Part 9

"Sisar Seraphinen kaltaisille olennoille", huomautti piispa vakavana, "elämä on vain kuvastin, joka heijastaa heidät itsensä. Toisiakin muotoja ja kasvoja voi häilähtää ohitse, taustalla; ne häämöittävät hämärinä, niitä tuskin huomaakaan. Koko etualan valtaavat vain yhdet kasvot, yksi ainoa olento. Sellaisille elämä on kuvastin, joka palvelee turhamaisuutta. Jos kuvaan ilmestyisi aviomies, niin hän karkoitettaisiin pian taustalle ja saisi tyytyä vain satunnaisiin silmäyksiin olkapään ylitse. Jos lapsia karkeloi näkyviin, niin ne häädetään ärtyisesti muualle. Sanokaapa minulle yksi asia? Ilmaisiko sisar Seraphine elämää ikävöidessään mitään halua antaa elämää?"

Vaistomaisesti prioritar vilkaisi Neitsyen helmassa lepäävään suloiseen pienokaiseen.

"Ei", hän vastasi varsin matalalla äänellä.

"Sitä en odottanutkaan", jatkoi piispa. "Itseensä keskittyneet, pintapuoliset luonteet eivät kykene tuntemaan äitiyden ylevää intohimoa; osaksi epäilemättä siitä syystä, ettei heissä itsessään ole sellaista elämää, jota kannattaisi jatkaa."

Prioritar nousi äkisti, astui ikkunan ääreen ja työnsi auki toisenkin puoliskon. Hänen täytyi sillä hetkellä ehdottomasti saada salata kasvonsa; sillä sydämen vallanneen mielenliikutuksen hillitön hyöky olisi varmaankin lähettänyt kielivän laineen häiritsemään ulkomuodon tyyneyttä.

Tällöin piispa kääntyi katsomaan, mihin prioritar oli vilkaissut, ennenkuin oli vastannut hänen kysymykseensä.

"Ei", hän puhui miettiväisenä, kun prioritar palasi tuolilleen, ja hänen katseensa oli taasen kiintynyt ikkunasta näkyviin puunlatvoihin, "tuollaisilla Seraphineilla ei ole äitiyden vaistoa. Ja meidän rotumme vastainen suuruus perustuu noihin jaloihin naisiin, jotka kykenevät siirtämään poikiinsa ja tyttäriinsä elämän, joka on todellista ja uljasta ja arvokasta; elämän, jonka perustana on uhrautuvaisuus, kulmakivenä uskollisuus ja jonka harjalla liehuu tahrattoman kotilieden rakkauden lippu.

"Nainen, jossa vallitsee todellinen äitiyden vaisto, ei voi nähdä pientä lasta haluamatta puristaa sitä rinnoilleen. Löytäessään itselleen miehen hän ajattelee itseään enemmän tämän lasten äitinä kuin miehen kiintymyksen esineenä, koska oma itse hänessä alistuu palvelemaan äidillistä uhrautumisvaistoa. Moiset naiset ovat puhtaita kuin lumi, ja he kannustavat miehiään korkeimpaan ja parhaimpaan. Sellaisia naisia maailma tarvitsee. Pyhä Neitsyt tietää, etten puhu kevytmielisesti, harkitsematta tai irtain ajatuksin; mutta jos Seraphine olisi sellaisia naisia, niin sanoisin: 'Jättäkää ovi lukitsematta. Antakaa hänen lähteä -- luvatta, mutta myöskin nuhteitta.'"

"Jos Seraphine olisi sellaisia naisia, kunnianarvoisa herra", virkkoi prioritar lujasti, "silloin ei voisi olla puhettakaan hänen lähdöstään. Jos luonteen kulmakivenä tulee olla uskollisuus, niin onhan kaikkein suurinta uskollisuutta pysyä valassaan."

"Aivan oikein", mutisi piispa; "epäilemättä, tyttäreni. Paitsi milloin onneton sattuma on ollut syynä siihen, että vala on tehty täydellisen väärinkäsityksen perustuksella. Tehän sanoitte, että sisar Seraphine odotti erään miehen saapuvan estämään häntä?"

Piispa suoristihe tuolissaan vilkastuen äkkiä peräti valppaaksi. Hänen silmistään katosi leikillisen hellä ilme, ne muuttuivat tutkiviksi ja kirkkaiksi -- ne näyttivät yhä vielä nuorilta, mutta niissä oli pikemmin nuoruuden tulta kuin sen hilpeyttä. Kumartuessaan eteenpäin tuolissaan hän kietoi kätensä polvien ympäri. Prioritar sattui katsahtamaan sormukseen ja näki kiven käyneen punaisen viinin karvaiseksi. "Entä jos sittenkin voisin auttaa teitä tässä asiassa", sanoi piispa. "Entä jos voisin luoda valoa koko tilanteeseen ja löytää syyn tuon pikku lintu houkkion levottomuuteen todistaen teille, että hän lienee kuullut jotain muutakin kuin ratsun hirnuntaa! Kuunnelkaa minua!

"Hiukan toista kuukautta sitten tähän kaupunkiin saapui eräs ritari, peräti jalo ritari, komea katsella, muuan urhoollisimpia ristiretkeläisiämme. Hän tuli tänne sydän täynnä ankaraa tuskaa. Häneltä oli riistetty morsian, kun hän oli poissa Englannista taistelemassa turkkilaisia vastaan Palestinassa -- riistetty mitä kurjimman ja sydämettömimmän salajuonen avulla. Hän tiedusteli yhtä ja toista tästä nunnakunnasta ja luostarista, ratsasti jälleen pohjan puolelle tärkeissä asioissa, mutta palasi viisi päivää sitten kerallaan iso seurue."

Prioritar ei liikahtanut. Hän istui edelleen tarkkaavaisen kuuntelijan levollisessa asenteessa. Mutta hänen kasvonsa kävivät yhtä valkoisiksi kuin päähine, ja hän pani kätensä ristiin estääkseen niitä vapisemasta.

Mutta päästyään nyt alkuun piispa ei kiinnittänyt mitään huomiota kalpeuteen tai mahdolliseen vilunhorkkaan. Hänen sanansa kajahtivat voimakkaina kammion hiljaisuudessa. Sormuksen jalokivi säihkyi kuin punainen viini pikarissa.

"Tunsin hänet vanhastaan", hän puhui; "tiesin hänet uljaaksi nuorukaiseksi, mutta rakastavaiseksi ja suuresti rakastetuksi. Hän tuli murheessaan minun luokseni sydän tuskan kouristamana, ja kertoi minulle tuon tarinansa kavalluksesta ja vääryydestä. En ole koskaan ennen kuullut niin ovelasti kudotusta pahojen aikeiden verkosta; se oli toisistaan erotettujen lempivien sydänten järkyttävä murhenäytelmä. Ja palatessaan viimein kotimaahan hän sai tietää, että tyttö, jonka hän oli luullut petolliseksi, oli paennut luostariin uskoen hänestä samaa. Hän tuntui myöskin olevan varma siitä, että neito eli nyt meidän Valkoisten sisartemme parissa. Sanokaahan nyt, rakas prioritar, luuletteko, että hän voisi olla juuri Seraphine?"

Prioritar hymyili; ja se oli todellakin oikein kunnioitettava hymy hahmossa, jonka olisi luullut marmorista veistetyksi.

"Mikäli tunnen sisar Mary Seraphinen", hän virkkoi, "on syytä epäillä, tokko niin jalo ritari kuin teidän kuvaamanne joutuisi epätoivoon hänet menetettyään."

"Ei, siitä asiasta en ole samaa mieltä", sanoi piispa. "Vastakohdathan juuri vetävät toisiaan puoleensa. Pitkä nai lyhyen, lihava laihan, tumma vaalean, vakava iloisen. Sen vuoksi saattaa jäyhältä ristiretkeläiseltäni hyvinkin murtua sydän teidän pikku lintu houkkionne vuoksi."

"Sitä en luule", sanoi prioritar lyhyesti; sitten hän kiirehti lisäämään: "Tietysti en silti julkea ruveta väittämään teitä vastaan, kunnianarvoisa isä. Epäilemättä te olette näissä asioissa paljoa kokeneempi kuin minä. Mutta -- jos asian laita olisi, kuten te otaksutte -- mihin toimenpiteisiin ehdotatte ryhdyttäviksi? Miten minun on meneteltävä sisar Mary Seraphineen nähden?"

Piispa kurottausi eteenpäin ja kuiskasi, vaikkei ainoatakaan toista sielua ollut kuulemassa; mutta keskustelun kehityttyä tälle asteelle kuiskaus oli sekä draamallinen että tehokas. Eteenpäin kurottautuessaan hän saattoi myöskin melkein kuulla priorittaren sydämen kiivaan sykinnän.

Piispa kunnioitti prioritarta suuresti, ja hänestä tuntui vastenmieliseltä häiritä tämän mielenrauhaa. Mutta hänen mielestään ei ollut oikein, että nainen kykeni niin täydellisesti vallitsemaan itseään ja sen vuoksi toisiakin. Mikä miehessä on oivallinen ominaisuus, se voi naisessa olla vika. Ja tästä syystä piispa kurottausi eteenpäin ja kuiskasi.

"Annetaan hänen paeta, tyttäreni, annetaan hänen paeta. Jos ritarin syli vartoo häntä, niin hänellä ei ole pitkältä kuljettavaa eikä monta vaaraa vältettävänä. Hänen lemmittynsä tietää kyllä, miten omaansa on suojeltava."

"Herra piispa", virkkoi prioritar, nyt suuttumuksesta punastuen, "te saatte minut kummastumaan! Tarkoitatteko todellakin, että minun olisi avattava luostarin ovi, jotta luopio nunna voisi paeta rakastajansa luo? Tai ehkä, herra piispa, teidän käsityksenne mukaan olisi vieläkin parempi, että käskisin portinvartijan avata ison portin sepposen seljälleen, jotta tämä uljas ritari saisi ratsastaa sisään ja viedä kaikkien nähden mukanaan nunnan jota hän himoitsee! Herra piispa! _Te_ vallitsette Worcesterissä ja hiippakunnan kaupungeissa. Mutta _minä_ määrään tässä nunnaluostarissa; ja niin kauan kuin minä täällä määrään, ei sellaista saa koskaan tapahtua."

Priorittaren silmät leimahtivat ja ääni värisi; hän nousi tuolistaan ja seisoi ylväänä, levitti käsivartensa ja mittaili lattiaa.

"Tuo ritari on lumonnut teidät, herra piispa", hän sanoi. "Te unohdatte pyhän kirkkomme lait. Te horjutatte niiden naisten luottamusta, jotka pitävät teitä henkisenä isänään ja oppaanaan."

Prioritar asteli edes ja takaisin kammiossaan, ja joka kerta tuolinsa sivuuttaessaan hän pyörähti ympäri, tarttui selkänojaan voimakkain sormin ja pudisti sitä. Hänen oli pakko pudistaa jotain, koska ei voinut pudistaa piispaa.

"Te saatte minut kummastumaan!" hän sanoi. "Totta puhuen, herra piispa, te saatte minut kummastumaan!"

Piispa pukeutui hiippaansa.

Vain kerran ennen vaiherikkaassa elämässään hän oli saanut naisen näin syvästi suuttumaan. Silloin hän oli varsin nuori; ja tuo suuttunut nainen oli tarttunut, häntä tukkaan.

Eihän piispa suinkaan ajatellut, että prioritar menettelisi samaten; mutta häntä huvitti kuvitella pelkäävänsä ja panna hiippa päähän.

Kun hän sitten vaipui takanojoon tuolissaan ja sormenpäät liittyivät vastakkain, oli kivi hänen sormuksessaan jälleen sininen, ja hänen silmänsä muistuttivat entistä enemmän lomalle päässyttä hilpeätä koulupoikaa.

Mutta hetken kuluttua hän koetti kuitenkin tyynnyttää nostamaansa myrskyä.

"Tyttäreni", hän puhui, "minähän vain taivuin siihen, mitä itse ehdotitte. Ettekö itse kysynyt, olisiko mielestäni oikein tai mahdollista vapauttaa hänet valastaan, vaieten sallia häkin oven avautuvan, jotta tuo pikku lintu houkkio voisi paeta, jos sitä haluaisi. Mistä tämä tavaton suuttumus, kun minä vain taivun teidän todisteluihinne ja suostun omiin ehdotuksiinne?"

"Minä en puhunut, sellaisesta, että rakastajan syli odottaisi jotakuta nunnistani", sanoi prioritar vihaisena."

"Sylistä te ette puhunut", vastasi piispa leppeästi; "mutta te mainitsitte epäämättömästi äänen. 'Jos maallisen rakastetun ääni kutsuu', te sanoitte. Ja -- koska kerran tunnustatte minun tuntevan moiset asiat paremmin kuin te -- teidän täytyy suoda anteeksi, rakas prioritar, jos kummastutan teitä vieläkin, ilmaisemalla teille sen epäämättömän tosiasian, jota ulkomaailmassa pidetään aivan kiistämättömänä, nimittäin että rakastajan _äänen_ kutsuessa luultavasti rakastajan _sylikin_ odottaa. Maalliset lempiväiset, tyttäreni, eivät ole laisinkaan noiden viehättävien keruubien kaltaisia, jotka lienette huomannut tuomiokirkkomme leikkauskoristeissa. Muutoin voisi tyytyä vain pelkkään ääneen ja seraafinsiipien leyhkään. Te lienette ajatellut sisar Mary Seraphinen osalle jotain sentapaista mielikuvituksen luomaa; sillä aina siihen asti, kunnes mainitsin tuon jalon ritarin, joka oli saapunut Worcesteriin sydän murtumaisillaan tappionsa vuoksi, te kallistuitte ehdottomasti kannattamaan sellaista mielipidettä, että meidän oli vaieten suostuttava pakoon. Siitä syystä ei teidän suuttumustanne nostanut valan rikkominen, vaan ajatus, että Seraphine joutuisi uljaan ristiretkeläisemme vaimoksi."

Prioritar seisoi ääneti. Tulinen suuttumus oli lauhtunut, hänen oli pakko kietoutua omakohtaisen paljastumisen ja ylenkatseen jäätävään vaippaan.

Hänestä tuntui siltä, että piispan leppeät sanat ilmaisivat totuuden paljoa sattuvammin kuin tämä itsekään tiesi.

Ajatus, että Hugh etsisi lohtua joltakulta typerältä, turhamaiselta, arvottomalta pikku Seraphinelta, oli pistänyt sietämättömän kipeästi.

Mutta oliko hänellä itsellään, Hugh'n epätoivon aiheella, oikeutta nureksia, vaikka tämä löytäisikin huojennusta toisen tarjoamassa lemmessä?

Sitten prioritar polvistui äkkiä piispan jalkain juureen.

"Antakaa minulle anteeksi, kunnianarvoisa isä", hän sanoi. "Tein väärin suuttuessani."

Worcesterin Symon ojensi kätensä, ja prioritar suuteli sormusta. Irroittaessaan huulensa tuosta kalliista kivestä hän näki sen säihkyvän verenkarvaisena ikäänkuin purpuran punaisten rypäleiden mehu pikarissa.

Piispa laski hiippansa jälleen pöydälle ja hymyili varsin hellästi priorittarelle kehottaessaan käden liikkeellä tätä nousemaan polviasenteestaan ja istuutumaan takaisin tuolilleen.

"Te teitte oikein suuttuessanne, tyttäreni", hän sanoi. "Te ette suuttunut minulle ettekä uljaalle ristiretkeläisellemme ettekä Seraphine houkkiolle. Teidän suuttumuksenne herätti aivan vaistomaisesti järjestelmä, elämänlaatu, joka on luonnonvastainen ja sen vuoksi varmastikin ristiriidassa Jumalan tahdon kanssa. Olen jo kauan tuntenut epäilyksiä tuota valaa kohtaan, joka pakottaa naiset elämänpituiseen naimattomuuteen. Miehiin nähden asia on erilainen. Miehen luomisvoima, jos siltä evätään luonnollinen toimintansa, kannustaa häntä suuriin yrityksiin, saa hänet siittämään mielikuvituksellaan, luomaan aivoillaan älynsä lapsia. Ellei hän painakaan kuvaansa uljaisiin poikiin ja kauniisiin tyttäriin, niin hän jättää silti leimansa elämään monella muulla tapaa, sekä uljaana että kauniina. Mutta niin ei ole naisen laita; se on mahdotonta jo luonnonlakien mukaan. Minun mielestäni nämä nunnaluostarit tuottaisivat enemmän hyötyä, jos ne olisivat kouluja, josta lähetettäisiin naisia ulos maailmaan toimimaan kelpo vaimoina ja äiteinä -- nyt ne ovat vain tavara-aittoja täynnä murheellisia näytteitä siitä, kuinka Luonnon suuret päämäärät ovat ehdoin tahdoin jätetyt täyttämättä."

Hilpeä koulupojan ilme oli kadonnut. Piispan katse oli vakava ja tutkiva; mutta priorittareen ei hän katsonut puhuessaan.

Kummastus ilmeni entistä suurempana tämän kasvoilla; mutta hän hillitsi itseään tarkoin.

"Jos moisia mielipiteitä, herra piispa, vapaasti esitettäisiin ja hyväksyttäisiin, niin ne muuttaisivat koko luostarijärjestelmän."

"Tiedän sen", sanoi piispa. "Enkä minä esittäisikään niitä muille kuin teille sekä eräälle toiselle, jolle myöskin puhun vapaasti. Mutta kuta vanhemmaksi käyn, sitä selvemmin huomaan järjestelmät ihmisten tekemiksi ja sen vuoksi usein erehdyttäviksi, haitallisiksi, vahingollisiksi. Mutta Luonto on jumalallinen. Ne, jotka elävät läheisesti Luonnon yhteydessä, jotka noudattavat elämässään Luonnon lakeja, ne eivät harhaudu kauas Luojan jumalallisesta suunnitelmasta. Mutta kun ihminen julkeaa sanoa 'sinun pitää' tai 'sinun ei pidä', silloin syntyy pian sekasortoa. Lähdetään väärästä edellytyksestä, ja päämäärä, ellei se johda suorastaan kadotukseen, osoittautuu parhaassakin tapauksessa turhuudeksi ja pettymykseksi."

Piispa vaikeni.

Hänen edessään istuvan naisen silmät tummentuivat surusta, mielipahasta ja suuren pelon ounastuksesta. Hetken kuluttua hän puhkesi puhumaan.

"Kun moisia asioita puhuu täällä, herra piispa, silloin puhuu liian myöhään."

"Se ei ole koskaan liian myöhäistä", vastasi Worcesterin Symon. "'Liian myöhään' on pelkurimaisen sydämen säveltä. Jos havaitsemme erehdyksen vaeltaessamme vielä maan päällä, missä sen teimme, silloin ei ole liian myöhäistä korjata sitä."

"Niinkö arvelette, kunnianarvoisa isä? Minkä neuvon siis annatte minulle -- Seraphinen asiassa?"

"Puhukaa hänelle leppeästi ja erittäin varovaisesti sekä ymmärtäväisesti. Puhukaa hänelle paljo siitä, mitä olette minulle sanonut, ja vähän siitä, mitä minä olen teille sanonut, mutta lausuttuna julki tavalla, joka soveltuu turhimuksen mielelle. Te ja minä voimme sinkahuttaa toisiamme kohti mukulakiviä, rakas prioritar, ja moinen voimainponnistus tuottaa meille vain hyötyä. Mutta pikku Seraphinea emme saa heittää sen kovemmalla esineellä kuin untuvapieluksella. Tyhjät päät särkyvät helposti kuten tyhjät munankuoretkin. Sanokaa hänelle, että olette neuvotellut kanssani hänen halustaan palata jälleen maailmaan; ja ilmoittakaa hänelle, että minä, ollen lempeä ja tässä kysymyksessä mielipiteiltäni hiukan laajakatseisempi kuin useimmat prelaatit sekä myöskin tuntien hyvin Hänen Pyhyytensä Paavin ajatuksen sellaisista, jotka omaksuvat uskonnollisen elämän toisista syistä kuin todellisesta kutsumuksesta, olen luvannut toimittaa hänelle vapautuksen valasta. Mutta lisätkää, ettei saa tulla kysymykseen minkäänlainen häväistys tälle luostarille. Siitä pitäen kuin Lady Wulgeowa, piispa Wulstanin äiti, jonka muisto olkoon siunattu, omaksui täällä hunnun puolitoista vuosisataa takaperin, on tämä paikka aina pysynyt täysin moitteettomana. Te sallitte kaikessa hiljaisuudessa hänen hiipiä tiehensä; ja kun hän kerran on poissa, niin järjestän asiat hänen hyväkseen. Mutta esille ei saa herua mitään sellaista, mikä voisi muodostua loukkauskiveksi tai pahennukseksi järjestön toisille jäsenille. Niin omituisia seikkoja, jotka ritari teki minulle tiettäviksi -- luonnollisesti mainitsematta kertaakaan Seraphinen nimeä -- voi tuskin sattua useammalle kuin yhdelle. Eihän ole luultavaa, että esimerkiksi meidän arvoisa alipriorittaremme on salakavalasti riistetty epätoivoisen lemmityn sylistä; ja hän yhtyisi epäilemättä teidän varsin rajoitettuun käsitykseenne rakastajan ruumiillisista ominaisuuksista ja vaatimuksista -- mahdollisesti hän ei soisi tällä olevan ääntäkään.

"Sattumalta olen saanut tietooni, että ritarimme viettää joka päivä iltamessun hetket tuomiokirkon kryptassa polvillaan Pyhän Oswaldin alttarin ääressä; siinä lepää myöskin paareilla muuan hänen miehistään pää monissa siteissä, hurstiin käärittynä ja vaipalla peitettynä. Ritari on saanut minulta luvan sijoittaa potilaan pyhän relikin ääreen päivittäin viiden päivän aikana. Minä tiedustin häneltä, mitä hän odotti siitä koituvan. Hän vastasi: 'Se parantaa syvän haavan ja korjaa paljon pahaa.'"

Piispa vaikeni ikäänkuin mietiskelläkseen näitä sanoja. Sitten hän toisti ne verkalleen, nauttien ilmeisesti jokaisesta tavusta.

"Se parantaa syvän haavan ja korjaa paljon pahaa", virkkoi piispa hymyillen.

"Niin, siunatut pyhäinjäännökset voivat saada aikaan paljon. Ne kykenevät parantamaan murtuneen pään. Voisivatkohan ne parantaa murtuneen sydämen? Sitä en tiedä. Se olisikin suurin ihme näistä kahdesta."

Piispa vilkaisi priorittareen.

Tämä oli kääntänyt kasvonsa poispäin.

"No niin, tyttäreni, koska asiat nyt ovat tällä kannalla, niin voitte ilmoittaa sisar Mary Seraphinelle, että jos hän sattuisi eksymään noiden sadan kahdenviidettä pylvään keskellä kulkiessaan kryptan kautta vesper-messun jälkeen, niin hän tapaa ritarin, joka epäilemättä tietää, mihin on parasta ryhtyä. Jos tämän onnistuu viedä hänet turvassa tuomiokirkosta ja ulos esikartanosta, niin hänen on ratsastettava ritarin kera Warwickiin, missä eräs pappi odottaa vihkiäkseen heidät. Mutta hyvä olisi, että sisar Mary Seraphine olisi hiukan harjaantunut nousemaan satulaan ja ratsastamaan, ennenkuin hän lähtee moiselle seikkailumatkalle. Hän voi kyllä muistaa heponsa purpuraloimen silti muistamatta kuinka selässä on istuttava. Meidän velvollisuutemme on pitää huolta, ettei ritarin rohkea suunnitelma naisensa pelastamiseksi raukea tyhjiin sellaisen avun puutteessa, mitä laillisesti voimme hänelle antaa."

Piispa ojensi kätensä ja tarttui hiippaansa.

"Milloin oli nunnilla viimeksi kisapäivä?" hän tiedusti.

"Vajaa kuukausi sitten", vastasi prioritar. "He niittivät heinää jokiniityllä ja kantoivat sen itse latoon. Se oli heidän mielestään oivallista huvia."

Piispa pani hiipan päähänsä.

"Antakaa heille kisapäivä, rakas prioritar, minun vierailuni kunniaksi. Sanokaa heille minun pyytäneen, että he saisivat sen ylihuomenna. Minä lähetän teille valkoisen naisten ratsuni sopivasti satuloituna. Veli Philip, joka palvelee minua ratsastaessani ja tuntee sen hevosen tarkoin, taluttaa sen tänne. Nunnat voivat sitten ratsastaa vuoronsa perään jokiniityllä; ja meidän pikku lintu houkkiomme voi koetella siipiään, ennenkuin yrittää lähteä pitkälle lentomatkalle Worcesterista Warwickiin."

Piispa nousi, astui kammion halki ja polvistui pitkään rukoukseen krusifiksin ääreen.

Kun hän kääntyi ovelle virkkoi prioritar: "Suvaitkaa antaa minulle siunauksenne, kunnianarvoisa isä, ennenkuin lähdette täältä."

Hän polvistui, ja piispa ojensi kätensä hänen kumartuneen päänsä ylitse.

Prioritar odotti latinalaista kaavaa ja melkein hätkähti, kun piispan huulilta kaikui pehmeästi helliä sanoja englannin kielellä.

"Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua; ja suokoon Hän sinulle armonsa ja voimaa suorittaa vaikeamman osan, kun hän tahtoo antaa sen sinulle."

Tämän jälkeen piispa virkkoi: "_Benedictio Domini sit vobiscum_", ja teki ristin merkin priorittaren kumartuneen pään ylitse.

XX luku.

RAUTATAMMI JA MISTELIKÖYNNÖS.

Symon, Worcesterin piispa, oli kutsunut Sir Hugh d'Argentin luokseen illalliselle palatsiinsa.

Oli kulunut kaksi päivää siitä, kun piispa oli keskustellut priorittaren kanssa Whytstonen luostarissa; nyt oli koittanut hänen vierailunsa kunniaksi nunnille myönnetyn kisapäivän ilta.

Tietäen piispan rakastavan kaunista ja olevan hyvin tarkka vaatetukseen ja esiintymiseen nähden -- epäilemättä pitkähköjen Ranskan- ja Italian-matkojen vaikutuksesta -- ritari oli pukenut ylleen parhaan hoviasunsa: hopealla kirjaillun valkoisen satiinipuvun, ja kauluksen, vyön sekä kengät, jotka olivat jalokivillä koristetut, sekä taidokkaasti taotun tikarin. Hartioilla riippui valkoinen vaippa, sekin runsaasti hopealla kirjailtu; valkoiset silkkisäärystimet tehostivat hänen jalkainsa komeita muotoja. Suurenmoisten rubiinien verenkarvainen hohto rinnalla vyössä ja kengänsoljissa oli ainoa värikäs häivähdys hänen asussaan.

Piispan tarkka silmä havaitsi tyynellä mielihyvällä, kuinka suuresti tämä hiukan fantastisen kaunis puku korotti ritarin jalojen piirteiden tummaa loistoa, tehosti hänen ylevää ryhtiään ja päästi näkyviin raajojen joustavan sulavuuden; hänen käyttäessään tavallista asua nämä olivat herättäneet huomiota vain tukevan rakenteensa vuoksi.

Piispa itse oli pukeutunut purppuraan ja kultaan; ja aivan samaten kuin ritarin tummaa kauneutta tehosti hänen asunsa valkoinen ja hopea, samaten sai tuo upea italialainen kaapu katsojan kiinnittämään huomionsa piispan hentopiirteisen ulkomuodon hauraaseen valkeuteen ja tuuhean tukan hopeiseen pehmeyteen. Ja kuten rubiinikaulakäädyt hehkuivat kuin tulisilminä ritarin valkoisella satiininutulla, samoin loistivat prelaatin kalpeissa kasvoissa silmät säteillen ikuisen nuoruuden tulta, hilpeätä elämäniloa ja terävän, mutta samalla lempeän älyn vilkettä

He aterioivat vähäisen pyöreän pöydän ääressä keskellä avaraa huonetta. Se muodosti läikän valoa ja kirkkautta, jonka vaiheilta kaikki muu häipyi yhä tummempaan varjostoon, kunnes katseen rajoitti seinien tumma laudoitus.

Valo näytti keskittyvän ritariin -- valkoiseen ja hopeaan; väri taasen piispaan -- purppuraan ja kultaan.

Varjoston ja valon välillä liikkuivat nopeina ja äänettöminä sandaalijaloin maallikkoveljet ruokia ja juomia tarjoillen, valppaina tarkaten jokaista, yksityiskohtaa, ripeästi tyydyttäen jokaisen tarpeen.

Lopulta he kasasivat pöydän täyteen hedelmiä, asettivat sille vereksen viinipullon ja vetäysivät viimein pois; jokainen mustakaapuinen olento hävisi tummaan varjostoon ja häipyi hiljaisuuteen.

Etäiselle ovelle ilmestyi piispan kappalainen.

"_Benedicite_", virkkoi Worcesterin Symon kohottaen katseensa.

"_Deus_", vastasi kappalainen syvään kumartaen.

Sitten hän seisoi suorana -- jäyhä, jylhä olento, piirteet kovat, silmät syvällä kuopissaan, kasvot puolittain munkinhilkan varjostamina.

Hän silmäili yrmeän paheksuvasti hedelmäkulhojen ja viinipullojen peittämää pöytää, piispaa ja ritaria, jotka nyt istuivat lähekkäin -- piispa juhlatuolissaan kasvot oveen päin ja ritari korkeaselkäisessä tuolissa oikealla piispasta, pöydän toisella laidalla.

"Rautatammi ja misteliköynnös", mutisi kappalainen sulkiessaan ison oven.

"Niin, totisesti! Rautatammi ja misteliköynnös", hän toisti kammioonsa kulkiessaan. "Kunnianarvoisa isä aterioitsee Maailman kanssa ja hekumoi Lihan nautinnoissa. Luullakseni Paholainen ei voi olla loitolla."

Eikä hän ollutkaan. Hän oli varsin lähellä.

Hän oli kurkistanut kappalaisen olkapään ylitse, kun tämä teki vilpillisen kumarruksensa ovella.