Part 9

Tähän asti ei Annasta ollut ollut lainkaan vaikeaa pitää syntymäpäivälupaustaan aina iloisena olemisesta. Mennyt kesä oli hänellä muistossa ikäänkuin yksi ainoa valoisa päivä, ja sydämessään hän kiitti Jumalaa siitä. Tosin oli hänen joskus vallannut selittämätön surumielisyys, mutta siinäkin oli ollut enemmän nautintoa kuin tuskaa. Toisinaan oli sattunut, että häneen oli ikäänkuin pistänyt, kun Allan oli leikkinyt ja hassutellut muiden kanssa ja näyttänyt unohtavan hänet. Mutta se oli ollut ohimenevää. Allanin oli tarvinnut vain katsoa häneen hymyilevine silmineen tai sanoa hänelle jotakin pirteään tapaansa, niin Anna oli heti tullut iloiseksi jälleen.

Oli vielä muuan seikka, joka teki Annan onnelliseksi. Lucia-täti oli ollut niin erikoisen herttainen häntä kohtaan, ja nyt syksyllä Anna tunsi ikäänkuin suhde olisi kehittymässä todelliseksi ystävyydeksi. Hän tunsi suloista kaihoa saada uskoa salaisuutensa Lucia-tädille, mutta ujous ehkäisi häntä. Sitäpaitsi hän tuskin vielä oli tunnustanut itselleenkään sitä, mikä hänellä oli uskottavana.

Anna ja Gerda olivat keväällä lopettaneet koulukurssin ja opiskelivat nyt vain kieliä ja musiikkia Lucian johdolla.

Anna nautti erikoisesti musiikkitunneista, sillä silloin hän oli yksin Lucia-tädin kanssa pianonurkkauksessa Borgin suuressa salissa. Puoli tuntia hän soitti, toinen puoli omistettiin laululle.

-- Sinun makusi on muuttunut viime aikoina. Ennen halusit laulaa vain hengellisiä lauluja, sanoi Lucia eräänä päivänä, kun Anna oli harjoitellut iloista kevätlaulua.

-- On yksipuolista laulaa vain yhtä lajia, vastasi Anna näyttäen ikäänkuin haluavan lisätä jotakin, mutta ei uskaltanut tuoda sitä kuitenkaan esille.

-- Mitenkä olet tullut siitä selville? kysyi Lucia auttaakseen häntä eteenpäin.

-- Allan on sanonut. Hän pitää iloisista lauluista.

Lucia oli tuokion vaiti.

-- Laulatko hänelle joskus?

-- En, en juuri, vastasi Anna ujoillen, mutta täynnä halua sanoa enemmän.

-- Et juuri? toisti Lucia kysyvästi ja hymyili hänelle.

-- Niin, tarkoitan... kun leikimme tanssileikkejä toisinaan... me kaikki... tahtoi hän mieluimmin minut, sanoi hän, senvuoksi että hän mielellään kuuli minun ääntäni.

Hyväilevin liikkein oli Anna tämän luottamuksen ilmaisun alussa langennut polvilleen ja painautunut lähelle Luciaa, joka heti oli kietonut käsivartensa hänen ympärilleen myötämielisen sydämellisesti.

-- Kerran hän sanoi, jatkoi Anna, että siinä hänellä oli ainoa mahdollinen tilaisuus saada kuulla minun laulavan muitakin lauluja kuin virsiä.

-- Milloin sitten lauloit hänelle virsiä? kysyi Lucia silittäen keveästi nuoren tytön punastuvaa poskea.

Anna piti silmät alasluotuina, mutta vapisi ihastuksesta, kun sai puhua siitä, mikä täytti hänen sydämensä autuudella.

-- Kirkossa. Hän sanoi aina veisattaessa kuuntelevansa minun ääntäni.

Anna vaikeni epäröiden, mutta sitten tuli vielä hiljaisemmalla äänellä:

-- Hän sanoi menevänsäkin senvuoksi kirkkoon.

-- Kas sitä!

Anna katsoi ylös silmissä liikuttavaa vakavuutta.

-- Täti ymmärtää, että kun minun ääneni voi vetää hänet _sinne_, niin tahdon tietysti tehdä kaikkeni, että... että hän pitäisi siitä niin paljon kuin mahdollista. Senvuoksi tahdon laulaa iloisiakin lauluja ja kansanlauluja ja sellaista, mistä hän pitää.

Hän puhui hiljaa, ja puna liekehti hänen poskillaan. Hän oli liikutettu ja onnellinen saadessaan kertoa tämän.

Lucia ymmärsi, että koko tuo pieni, lämmin, viaton sydän oli kiintynyt Allaniin, mutta ei vielä itse ollut tietoinen muista pyyteistä kuin siitä, että saisi tehdä hänelle hyvää ja vetää häntä Jumalan luo.

-- Tietääkö täti, miksi hän sanoo minua? kysyi Anna kätkien päänsä Lucian olkaa vasten.

-- En?

-- Hän sanoo minua Valkoliljaksi. Täti ymmärtää, että _en ole_ ensinkään sellainen enkä ollenkaan luule hänen pitävän minua sellaisena. Mutta se osoittaa vain, minkälaisen hän tahtoisi minun olevan. Ymmärtääkö täti?

-- Ymmärrän kyllä, Valkolilja!

Anna katsoi ylös, kietoi molemmat käsivartensa Lucian kaulan ympäri ja suuteli häntä.

-- Niin, tätikin saa sanoa minua siksi. Te molemmat, joista pidän niin äärettömän paljon! Kun te tahdotte, että minä olisin sellainen, niin se on auttava minua.

Vaikka Lucia ei osoittanut olevansa eikä tahtonut olla huolestunut, tunsi hän kuitenkin olevansa sellainen. Hänen kävi sääli tuota luottavaista, antautuvaa pikku olentoa, joka empimättä antoi koko sydämensä vakavasti sellaiselle, joka ehkä antoi omansa vain leikillä! Sillä Lucia ei ollut ensinkään varma Allanista. Mutta mitäpä hän voi, tehdä? Eihän hän hennonut varoittaa Annaa ja siten kylvää epäluuloa tuohon luottavaan mieleen. Eikä sellainen varoitus mitään merkitsisikään. Hän ei voinut tehdä tyhjäksi sitä, mikä jo oli tapahtunut.

Annan neitseellinen sydän oli paratiisi, joka kukki Allanille. Jos tämä oli sen arvoinen, niin hän huomaisi sen ja panisi sille arvon, se voittaisi hänet ja hän tulisi sen onnelliseksi omistajaksi. Ellei hän ollut sen arvoinen -- niin hän itse hävittäköön liljatarhansa.

Valkolilja! Oli hyvän merkki, että Allan oli löytänyt sattuvan nimityksen pikku ystävälleen, sillä sehän osoitti, että hän käsitti Annan oikein. Mutta toinen seikka oli, pyysikö hän liljan puhtautta. Vaistomainen tunne sanoi Lucialle, että hän pian kyllääntyisi siihen, jos hän tulisi jokapäiväiseen ja alinomaiseen kosketukseen sen kanssa.

Tämä tunne pidätti häntä antamasta yllykettä rakkaudelle, jota hän katsoi niin lämpimin ja surumielisin osanotoin.

Sentähden hän ei varoittanut eikä kehoittanut vaan ainoastaan otti vastaan luottamuksen, joka hänelle annettiin ja kätki sen ystävyytensä lämpöön. Sillä Anna kävi hänelle näinä syyskuukausina sydämellisen rakkaaksi herättäen hänessä jonkinlaisen kunnioituksen ohella suojelevan hellyyden tunteen. Vaikka hän ei enää puhutellut Annaa Allanin antamalla nimellä, ajatteli hän aina häntä Valkoliljana.

27.

-- Mitä aiotte tehdä Unolle?

-- Mitäkö aion tehdä hänelle?

Lucia katsoi hämmästyneenä Allan Bentickiin ja ihmetteli tuota hänen eloisissa kasvoissaan asuvaa jäykkää piirrettä.

-- Niin?

Lucia nosti hieman leukaansa ikäänkuin olisi ajatellut, että Allan sekaantuu siihen, mikä häneen ei kuulu. Mutta hän ei tahtonut pidättyä vastaamasta, koska hänellä ei ollut mitään sellaista syytä, jota Allan näytti epäilevän.

-- Tahdon tehdä hänestä hyvän miehen. Sellaisen, jollaiseksi hän voi tulla, jos hän tahtoo.

-- Ja mitä annatte hänelle palkaksi, kun hän tulee sellaiseksi?

-- Onhan siinä kai jo palkkaa, että hän on sellainen.

-- Luuletteko hänen ajattelevan niin?

Lucia oli vaiti ja suutuksissaan. He luistelivat vierekkäin Lågarnin sileää jäätä pitkin. Talvinen päivä oli kylmän harmaa ja pilvinen, ja näytti ikäänkuin lunta olisi tulossa, mutta vielä ei hiutalettakaan pudonnut.

Osa muutakin nuorisoa oli jäällä. Allanin oli äsken onnistunut anastaa Lucia Unolta, joka lohduttelihe parhaillaan Brita Sanderin ja Lisa Jenningsin välillä.

He olivat, luistelleet rinnan pitämättä toisiaan kädestä, mutta yht'äkkiä Allan pyörähti niin, että hän tuli Lucian eteen, ja tarttuen tämän molempiin käsiin hän luisteli takaperin vetäen Luciaa muassaan.

Lucia ei pitänyt oikein tästä järjestelystä, sillä hän aavisti Allanin menetelleen näin voidakseen nähdä häntä kasvoihin. Allanissa oli jotakin, joka saattoi Lucian levottomaksi. Hän ei pitänyt siitä, että Allan, tuo leikkisä ja huoleton Allan, nykyään aina muuttui jollakin tavalla vakavaksi jouduttuaan kahden kesken hänen kanssaan.

-- Aiotteko mennä naimisiin Unon kanssa? kysyi hän yht'äkkiä.

Lucia katsoi ylös, hämillään tästä häikäilemättömyydestä.

-- En, sanoi hän tyynesti.

-- Tietääkö hän sen?

-- Hän ei koskaan ole ollut niin häikäilemätön ja tyhmä, että olisi ajatellut jotakin sellaista, vastasi Lucia edelleen tyynesti, mutta terävästi.

-- Minkätähden se olisi niin häikäilemätöntä ja tyhmää? kysyi Allan antamatta nolata itseään.

-- Olenhan minä ensiksikin kymmenen vuotta vanhempi.

-- Ja toiseksi? kysyi Allan.

-- Ei mikään sellainen tunne tule kysymykseenkään meidän välillämme, vastasi Lucia närkästyneenä.

Allan nauroi tuota pientä hurmaavaa ja ilmehikästä naurua, joka oli hänelle ominaista.

-- Luuletteko te olevanne liian vanha sellaista tuntemaan?

-- Kerrassaan.

-- Kun te voitte herättää sellaisia tunteita, osaatte kyllä tunteakin.

Lucia oli ollut niin hämmästynyt Allanin rohkeudesta, ettei hän tullut ehkäisseeksi häntä, mutta nyt Allan meni liian pitkälle, hänen täytyi estää häntä menemästä pitemmälle, ja hänen täytyi tehdä se ei vain tilapäisesti, vaan ainiaaksi. Hän ymmärsi, että Allan oli mustasukkainen Unolle hänen tähtensä ja sehän merkitsi, että hän tunsi häntä -- Luciaa -- kohtaan enemmän kuin hän voi sallia. Ajatus Annan viattomasta luottamuksesta poltti häntä. Hän tahtoi viimeiseen asti taistella tuon pienen alttiin olennon asian puolesta ilmaisematta hänen salaisuuttaan. Mutta kuinka hän saattaisi tehdä sen? Ensi askel oli työntää Allan pois luotaan, niin että tämä ymmärsi turhaksi ajatellakaan häntä muuna kuin ystävänä muiden ystävien joukossa. Hän käsitti, että tässä onnistuakseen hänen täytyi puhua Allanin kanssa siitä, mitä mieluimmin olisi ajattelematta.

-- Luistelkaamme vierekkäin mieluummin kuin näin vastakkain, sanoi hän. Tahdon puhua vakavasti teidän kanssanne, ja on liian häiritsevää pitää silmällä, että te ette joutuisi johonkin railoon tai keikahtaisi nurin. Päästämättä Lucian käsiä pyörähti Allan heti ympäri niin, että he luistelivat vierekkäin käsivarret ristikkäin.

-- No, läksyttäkää nyt minua! sanoi Allan.

-- En minä juuri sitä aio tehdä, sanoi Lucia äänessään sellaista lempeää vakavuutta, joka ei ollut hänelle tavallista, ja siksi Allanin sydän alkoi sykkiä nopeammin odotuksesta.

-- Muistatteko, että kerran kesällä varoitin teitä käyttämästä väärin eräänlaista valtaa, joka teissä on?

-- Sen muistan varsin hyvin.

-- Etupäässä teidän itsenne vuoksi tahdon varoittaa teitä, sillä tiedän omasta kokemuksestani, kuinka voi saada kärsiä ja pahoitella koko elämänsä ajan hyödyttömässä katumuksessa käytettyään väärin sitä valtaa.

Hän puhui hillityn intohimoisesti ja syvällä vakavuudella. Hänen tunnustuksensa vaikutti Allaniin niin, että hän, harvinaista kerrassaan, ei löytänyt sanaakaan vastaukseksi.

Lucia oli pari minuuttia vaiti voittaakseen liikutuksensa. Sitten hän jatkoi tyynemmällä äänellä.

-- Tuttavuutemme ensi hetkellä tunsin teissä hengenheimolaisen. Näen, että teillä on sama valta naissydämiin kuin minulla on ollut -- ja ehkä on jonkun verran vieläkin -- miehiin. Tahdon, että näkisitte varoittavan esimerkin minussa, senvuoksi puhun nyt teidän kanssanne asiasta, josta muutoin en koskaan puhu kenenkään kanssa.

Taas hän vaikeni. He luistelivat hiljaa erään syrjäisen lahden yli. Metsäiset rannat olivat täällä lähekkäin. Ei tuulen henkäystäkään ollut ilmassa. Tummat kuuset seisoivat hiljaa pilvistä taustaa vasten, odottaen lumentuloa, joka jo lähetteli etujoukkojaan suurin verkalleen putoavin hiutalein. Mutta Allan ja Lucia eivät sitä huomanneet.

-- Nuoruudessani, jatkoi Lucia, nautin ajattelemattomasti ja huolettomasti siitä, että miehet pitivät minusta ja hakivat seuraani. Minäkin pidin heistä tavallaan, mutta en vakavasti, ja ajattelin, että joka ei ymmärtänyt sitä, oli tyhmä ja sai pitää puolensa. Toisinaan huomasin kyllä aiheuttavani kärsimystä, ja olin siitä pahoillani, mutta en koskaan kauan; omasta puolestani en kärsinyt. Mutta sitten oli yksi...

Taas hän pysähtyi saadakseen voimaa jatkamiseen. Oli vaikeampaa kuin mitä hän oli ajatellutkaan paljastaa kirvelevää haavaansa. Mutta hän oli päättänyt tehdä sen. Se tapahtui Annan ja Allanin itsensäkin tähden. Tuska ja itsensä voittaminen, jonka salaisuutensa ilmaiseminen maksoi hänelle, teki hänen muutoin niin pehmeän äänensä kovaksi, melkeinpä soinnuttomaksi hänen uudelleen puhuessaan.

-- Hänen kanssaan tuli tosi minunkin puoleltani. Mutta minä en ymmärtänyt sitä, en voinut pitkään aikaan sitä uskoa. Olin horjuva ja muutteleva, toisinaan tahdoin, toisinaan en. Hänelle tuli siitä parantumaton vahinko, hän kadotti kaiken uskonsa minuun. Hän vajosi. Kun vihdoin tulin selville omasta sydämestäni ja huomasin olevani kiintynyt toden teolla, silloin oli liian myöhäistä. En ollut sellainen, että kykenin kohottamaan hänet. Olin tappanut hänen luottamuksensa, olin kadottanut valtani häneen. Kerran olisin voinut tehdä hänestä mitä olisin tahtonut, mutta silloin en ollut huolinut häntä toden teolla. Nyt tahdoin, mutta nyt oli myöhäistä. Ja nyt tuli minun vuoroni kärsiä. Ja se kestää vieläkin. Nyt vihdoinkin on minun rakkauteni tullut uskolliseksi. Mutta mies, jota rakastan niin kirvelevästi, ei ole se mies, joka on, vaan se, joka oli ja josta olisi voinut tulla -- ellen minä olisi turmellut häntä. Ymmärrättekö katkeran kohtalon?

Kyllä, hän ymmärsi. Mutta hän oli niin liikutettu, että hänellä ei ollut vastaukseksi muuta kuin äänetön myöntymys.

He olivat tulleet lahden pohjaan ja kääntyivät nyt luistellakseen hitaasti takaisin hiljaisen yhä yltyvän lumisateen keskellä.

-- Oletteko varma siitä, että se ei vielä voi kääntyä hyvin päin? kysyi Allan kunnioittavan tuttavallisella äänellä.

-- Aivan varma, vastasi Lucia toivottomasti hymyillen.

-- Mutta ettekö voi sitten päästä siitä? kysyi Allan.

-- En koskaan.

Siinä vastauksessa ei ollut mitään sairaalloista surunpysyttämistahtoa; hän sanoi vain tosiasian.

-- Ei voi päästä siitä, miksi on _tullut_, lisäsi hän.

-- Elääkö hän? kysyi Allan hiljaisella äänellä.

-- Elää.

-- Tapaatteko häntä koskaan?

-- Olen kyllä tavannut häntä senjälkeen kun kaikki kävi toivottomaksi, mutta en nyt pitkään aikaan, en senjälkeen kuin tulin tänne. Mutta elkää kysykö minulta nyt enempää. Te tiedätte kyllä. Ottakaa vaari minun esimerkistäni!

-- Millä tavoin? Mitä tahdotte minun tekevän?

-- Älkää leikkikö rakkaudella! Ja jos näette jonkun, joka rakastaa teitä koko viattomalla sielullaan, niin... älkää tallatko sellaista helmeä! Vakiintukaa, tulkaa uskolliseksi ja rakastakaa!

Hän puhui herkästi, tunteellisesti ja kehoittavasti. Kyllähän Allanin sydän löi nopeammin näitä sanoja ja tuota ääntä kuullessaan, ja hänet valtasi pyrkimys tavoitella korkeinta ja saavuttamatonta. Mutta tuo helmi, josta Lucia oli puhunut ja jonka Allanin terävänäköisyys kyllä älysi, ei ollut tuo korkein ja saavuttamaton.

-- Se on helpommin sanottu kuin tehty, tuo noin, huomautti hän.

Huolimatta noista alakuloisista sanoista teki Allan Luciaan saman vaikutuksen kuin joku, joka laskee välimatkan mahdottoman suureksi, mutta kuitenkin kaikesta huolimatta aikoo suorittaa tuon uskaliaan hypyn.

-- Älkää vain tehkö mitään hätiköityä! Muistakaa, että teidän pitää muuttaa itsenne! Muuten ette tule helmen arvoiseksi. Ellette ole sen arvoinen, että otatte sen toden teolla, niin antakaa sen olla, mutta älkää vain leikkikö sillä... kadottaaksenne sen... lokaan.

Hän käänsi päänsä viime sanoja lausuessaan, ja suurina, kiusaantuneina ja kyynelettöminä katselivat hänen silmänsä lumisateeseen huomaamatta lumihiutaleiden valkeutta muuten kuin sen todellisuuden räikeänä vastakohtana, johon hän oli viitannut: loan, mihin hän oli kadottanut helmensä.

28.

Nuoriso oli pannut toimeen rekiretken. Allan Bentick oli valjastanut isänsä hevosen Jannen potkurin eteen, tuon talonpojan, jolta hän edellisenä vuonna, kuten nytkin, oli sen lainannut, vaikka tällä kertaa hän ei ollut ryöstänyt sitä.

Katseellaan, ilman sanoja, hän pyysi Luciaa istumaan siihen, mutta olematta ymmärtävillään häntä tämä istuutui Britan kanssa Unon rekeen.

-- Sinä tulet kai Liisan ja minun kanssani, Anna? sanoi Erik tarttuen ystävällisesti sisartaan käsivarteen.

Mutta Anna ei sanonut mitään ja näytti epäröivän. Allan seisoi aivan heidän edessään järjestellen hevosensa valjaita. Erik huomasi, että Annan katse viipyi Allanissa, ja hänen voimakkaan suunsa ympärille tuli närkästynyt ilme.

-- Miksi et tahdo? Oletko lupautunut jo?

-- En, sanoi Anna viivytellen.

Samassa Allan kääntyi, näki samalla hetkellä suuttumuksen Erikin kasvoilla ja kainon kaipauksen, joka Annan katseessa kohtasi hänen katsettaan. Hänen omaan katseeseensa tuli jotakin uhmaavaa. Lucia olisi voinut tulla hänen kanssaan, silloin hän ei olisi tehnyt sitä, mitä nyt teki, ajatteli hän.

-- Tahdotko tulla minun kanssani, Anna? kysyi hän.

Oli liikuttavaa nähdä, miten äkillisesti ja peittelemättä Annan kasvot kirkastuivat. Allan ja Erik näkivät sen kumpikin ja ymmärsivät paremmin kuin Anna itse, mitä se merkitsi. Seuraavana sekuntina heidän katseensa yhtyivät. Erikin katseessa oli uhkaa, mutta Allanilla oli käsittämätön ilmeensä.

Erikin täytyi niellä suuttumuksensa ja antaa Allanin kietoa Annan tohtorin turkkeihin ja viedä hänet pois keveässä reessään. Mutta hän lupasi itselleen, ettei enää ääneti katselisi tuota julmaa leikkiä -- jos se oli leikkiä.

Hän päätti puhua ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Mutta oli aivan kuin tämä olisi aavistanut sitä ja karttanut ystäväänsä ja kiistaveikkoansa, jottei tämä saisi tuota tilaisuutta.

Vihdoin he sattumalta osuivat yhteen.

Erik ei muulloin tavallisesti tarttunut noin suoraan aikomaansa asiaan, mutta nyt hänestä näytti, että hänen täytyi siepata sekä tilaisuus että Allan.

-- Kuules, kiellän sinua leikkimästä sisareni kanssa. Hän on liian hyvä siihen.

Allan kohautti olkapäitään, mitä liikettä Erik inhosi, jonkavuoksi hän tarttui raudankovine nyrkkeineen Allanin toiseen olkapäähän.

-- Sinä lopetat leikin, ymmärrätkö?

-- Vai niin. Teenkö niin? Erik pudisti häntä. Nopeasti riuhtaisten Allan vapautui.

-- Mitä pahaa olen tehnyt hänelle? Näethän itse, miten iloinen hän on minun seurassani.

-- Sehän se juuri minua raivostuttaa. Sinä leikit vain, mutta hän... ottaa kaikki vakavalta kannalta. Ellet sinä tarkoita totta, niin lopeta leikki mitä pikemmin sen parempi. Hän on liian hyvä sinun leikkikaluksesi. En ole torunut sinua sinun entisistä kepposistasi, mutta... minun sisareni saat jättää rauhaan!

Allanin silmissä välähti; näytti ikäänkuin hän olisi aikonut vastata, mutta sitten hän muutti mieltä ja oli vaiti.

-- Vetoon kunniantuntoosi, että joko teet leikistä totta tai vetäydyt pois.

Allan oli ääneti, mutta näytti saaneen jonkin päähänpiston.

-- Kuuletko mitä sanon?

-- En ole tullut kuuroksi.

-- Tahdotko tehdä jommankumman? Allan hymyili arvoituksellisesti.

-- Ehkäpä löydän keinon tehdä kumpaakin, sanoi hän.

Erik, joka luuli hänen laskevan leikkiä, tarttui uudelleen hänen olkapäähänsä. Mutta Allan vapautui.

-- Älä koeta tapella minun kanssani. Tiedät, että olen notkeampi kuin sinä. Sitäpaitsi tappelu on raaka ja tehoton todiste. Rauhoittaakseni sinua, saanen kai tunnustaa että katson sinun olevan oikeassa siinä, mitä olet sanonut. Ihmettelen vain, mitä Anna pitäisi siitä, että olet sanonut sen.

-- Sitä hän ei saa koskaan tietää, sanoi Erik nopeasti. Mutta puhun hänenkin kanssaan ja herätän hänessä epäluottamusta sinuun.

-- Tee niin! sanoi Allan vähintäkään levottomana uhkauksesta, pikemmin päinvastoin. Olisi kyllä parasta, jos hän ei uskoisi minuun.

Tuon viimeisen hän sanoi enemmän niinkuin itselleen, ja hänen silmiinsä tuli miettivän vakava ilme, joka lauhdutti Erikiä.

-- Kaikista parasta olisi, jos voisit pitää hänestä, sanoi hän ikäänkuin se mahdollisuus ei ennen olisi johtunut hänen mieleensä.

Allan kohotti hieman kulmiaan.

-- Olisiko sinun mielestäsi niin mahdotonta pitää hänestä? kysyi hän teeskennellyn ihmettelevästi.

-- Tiedäthän hyvin, etten niin ajattele. Sinuahan epäilen. Luulen... ettei sinulla ole mitään sydäntä.

Allan nauroi.

-- Silloinpa olisin tosiaan harvinaisuus, jota lääkäriseuran kannattaisi selitellä ympäri maailmaa.

29.

Joululomalla, jolloin aamiainen Borgissa syötiin myöhemmin kuin lukukausien aikana, meni Lucia, joka ei koskaan aamuisin nukkunut pitkään, tavallisesti ennen aamiaista kävelylle.

Lumisena aamuna päivää ennen joululoman päättymistä käveli hän reippaasti pitkin maantietä Lågarnin jäätyneen järven sivulla.

Yht'äkkiä muuan olento nousi pystyyn lumen seasta aivan hänen edessään. Se oli Allan Bentick, valkeana kuin lumiukko ja kädet syvällä takin taskuissa. Hän otti lakin päästään tervehtiäkseen ja pudisti sitä niin, että Lucian jalkoihin tuli pieni ylimääräinen lumisade.

-- Jaha, että minun piti todellakin tavata teidät kahden kesken, sanoi hän. Silloinhan on selvää, että minun on puhuttava siitä teille.

-- Mistä?

-- Jostakin, jonka toivon saattavan teidät... teidät ajattelemaan minusta hiukan vähemmän pahaa.

-- En ole koskaan ajatellut teistä pahaa.

-- Olette syyttänyt minua siitä, etten koskaan tarkoita totta.

-- Oletteko sitten nyt tehnyt jotakin toden teolla?

-- Olen. Kosin eilen Anna Sanderia.

Lucia hätkähti yllätyksestä.

-- Minkätähden teitte sen? kysäisi hän.

Allan veti suutaan ja pidätti Lucian katseen katseellaan.

-- Niin, minkätähden ylipäänsä kositaan? Lucia ei pitänyt hänen tavastaan, se ahdisti häntä, ja hänellä oli kiusallinen tunne siitä, että oli tapahtunut erehdys.

-- Mitä hän vastasi?

-- Ei yhtään mitään. Sillä en kysynyt häneltä. Menin setä Sanderin luo.

Allan seisoi jäykkänä ja suorana Lucian edessä, ikäänkuin olisi tehnyt selkoa kuningattarelleen. Hänen käytöksensä ja ryhtinsä tekivät Luciaan sen vaikutuksen, että hän kaikella, mitä hän oli tehnyt, oikeastaan oli tarkoittanut häntä eikä Annaa.

-- Mitä Sander vastasi?

-- Että Anna on vielä liian nuori ajatellakseen sellaista. Että saan mennä ja mahdollisesti tulla takaisin tultuani valmiiksi, jos silloin tunnen samaa kuin nyt. Hän vetosi kunniaani, etten sitä ennen sanoisi sanaakaan Annalle rak... rakkaudestani.

Melkein huomaamaton ivan sävy tuli hänen ääneensä viime sanaa lausuessaan.

Lucia näki yht'äkkiä hänen lävitseen.

-- Ymmärrän miksi menitte kirkkoherran ettekä Annan luo! virkkoi hän, ja hänen katseensa iski kuin salama Allanin katseeseen, ja leuka kohosi tuolla verrattoman ylpeällä, suuttumusta ilmaisevalla liikkeellä, joka Allanista oli niin hurmaava. Hän oli vaiti.

-- Te ette tahtonut myönteistä vastausta. Allan ei puolustautunut syytöstä vastaan eikä vahvistanutkaan sitä. Hän vain seisoi siinä ja sieti toisen suuttumuksen näköjään välinpitämättömänä.

Lucia kävi vakavaksi. Suuttumus väistyi murheen tähden.

-- Minkätähden teitte niin?

-- Toivoin teidän tulevan tyytyväiseksi minuun. Tehän tahdoitte minun vakaantuvan ja tulevan uskolliseksi.

-- En minä tahtonut teidän tekevän sitä ilman että teidän sydämenne olisi mukana!

Allan hymähti hänen tuskaiselle mielipahalleen.

-- Naisella on sydän -- miehellä kunnia, sanoi hän.

-- Sen vuoksi naisella on _kärsimys_, lisäsi Lucia. Hän kääntyi alkaen kävellä takaisinpäin. Allan seurasi.

-- Mitä aiotte nyt tehdä? kysyi Lucia.

-- Totella setä Sanderia. En sanoa mitään Annalle, en edes tavata häntä, ennenkuin olen valmis.

-- Ja sitten?

-- Sen saan sitte nähdä.

Yht'äkkiä Lucia seisahtui ja katsoi Allaniin.

-- Luvatkaa minulle, ettette uudista kosintaanne, ellei sydämenne voi olla siinä mukana! Luvatkaa minulle!

-- En lupaa mitään, lupasi Allan hymyilevän taipumattomana.

-- Ettekö sitten ymmärrä, että tuo pieni tunteellinen olento tulee suremaan itsensä kuoliaaksi, jos hän huomaa joutuneensa naimisiin olematta rakastettu.

-- Oo, elämä on kyllä sitkeämpi.

Lucia katsoi häneen neuvotonna. Ei hän olisi koskaan uskonut, että Allanin rakastettavan pinnan alle piiloutui tällaista taipumatonta kovuutta.

-- Onko aivan mahdotonta saada teitä lupaamaan? kysyi Lucia vaikuttavasti.

-- Kuinka saattaisin antaa lupauksen, joka sotii sitä vastaan, mihin toisella taholla olen sitoutunut ja pannut kunniani pantiksi?

-- Te ette ole sitoutunut mihinkään, vakuutti Lucia innokkaasti. Hänen isänsä ei vaadi teitä tulemaan takaisin, hän vain sallii sen, jos silloin ajattelette, kuten nyt.

-- Kuten luultavasti tulen tekemään.

Sehän oli totta, hän ei rakastanut nyt eikä hänen tarvinnut senvuoksi tehdä sitä silloinkaan tullakseen jälleen. Toivottomin liikkein kääntyi Lucia Allanista ja rupesi kävelemään edelleen.

He tulivat Borgiin menevän tien haaraan.

-- Mitä te tahdotte tällä voittaa? kysyi Lucia yht'äkkiä.