olemaan sellaisessa ajankäänteessä, joka edustaa heikkoa "koulua", vähäkykyistä jäljittelijäsarjaa alalla jolla mennyt sukupolvi loi parempaa. Edellisen ajan ennätyksiä ovat nämä sepittelijät pukeneet nykyhetken muotoon, ja senvuoksi on kilpatanner heidän, vaikka he kaikessa muussa ovatkin esikuvistaan jäljessä. Nykyisen ajan teknilliset kehitykset -- puhelin, sähkölennätin, hyry, "langaton" j.n.e. -- sekä sähkön aikakauteen kuuluva kiireisyys, joka vaatii lyhytsanaista kerrontaa, ne tekevät mahdolliseksi, että suuretkin nimet unohtuvat sellaiselta kaudelta, joka keksintöjen kautta on jäänyt kauvas taakse, kun on kysymyksessä sellainen kirjallisuuden haara, joka juuri näitä tarvitsee, välineikseen.

Yleisenä heikkoutena parhaassakin jännistyskirjallisuudessa nykyaikana on luonnekuvauksen puute. Paino annetaan pelkille tapauksille, eipä suuria välitetä edes koossapitävästä juonesta. Tämä kirjallisen tuotannon haara on siten siirtynyt kirjallisen arvostelun ulkopuolelle, vajonnut arvottomaksi ajantappajaksi, joka ei esitä eläviä yksilöitä eikä siis kuvasta ehtymättömän kirjavana vilisevää ihmiselämää, vaan yhä uudestaan ja uudestaan kertailee kaavamaisen sarjan selkkauksia, joissa henkilöitä käytellään elottomina marionetteina. Että tällainen kirjallista makua kuolettava sepittely on pahaksi, sitä ei käy kieltäminen. Mutta ainoana parannuskeinona tietysti saattaa olla vain tarjota yleisölle sellaista jännityslukemista, jolla on todellista kirjallista arvoa, joskin se samalla täyttää ne vaatimukset mitä meidän aikamme yleisö mieltäkiinnittävältä ajankululta odottaa. Tehtävä ei ole helppo. Uusimmissa kirjailijoissa ei moista mestaria löydy.

_Wilkie Collinsin_ esittäminen suomalaiselle lukijalle johtuu siitä vakaumuksesta, että jännittävää lukemista ajankulukseen kaipaava yleisö osaa sellaisessa arvostaa sille harvinaista ominaisuutta, kirjallista ansiokkuutta. Collins ei ainoastaan ole niitä harvoja menneen polven kirjailijoita, joiden jännistyskertomukset eivät kerrontatavan suppeutumisen ja teknillisten suurkeksintöjen kautta ole vanhentuneet, vaan hän on varsinaisesti tämän kertomuslajin _luoja_. Ja kuten jäljittelijät aina ovat laimeampia ja vain muutamia piirteitä esikuvastaan perineitä, siten Collinsin tuotteissa yhdistyy kaikki se, mikä todellisuudessa on hyvälle jännittävälle lukemiselle oleellista. Eihän arvostelukykyisen lukijan mieltä kykene viehättämään yksistään tapauksien liuta, olkoot kuinkakin eriskummallisia; mutta tämä on nykyhetken useimpien salapoliisia ja muiden jännitysjuttujen ainoana sisältönä. Askel eteenpäin on jo se, että tapaukset liittyvät luontevasti yhteen ja että ne myöskin kykenevät herättämään hetkellistäkään todellisuuden tunnelmaa. Mutta oikeata elävyyttä ja mielenkiintoa saa kuvaus vasta sitte, kun se kykenee elävöitsemään henkilöt tarkalla sielutieteellisellä havaintokyvyllä ja johdonmukaisella luonnekuvailulla, sekä saamaan taiteellisen tyylin. Nämä ansiot ovat Collinsilla, ja vielä lisäksi se, että hän kertomustensa pohjaksi asettaa ongelmia, sielutieteellisiä tutkimuksia, yhteiskunnallisia kysymyksiä, jotka niille antavat aatteellista merkitystä.

Collins on työllänsä osottanut, että kirjallisuuden halvinkin muoto on jalostettavissa. Hän kuuluukin merkilliseen aikakauteen, joka kohotti lukuisia kirjallisuuden ja taiteen muotoja suurimpaan kukoistukseen mitä mennyt vuosisata tuntee. Valitsemansa alan vuoksi hän tietysti on tuon jakson vähimmän huomattuja miehiä. Silti hän on suuren yleisön suosikki; hänen teoksiaan leviää suunnattomina painoksina, ja kun nyt jännityskertomus on päässyt erityiseen vauhtiin, on hänenkin merkityksensä silmäänpistävämpi.

Yhdeksännentoista vuosisadan viides kymmen oli Englannin sivistys-elämässä mitä äkillisimmän loistokauden alkuna. Monilla aloilla syntyi ihan yksiin aikoihin suuri herätys, nousi neroja, jotka voimakkaalla omintakeisuudella loivat kehitykselle uusia uria. Huomattavin oli prerafaelilaisen liikkeen syntyminen maalaustaiteessa ja romaanikirjallisuuden elpyminen muutamien mestarikertojain käsissä vielä tähän päivään asti koko brittiläistä kirjatuotantoa vallitsevaksi muodoksi.

Tähän henkisten voimien vilkkaimpaan kukoistusaikaan sattuu William Wilkie Collinsin nuoruus. Syntyneenä tammik. 8 p. 1824 Lontoossa hänen ensimäiset kirjalliset vaikutelmansa ovat ajalta, jolloin _Lytton-Bulwer_ parhaillaan kiehtoi mieliä romanttisilla rikollissankareillaan ja _Charles Dickens_ alotti kansallisten porvariromaaniensa sarjan "Pickwick-klubin papereilla". Collinsilla oli kaikki edellytykset päästä aikansa suurkirjailijain riviin, jotka -- - omituista kyllä -- olivat melkein järjestään samalla taiteilijoita ja sen vuoksi oivallisia vaikuttavien kohtausten tyylittelijöitä. Hänen isänsä oli taidemaalari William Collins (1788--1847), nuorempi veli oli samalle alalle antautunut Charles Allston Collins, ja kasteessa hän sai nimensä isänsä läheisimmän ystävän, kuuluisan laatumaalaaja Sir David Wilkien kunniaksi. Hän oli siten taiteilijaverta, ja sai kasvatuksensa taiteellisessa ympäristössä, kaikin puolin kuin oli laita Englannin nykyisen suurimman kertojan Rudyard Kiplingin. 15-vuotiaana hän pääsi vanhempainsa kanssa pariksi vuodeksi taiteen kotimaahan Italiaan ja sai Roomasta puitteet ensimäiselle kirjalliselle yritykselleen. Nuoruuden kasvatus oli siten omiaan taiteellisen kirjailijan uralle.

Toiselle häntä sentään aiottiin. V. 1841 isä pani hänet oppiin Antropus & C:on teeliikkeeseen, viiden vuoden sopimuksen solmien ja Collins sai siten tuntea samaa hengettömän työn katkeruutta kuin aikaisemmin Dickens. Mutta hänkin oli kiihkeä kirjallisiin harrastuksiin, ja erittäin vaikutti häneen alussa Lytton Bulwer, jonka tyyliin hän sepitti ensimäisen kirjallisen yrityksensä "Antoninan". Tämän sai isä käsikirjotuksena lukeakseen, ja hän tajusi sen oivallisuuden niin hyvin, että paikalla toimitti poikansa vapaaksi ja lueskelemaan lakitiedettä. Itse hän heti jälkeenpäin kuoli, ja Wilkien ensimäiseksi julkaistuna teoksena ilmestyi v. 1848 laaja kaksi-osainen isän elämäkerta, saavuttaen vilkkaalla, vapaalla esitystavallaan suurta huomiota. Välillä hän työskenteli taidemaalarinakin, esittäen akatemian näyttelyssä taulun samana vuonna (1849), jona prerafaelilainen maalaaja-veljeskunta saneli suurta myrskyä herättävät opinkappaleensa. Mutta kun hän seuraavana vuonna sai tavatonta kiittelyä "Antoninan" julkaistuansa ja pian jälkeenpäin joutui Dickensin pariin, teki hän lopullisen päätöksen antautua vakinaiseksi kirjailijaksi.

Dickens oli jo päässyt siihen johtavaan asemaan, joka hänellä neljännesvuosisadan ajan oli maansa kirjallisuudessa tänä neroista rikkaana kautena. Toimittamiinsa novellilehtiin hän keräsi vakinaisen avustajapiirin, jossa Collins oli hänen oikeana kätenään. Molemmilla oli yhteistä romaanin käsittäminen kirjoitettuna draamana selväjakoisine kohtauksineen ja vaikuttavine luonnepiirroksineen, mutta kun Dickensiä eniten viehätti pelkkä keinokasten juonien kehittely eriskummallisten luonnetyyppien ja liikuttavien tunnekoskettelujen kehykseksi, tahtoi Collins luoda kasvattavaa romaanikirjallisuutta kuten ylempänä on mainittu, silti käytellen aiheitaan merkillisyyksien romanttisessa maailmassa. Hyvin he siten täydensivät toisiaan.

Aluksi ilmestyi Collinsin kynästä useita pienempiä yrityksiä, joista draama "Jäätyneellä syvyydellä" ja novelli "Sisar Rosa" ovat suomennetutkin. Ne saivat runsaasti lukijoita, mutta vasta kun hänen pääteoksensa _"Valkopukuinen nainen"_ v. 1860 ilmestyi jatkuvana Dickensin silloisessa novellilehdessä nimeltä "All the Year Round" vallotti Collins varsinaisesti yleisön. "Valkopukuinen nainen" on epäilemättä Collinsin paras teos. "Syöstyinä salaperäisyyteen ennen ensimäisen luvun loppua, me pysymme epätietoisen jännityksen tenhossa melkein viimeiselle sivulle asti", lausuu vakava historioitsija William Francis Collier siitä. Ylipainoksena se ilmestyi Barry Cornwallille omistettuna ja meni kuudessa kuukaudessa seitsemänä painoksena kaupaksi, heti ilmestyäkseen useimmille sivistyskielille käännettynä. "Valkopukuinen nainen" on jännistysromaaniemme suuri esikuva, kuten varsinaisten pikku rikosjuttujen "Naisen haamu" tahi salapoliisikertomusten "John Jagon henki", mainitaksemme loputkin Collinsin suomennetuista pikku kyhäyksistä.

Olisi hukattua vaivaa luetella Collinsin tuotteliaan kynän lukuisia tuotteita. Riittää mainita muutamat "Valkopukuisen naisen" jälkeen huomattavimmat. "Kuollut salaisuus" (1857) on tutkielma sokeudesta. "Armadale" (1866) ja "Kainin perintö" (1888) käsittelevät kumpikin perinnöllisyyskysymystä. "Kuukivi" (1868) on "Valkopukuisen naisen" rinnalla hänen toinen pääteoksensa; kallis-arvoisen timantin ihmeellinen katoaminen on juonena ja sielullinen toiminta huumaavan lääkkeen vaikutuksen alaisena tekijän varsinainen ratkaistava. "Mies ja vaimo" (1870) kohdistuu sitä suunnatonta ihailua vastaan, jolla Englannissa voimailua harrastetaan. "Kaksi kohtaloa" (1876) käsittelee telepatiaa -- ajatustensiirtoa -- harvinaisella sukkeluudella ja on hänen myöhemmistä teoksistaan paras. Hänen yhteistyönsä Dickensin kanssa, novelli "Ilman menestystä", on suomennettu.

V. 1873--4 Collins Dickensin esimerkkiä seuraten teki laajan luentomatkan Yhdysvalloissa, lausuen kappaleita teoksistansa. Sieltä palattuansa hän vietti lopun ikäänsä suuressa yksinäisyydessä, miltei erakkona. Jo nuorelta ijältänsä kivulloisena hän joutui unettomien öiden lieventämiseen käyttämään opiumia, vaipui synkkämielisyyteen ja äreyteen ja piti yhteyttä muun maailman kanssa vain parin prerafaelilaisen nuoruuden-ystävänsä kautta. Hän kuoli v. 1889.

Olemme Collinsin teoksien ansioina maininneet tarkan luonnekuvauksen, aatteellisen pohjan ja todellisuudentunnetta luovan tyylin -- todella ansioita, joiden rinnalla tavattoman taidokkaasti punottu jännittävä juoni on pelkkänä lisänä, kuten dramaattisen voimakkaiden kohtaustenkin sommittelu. Tämä todellisuutta uhkuva tyyli on Collinsin teoksissa mestarillinen, ja sen avulla hän suurimmatkin eriskummallisuudet loihtii niin eloisiksi eteemme, ettei lukijassa ennätä nousta epäilyksiä. Sitä saavuttaakseen hän, kuten esim. ranskalainen romantikko Prosper Mérimée, hyvin suuressa määrin käyttää teoksessa esiintyviä henkilöitä kertojina, terävällä sielullisella analyysillä jäljitellen kunkin luonteelle ja asemalle ominaisia muotoja; selostuksia, kirjeitä, päiväkirja-otteita esiintyy suunnatonta vaihtelua luovina apukeinoina. Kaikella tällä Collins saavuttaa sen, mikä muille on mahdotonta: että hänen tuotantonsa vielä on oleellisissa piirteissään vanhentumaton, ja että hänen nykyiselle aikakaudelle kovin laajat teoksensa ilmestyvät suurissa sivistysmaissa yhä uusina painoksina.

Kun Collinsin todellisiin ansioihin liittyy se seikka, että hän on merkkimiehiä sellaiselta kirjallisuuden kaudelta, johon paljon nykyisestä tuotannosta nojautuu, niin on todellakin aika saada suomeksikin hänen pääteoksensa, näytteenä siitä miten n.s. jännittävää romaania parhaiten on käsiteltävä. "Valkopukuinen nainen" on meillä uutuus joka varmaankin saavuttaa paljon mielenkiintoa ja suosiota. Sen selostus jääköön lukijan omaksi tehtäväksi; muutamalla sanalla olemme vain johdatukseksi viitanneet tekijän asemaan maailmankirjallisuudessa.

VALKOPUKUINEN NAINEN

I:NEN OSA

Piirustuksenopettaja Walter Hartrightin, Clements-Innistä, alkama kertomus.

I.

Tämä kertomus esittää, mitä naisen kärsivällisyys voi sietää ja mitä miehen kestävyys voi voittaa.

Jos lain temput voisivat varmasti selvittää jokaisen epäillyn tapauksen ja suorittaa oikeudenkäynnin vain kohtuullisesti käyttäen avukseen kullan kurjaa voimaa, niin olisivat kenties ne tapahtumat, jotka nyt täyttävät nämä sivut, saaneet osansa yleisön huomiosta tuomioistuimen edessä.

Mutta vielä on laki muutamissa, välttämättömissä tapauksissa lihavan kukkaron etukäteen palkkaama palvelija, ja siksi esitetään tämä kertomus ensi kerran tässä kirjassa. Samalla tavoin kuin tuomari muutoin olisi kuullut sen, tulee lukijankin kuulla. Ei mitään painavampaa asianlaitaa alusta loppuun esitetä vain kuuleman mukaan. Kun näiden alkusanain kirjoittaja -- Walter Hartright on hänen nimensä -- itse on ottanut läheisesti ja vaikuttavasti osaa tapauksien kulkuun, niin kuvaakin hän ne. Mutta kun hänen oma kokemuksensa loppuu, väistyy hän kertojan paikalta, ja toiset henkilöt, jotka voivat esittää tapahtumat oman kokemuksensa nojalla yhtä varmasti ja epäämättömästi kuin hän, lähtevät jatkamaan siitä kohdasta, johon hän on päättänyt.

Näin ollen kuvaa useampi kynä sen tapahtuman, jota me nyt käymme lukijalle esittämään, kuten lainrikoksenkin oikeudessa esittää useampi kuin yksi todistaja -- samassa tarkoituksessa molemmissa tapauksissa: kuvata nimittäin asiaa selvimmässä ja puolueettomimmassa muodossaan ja esittää sarja yhteenkuuluvia tapauksia antamalla niiden henkilöiden, jotka ovat ottaneet tehokkainta osaa niihin, kunkin ajankohdassaan sana sanaltaan selitellä kokemuksiaan.

Kuunnelkaamme siis ensiksi Walter Hartrightia, 28-vuotiasta piirustuksenopettajaa.

II.

Oli heinäkuun viimeinen päivä. Pitkä, kuuma kesä läheni loppuaan, ja me Lontoon kaduilla kulkevat, väsyneet pyhiinvaeltajat aloimme kaivata pilven varjostamia viljaketoja ja merenrannalla puhaltavia syksyn raikkaita tuulia.

Mitä minuun itseeni tulee, niin oli, sanoakseni totuuden, näännyttävän lämmin kesä voivuttanut terveyteni, iloisen luonteeni ja -- suoraan sanoen -- kukkaronikin. Minä en ollut edellisenä vuotena hoitanut talouttani niin viisaasti, kuin minun olisi pitänyt hankkimiini tuloihin nähden tehdä, ja tämä tuhlaavaisuus pakotti minut säästäväisyyden vuoksi viettämään syksyä osaksi äitini pikku kodissa Hampsteadissa, osaksi omissa huoneissani kaupungissa.

Minä muistan aivan hyvin, että ilta oli aivan tyyni ja pilvinen. Lontoon yli lepäävä ilma oli raskaampi kuin koskaan ennen; sorina ja liike kaduilla kaikui yhä heikommin ja kauempaa. Minusta tuntui kuin elämän tykintä minussa ja Cityssä, tässä suurkaupungin sydämmessä, yhdessä laskeutuisi yhä enemmän, heikkenisi heikkenemistään mailleen menevän auringon kanssa. Minä heitin pois kirjan, jota minä olin lukenut, tai pikemmin jonka yli olin uneksinut, ja läksin huoneistani saadakseni hengittää hieman etukaupunkien vilppaampaa iltailmaa. Oli yksi niistä kahdesta illasta viikossa, jotka minä tapani mukaan vietin yhdessä äitini ja sisareni kanssa. Minä suuntasin siis askeleeni pohjoiseen, Hampsteadia kohden.

Ne tapaukset, joita nyt käyn kertomaan, pakottavat minun mainitsemaan, että isäni oli jo ollut kuollut useita vuosia siihen aikaan, jota nyt kuvaan, ja että sisareni Sarah ja minä olimme ainoat elossaolevat viidestä sisaruksesta. Isänikin oli ollut piirustuksenopettaja. Uutteraan työskenneltyään oli hänellä ollut runsas menestys ammatissaan, ja hänen hellä huolenpitonsa niiden tulevaisuudesta, joiden menestys riippui hänen ahkeruudestaan, oli saattanut hänen vakuuttamaan henkensä paljon suuremmalla osalla tulojaan, kuin useimmat ihmiset katsovat välttämättömäksi sellaiseen tarkoitukseen. Kiitos olkoon hänen ihmeteltävän huolenpitonsa ja itseuhraavaisuutensa, jäivät äitini ja sisareni hänen kuoltuaan yhtä riippumattomaan asemaan kuin hänen eläessäänkin. Minä sain monta hänen oppilastaan hänen jälkeensä, ja minulla oli täysi syy olla tyytyväinen siihen tulevaisuuteen, joka näytti odottavan minua urani alussa.

Illan viimeinen valo värähteli vielä kedon korkeimmilla töyräillä, ja suunnaton Lontoo oli kuin vaipunut mustaan kuiluun, jossa se siinsi kaukana, yön varjoihin verhottuna, kun minä seisoin äitini asunnon edessä. Tuskin olin minä vetänyt soittokellonnauhasta, kun jo ovi kiivaasti ponnahti auki, ja minun arvoisa italialainen ystäväni, professori Pesca, näyttäytyi palvelustytön asemesta; hän töytäsi ilosesti ulos kohdatakseen minua ja hujautti kovin muukalaisen mukailun englantilaisesta hurraa-huudosta.

Hänen itsensä vuoksi ja - minun täytyy lisätä -- minunkin vuokseni ansaitsee professori tulla perinpohjaisemmin esitetyksi. Tapaukset ovat tehneet hänet ensiaiheeksi siihen, että minä jouduin sekautumaan siihen perhejuttuun, jota tämän kirjan tarkoitus on kertoa.

Olin tutustunut italialaiseen ystävääni tapaamalla hänet muutamissa huomattavissa kodeissa, joissa hän opetti äidinkieltään ja minä piirustusta. Kaikkiaan tiesin minä hänen elämänsä historiasta, että hän oli ennen ollut professorina Paduan yliopistossa, että hän oli poistunut Italiasta valtiollisista syistä, joiden lähempää laatua hän ehdottomasti kieltäysi kertomasta kellekään ihmiselle, ja että hän nyt, jo useita vuosia sitten, oli ollut Lontoossa arvossapidettynä kieltenopettajana.

Olematta oikeastaan kääpiö -- sillä hän oli kiireestä kantapäähän varsin täydellisesti kehittynyt -- oli Pesca luullakseni pienin ihminen, jonka koskaan olen nähnyt, lukuunottamatta sellaisia, joita rahasta näytellään. Jo ulkomuodoltaankin tavattomana herätti hän vielä enemmän ihmisten huomiota luonteensa hyvillä ominaisuuksilla. Hänen vallitsevana ajatuksenaan näytti olevan, että hänen tuli osoittaa kiitollisuutta sille maalle, joka oli suonut hänelle pakopaikan ja mahdollisuuden tulla toimeen, pyrkimällä äärimmäisyyteen asti täydelliseksi englantilaiseksi. Tyytymättä osoittamaan kansallemme tarpeellista huomiota kuljettamalla aina mukanaan sateenvarjoa sekä käyttämällä sääryksiä ja valkosta hattua halusi hän olla englantilainen niin huvituksissa ja elämäntavoissa kuin ulkonäössäkin. Kun hän huomasi meidän kansakuntamme erikoisesti harrastavan vahvistavia ruumiinharjoituksia, otti tuo pieni mies sydämmensä viattomuudessa ollenkaan valmistaumatta osaa kaikkiin meidän englantilaisiin metsästyksiimme ja huveihimme, missä vain sai tilaisuutta siihen, lujasti vakuutettuna voivansa omata meidän taitavuutemme ja kestäväisyytemme kansallisissa urheiluissa yhtä helposti, kuin hän oli omannut meidän kansalliset sääryksemme ja valkosen hattumme.

Olin nähnyt hänen panevan sokeasti henkensä vaaraan ketunmetsästyksellä ja pallopelissä; kohta sen jälkeen näin minä hänen yhtä sokeasti heittäytyvän hengenvaaraan uintiretkillä Brightonin luona.

Me olimme sattumalta tavanneet toisemme siellä ja olimme yhdessä kylpemässä. Jos me olisimme puuhanneet jossakin huvissa, joka oli erikoinen meidän kansakunnallemme, olisin minä luonnollisesti huolellisemmin tarkannut Pescaa, mutta kun muiden maiden asukkaat tavallisesti ovat yhtä taitavia varomaan itseään vedessä kuin me englantilaisetkin, niin ei koskaan pälkähtänyt päähäni, että uimataitokin oli niiden miehuullisten harjotusten luettelossa, joita professori uskoi voivansa suorittaa omin neuvoin. Heti sen jälkeen kuin me olimme lähteneet rannasta, huomasin minä, ett'ei ystäväni ollutkaan matkassa, ja käännyin katsomaan, mihin hän oli puikahtanut. Kauhukseni ja hämmästyksekseni en minä nähnyt itseni ja maan välissä mitään muuta valkoista kuin kaksi pientä käsivartta, jotka hosuivat muutamia hetkisiä veden pinnalla ja sitten katosivat näkyvistäni. Kun minä sukelsin hänen peräänsä, makasi tuo pieni miesraukka aivan liikkumattomana, kokoonkyyristyneenä merenpohjassa liuskakivipaasien muodostamassa syvennyksessä ja näytti entistäänkin pienemmältä. Niinä muutamina minuutteina, jotka kuluivat, ennenkuin minä ehdin viedä hänet rantaan, piristyi hän ja nousi portaita ylös minun auttaessani. Heti kun hän taas tuli tajuihinsa, valtasi hänet merkillinen harhaluulonsa uimataidosta. Niin pian kun hän kylliksi oli lakannut loukuttamasta leukojansa voidakseen puhua, hymyili hän väsyneesti ja lausui, että hän luuli saaneensa suonenvedon vedessä ollessaan.

Mutta hänen toivuttuansa täysin ja seisoessamme yhdessä rannalla mursi hänen lämmin, etelämaalainen luonteensa kaikki teennäiset englantilaiset siteet silmänräpäyksessä. Hän vakuutti minulle mitä innokkaimmin kiitollisuuttaan -- huudahti ihastuneena liioitellulla, italialaisella tavallaan, että minä tästä lähtien saisin määrätä hänen elämästään -- ja selitti, ett'ei hän koskaan voisi tuntea itseänsä onnelliseksi, ennenkuin hän puolestaan olisi ollut tilaisuudessa osoittamaan kiitollisuuttaan minulle jollakin palveluksella, jota minä voisin muistella koko elämäni ajan.

Minä koetin parhaani mukaan hillitä hänen kyyneliään ja vakuutuksiaan kääntämällä koko seikkailun leikiksi ja uskoin lopulta onnistuneeni jossakin määrin vähentämään Pescan liioteltua kiintymyksen tunnetta minuun. Vähän uskoin minä silloin -- vähän voin minä ajatella sittemmin, kun meidän hupaisa loma-aikamme oli lopussa -- että se tilaisuus palvella minua, jota kiitollinen seuraajani niin hartaasti odotti, pian tulisi; että hän tekemällä tämän palveluksen, johtaisi koko minun elämäntehtäväni uudelle uralle, vieläpä samalla laittaisi niin, että minä tuskin enää olisin sama ihminen kuin ennen.

Ja kumminkin tapahtui niin. Jollen minä olisi sukeltanut professori Pescan perästä sinne, missä hän merenpohjassa lojui liuskakivivuoteellaan, en minä totta tosiaan koskaan olisi joutunut osalliseksi siihen tapaukseen, jonka nämä lehdet sisältävät, -- minä en silloin kenties koskaan olisi kuullut mainittavan edes sen naisen nimeäkään, joka on elänyt kaikissa minun ajatuksissani, joka on vallannut koko minun sieluni, ja tullut siksi voimaksi, joka nyt johtaa tässä elämässä minun kohtaloitani.

III.

Pescan kasvojen ilme ja käytös sinä iltana, jolloin me tapasimme toisemme äitini oven edessä, ilmoittivat minulle heti, että jotakin merkillistä oli tapahtunut. Oli kumminkin aivan turhaa nyt heti toivoa selitystä. Minä voin vain aavistaa hänen vetäessään minua molemmista käsistä sisään, että hän, tuntien minun tapani, oli saapunut tänne varmasti tavatakseen minua tänä iltana ja että hänellä oli minulle ilmoitettavana joitakin asioita, jotka erikoisesti miellyttäisivät minua.