Part 8

Innokkaasti, jopa kiihkeästi Brita oli toivonut suostumusta, jonka hän nyt niin odottamatta sai, mutta hänen ihastukseensa tuli kuitenkin jotakin hillittyä ja vakavana hän kiitti isää. Tuo sana isän mahdollisesta kuolemasta teki Britan mielen ahdistetuksi ja isän täydellisen suostumuksen kuullessaan hän häpesi kaikkia niitä uhmailevia ajatuksia, joita hän oli ajatellut isää vastaan. Yht'äkkiä hän tunsi, miten hän rakasti isää ja kotia ja kaikkea, minkä hän nyt tulisi jättämään. Hän oli katsellut sitä kaikkea melkein kuin vankilaa. Nyt, kun se ei enää pidättänyt häntä, se kävi hänelle rakkaaksi.

-- Teen työtä kuin hevonen, lupasi hän, ja isä saa kunniaa minusta.

-- Sitä odotan, sanoi tämä.

Ja ääneti Brita lupasi itselleen, ettei isän toivomus tulisi ainoastaan täytetyksi vaan enemmänkin.

21.

Seuraavana päivänä kun Brita tuli Borgiin, oli juhlallisuus kuin pois puhallettu hänen mielestään, ja hän oli pelkkää riemuitsevaa ihastusta.

-- Tästä saat kiittää Irenen äitiä, sanoi Lucia.

-- Sen teenkin heti paikalla, selitti Brita ja syöksyi ulos hakemaan tätiä.

Lucia tarttui Irenen käsivarteen ja seurasi mukana lisätäkseen rouva Clareuksen riemuvoittoa olemalla sen todistajana.

He löysivät rouva Clareuksen kirjoituspöydän äärestä, kirjettä kirjoittamasta.

-- Tulen kiittämään tätiä. Täti on tehnyt ihmeitä isälle. _Saan_ ruveta voimistelijaksi, ja se on tädin ansio.

Britan silmät säteilivät, eikä hän voinut pidättyä syleilemästä tätiä, jonka jäykkä arvokkuus muutoin piti kaikenlaiset hyväilyt loitolla.

-- Rakas lapsi, mitäpä minä oikeastaan olen tehnyt? sanoi hän, mutta vastasi todellakin keveästi nuoren tytön syleilyyn, ennenkuin varovaisesti irtausi siitä.

-- Täti on tehnyt kaiken. Isä ei olisi koskaan suostunut, ellei täti olisi puhunut hänen kanssaan, vakuutti Brita.

Rouva Clareus näytti hyvin tyytyväiseltä, mutta jätti tämän puheenaineen pohtiakseen sen sijaan yksityisseikkoja suunnitelman toteuttamiseksi. Ja nyt vasta hän otti huomioon Lucian läsnäolon ja veti hänet mukaan keskusteluun, sillä hän oli se, joka parhaiten tunsi ehdot ja olot siinä opistossa, johon Brita aikoi pyrkiä.

Tämän tapauksen jälkeen, jossa rouva Clareus oli näytellyt niin onnistunutta osaa ja sekä itsensä että Lucian tieten osoittanut omaavansa vaikutuskykyä, joka veti vertoja tuon vaikuterikkaan kotiopettajattaren omalle kyvylle, katosi häneltä tuo salainen, hänen tätä kohtaan tuntemansa kauna, ja jotakin ystävyyden tapaista syntyi näiden kahden välille. Tämä ystävyys ilmeni ensin siinä, että rouva Clareus ehdotti lähempää tuttavuutta lastensa opettajattarelle ja sitten siinä, että hän pyysi Luciaa jäämää kesäksikin heille sanoen suoraan, että olisi niin tyhjää, jos hän matkustaisi pois. Ja Lucia jäi ilomielin.

22.

-- Mikä sinuun on mennyt, kun et kiertele tervehtimässä kymmeniä mielitiettyjäsi, kuten tavallisesti kesäsi kulutat? kysyi tohtori Bentick pojaltaan tämän oltua kolmatta viikkoa kotona. Onko sinulla ehkä mielitietty tällä paikkakunnalla?

-- Tietysti, vastasi Allan sukkelasti. Isä katsoi häneen alta kulmain.

-- Ovatko ne kaikki vai yksi erikoinen?

-- Yksi erikoinen, vastasi Allan niin avomielisesti, että se ällistytti isää.

-- Kuka?

-- Kukapa muu kuin sinä, pater!

-- Senkin veitikka! Saatoinpa arvata, ettet olisi vilpitön!

Allan nauroi.

-- Sanon sinulle vain, jatkoi isä, että sinä et saa särkeä muutamien tämän paikkakunnan tyttöjen sydämiä. He ovat kaikki olleet minun potilaitani siitä asti kuin alkoivat sykkiä, ettäs tiedät. Ja minä olen arka heistä.

-- Minun mielestäni saisit olla minulle vain kiitollinen, jos hankkisin sinulle työtä ja ansiota.

-- Sitä minulla on ilman, että sinun tarvitsee sekaantua siihen, senkin junkkari.

-- Muutoin, sanoi Allan olematta milläänkään isän haukkumasanasta, en särje koskaan tyttöjen sydämiä. Rakastan herttaisia tyttöjä aivan liian paljon siten tehdäkseni.

Isä loi häneen karsaan syrjäsilmäyksen.

-- Onko sinussa mitään uskollisuutta? kysyi hän ivallisesti.

-- Uskollisuudella ei ole väliä, vastasi Allan huolettomasti. Mitä uskollisuudella tekee, kun haluaa vain tanssia ja leikkiä ja pitää hauskaa noiden pikku kullannuppujen kanssa?

-- Miten tanssinet ja leikkinetkin, voi siitä tulla tosi.

-- Silloin se ei ole minun syyni, vastasi Allan keveästi. _Minä_ en koskaan tarkoita vakavasti. Joka sitä ei käsitä, on tyhmä.

-- Sanon sinulle vain, että jos sinä tuotat jotakin vahinkoa tällä paikkakunnalla, niin annan sinulle selkään.

-- Tee hyvin! sanoi Allan rakastettavasti. En lyö takaisin, kunnioitukseni kieltää sen. Muutoin otan mieluummin hieman selkääni kuin vaimon. Edellinen menee ohi, mutta jälkimmäisestä tulee kroonillinen vika.

-- Jos sillä tavoin tunnet, niin pidä käpäläsi loitolla kaikesta, mikä tyttöjä koskee -- etenkin eräästä pikku raukasta, joka on sellainen, että hän ottaa kaikki vakavalta kannalta, sinutkin, pöllö!

Allan ymmärsi, ketä isä tarkoitti, mutta ei ollut ymmärtävinään. Hän oli tänä kesänä jatkanut joulunaikaista tehtäväänsä, nimittäin Anna Sanderin elvyttämistä, ja hän aikoi tehdä sitä edelleenkin sentähden, että se huvitti häntä. Isän peitelty varoitus pikemmin yllytti kuin ehkäisi häntä.

-- Kukapa se voisi olla? ihmetteli Allan ja kohotti kulmiaan. Sen ilmiön, joka ottaa minut vakavalta kannalta tahtoisin nähdä! Enkä minä koskaan voi antaa tyttöjen olla rauhassa. Rakastan niitä. Minun rakkauteni on niin suuri, ettei sitä mitenkään voi keskittää yhteen. "Oi saisinko, saisinko suudella heitä."

Hyräillen sitä laulua, hän poistui isän luota, huolettomana siitä ukkospilvestä, jonka hänen kevytmielisyytensä oli nostanut tämän otsalle.

23.

Erik Sander katseli myöskin hieman levottomana Allanin kiintymystä Annaan ja tämän kiintymystä Allaniin. Hän tunsi sekä ystävänsä että pienen sisarensa, tiesi edellisen pitävän kaikkea vain leikkinä, jälkimmäisen ottavan kaikki vakavalta kannalta. Mutta hän tyynnytti levottomuutensa sillä, että Anna oli niin nuori vielä. Ja jos hän tunsi Allanin oikein, niin tämä kyllä väsyisi leikkiinsä ennenkuin Anna ehtisi tulla kyllin vanhaksi kiintyäkseen auttamattomasti.

Sitäpaitsi Erik oli tänä kesänä niin oman ristiriitansa rikkirepimä, ettei hän kyennyt muiden suhteille omistamaan muuta kuin jonkin hetkellisen ajatuksen.

Epäsointu hänen olennossaan oli kasvanut hitaasti, mutta varmasti ja oli nyt joutunut siihen kohtaan, jolloin käänne oli välttämätön. Kevätlukukaudella hänelle oli selvinnyt, että hänen oli mahdoton ruveta papiksi. Hänen piti sanoa se isälle, mitä pikemmin sen parempi.

Mutta viikko viikon jälkeen vieri hänen voimatta sitä sanoa.

Eräänä päivänä keskikesällä hän oli isän kanssa soutanut Billingen järven yli toiselle rannalle, missä Sander perkasi uutta peltoa. Se oli pieni metsänaukeama. Siinä ei ollut puita, mutta maa oli kivistä.

Isä ja poika tekivät työtä otsansa hiessä väännellen rautakangella kiviä maasta. Se oli työtä, joka sopi heille, ja heidän luonteensa saivat vaikutteita siitä, niin että he tunsivat itsensä tyytyväisiksi. Tilaisuus oli Erikille mitä suotuisin tuoda vaikea asiansa esille. Mutta he olivat tehneet työtä ääneti ja ahkerasti pari tuntia, hänen sanomatta mitään.

Erikin oli onnistunut juuri irroittaa suuri kivi ja hän seisoi nyt, pyyhkien hikeä otsaltaan ja katsellen alas työhönsä. Suurin osa kiveä oli ollut maan sisässä ja sen jättämä aukko oli ikäänkuin pieni hauta. Lukemattomia pikku eläimiä, joilla oli ollut suojansa sen alla, vilisi kiveen takertuneessa mullassa tai piiloutui nopeasti maan sisään.

-- Siinä sinä otit kelpo otteen, sanoi Sander hyväksyvästi.

-- Käyhän se hyvin tällaisten kivien parissa, joihin voi panna voimansa, vastasi Erik miettivästi.

Hänen äänessään oli jotakin, joka saattoi isän katsomaan tutkivasti häneen.

-- Tuntuu niinkuin sinä ajattelisit joitakin toisenlaisia kiviä?

-- Ajattelen vuoria, joita täytyy siirtää uskon avulla, sanoi Erik hitaasti, ja kun ei ole mitään uskoa...

Syntyi lyhyt, sähköinen äänettömyys.

-- Tahdotko sillä sanoa minulle, että epäilet?

-- Niin.

Nyt se siis vihdoinkin oli sanottu! Erik ei hämmästyksekseen tuntenut mitään pelkoa siitä, mitä nyt olisi tuleva, niin suuri oli hänen helpotuksensa saatuaan tehdyksi tunnustuksen, joka oli tehtävä.

-- Mitä sinä epäilet? kysyi Sander, seisoessaan raskaana ja voimakkaana, molemmin käsin nojaten maahan iskemäänsä rautakankeen.

-- Kaikkea.

-- Mistä se johtuu?

Erik katsoi ylös ja kohtasi isän ankarasti tutkivan katseen.

-- Sitä en tiedä, sanoi Erik. Se on vain niin. En voi voittaa sitä. Älä suutu minuun, isä, mutta minä en voi tulla papiksi.

Siinä oli rukoileva, mutta myöskin lujasti päättävä ilme, joka sinisistä silmistä kohtasi isän katseen.

Sander ei muutamaan minuuttiin löytänyt sanoja. Se tuli niin odottamatta, niin mullistavana.

-- Oletko langennut syntiin? kysyi hän viimein. Älä pelkää tunnustaa.

-- En, en mihinkään karkeaan syntiin, vastasi Erik ja kesti pelottomana isän läpitunkevan katseen.

-- Oletko lukenut epäuskoista kirjallisuutta?

-- En. Olen lukenut vain mitä minun piti lukea. Se ei ole mitään ulkoapäin tullutta. Se on vain sitä, että olen yhä enemmän päässyt selville itsestäni ja ymmärrän, ettei minua ole kutsuttu papiksi.

-- Miten voit tietää sen?

-- Minulla ei ole uskoa.

-- Etkö sitten usko Jumalaa ja Raamattua ja kirkkomme oppia?

-- Uskon, että Jumala on, että Raamattu sisältää totuuden ja että meidän kirkkomme oppi on inhimillisen käsityksen ilmaus siitä. Mutta -- minä en välitä siitä. Minun uskoni on kuollut. Minulla ei ole mitään rakkautta Jumalaan.

-- Vai niin, _sekö_ on tullut tulokseksi vuosikautisista opinnoistasi! sanoi Sander hitaasti ja enemmän vihastuen.

Erik terästäysi. Hän kärsi, mutta tunsi että hänen täytyy ajaa tahtonsa perille siinäkin tapauksessa, ettei hän voisi saada isää ymmärtämään.

-- Sen kiitoksen sinä annat minulle siitä, mitä olen uhrannut hyväksesi!

-- Tiedän, että minun olisi pitänyt sanoa tämä ennen. Mutta tahdoin ensin taistella viimeiseen asti. Sen olen tehnyt -- turhaan. Minua ei oltu koskaan kutsuttu papiksi. Kun se päätettiin, olin liian nuori sitä ymmärtääkseni. Olen epätoivoinen niistä kuluista, joita olen tuottanut isälle suotta. Mutta salli minun tulla -- miksi voin, niin tulevaisuudessa korvaan, mitä olen tullut maksamaan. Isän ei koskaan tarvitse saada muuta surua minusta kuin tämän: että en voi tulla papiksi.

Hän puhui katkonaisesti, ja hänen äänensä oli käheä mielenliikutuksesta.

-- Niinkuin siinä ei olisi surua tarpeeksi!

Erik tunsi itsensä väsyneeksi ja istuutui suurelle kivelle, jonka hän juuri niin voimakkaasti oli vääntänyt maasta.

-- Miksi tahtoisit sen sijaan ruveta?

-- Talonpojaksi. Sanderin katsellessa poikaansa synkin katsein, tunkeutui hänen mieleensä se ajatus, että miksi hänen poikansa tahtoi tulla, se hän jo oli, ja että miksi hän ei tahtonut tulla, siksi häntä ei mikään isällinen mahtivalta voinut tehdä. Hän näki turhaksi tuon pojan pakottamisen.

Mutta tuon ylpeän miehen ei ollut helppo tunnustaa, että hän suunnitellessaan poikansa tulevaisuutta oli tehnyt perinpohjaisen erehdyksen. Hänen oma tahtonsa oli myöskin raskas vuori järkytettäväksi. Tulisikohan näyttäytymään, ettei hänellä monivuotisen papillisen tehtävänsä jälkeen olisi enemmän kuin pojallakaan tuota vuoriasiirtävää uskoa?

Tietämättömänä taistelusta, joka oli vallannut isän, istui Erik kivellään ja odotti. Hän tunsi itsensä niin merkillisen tylsäksi, hän ei osannut ajatella mitään eikä hän välittänyt mistään. Yksi asia hänellä vain oli selvillä: ettei väistyä kehoitusten eikä käskyjen tähden.

-- Sinä olet nyt niin lähellä valmistumistasi, enkä minä suvaitse mitään keskeneräistä, sanoi isä. Tahdon, että suoritat tutkintosi loppuun. Sinun ei tarvitse sitten antaa vihkiä itseäsi papiksi, ellei mielesi ole muuttunut.

-- Eikö se ole tarpeetonta rahan ja ajan tuhlausta?

-- Minä annan rahat, sinä ajan.

-- Mutta minkätähden en voisi keskeyttää nyt ja tulla siksi, miksi aion tulla?

-- Olen sanonut sinulle syyni ja -- tahtoni. En pyydä mitään kohtuutonta, en pakota omaatuntoasi.

Erik katsoi ylös.

-- Lupaako isä sitten olla, suoritettuani tutkinnon, millään tavalla pakottamatta minua?

-- Sen lupaan. Tahdotko sinä puolestasi luvata minulle olla vastustamatta Jumalan henkeä, jos saisit tuntea sen vetämystä?

-- Sen lupaan, vastasi Erik puolittain hieman ivallisesti, puolittain surullisesti hymyillen, ikäänkuin ajatellen ettei ollut juuri luultavaa, että hän saisi tuntea sitä vetämystä.

24.

-- Tule, Anna, sanoi Erik sisarelleen sen päivän illalla, jolloin hän oli puhunut isän kanssa.

-- En tiedä, onko minulla aikaa, sanoi Anna epäröiden, sillä toiselta puolen hänen velvollisuudentunteensa ja toiselta puolen halu lähteä veljen mukaan aiheuttivat hänessä ristiriidan.

-- Ota sitten aikaa! Minä pystytän muistokiven ja sinun pitää olla mukana.

-- Muistokiven? Minkä vuoksi?

Anna katsoi häneen vilkasta mielenkiintoa osoittavasti.

-- Sen sanon sinulle, jos tulet mukaani.

Anna suostui heti.

Ilta oli lauha ja kaunis. Anna kulki ilman hattua ja vaaleassa pumpulipuvussaan. Hieno päivetys loi väriä nuorekkaan pyöreälle poskelle. Hänen silmänsä säteilivät odottavasti. Hän ymmärsi Erikin ilmeestä, että jotakin ilahuttavaa oli tapahtunut hänelle. Ei niin, että hän olisi näyttänyt iloiselta -- siltä hän ei milloinkaan näyttänyt -- mutta hän näytti tyytyväiseltä.

He kulkivat, erään ha'an läpi ja seurasivat sitten metsäpolkua, kunnes tulivat ylös pitkähkölle metsäkummulle. Siinä oli vanha kivilouhos ja sen yläpuolella metsäinen vuorialue luolineen, pensaikkoineen ja paasineen ja siinä pieni paikka, jonka Erik ja Brita ja Anna lapsuutensa päivinä olivat ottaneet omakseen ja jota he nimittivät Muistolehdoksi. Sinne oli vaikea päästä ja se oli suojainen, ja tokkopa kukaan muu kuin nuo kolme sisarusta lie koskaan siellä käynytkään. Kun heille tapahtui jotakin tärkeää, menivät he tavallisesti sinne ja pystyttivät muistokiven. Heillä oli lehdossa kullakin erikoinen alueensa. Annan alueella oli kolme kiveä. Ensimmäisen hän oli pystyttänyt ensimmäisen ja ainoan ja rakkaan koiransa kuoleman muistoksi. Se makasi kiven alle haudattuna, ja Anna oli kärsinyt niin kiihkeästi sen kuolemasta, ettei hän sitten koskaan tahtonut muuta koiraa kadottaakseen. Toisen kiven hän oli pystyttänyt parannuttuaan tulirokosta, ja kolmannen päästyään ripille.

Britalla oli vain yksi kivi. Sen hän oli pystyttänyt Muistolehdon vihkiäisissä. Senjälkeen hänelle ei ollut tapahtunut mitään tärkeää, tai hän oli unohtanut pystyttää kiven.

Erik oli ollut ahkerin, ja hänen muistokivensä olivat uhkeimmat. Yksi muistutti hänen parhaan leikkitoverinsa, metsänvartijan Kallen, kuolemasta, toinen seisoi siinä hänen ensimmäisen suksiparinsa kunniaksi, kolmas muistutti hänen ensimmäistä lähtöään kotoa kouluun, neljäs oli muisto ylioppilastutkinnosta, viides viittasi hänen yliopistonopinnoittensa alkamiseen.

Tiellä oli Erik kertonut innokkaan mielenkiintoiselle sisarelleen keskustelustaan isän kanssa ja sen tuloksesta. Vapautuksensa muistoksi hän nyt tahtoi pystyttää muistokiven.

Anna auttoi häntä enemmän innolla kuin voimalla ja oli muistokiven valmistuttua ylpeämpi kuin Erik.

Mutta yht'äkkiä hän kävi vakavaksi. Erik huomasi sen ja kysyi, mitä hän nyt tuli ajatelleeksi.

-- Sitä, minkä johdosta me olemme sen pystyttäneet. Eihän siinä oikeastaan ole iloitsemisen syytä.

Päinvastoin.

-- Tottahan siinä on ilon syytä, että pääsen tulemasta siksi, miksi en voi tulla.

-- Mutta että sinä et saattanut tulla siksi! sanoi Anna kaihoisasti.

-- Emmehän senvuoksi ole kiveä pystyttäneet, arveli Erik.

-- Emmepä kyllä, mutta kuitenkin! Häneen koski niin tuo, ettei veljellä ollut uskoa.

-- Emme pystytä muistokiviämme turhien toiveiden vuoksi, vaan toteutuneiden ja todellisten tapahtumien muistoksi, sanoi hän ja silitti kädellään melkein hyväillen vastapystytettyä muistokiveään.

Anna hymyili hieman.

-- Jos pystyttäisimme merkin kaikille toivomuksille, niin -- eivät kivet kai riittäisi, sanoi hän haaveillen.

Sitten hän katsoi Britan alueelle.

-- Kuules Erik, emmekö pystytä muistokiveä Britalle, senvuoksi, että hän saa ruveta voimistelijaksi? Siihen minun mielestäni olisi syytä.

Erik oli samaa mieltä. He alkoivat heti uuden kiven pystyttämisen.

Kun se oli valmis, ihmetteli Erik, eikö olisi syytä pystyttää muistokivi Annallekin.

-- Minulle ei ole tapahtunut mitään. Mutta syksyllä, kun te kaikki olette menneet, tulen minä tänne ja pystytän muistokiven yksinäisyyteni muistoksi, sanoi hän hieman surumielisesti hymyillen.

-- Sinua käy sääliksi, kun Brita menee.

-- Ei toki. Olen vain iloinen, että hän saa sen, mitä hän on niin ikävöinyt, vakuutti Anna innokkaasti. Onhan minulla Gerda ja Lucia-täti -- ja paljon muuta.

Hän ajatteli muistoja, joita tämä kesä jätti hänelle syyskuukausien varalle. Mutta niiden muistoksi hän ei uskaltanut pystyttää mitään näkyväisiä merkkejä.

25.

-- Jospa voisin käsittää, kuinka te, jolla ei ole pisaraakaan vakavuutta, voitte sopia lääkäriksi? sanoi Lucia, nauraen Allanin hassutuksille.

Leikittiin eräällä kentällä kesäiltana, ja Lucia oli istahtanut hetkeksi levähtämään ja katselemaan. Allan ei ollut antanut hänen istua kahta minuuttia rauhassa, ennenkuin oli tullut ja istuutunut hänen viereensä ja avannut sanasäkkinsä.

-- Voinhan kai elvyttää ainakin sairaita. Hyvä nauru pitentää ikää, sanoo sananlasku.

-- Mutta jos ne tulevat liian sairaiksi nauraakseen? Jos ne kuolevat?

-- Niin eivät ne missään tapauksessa kuole minusta puuttuvan vakavuuden tähden. Muutoin saatan sanoa teille, että olen etevä alallani. Sitä ette ehkä tahdo uskoa, mutta se on totta. Lääkärin silmääkin minulla on.

-- Itseluottamustakaan teiltä ei tunnu puuttuvan, hymyili Lucia.

-- Ei, kaikeksi onneksi, sillä sitä kyllä tarvitaan, vastasi Allan, ikäänkuin Lucia olisi sanonut kohteliaisuuden.

-- Milloin te valmistutte?

-- Parin, kolmen vuoden perästä luullakseni.

Lucia katsoi häneen ystävällistä pilaa hymyilevin silmin.

-- Minun on mahdotonta ajatella teitä _valmiina_.

Allan katsoi häneen takaisin, ja Lucia huomasi hänen silmissään uuden ilmeen, jotakin tutkimatonta ja lannistamatonta, ikäänkuin hän olisi vastaanottanut haasteen antaakseen sen korkoineen takaisin.

-- Enkä minä teitä, sanoi Allan tyynesti

Hän sai tyydytyksekseen nähdä Lucian yllättyvän

-- Minähän nyt lienen valmis aikoja sitten!

-- Milloin tulitte valmiiksi?

Sen Lucia kyllä tiesi, mutta kärsi sen muistelemisesta. Allan huomasi varjon, joka hetkiseksi pimensi hänen säteileviä kasvojansa. Vaikka se heti kartoitettiin oli Allanin sukkela ja ovela taju kuitenkin ehtinyt tehdä johtopäätöksen.

-- Teillä on salaisuus, näemmä, sanoi hän välinpitämättömällä äänellä, ikäänkuin tuo havainto ei olisi sen enempää häntä hämmästyttänyt.

-- Minulla on kai montakin, vastasi Lucia keveästi eksyttääkseen Allania.

-- Mutta oikeastaan vain yksi. Ja se teki teidät valmiiksi.

Hän tarkkasi Luciaa salaa ja näki noista vilkkaista kasvoista, että oli osunut oikeaan. Lucia ei sinä silmänräpäyksenä ehtinyt hillitä hämmästystään ja se oli kylliksi Allanille.

-- Siinä näette, että minulla on lääkärin silmää, sanoi hän tyynesti.

-- Eihän nyt liene kysymys sairaudesta!

-- Eikö? Onko sitten normaalia olla ulkonaisesti iloinen ja vilkas, kun suree sisällisesti?

Lucialla oli koko työ pysytellä tasapainossa Allanin vaarallisen tarkkanäköisyyden edessä.

-- Kuinka te tiedätte, että niin on? kysyi hän ylimielisesti.

Mutta Allan ei antanut vaikuttaa itseensä.

-- Eikö se sitten ole niin?

Lucia nosti leukaansa ja nousi ylös.

-- Nyt te käytte tunkeilevaksi.

Allankin hypähti ylös, notkeana ja joustavana ja seisoi supisuorana Lucian vieressä. Tämä tunsi hänen personallisuutensa ikäänkuin magneettisena voimana.

-- Olen tutkinut teitä -- tunkeilevammin kuin luulettekaan, selitti hän, olematta milläänkään Lucian nuhteista. Mutta sitä te varmastikaan ette ole tehnyt minun suhteeni, sillä silloin ette syyttäisi minua vakavuuden puutteesta.

Lucia ei osannut selvittää itselleen, oliko Allan loukkaantunut, tekikö hän pilaa vai tarkoittiko hän totta -- ja siinä tapauksessa hän tarkoitti paljon. Hän tunsi yht'äkkiä, että tämä miellyttävä nuori mies herttaisen, iloisen olentonsa pohjalla tarkkanäköisenä ja lannistamattomana oli hyvin vaarallinen. Omasta puolestaan hän ei pelännyt, sillä hän oli kerta kaikkiaan poltettu, tuli ei purrut häntä enää. Mutta hän pelkäsi muitten puolesta, joita hänen päähänsä pisti tutkia.

Lucia oli kävellyt pari askelta ikäänkuin paetakseen Allania, mutta pysähtyi yht'äkkiä ja katsoi häneen. Allan oli seurannut jäljessä ja pysähtyi myös ojentautuen huomio-asentoon, ikäänkuin olisi odottanut käskyjä. Mutta Lucia aavisti, että tuon kunnioittavan asennon takana oli hänessä jotakin, joka hymyili.

-- On totta, etten ole vaivautunut tutkimaan teitä, sanoi Lucia ylpeyden sekaisella hyväntahtoisuudella. Mutta minulla on kuitenkin tunne siitä, mikä te olette.

Hän viivähti ikäänkuin kahden vaiheilla pitäisikö hänen jatkaa vai eikö. Mutta jokin, mikä lie ollutkin, pakotti hänet jatkamaan. Ehkä se oli Allan, vaikka hän ei sanonut sanaakaan, seisoi vain odottaen.

-- Teillä on voima, joka itsessään ei ole paha eikä hyvä, mutta tulee jommaksikummaksi riippuen siitä, miten sitä käytetään. Oletteko tietoinen siitä?

Allan hymyili hiukan, ja hänen päänsä näytti kohoavan.

-- Olen ylpeä siitä, että te olette tuntenut sen voiman, sanoi hän matalalla äänellä.

Hän seisoi Lucian edessä ikäänkuin voiton herrana, mutta hänen katseessaan oli ilmeistä kunnioitusta.

Lucia punastui vasten tahtoaan, mutta katsoi häntä kuitenkin tyynesti silmiin.

-- Minua te ette kosketa sillä voimalla, vaikka tunnen sen. Ajattelen muita -- ja teitä itseänne, ja tahdon varoittaa teitä käyttämästä sitä väärin, sanoi hän.

Samassa hän kääntyi ympäri, sillä Anna tuli heidän luokseen lämpimänä ja virkeänä juuri lopetetun piirileikin jälkeen.

-- Aioimme leikkiä "leskisillä". Ettekö halua tulla mukaan? kysyi hän tiedottoman pyytävällä äänellä ja katsoi ujosti, mutta huomattavan lämpimästi vuorotellen näihin molempiin, jotka kumpikin olivat hänen ihastuksensa esineitä.

-- Haluamme kyllä, vastasi Allan heti tavallisella! hilpeällä äänellään. Juokse sinä, niin minä otan kiinni!

Hän sanoi sen Annalle, mutta heitti pikaisen, hieman uhmaavan, hieman ärsyttävän katseen Luciaan ikäänkuin kysyäkseen, pelkäsikö tämä nyt hänen voivan käyttää valtaansa väärin. Ja Lucian katse vastasi hänelle yhtä pikaisesti ja selvästi.

Tämä oli toinen varoitus, jonka hän tänä kesänä sai Annan tähden.

Mutta hän ei välittänyt siitä enempää kuin edellisestäkään. Joka tahtoi, saattoi toki nähdä, että hän teki pienokaiselle enemmän hyvää kuin pahaa. Hänhän kukoisti ja puhkesi kukkaan kuin nuppu auringonpaisteessa ja vedessä. Allanista oli mieluista nähdä sitä, mutta suurin tyydytys hänellä oli siitä tietoisuudesta, että Lucia huomasi sen ja näki hänen voimansa.

26.

Syksy tuli lyhyine, kauniine päivineen ja pitkine, pimeine iltoineen. Eivät vain ainoastaan Erik, Allan ja Uno olleet matkustaneet, vaan Brita ja Irenekin. Ensimmäisenä vapaana hetkenä Anna meni muistolehtoon ja pystytti muistokiven yksinäisyydellensä. Mutta hän lauloi sitä tehdessään, ja hänen nuorilla kasvoillaan oli onnellisen unelman hohtoa. Tosin hän kaipasi heitä kaikkia, mutta tulisivathan he taasen jouluna eikä siihen ollut kuin muutamia kuukausia. Nämä kuukaudet olivat, rakentuen kesän onnellisille muistoille, hänen mielessään täynnä työtä ja iloista odotusta.