Part 8

Mutta levollisesti tarkaten prioritar ei voinut olla huomaamatta, että nuo vanhat kasvot olivat lopen väsyneet ja kuihtunut hipiä, jolla tavallisesti oli punertavan omenan heleä väri, kellertävän kalpea. Prioritar söi osan keittoa, sitten hän työnsi kulhon luotaan ja kävi käsiksi hedelmiin.

"Kas niin, Antony", hän virkkoi. "Keitto on oivallista; mutta en jaksa enempää. Syö sinä itse loput. Minusta olisi hauskaa nähdä sinunkin nauttivan siitä."

Haikeana ja kiitollisena tarttui Antony eukko kulhoon. Ja juodessaan keittoa hän vilkutti ovelia silmiään. Sillä eikö Paholainen ollut sanonut, että hän saisi syödä sen itse; sen verran se tiesi, mutta eipä tietänytkään, että sen ojentaisi itse kunnianarvoisan äidin oma käsi?

Niinhän on aina käynyt, Eedenin ajoista asti, kun Paholainen yrittää ruveta ennustamaan.

Jonkin aikaa prioritar jutteli kevyesti, kukkasista ja linnuista, puutarhasta ja keittiötarhasta, niistä kolmesta herkullisesta lohesta, mitkä Worcesterin luostarin kunnon munkit olivat lähettäneet heille lahjaksi.

Mutta sitten, kun keitto oli syöty loppuun ja vanhoja poskia punasi heikko väri, hän siirtyi puhumaan myrskystä ja auringonlaskusta, jyrisevästä ukkosesta ja sadekuuroista. Sitten hän sanoi yht'äkkiä:

"Kesken kaikkea, Antony, oletko maininnut kenellekään siitä kamalasta tarinastasi, jossa kerroit nähneesi autuaan Agatha sisaren haamun kulkevan holvikäytävää pitkin Valkoisten sisarten rivissä?"

"En, kunnianarvoisa äiti", vastasi Mary Antony. "Tehän kielsitte minua puhumasta siitä."

"Aivan oikein", sanoi prioritar. "No niin, Antony, minä lähdin ulos myrskyyn häntä tavoittelemaan, mutta -- en löytänyt sisar Agathaa."

"Sen minä kyllä arvasin", sanoi Mary Antony nyökäyttäen päätään ovelasti.

Prioritar loi häneen nopean, levottoman katseen.

"Mitä sinä tarkoitat, Antony?"

Silloin vanha Mary Antony vaipui polvilleen ja suuteli priorittaren kaavun lievettä. "Voi, kunnianarvoisa äiti", hän änkytti, "minulla on jotain tunnustettavaa."

"Niinpä tunnusta", sanoi prioritar valkein huulin.

"Kunnianarvoisa äiti, kun te lähetitte minut luotanne ilmoituksen tehtyäni, niin lähdin ensiksi käskyn mukaan keittiöön. Mutta perästä päin löysin kammiossani nämä."

Mary Antony avasi laukkunsa ja otti esiin palttinapussin, missä hän säilytti herneitään. Pudistaen sen sisällön kouraansa hän ojensi nähtäväksi kuusi hernettä.

"Kunnianarvoisa äiti", hän puhui, "pussissa oli viisikolmatta. Luulin laskeneeni kaksikymmentä käteeni; niin että kun kaikki herneet oli pudotettu ja vielä yksi hurskas sisar kulki ohitse, niin luulin siitä tulevan kaksikymmentä yksi. Mutta kun löysin kuusi hernettä pussistani, huomasin erehtyneeni. Olin laskenut vain yhdeksäntoista, eikä minulla ollut mitään hernettä pudotettavana kahdennenkymmenennen hurskaan sisaren varalta. Silti minä riensin tekemään väärän ilmoituksen, vaikka asia olisi ollut selvä, jos olisin vain tullut katsoneeksi pussiini. Voiko kunnianarvoisa äiti antaa anteeksi vanhalle Mary Antonylle?"

Hän loi pikaisen silmäyksen priorittareen; ja huomatessaan noilla rakastetuilla kasvoilla ääretöntä huojennusta hän tunsi olevansa valmis kestämään minkä rangaistuksen tahansa, jonka Taivas suvaitsisi kohdistaa häneen tämän petoksen vuoksi.

"Antony kulta", aloitti kunnianarvoisa äiti hymyillen.

"Antony kulta --" hän virkkoi nauraen ääneensä.

Sitten hän sovitti kätensä eukon kainaloon ja kohotti hänet hellästi maasta. "Me erehdymme niin helposti", hän sanoi. "Kuinka hyvää tarkoittanemmekin, niin jokainen meistä erehtyy toisinaan. -- Siinä ei ole mitään anteeksi annettavaa, Antony hyvä."

"Minä olen vanha ja sekava ja typerä", sanoi maallikkosisar nöyrästi; "mutta minä olen rukoillut armasta Neitsyttämme valaisemaan Mary Antonyn vanhaa järkeä."

Mainittuaan tämän nöyrän katuvaisella äänellä Mary Antony vilkutti kiitollisen priorittaren näkemättä ovelasti sillä silmällään, joka oli madonnan puolella.

Pyhä Neitsyt, hymyili. Suloinen Pienokainen näytti iloiselta.

Prioritar nousi, ja hänen väsynyttä muotoaan valaisi huojennuksen kirkas valo.

"Menkäämme maata, Antony kulta; silloin voimme uuden päivän koittaessa nousta sydän virkistyneenä ja ymmärrys terävämpänä. Lepää siis Jumalan huomassa."

* * * * *

Yksin jäätyään prioritar polvistui pitkään rukoukseen madonnan alttarin ääreen. Kerran hän ojensi oikeata kättään kohti sitä paikkaa, missä Hugh oli ollut polvillaan, koettaen vielä tuntea tämän lujan puserruksen.

Lopulta hän siirtyi vuoteeseensa. Mutta uni ei ottanut tullakseen, ja jonkin ajan kuluttua hän hiipi takaisin valkoisessa kuutamossa ja kumartui painamaan huulensa siihen kiveen, jolle Hugh oli polvistunut. Sitten hän pakeni häveten näyttää Pyhälle Neitsyelle moista heikkoutta eikä rohjennut vitkaistakaan ristillä riippuvan kuolleen Kristuksen aavemaiseen muotoon. Sillä Rakkauden tullessa häntä etsimään oli Elämäkin saapunut; ja minne Elämä saapuu, sieltä Kuolema karkoittuu; samaten kuin nousevan auringon voitokkaan kulun tieltä pimeys ja varjot pakenevat tiehensä.

* * * * *

Mutta yksinpä silloin Pyhä Neitsyt hymyili leppeästi, ja Pienokainen hänen helmassaan näytti iloiselta.

XVIII luku

TUOMIOKIRKON KRYPTASSA.

Seuraavan päivän iltapuolella, juuri ennen vespermessun hetkeä, kuljetti Worcesterin katuja pitkin paareja neljä soturia, joiden asu oli laadittu Sir Hugh d'Argentin väreihin.

Vieressä asteli ritari pää kumarruksissa, katse maahan luotuna.

Paareilla lepäävän miehen ruumis oli peitetty hienolla palttinahurstilla, jonka ylle oli levitetty sininen vaippa, runsaasti hopealla kirjailtu. Hänen päänsä oli sidottu kääreellä, jonka runsaat laskokset peittivät osaksi hänen kasvonsa.

Pieni kulkue astui esipihan poikki ja astui sitten kirkkoon isosta ovesta, joka johti laivaan.

Täällä seisoi muuan munkki tarkaten huolellisesti kaikkia, jotka saapuivat tai poistuivat. Paarien lähetessä hän astui eteenpäin käsi koholla.

Kantajain tahdikas astunta seisahtui.

Ritari kohotti katseensa, ja nähdessään munkin sulkevan tien hän otti esiin pergamenttikäärön ja ojensi sen.

"Kunnon isä", hän puhui, "olen saanut lordipiispalta luvan kantaa tämän miehen joka päivä paareilla kryptaan ja antaa hänen maata siellä Pyhän Oswaldin alttarin ääressä Vesperin kestäessä; toivomme tämän päivittäisen toivioretken ja rukouksen tuottavan huojennusta ja parannusta."

Nähdessään lordi-piispan nimikirjoituksen ja sinetin munkki kumarsi syvään ja riensi kutsumaan suntiota, käskien tämän saattaa ritarin kryptaan ja kaikin tavoin auttaa häntä sijoittamaan sairaan miehen siten, että tämä voisi mukavimmin maata autuaan Pyhän Oswaldin pyhän alttarin ääressä. Hetken kuluttua paarit olivat sijoitetut paikalleen, soturit sijoittuivat kukin pylvään ääreen ja ritari siirti syrjään peitteet, jotta potilas voisi nähdä alttarin.

Antaessaan katseensa lipua pylväsjoukon keskitse ritari huomasi vanhan suntion seisovan aivan takanaan.

"Kaikkein kunnioitettavin ritari", virkkoi vanhus nöyrästi, "lordi-piispamme käsky syrjäyttää kaikki lait. Muussa tapauksessa olisin velvollinen tyhjentämään kryptan ennen iltamessua. Näettekö tuon portaikon tuolla holvikaaren alla? Muutaman minuutin kuluttua nousevat noita portaita myöten hurskaat nunnat Whytstonen Valkoisten sisarten luostarista -- kaikki ylhäisiä naisia ja hurskaudestaan perin kuuluisia. Joka päivä he saapuvat iltamessuun salaista tietä käyttäen; kryptaan saavuttuaan he kulkevat seinässä kiertävän portaikon luo ja nousevat sitä myöten parvekkeelle kuorin yläpuolelle, mistä voivat kenenkään näkemättä kuunnella munkkien laulua. Minun täytyy lähteä hoitamaan tehtäviäni tuolla ylhäällä. Tahdotteko te, herra ritari, pitää huolta siitä, etteivät miehenne lähesty Valkoisia sisaria heidän kulkiessaan tästä ohi eivätkä millään tapaa häiritse heitä?"

"Ei kukaan ole liikuttava kättä tai jalkaa heidän kulkiessaan eikä millään tapaa häiritsevä heitä", sanoi ritari.

Hugh d'Argent oli polvillaan alttarin ääressä kädet ristissä miekan kahvan ympärillä, kun hänen korviinsa osui heikko ääni, joka ilmaisi avaimen kiertyvän etäisessä lukossa.

Sitten alkoi Worcesterin Valkoisten sisarten äänetön kulkue nousta portaikkoa ja astua kryptan poikitse.

Noissa hunnutetuissa olennoissa oli jotakin aavemaista ja kaameata, kun ne hiljaa liikkuivat hämärästi valaistun kryptan pylväiden keskitse ja sitten toinen toisensa jälkeen katosivat seinässä kiertävään portaikkoon.

Ritari ei liikahtanut. Hän viipyi polvillaan, hänen kätensä puristuivat miekan kahvan ympärille; mutta hän seurasi jokaista äänetöntä olentoa katseillaan.

Viimeinen oli tuskin ennättänyt kadota näkyvistä, kun ylhäältä kajahti munkkien ja kuorolaulajain juhlallinen veisuu.

Nämä ylhäältä laskeutuvat soinnut tuntuivat ylentävän sielua sitä enemmän, koska pyhät sanat ja jalot äänet saavuttivat kuuntelijan ikäänkuin irtautuneina laulajain olemuksesta. Kaikki, mikä oli maasta, jäi näkymättömäksi; kun taas se, mikä liittyi niin läheisesti taivaaseen, tunkeutui kuuntelevaan korvaan.

Maatessaan nöyrän kunnioittavana polvillaan pää kumarassa ritari havaitsi ajattelevansa, tunkeutuivatko kohoavat soinnut tuohon etäiseen parvekkeeseen klerestoriossa, missä Valkoiset sisaret polvistuivat, yhtä pehmeinä, suloisina ja värikkäinä, kuin ne nyt kiirivät alas kryptaan. Kohosivatko myöskin noiden hunnutettujen palvojain sydämet taivaaseen päin; tai -- koska ne olivat jo sävelten yläpuolella -- pyrkivätkö nousevat äänet pikemminkin vetämään ne alas maan puoleen?

Minkä jälkeen ritari ryhtyi miettimään, kohottaako se aina, mikä on korkeammalla, ja onko se, mikä on matalammalla, omiansa aina alentamaan. Tulkitseehan ylöspäin kohotettu katse toivoa ja iloa, kun taas silmän luominen maahan on surun ja masentuneisuuden merkki.

"_Levavi oculos meos in montes_" -- lauloivat munkit kuorissa hänen yläpuolellaan.

Korkealle hän todellakin katsoi nostaessaan katseensa Valkoisten sisarten priorittareen. Niin korkealle hän sen kohotti ja niin saavuttamattomissa tämä oli, että useampain ihmisten mielestä hän olisi yhtä hyvin voinut pyytää hopeista kuuta, joka purjehti avaruuden halki, laskeutumaan sieltä hänen morsiamekseen!

Korkealla oli hän pitänyt armastaan hänen tyttömäisessä suloudessaan ja puhtaudessaan. Mutta nyt kun hän oli tavannut tämän jalona naisena, kypsyneenä, enemmän surun kypsyttämänä kuin kovettamana, lujana päätöksessään pysyä maailmalle kuolleena, kieltää itsensä, ristiinnaulita lihansa ja kilvoitella Paholaista vastaan -- nyt hän tunsi armaansa astelevan tähtien parissa.

Eikä hän kuitenkaan voinut pitää tätä saavuttamattomana. Hän oli aina lujasti uskonut, että mies voisi voittaa jokaisen naisen, johon hän oli kaikesta sydämestään kiintynyt -- edellyttäen tietenkin, ettei kukaan toinen mies ollut jo voittanut häntä. Ja tämä nainen oli ollut hänen oma kihlattu morsiamensa, kun petos oli tunkeutunut väliin ja erottanut heidät. Mutta se ei merkinnyt nyt suuriakaan.

Hän oli eronnut tytöstä; hän oli palannut tavatakseen naisen. Tuolla naisella oli äärettömän paljoa enemmän annettavana; mutta olisi äärettömän paljoa vaikeampaa taivuttaa häntä antamaan se.

Heidän kohtauksensa päättyessä lemmityn kammiossa edellisenä päivänä oli toivo kokonaan hyljännyt hänet. Mutta myöhemmin, kun he astelivat kahden pimeydessä, oli toivo taasen elpynyt.

Outo eristyneisyys, jossa he silloin olivat -- edessä ja takana suljettu ovi peninkulman päässä toisistaan, maata yllä, maata alla, maata ylt'ympärillä, lie kahden vaeltamassa, elävältä haudattuina, ja kuitenkin tuntien elämän hehkua -- oli saattanut armaan häntä lähemmäksi. Ja kun viimein eron hetki koitti ja hän pakottausi jälleen pitämään sitä lopullisena, silloin oli -- aivan odottamatta -- koittanutkin tuo antautumisen äkillinen ihme.

Tosin lemmitty oli sitten riistäytynyt jälleen irti; tosin tämä oli lähettänyt hänet luotaan; tosin hän oli lähtenyt sanaakaan sanomatta. Mutta tähän oli syynä se, ettei mikään lupaus olisi voinut olla niin sitova kuin tuo äänetön syleily.

Mutta hän oli lähtenyt sen vuoksi, että tuntui niin sanomattoman suloiselta totella viipymättä armaan vähäisintäkin toivomusta ja riemuisan varmana siitä, etteivät mitkään luostarin muurit voisi kauan erottaa toisistaan huulia, jotka olivat kohdanneet toisensa ja imeytyneet toisiinsa molemminpuolisen tarpeen kiihdyttäminä.

Kun hän sinä iltana vaihtelevain seikkailujen jälkeen lopulta pääsi kaupungin kaduille, asteli hän niitä voittajan ilme kasvoillaan.

Sinä yönä hän nukkui paremmin kuin koskaan sen jälkeen, kun hänen elämänsä oli myrkyttänyt, valheellinen kirje ja kavala kieli.

Mutta aamu oli tuonut kerallaan epäilyksiä, keskipäivä synkän epävarmuuden tunnon, ja iltamessun ajan lähetessä hän oli oivaltanut epätoivon avuttomassa kurjuudessa, että oli mieletöntä odottaa Valkoisten sisarten priorittaren rikkovan valansa, hylkäävän luostarinsa ja pakenevan hänen kerallaan Warwickiin.

Hän toteutti kuitenkin suunnitelmansa ja jatkoi yritystään, vaikkakin siellä, kryptan rauhallisuudessa, missä kiiriskeli ylhäällä kajahtavan pyhän laulun kaiku ja mielessä väikkyi muisto noista juhlallisista valkoisista olennoista, jotka tuntuivat niin saavuttamattomilta liukuessaan etäällä pylväiden keskitse, toiveet tuntuivatkin mielettömiltä ja edessä häämötti yksinäisen elämän autius.

* * * * *

Jonkin ajan kuluttua hän nousi, astui kryptan poikki ja sijoittui erään pylvään taakse oikealle kiertoportaikon ovesta.

Laulu oli vaiennut. Iltamessu oli päättynyt.

Hän kuuli pehmeitä askelia lähenevän.

Valkoiset sisaret olivat tulossa.

He saapuivat.

Ritarin ei tarvinnut kauaa odottaa. Prioritar asteli ensimmäisenä. Kasvot olivat peitetyt, mutta koko ja ryhti ilmaisivat hänet lempivälle. Hän ei katsellut oikealle eikä vasemmalle, vaan kääntyen loitolle pylväästä, jonka takana ritari seisoi piiloutuneena, kulki kryptan poikki portaikolle, joka johti maanalaiseen käytävään, ja katosi siten nopeasti näkyvistä.

Ritari seisoi liikahtamatta, kunnes kaikki olivat saapuneet ja sitten taas kadonneet näkyvistä.

Muuan pitkä, mutta kömpelö, kumaraselkäinen ja epäilemättä lyhytnäköinen olento eksyi pylväiden keskellä ja kulki vaarallisen läheltä ritaria. Hän olisi voinut kietoa pitkän käsivartensa tämän vyötäisille. Kuinka vanha Antony olisikaan nauraa hihittänyt, jos olisi tämän tietänyt! "Hurmepukuinen ritariko syleilemässä sisar Mary Rebeccaa? Pyhimykset varjelkoot moisesta!"

* * * * *

Paarit poistuivat neljän soturin kantamina tuomiokirkosta.

Ritari asteli niiden vieressä pää kumarassa ja katse maahan luotuna.

Kun ne kulkivat esikartanon poikki, ratsasti itse lordi-piispa ulos valkoisella hevosellaan aikoen Whytstonen nunnaluostariin.

Ritari oli mieleltään masentunut eikä kohottanut katsettaan.

Piispa katsahti ystävällisesti paareihin ja ritarin synkkään muotoon.

Piispa oli tuntenut Hugh d'Argentin poikana.

Häntä suretti nähdä tämä niin suuren murheen vallassa.

Mutta piispa hymyili ratsastaessaan edelleen.

Kenties hän ei luottanut suuriakaan siihen, että pyhäinjäännökset tehoisivat niin pahasti haavoittuneeseen päähän kuin tuo paareilla lepäävä paksuista siteistään päättäen näytti olevan.

Sillä piispan hymyssä ilmeni eriskummallista hellyyttä.

XIX luku

PIISPAN VIERAILU.

Symon, Worcesterin lordi-piispa, oli saanut Valkoisten sisarten priorittarelta kirjeen, missä tämä ilmoitti haluavansa tavata hänet tilaisuuden tullen. Piispa vastasi viipymättä mitä kohteliaimmin ja ystävällisimmin, että aikoi vielä samana päivänä suoda itselleen ilon käydä kunnianarvoisan äidin luona nunnaluostarissa iltamessun jälkeen.

Iso portti oli avattu sepposen seljälleen ja piispa ohjasi ratsunsa luostarin pihaan.

Prioritar itse otti hänet vastaan ovella ja polvistuen suuteli hänen sormustaan. Sitten hän opasti vieraansa alahallin halki, missä nunnat polvistuneina vartosivat hänen siunaustaan, ja avaraa portaikkoa myöten oman kammionsa suojaan.

Siellä hän hetken kuluttua ilmaisi piispalle, mitä vaikeuksia muuan itsepintainen pikku nunna, sisar Mary Seraphine oli hänelle tuottanut.

"Mutta ennen kaikkea, kunnianarvoisa isä", päätti prioritar esityksensä, "tahtoisin jättää harkittavaksenne seuraavaa: jos ratsun hirnahdus kutsuu häntä voimakkaammin kuin Jumalan ääni; jos hänen mielensä on yhä vielä kiintynyt maailmallisiin asioihin, jos hän vannoi valansa tuntematta todellista kutsumusta, pelkästään sen vuoksi että halusi päästä merkkihenkilöksi suuriin juhlamenoihin, mutta odotti kaiken aikaa erään miehen sekaantuvan asiaan ja ryöstävän hänet pois; jos kaikki tämä kuvaa hänen sydämensä todellista tilaa, silloin minun mielestäni herää kysymys: onko siitä hyötyä hänelle itselleen tai toisille, että hän kuuluu meidän järjestöömme? Eikö olisi parasta toimittaa hänet pois täältä?

"Kunnianarvoisa isä, pelkään pahoin, että hämmästytän teitä suuresti mainitsemalla moisen mahdollisuuden. Mutta mieltäni kiusaa muistaessani, kuinka tuo nuori olento takoi lattiaan nyrkeillään ja lauloi surullista virttään ratsunsa purppuraloimesta. Ja kun sitten puhuin hänelle järkevästi ja koetin häntä kehotella, niin hän puhkesi, kuten jo olen kertonut, kunnianarvoisa isä, hirveisiin herjauksiin -- mistä äiti aliprioritar rankaisi häntä ankarasti -- ja siitä pitäen hän on ulkonaisesti noudattanut kuria ja sääntöjä.

"Mutta joskin hän taipuu ulkonaisesti, niin millainen lienee hänen sisäinen tilansa? Tiedän kyllä, että valamme sitoo meidät elinajaksi; kaikki, jotka kuuluvat järjestöömme, ovat Taivaalle kihlatut; me olemme kiitollisia tietäessämme, että luostarin lepo on vaihtuva vain paratiisin vieläkin suurempaan rauhaan. Mutta jos nuori sydän onkin erehtynyt kutsumuksessaan; jos maallisen rakastetun ääni kutsuu, kun se on jo liian myöhäistä; olisiko teistä, kunnianarvoisa isä, oikein tai mahdollista vapauttaa valasta, vaieten sallia avata häkin oven, jotta tuo pikku lintu-houkkio saattaisi, jos haluaisi, karata takaisin vapauteen, jota se halajaa ja ikävöi?"

Piispa istui espanjalaisessa tuolissa, joka oli siirretty lähelle ulkonemaikkunaa, niin että hän voi joko katsella etäisen päivänlaskun loistoa tai kääntämällä hiukan päätään tarkastaa hänen edessään istuvan priorittaren ihania, mutta vakavia kasvoja.

Priorittaren puhuessa hän tarkkasi tätä kiinteästi kirkkain tutkivin silmin, jotka olivat niin paljoa nuorekkaampia kuin mikään muu hänessä. Mutta nyt, kun oli ryhdyttävä vastaamaan, hän käänsi katseensa pois päivänlaskuun päin.

Valo kimmelsi yksinkertaisella kultaristillä hänen rinnallaan ja kaavun sinipunertavalla silkillä. Mustan espanjalaistuolin taustaa vastaan nähtynä hänen kasvonsa näyttivät omituisen valkoisilta ja ohuilta; ne olivat ääriviivoiltaan voimakkaat ja miehekkään lujat, mutta ilmeeltään naisellisen herkät. Hän oli riisunut hiippansa ja laskenut sen pöydälle. Hopeinen tukka kaartui otsalta taaksepäin silkkisinä aaltoina. Hänen ulkomuotonsa muistutti hurskasta ja oppinutta, melkein mystikkoa -- ottamatta lukuun hellää leikillisyyttä noissa virkeissä sinisissä silmissä, jotka välkkyivät majakkatulen lailla tasaisten kulmakarvain suojassa. Juuri ne silmät olivat herättäneet luottamusta monessa ihmisessä, joka ei muutoin olisi rohjennut ilmaista peräti inhimillistä tarinaansa niin pyhältä näyttävälle henkilölle kuin Symonille, Worcesterin piispalle. Ne olivat suuntautuneet auringonlaskuun päin, kun hän ryhtyi vastaamaan priorittarelle.

"Tuo pikku lintu-houkkio", sanoi piispa -- ja hän puhui tuolla lempeän miettiväisellä äänellä, joka herättää kuuntelijassa tunteen, että hänellä on runsain määrin aikaa harkita ja punnita kyseessäolevaa asiaa -- "tuo pikku lintu houkkio voisi pian toivoa pääsevänsä takaisin häkkinsä suojaan. Hänen kaltaisiaan haluavat elämän julmat haukat ennen kaikkea saaliikseen. Syventyneenä omia sulojaan ihailemaan hän havaitsee vasta liian myöhään vaarat, jotka häntä ympäröivät. Sellaiset pikku lintu houkkiot, tyttäreni, sopivat parhaiten luostarin varmaan turvaan. Mitä hyötyä olisi heistä muuten maailmalle? Ei mitään. He joutuvat naimisiin papukaijain kanssa ja hautovat ilmoille vain poikueen typeriä pikku papukaijoja. Jos oikeat miehet naivat heidät pelkän pintapuolisen kauneuden pyydystäminä, niin siitä ei seuraa muuta kuin sydänsurua ja murhetta ja huonontunutta rotua. Parempia aineksia" -- hetkiseksi piispan katse eksyi pois päivänlaskun mailta -- "äideiksi niille miehille, joiden on määrä vastaisina vuosina luoda Englannin suuruus. Ei, kernaammin kuin päästäisin yhden irralleen minä sulkisin kaikki moiset pikku lintu houkkiot nunnaluostariin, missä meidän oivallinen äiti alaprioritar saisi pitää huolta tarpeellisesta kurista."

Tukien kyynärpäitään tuolin kädennojiin piispa sovitti sormensa vastatusten, niin että niiden päät liittyivät tarkalleen yhteen; sitten hän painoi huulensa niihin ja katseli prioritarta.

Huolestuneena ja sydän tuskan valtaamana tämä kohotti silmänsä, jotka olivat kuin äänettömän kurjuuden syviä hetteitä; hän huomasi iloisen vilkahduksen piispan silmässä ja istui hämmästyksen valtaamana. Mitä se muistutti? Oi, sehän muistutti jouluaamuna huurteiselle oksalle istahtaneen satakielen liverrystä! Se oli niin nuori ja riemuisa; niin hilpeä ja niin toivehikas.

Sen katseen kohdatessaan prioritar totesi täydellisesti, mitä hän oli monesti puolittain aavistanut, nimittäin että tuo kunnioitettu ja kunnianarvoisa prelaatti, joka istui siinä häntä vastapäätä, oli kaavustaan ja arvostaan, kirkollisesta ja valtiollisesta mahdistaan huolimatta sydämeltään hilpeä koulupoika, joka on päässyt lomalle.

Siinä tuokiossa hän tunsi itsensä piispaa paljoa vanhemmaksi; hänen mielensä valtasi ääretön alakuloisuus -- hän tunsi vaelluksen kuluttaneen häntä paljoa enemmän ja antaneen hänelle runsaammin elämänviisautta.

Sitten hän katseli noita hopeisia suortuvia, tuota lujaa suuta, jonka kummassakin pielessä oli älykkäisyyttä ilmaiseva kaarre, ja mietiskelijän otsaa.

Ja sitten hän silmäili piispan sormusta.

Piispalla oli merkillinen sormus; ei sinettisormus, vaan perin kallisarvoinen iso jalokivi, joka oli leikattu kauniisti monisärmäiseksi ja sovitettu paksuun kultaan. Tämän kalliin kiven, jonka sanottiin olevan krysoprasus, kuului piispalle antaneen muuan venäläinen ruhtinas tunnustukseksi suuresta palveluksesta, jonka piispa oli hänelle tehnyt, kun hän oli käynyt toivioretkellä Roomassa. Näiden jalokivien arvo perustui osaksi siihen seikkaan, että Venäjän hallitsijat olivat määränneet ne varattaviksi yksinomaan kuninkaallisiin koristeisiin ja kieltäneet arvoltaan alempia henkilöitä niitä käyttämästä tai ostamasta.

Mutta piispan sormuksen jalokivi oli merkittävä muussakin suhteessa, ei vain kauneutensa ja harvinaisuutensa vuoksi. Omituisinta siinä oli se, että sen väri vaihteli piispan mielialan ja ympäristön mukaan.

Kun prioritar kohotti silmänsä ja kohtasi tuon hilpeästi vilkahtavan katseen, silloin jalokivi piispan sormuksessa oli taivaansininen, sen väri muistutti niittypuron partaalla nuokkuvia lemmenkukkia tai taivaan kirkasta sineä päivänlaskun rusohohteen yläpuolella. Mutta hetken kuluttua piispa sipaisi kädellään silmiänsä ikäänkuin pyyhkäistäkseen pois jonkin kirkkaan näyn, ja sillä haavaa kimmelsi sormuksen kivi kalpeana opaalina, jossa välkähteli vihreitä juomuja.

Prioritar palasi keskustelun aiheeseen harkitun vakavana.

"Minä en ajatellutkaan, kunnianarvoisa isä, että maailmalle pitäisi koitua hyötyä siitä, että sisar Seraphine palaisi siihen jälleen. Siitä piti minun mielestäni olla hyötyä hänelle itselleen ja myöskin koko tälle järjestölle, se kun vapautuisi jäsenestä, jota meidän hartaudenharjoituksemme ikävystyttävät, jolle ihana luostarimme on vankila ja oma kammio kuin elävän hauta. Hän kaipaa elämää. 'Minä tahdon elää', hän sanoi. 'Olen nuori, olen iloinen, olen kaunis. Minä tahdon elää!'"