Part 7

"Hugh", hän sanoi, "pyydän sinua minun tähteni ja kaikkein niiden tähden, joiden hyvästä maineesta minun on vastattava, astumaan joutuisasti kryptaan ja poistumaan sieltä jos mahdollista kenenkään näkemättä tai tavalla sellaisella, ettei kukaan epäile sinun saapuvan tästä salakäytävästä. Ihmiset keksivät niin helposti vääriä puheita, ja ne kasvavat niin nopeasti."

"Noudatan äärimmäistä varovaisuutta", sanoi ritari.

"Hugh", puhui prioritar, "minua surettaa, että minun on täytynyt tuottaa sinulle pettymys." Urhea ääni vapisi. "Nämä ovat meidän lopulliset jäähyväisemme. Voitko antaa minulle anteeksi, Hugh? Tahdotko ajatella minusta ystävällisesti, jos milloinkaan ajattelet minua?"

Ritari piteli lyhtyä niin, että sen säteet valaisivat kummankin kasvoja.

"Mora", hän sanoi, "en voi vielä pitää vastaustasi lopullisena. En palaa enää enkä koeta päästä uudelleen puheisiin kanssasi. Mutta viisi päivää odotan vielä. Minä laadin mitä huolellisimman suunnitelman viedäkseni sinut turvassa ja kenenkään näkemättä tuomiokirkosta. Tiedän, että ovia vartioidaan ja kaikkia, jotka tulevat ja menevät, pidetään tarkoin silmällä. Mutta jos vain haluat tulla luokseni, armas, niin ole varma siitä, että osaan varjella omaani... Ei, älä puhu! Kuuntele minua loppuun saakka.

"Joka päivä, vesperin jälkeen, minä seison piilossa pylväiden joukossa, lähellä kiertoportaita. Yksi askel syrjään -- yksi ainoa askel -- niin käsivarteni on ympärilläsi. Silloin on edessämme uusi elämä, joka tarjoaa rakkautta ja kodin. Minä vien sinut varmasti piilotettuna majataloon, missä nyt asustan miehineni. Siellä vartovat hevoset valmiina ja me ratsastamme viipymättä Warwickiin. Warwickissa tapaamme papin -- hänellä on korkea asema sekä kirkossa että valtiossa -- joka tietää kaiken ja on valmis vihkimään meidät viipymättä. Ja sen jälkeen, oma vaimoni, minä vien sinut kotiin kevyin päivämatkoin."

Hän heilutti lyhtyä Korkealla. Prioritar näki lemmen tulen ja riemun loistavan hänen silmissään. "Minä vien sinut kotiin!" hän sanoi.

Prioritar astui askeleen taaksepäin "kohottaen molemmat kätensä häntä kohti, kämmenet ulospäin käännettyinä, ja seisoi täten tuijottaen silmät suruntäysinä.

"Hugh parka", hän kuiskasi; "hyödytöntä on odottaa. Minä en tule."

"Vielä viisi päivää", sanoi ritari, "minä viivyn Worcesterissa. Joka päivä iltamessun jälkeen varron täällä."

"Lähde tänään, rakas Hugh. Ratsasta Warwickiin ja kerro papillesi, mikä hänen pitäisi tietämän ilmoittamattakin: ettei nunna riko valaansa. Nämä ovat meidän lopulliset jäähyväisemme, Hugh. Sinun on paras uskoa se ja lähteä."

"Viimeisetkö jäähyväisemme?" sanoi ritari.

"Viimeiset."

"Juuri tällä hetkellä?"

"Juuri tällä hetkellä, rakas Hugh."

Katsoessaan noita tyyniä kasvoja, jotka olivat niin viehättävät alakuloisuudessaan, ritari tiesi hänen tarkoittavan totta.

Äkkiä hän tiesi menettäneensä hänet; hän tiesi elontien ulontuvan eteensä autiona, ainaisesti.

"Niin", hän virkkoi, "niin. Jäähyväiset todellakin -- tällä hetkellä -- ainiaaksi."

Synkeä epätoivo siinä äänessä, joka vielä muutama hetki sitten oli värissyt rakkautta ja toivoa, kouristi priorittaren sydäntä.

Hän kurotti yhä käsiään ikäänkuin torjuakseen ystävää luotaan.

"Voi, Hugh", hän huudahti kimeästi, "sääli minua ja lähde! Ole armelias ja poistu joutuin!"

Ritari kuuli hänen äänessään sävyn, jota siinä ei ollut varemmin ilmennyt. Mutta hän rakasti vilpittömästi; sen vuoksi hän hillitsi lujasti omaa tuskaansa.

Asettaen lyhdyn maahan hän laskeutui toiselle polvelleen priorittaren eteen.

"Jää hyvästi, rakkauteni", hän virkkoi. "Pyhä Neitsyt suokoon sinulle lohtua; ja antakoon Taivas minulle anteeksi sen, että olen häirinnyt sinun rauhaasi."

Hän kohotti priorittaren kaavun lievettä ja painoi huulensa sitä vastaan.

Näin hän viipyi polvillaan tuokion ajan, tumma pää painuneena.

Vitkaan, vitkaan prioritar antoi käsiensä vaipua, kunnes ne laskeutuivat kevyesti kuin putoavat syyslehdet -- murheelliset syyslehdet -- hänen päänsä päälle, siunaukseen ja jäähyväisiksi.

Mutta tuntiessaan tukan käsiensä alla hän ei voinut olla pehmeästi silittämättä sitä ja pujottamatta sormiaan hyväilevästi sen kähäräiseen tiheikköön.

Silloin hänen sydämensä seisahtui, sillä äkkiä kuuli hän hiljaisuudessa värähtävän nyyhkyn.

Huudahtaen hän kumartui ja veti ritarin puoleensa painaen tämän päätä ensin polviinsa, sitten taipuen alemmaksi pusertaakseen sen rinnoilleen. Kun ritarin voimakkaat käsivarret sitten kietoutuivat hänen ympärilleen, hän hellitti otteensa ja, ritarin noustessa seisoalleen, pujotti käsivartensa hänen kaulaansa ja antautui hänen syleilyynsä.

Ritarin huulet tapailivat hänen huuliaan, ja vastustelematta hän luovutti ne suudeltaviksi. Voimakkaat kädet kannattivat häntä, ja tuntien niiden väkevän pakotuksen hän takertui vain yhä tiukemmin ystäväänsä.

Kauan he seisoivat täten. Tuossa syleilyssä haihtui heistä elämänpituinen tuska, syntyi elämänpituinen auvoisuus -- syöksähtäen se kehittyi kypsyyteensä tuoden kerallaan äärimmäisen täyttymyksen tunteen. Mitä suloisin luottamus ja varmuus täytti heidät valtavana, ilo niin täydellinen, että vastaisten vuosien yksitoikkoinen sarja tuntui siinä tuokiossa menettäneen kaiken merkityksensä.

Heidän ympärillään vallitsi täydellinen pimeys, haudanhiljaisuus, mullan raskas tuntu, haudan kostea koleus.

Mutta heissä virtasi elämä kuohuvana, tuon tuokion kestäessä, heissä vallitsi aavistamaton riemu, rakkaus, jonka veroista ei voinut kuvitellakaan.

Sitten --

Ritarin kaulaan kietoutuneet kädet irroittuivat, hellittivät otteensa, vaipuivat hiljalleen alas.

Hän päästi vapaiksi priorittaren huulet, ja ne irtausivat kosketuksesta.

Hän irroitti käsivartensa, ja astahtaen taaksepäin prioritar seisoi suorana, ihanan valkoisen liljan kaltaisena, tukea tarvitsematta.

Niin he seisoivat hetkisen, katsellen äänettöminä toinen toistaan. Se, mikä oli tapahtunut, oli liian ihmeellistä sanoin kosketella

Sitten prioritar kiersi avainta lukossa.

Raskas ovi heilahti auki.

Hämärä, harmaa valo, ikäänkuin helmenkarvainen aamunkoitto merellä, tunkeutui alaspäin kryptasta.

Sanaakaan virkkamatta ritari astui päätään taivuttaen holviovesta, nousi portaikkoa ja katosi näkyvistä pylvässarjan joukkoon.

Prioritar sulki oven, lukitsi sen ja vetäen avaimen lukosta seisoi yksinään, missä he olivat seisoneet kahden.

Sitten hän vaipui maahan ja painoi kasvonsa tomuun, sille kohtaa missä ritarin jalat olivat olleet.

Ne olivat heidän jäähyväisensä, juuri sillä hetkellä: jäähyväiset ainiaaksi.

* * * * *

Jonkin ajan kuluttua prioritar nousi, otti käteensä lyhdyn ja lähti yksinäiselle matkalleen takaisin luostarin ovea kohti.

XV luku

MARY ANTONYN RUKOUS.

Kun prioritar lähti ritarin kera toivioretkelleen tuomiokirkkoon, hän sulki kammionsa oven tietäen, että täten ei kukaan huomaisi hänen olevan poissa; sillä jos joku ovelle koputettuaan jäi vastausta vaille tai ripaa vääntäessään havaitsi sen lukituksi, silloin hän rientäisi tiehensä sen enempää tiedustelematta arvellen, että jokin erikoinen hartaushetki tai tutkimustyö vaati jättämään kunnianarvoisan äidin rauhaan.

Tyhjän kammion ilma, jonka viimeksi kulunut tunti oli kyllästänyt niin oudoilla ristiriitaisuuksien ja intohimon voimilla, lauhtui keskeytymättömän hiljaisuuden lepoon.

Madonna hymyili ylevän kirkkaasti pyhälle Pienokaiselleen. Kuollut Kristus riippui pää painuksissa hyljättynä puisessa ristissään. Raskaat, mustaan ja hopeaan sidotut nidokset lepäsivät koskemattomina pöydällä; ja piispan tuoli oli tyhjä -- se oli tuota pakottavaa tyhjyyttä, joka saattaa tyhjän tuolin näyttämään siltä, kuin joku näkymätön istuja täyttäisi sen. Hiljaisuus oli täydellinen.

Mutta hetken kuluttua alkoi sisäsuojasta kuulua merkillisen laahustavaa ääntä, ikäänkuin jotakin jäykkää ja turtunutta pyrkisi pääsemään liikkeelle.

Sitten ilmestyi ovelle omituinen olento, jonka kuihtuneet kasvot olivat tuskan ja kauhun vääntämät. Se oli vanha Mary Antony, joka piti lihakirvestä tutisevissa käsissään ja tuijotti kalisevin ikenin tyhjään kammioon.

Tuo uskollinen sielu oli kaikesta huolimatta päättänyt, ettei jumaloitu kunnianarvoisa äiti saisi lähteä kohtaamaan vaaroja -- haudantakaisia tai ruumiillisia -- yksinään ja suojatta.

Kiiruhtaen keittiöpuolelle hän oli antanut määräyksen, ettei illallista pitänyt tarjota, ennenkuin kunnianarvoisa äiti itse soittaisi kelloa.

Siepattuaan sitten käteensä lihakirveen, koska se oli hirvittävin ase, mikä oli saatavissa, ja varmaankin kaikkein sopivin herättämään kammoa sisar Agathan aavesydämessä, riensi Antony eukko takaisin käytävään.

Ryömien portaita pitkin, hapuillen tuekseen seinää hän oli ennättänyt niiden päähän juuri parahiksi nähdäkseen hämärässä etäisyydessä kahden, pitkän valkoisen olennon seisovan vastakkain.

Lihakirvestään puristaen, kauhun jähmettämänä hän oli tarkannut näitä, kunnes ne alkoivat siirtyä häntä itseään kohti käyden kunnianarvoisan äidin kammioon päin. Ne olivat vielä kolmisenkymmenen kyynärän päässä, holvikäytävän puoleisessa osassa sisäkäytävää. Antony eukko itse seisoi lähellä avointa ovea.

Hän oli livahtanut siitä sisään kenenkään kuulematta tai näkemättä, kauhistuneena mustana varjona, mutta silti urheana, sillä olihan hänellä mukanaan lihakirves. Olisihan hän voinut kääntyäkin ja paeta takaisin portaita myöten pyrkimättä juuri siihen paikkaan, minne tiesi kunnianarvoisan äidin johtavan tuon pitkän haamun, aikoja sitten kuolleen Agatha sisaren, joka oli viisikymmentä vuotta haudassa maattuaan saavuttanut kerrassaan pelottavan ko'on! Mutta urheana ja uskollisena vanha Antony oli kiiruhtanut sisäsuojaan ja painautunut siellä erääseen nurkkaan, valmiina huutamaan apua tai iskemään lihakirveellään, jos tarve vaatisi.

Siitä johtui, että tämä vanha tarinaseppä oli pakostakin joutunut kuuntelemaan todellista tarinaa niin järkyttävää, niin jännittävää, että hänen oli täytynyt työntää kirveen puisen varren pää suuhunsa, jotta ei puhkeisi ylistämään tuota jaloa ritaria, neuvomaan tätä hädässä tai syytämään siunauksia hänen aikeilleen. Joka kerta kuin Eleanor ja Alfrida mainittiin, hän heristi nyrkkiään ja kouristi ilmassa vanhoja sormiaan ikäänkuin kuristaakseen jonkun. Ja kun kirjuri-sanansaattaja, saapuessaan tapaamaan Lady Alfridaa -- joka, kiitos olkoon Pyhän Luukkaan, makasi siihen aikaan henkimenossa -- kohtasi ritarin vartomassa, köydensilmukka tukevaan oksaan ripustettuna, silloin Antony eukko oli laskenut kädestään lihakirveen voidakseen paremmin hykertää käsiään äänettömässä ilossaan; ja kun ritari ratsasti tiehensä jättäen miehen keikkumaan, oli Antony kuiskannut "Sämpyläsaksa! Sämpyläsaksa!" ja sitten painanut kätensä suulleen huojutellen ruumistaan perin hilpeänä. Kun ritari oli maininnut, että häntä nimitettiin "hurmepukuiseksi ritariksi", oli Antony eukko hätkähtänyt; sitten hän oli heristänyt sormeaan kohti ovea, kuten hänen tapansa oli viipottaa sitä punarinta-satakielelle, ja avannut laukkunsa etsiäkseen juustonpalasia. Mutta pian oli tarina jälleen kahlehtinut hänet, ja nykyisyyden unohtaen hän oli siirtynyt takaisin romantiikan valtakuntaan.

Vasta sitten kun ritari oli herennyt puhumasta ja kunnianarvoisan äidin surullinen ääni osui Antony eukon korviin, käsitti tämä tarinan todellisen merkityksen. Sen jälkeen oli tuska ja kauhu raadellut hänen sydäntään. Kun he polvistuivat yhdessä madonnan eteen kasvot tämän puoleen kohotettuina, oli Mary Antony ryöminyt kurkistamaan. Hän oli nähnyt heidät polvillaan -- jalona parina -- oli nähnyt priorittaren tarttuvan vierustoverinsa käteen ja puristavan sitä; sitten hän oli ryöminyt takaisin ja kaatunut murtuneena pitkäkseen, jääden virumaan lattialle.

Refektorion kellon helinä oli herättänyt hänet, horroksista parahiksi kuulemaan ritarin hartaan rukouksen, kun tämä oli yksinään polvillaan Neitsyen alttarin ääressä.

Kun sitten ritari ja prioritar olivat poistuneet, oli Mary Antony noussut, nostanut lihakirveensä tutisevin käsin ja seisoi nyt aivan hämmentyneenä tyhjää kammiota katsellen.

Lopulta hänelle alkoi selvitä, että hänet oli aseineen teljetty kunnianarvoisan äidin kammioon, hänet, joka oli saanut nimenomaisen määräyksen lähteä keittiöön ja viipyä siellä. Niin suunnattomasti hän tunsi rikkoneensa menettelemällä vastoin kunnianarvoisan äidin määräystä, että oli vaistomaisesti tukahduttanut kaikki huudahduksensa ja liikkunut äänettömästi, jotta ei joutuisi ilmi.

Mutta nyt häntä ei huolettanut oma arveluttava asemansa, vaan nuo kaksi jaloa sydäntä, joiden traagillista tuskaa hän oli salaa ollut todistamassa.

Hänen katseensa osui madonnaan, joka hymyili levollisesti.

Hän hoiperteli eteenpäin polvistuen samalle kohdalle, missä prioritar oli ollut.

"Pyhä Jumalan Äiti", hän kuiskasi, "opeta sitä ritaria ymmärtämään, ettei kunnianarvoisa äiti voi tehdä sellaista!"

Sitten, ryömien polvillaan sille paikalle, missä ritari oli maannut, hän huudahti: "Autuas Neitsyt, osoita kunnianarvoisalle äidille, ettei hän voi jättää ritariaan ypöyksin!"

Sitten hän laahusti takaisin ja polvistui kummankin kohdan keskivaiheille. "Armahin Neitsyt", hän anoi, "valaise Mary Antonyn vanhaa järkeä!"

Katsahtaen salavihkaa madonnaan hän huomasi Neitsyen hymyilevän. Myöskin Pyhä Lapsi näytti iloiselta. Mary Antony hyrähti nauruun ja tunsi mielensä rohkeammaksi. Kunnianarvoisan äidin hymyillessä hän tiesi aina saaneensa anteeksi.

Ja tulihan hänen rukouksensa nyt viipymättä kuulluksi; sillä tuskin hän oli noussut polviltaan, kun hän jo muisti, missä kunnianarvoisa äiti säilytti kammionsa avainta; ja koska hän oli poistuessaan sulkenut oven omalla tiirikka-avaimellaan, oli tuo toinen avain tuossa tuokiossa Antony eukon kädessä ja hän itse jälleen ulkona käytävässä, missä hän lukitsi oven jälkeensä varmana siitä, että saisi tilaisuuden toimittaa avaimen takaisin paikalleen, ennenkuin kunnianarvoisa äiti alkaisi sitä kaivata.

* * * * *

Sisar Mary Antony hiipi kenenkään näkemättä refektorion ohitse ja sitten keittiöön. Sinne päästyään hän hääräili ja toruskeli ja näytteli mahtiaan väittäen saaneensa vartoa ainakin tunnin ajan jotain, mitä oli juuri vast'ikään pyytänyt.

Nuoremmat maallikkosisaret eivät rohjenneet vastata mitään; mutta sisar Mary Martha tiedusti hetken päästä:. "Mitä sinä olet toimitellut iltamessusta pitäen, sisar Antony?"

Koska Pyhä Neitsyt, oli valistanut hänen järkeään, tajusi Antony eukko sillä haavaa, että toisinaan, kun on pakko pettää, ei mikään ole sen parempi keino kuin täysi totuus.

"Olen kuunnellut ihmeellisen romanttista tarinaa", hän vastasi, "jonka kertoi hurmepukuinen ritari."

"Kyllä sinä olet todellakin oikein pähkähullu satakielinesi, sisar Antony", huomautti Mary Martha; "ja vielä sinä otat itsesi hengiltä, kun istuskelet ulkona kosteassa puutarhassa päivänlaskun jälkeen."

"No -- niin kauan kuin otan vain sellaista, mikä on omaani, ei toisilla ole syytä nurista", ärähti Mary Antony ja ryhtyi valmistamaan herkullista keittoa, jonka tiesi kunnianarvoisan äidin mieliruoaksi.

Ja kaiken aikaa paholainen kuiskasi eukon korvaan: "Ei hän palaa... Valmista vain keittosi, hölmö; mutta hän ei tule enää tänne sitä juomaan... Maailma ja Liha ovat kutsuneet; kunnianarvoisa äiti ei palaa... Hämmennä keittoa hyvin, mutta höystä se oman makusi mukaan. Sinä saat nauttia sen itse tänä iltana. Kun Maailma ja Liha kutsuvat kyllin kovaa, silloin naisista parhaatkin taipuvat paholaisen valtaan."

"Valehtelija!" sanoi Mary Antony heristäen puukauhallaan. "Väisty taakseni -- ei, asetu kernaammin eteeni! Takanani olet hiiviskellyt jo kyllin kauan. Ja jos asetut eteeni juuri nyt, niin joudut tuleen ja voit tuntea olevasi kotona, mestari Paholainen! Mutta 'älä vaan tuikkaa häntääsi kunnianarvoisan äidin keittoon'."

Kun Valkoiset sisaret saapuivat refektoriosta, sattui Mary Antony parhaillaan kiillottamaan Pyhän Maria Magdalenan kuvan kehystä kunnianarvoisan äidin kammion oven vieressä.

Hetken kuluttua ilmestyi sisar Mary Rebecca kohottaen kätensä koputtamaan.

"Malta!" kuiskasi Mary Antony. "Kunnianarvoisaa äitiä ei saa nyt häiritä."

Sisar Mary Rebecca verhosi nyrpistyksensä hymyyn.

"Miksi ei, kelpo sisar Antony?"

"Miksi ei, ei ole minun asiani", vastasi Antony eukko niin töykeästi kuin suinkin voi. "Ehkä hän on syventynyt tutkistelemaan; ehkä hän on määrännyt itselleen ylimääräisen hartaushetken; ehkä se on vain luonnollista halua päästä hetkiseksi rauhaan näkemästä kahta niin rumaa muotoa kuin sinun ja minun. Mutta olkoon syy mikä tahansa, kunnianarvoisa äiti on lukinnut ovensa eikä ota ketään vastaan tänä iltana." Minkä sanottuaan vanha Antony ryhtyi kiillottamaan kunnianarvoisan äidin ovea ulkopuolelta.

Sisar Mary Rebecca kohotti rystysensä kolkuttaakseen; mutta Antony eukon riepu, joka ei ollut puhtaudella pilattu, työntyi joka kerta sisar Mary Rebeccan käden ja laudoituksen väliin.

Mutisten aikovansa ilmoittaa asiasta priorittarelle huomisaamuna sisar Mary Rebecca lähti omaan kammioonsa.

Kun kaikkialla oli hiljaista, kun kaikki ovet olivat sulkeutuneet, hiipi vanha maallikkosisar holvikäytävään ja kyyristyen holvikaaren suojaan lähelle portaikkoa, joka johti maanalaiseen tiehen, hän ryhtyi odottamaan ja vahtimaan.

Myrskypilviä kerääntyi jälleen mustina purpuraiselle taivaalle. Auringonlaskun jälkihäivä oli häipynyt lännessä. Holvikäytävässä vallitsi pimeys. Kaukana jymisi ukkonen; sämpyläsaksan puussa huhuili huuhkaja.

Mary Antonyn vanhoja luita kolotti ankarasti, ja mieli alkoi lamaantua. Hän oli istunut niin kauan kyyryasenteissa, eikä hän ollut syönyt muruakaan päivällisaterian jälkeen.

Paholainen lähestyi, kuten sen on tapana tehdä, kun pitkältä paastonneet koettavat pysytellä valveilla.

"Kunnianarvoisa äiti ei palaa enää", hän kuiskasi. "Mitä sinä oikeastaan odotat?"

"Mene tiehesi!" sanoi Mary Antony. "Minä olen liian vanha kelvatakseni seuraksi edes sinullekaan. Ja vartoohan sisar Mary Rebecca sinua kammiossaan."

"Kunnianarvoisa äiti on aina astellut pää tähtiä tavoitellen", pilkkasi Paholainen. "Miksi lankeavat korkeimmat alimmaksi, kun kiusaus saapuu?"

"Kysy sitä äiti alipriorittarelta", virkkoi Mary Antony, "ensi kerralla kun hän kutsuu sinut illalliselle."

Sitten hän puserti vanhat kätensä rintaansa vastaan; sillä alioven lukossa kiertyi avain perin hiljaa.

Askeleet, jotka pikemmin tunsi kuin kuuli, nousivat portaikkoa holvikäytävään.

Sitten liikkui hämärässä valaistuksessa priorittaren kookas olento äänettömästi laakakiviä pitkin, siirtyi sisään avoimesta ovesta ja jatkoi matkaansa autiota sisäkäytävää myöten.

Kurkottaen innokkaana kaulaansa vanha maallikkosisar näki priorittaren seisahtuvan kammionsa oven edustalle, kohottavan tiirikka-avaintaan, avaavan oven ja astuvan sisään.

Kun oven lukinnan heikko ääni osui vanhan Mary Antonyn jännittyneisiin korviin, alkoi hän avutonna nyyhkyttää.

XVI luku

KAAMEA KAIKU.

Kammioonsa astuttuaan prioritar seisoi tuokion aivan huumaantuneena kiireisestä kulustaan pimeässä. Tuskin hän saattoi käsittää, että pitkällinen jännitys oli nyt lauennut, että hän oli päässyt turvallisesti takaisin suojaansa.

Kaikki oli samassa kunnossa, kuin hänen lähtiessään. Kaikesta päättäen häntä ei oltu kaivattu, hän oli palannut kenenkään huomaamatta. Hugh oli tähän mennessä varmasti Worcesterin majatalossa. Ei kenenkään tarvinnut koskaan päästä tietämään, että hän oli käynyt täällä.

Ei kenenkään tarvinnut päästä tietämään -- Mutta, ah, juuri se tieto pidätti priorittaren ikäänkuin kiinni juurtuneena siihen kohtaan, missä hän seisoi, tuijottaen ympärilleen kammiossa.

Hugh oli käynyt täällä; ja kun Hugh oli täällä, silloin hän itse oli hartaasti halunnut jouduttaa hänet kiireesti pois.

Mutta nyt?

Turtuneena suuren kaipauksen synnyttämästä tuskasta hän silmäili ympärilleen.

Niin, juuri tuossa hän oli seisonut; tuohon hän oli polvistunut, ja tuossa hän oli jälleen seisonut.

Tämä tyyni erakkoilma oli väreillyt hänen äänensä kiihkosta.

Se oli tyyntynyt uudelleen.

Tyyntyisikö hänen oma sydän parkansakin ajan tullen? Herkeisivätkö hänen omat huulensa vapisemasta ja tuntemasta toisten huulien hehkun?

Mutta vain tuokion ajan viipyivät hänen ajatuksensa hänessä itsessään. Sitten ne tukahdutti käsitys toisen yksinäisyydestä, hänen kärsimyksistään, hänen katkerasta pettymyksestään. Kovaa olisi ollut tavata lemmitty kuolleena; tuntea menettäneensä hänet elävänä oli melkein mahdotonta kestää. Riistäisikö se Hughilta uskon Jumalaan, totuuteen, puhtauteen, kunniaan?

Prioritar tunsi pakottavaa tarvetta turvautua rukoukseen. Mutta sivuuttaen Neitsyen ja Lapsen armaan kuvan hän heittäysi maahan ristin juurelle.

Hän oli nähnyt voimakkaan miehen tuskan vallassa, olosuhteiden julman raudan naulitsemana uhrautumisen ja antautumisen ristinpuuhun. Kärsivän Vapahtajan puoleen hän kääntyi nyt vaistomaisesti apua ja lohtua saadakseen.

Niin nopeasti oli hänen eilisiltainen rukouksensa tullut kuulluksi. Ristillä riippuvan rakkaan Herramme lävistetyt jalat merkitsivät hänelle nyt enemmän kuin Äitinsä helmassa lepäävän Jesus-lapsen pienokaisjalat.

Mutta yksinpä nytkin, kun hän siinä makasi polvillaan rukoillen, anoen, palvoen, kaikui hänen muistissaan Mary Seraphinen kurja huuto: "Kuollut Jumala ei voi auttaa minua! Minä tahdon elämää, en kuolemaa!" Ja sitä seurasi melkein viipymättä Hugh'n ankara kysymys: "Onko tämä uskontoa?"

Viime aikoina oli hurjia ääniä todellakin rohjennut ruveta kaikumaan priorittaren kammiossa ja jättäneet jumalattomat sanansa kaikumaan jälkeensä.

XVII luku

MARY ANTONYN EREHDYS.

Prioritar oli ollut kammiossaan lähes tunnin ajan, kun ovelta kuului keveätä koputusta.

"Sisään", käski prioritar, ja Mary Antony ilmestyi tuoden keittoa ja leipää, hedelmiä sekä pikarillisen viiniä.

Prioritar istui pöytänsä ääressä edessään pergamentteja ja avattu messukirja. Hänen kasvonsa olivat perin kalpeat; myöskin oli silmien alapuolella tummia varjoja. Hän ei hymyillyt nähdessään Antony eukon täten sälytettynä.

"Mitä sinä ajattelet, Antony?" hän sanoi melkein ankarasti. "En ole käskenyt sinun tuoda tänne ruokaa."

"Kunnianarvoisa äiti", puhui vanha maallikkosisar äänellä, joka koetti pysyä lujana, mutta alkoi silti väristä; "te olette tutkiskellut monet tunnit ottamatta huomioon, että ilta-ateria on jo ohitse. Älkää nuhdelko Antony eukkoa siitä, että hän tuo teille hiukan sitä keittoa, joka on teidän mieliruokaanne. Ette voi nukkua, ellette syö vähän."

Prioritar katsoi häneen tajuamatta, ikäänkuin sanat eivät sillä haavaa herättäisi hänen mielessään mitään ajatusta. Sitten hän näki noiden vanhojen käsien tutisevan, ja äkillinen värihäivähdys valahti hänen kalpeille kasvoilleen.

Tämä vereksen elämän suloinen sykähtäminen hänen omassa sydämessään sai hänet näkemään vanhuksen väsymättömässä uskollisuudessa inhimillisen piirteen, jota hän ei ollut varemmin käsittänyt. Se valoi lohtua hänen murheeseensa.

Hän sulki niteen ja työnsi syrjään pergamentit.

"Kuinka ystävällinen sinä olet, Antony kulta, kun ajattelet niin paljon minua. Laske kulhot pöydälle... Siirrä nyt tänne tuo tuoli ja viivy luonani sillä välin kuin syön illallista. Olen väsynyt tänä iltana ja kaipaan sinun seuraasi."

Jos taivaan kultaportit olisivat avautuneet ja Pyhä Pietari itse olisi kehottanut heti astumaan sisään, ei sisar Mary Antony olisi hämmästynyt siitä enempää eikä se varmaan olisi tuottanut hänelle suurempaa tyydytystä. Sellaista ei voinut edes uneksiakaan, että kunnianarvoisa äiti pyytäisi häntä istumaan luonaan omassa kammiossaan.

Vetäen leikkauksin koristetun tuolin kahden jalan päähän seinästä Mary Antony sijoittui siihen.

"Lähemmäksi, Antony, lähemmäksi", sanoi prioritar. "Aseta tuoli tähän, aivan pöytäni kulman likelle. Minulla on paljo sanottavaa sinulle ja tahtoisin puhua hiljaa."

Sisar Antony tunsi totisesti joutuneensa seitsemänteen taivaaseen!