Part 6

Kun ritari oli kertonut kaiken, kun tuo syvä, miehekäs ääni -- milloin päättäväisenä, milloin kiihkeänä, milloin hurjaa suuttumusta väristen, mutta aina hellänä hänestä puhuessaan -- viimein vaikeni, silloin prioritar kamppaili mielenliikutustaan vastaan ja voitti sen. Sitten, niin pian kuin saattoi varmasti luottaa ääneensä, hän puhkesi puhumaan.

XII luku

VOI MEITÄ POLOISIA!

Lopulta prioritar puhui.

"Voi", hän virkkoi, "voi meitä poloisia! Kuinka julmaa, kuinka hirvittävän julmaa!"

Hänen äänensä, joka oli niin suloinen ja hellä, mutta niin toivoton lohduttomassa surkuttelussaan, kouristi ritarin sydäntä kuin kylmä käsi.

"Mutta, armaani, minähän olen löytänyt sinut", hän sanoi ja vaipuen toiselle polvelleen tämän jalkain juureen hän ojensi kätensä peittääkseen niillä priorittaren molemmat kädet. Mutta prioritar oli häntä nopeampi. Hän kätki kätensä skapularionsa suojaan. Ritarin ruskeat sormet sulkeutuivat jalopeurain pään ympärille.

"Älä koske minuun", virkkoi prioritar.

Ritari sävähti tumman punaiseksi.

"Sinä olet minun omani", hän sanoi. "Ja omanani minä sinut pidän. Näinä kurjina vuosina me olemme molemmat totuttaneet itsemme ajattelemaan toinen toisiamme naituina. Nyt tiedämme, ettei kumpikaan ole ollut uskoton. Olen löytänyt sinut, armaani, enkä aio luopua sinusta."

"Hugh", virkkoi prioritar, "minä _olen_ naitu nainen. Sinä tulet liian myöhään. Etkö nähnyt pyhää sormusta sormessani? Etkö tiedä, että jokainen nunna on Kristuksen morsian?"

"Sinä olet minun omani!" sanoi ritari hurjasti; ja hän laski ison kätensä hänen polvelleen.

Prioritar veti esiin tikarinsa skapularion alta.

"Ennenkuin lähdin holvikäytävän ovelle, otin tämän esiin piilostaan ja pistin sen vyöhöni", hän puhui. "Arvasin joutuvani tekemisiin miehen kanssa; vaikka, Taivas sen tietää, en uneksinutkaan tapaavani sinua! Mutta minä sanon sinulle, Hugh, että jos sinä tai yksikään toinen mies yritätte kosketuksellanne saastuttaa ainoatakaan tämän luostarin nunnaa -- minua tai toisia -- silloin minä isken, ja iske suoraan kohti. Tämä terä on työntyvä kahvaa myöten rikollisen sydämeen."

Ritari nousi seisomaan, kävi ikkunan ääreen ja nojausi käsivarret ristissä seinään.

"Pistä takaisin aseesi kätköönsä", hän sanoi jyrkästi. "Täällä ei ole ketään muuta miestä; ja jos sellainen saapuisi, niin minun säiläni riittää kyllä suojelemaan sinun omaasi sekä nunnaisi kunniaa."

Prioritar katsoi hänen synkkää muotoaan, joka tuskassaankin näytti ylenkatseelliselta, sitten hän lähti heti tottelevaisena salalaudoitukselle.

"Niin, Hugh", hän sanoi, "sen luottamuksen olen todellakin sinulle velkaa rakkautesi vuoksi."

Kun hän asetti tikarin seinään ja sulki laudoituksen, putosi hänestä jotakin käsin tuntumatonta, mutta silti todellista.

Niin kauan hänellä oli ollut valta määrätä. Kumartavat, polvistuvat, kiiruhtavat naiset kiitivät noudattamaan hänen määräyksiään. Jokainen kilvoitteli toisten kanssa ylentääkseen hänen asemaansa. Usein hän oli tuntenut itsensä yksinäiseksi arvoasemansa tähden.

Ja nyt -- miehen synkkä hahmo kohdisti häneen, ylenkatseellisen suuttumuksensa; miehen jyrkkä ääni sinkahutti takaisin hänen kaunopuheisen uhkauksensa lyhyellä käskyllä, joka riisti häneltä aseen, mutta jota hän totteli. Lisäksi hänestä tuntui omituisen suloiselta totella. Jyrkkyyden, ylenkatseellisen suuttumuksen alla sykki suuri rakkaus. Siihen rakkauteen hän luotti; mutta sitä rakkautta vastaan hänen oli otteleminen, hänen piti karkoittaa se luotaan niin ratkaisevasti, ettei jäänyt mitään sijaa epäilykselle.

Mutta "prioritar" kaikkosi hänestä, kun hän sulki laudoituksen. Nyt hän oli Nainen ja Pyhimys siirtyessään ikkunan ääreen ja asettuessaan ritarin rinnalle myrskyn jälkeisen päivänlaskun kultahohtoon. Hänessä ilmeni kaihoisaa nöyryyttä, kun hän nyt ryhtyi puhumaan, ja kärsivällistä alakuloisuutta, joka vaikutti äärettömän liikuttavalta.

"Sir Hugh", hän virkkoi, "rakas ritarini, jonka olen aina tuntenut urhoolliseksi ja helläksi ja jonka nyt tiedän olleen aina myöskin uskollisen -- minun ei ole tarpeen lisätä ainuttakaan sanaa sinun tarinaasi. Totta on kaikki se, minkä pakotit Alfridan tunnustamaan -- Jumala antakoon anteeksi tuolle kiusaantuneelle sielulle. Uskoin sanansaattajan puheisiin, mieleeni ei juolahtanutkaan epäillä Eleanoria, ja niin halasin vain yhtä: piilottaa maailmalta murtuneen sydämeni, murskautuneen ylpeyteni. Riensin tarjoamaan Jumalalle rakkautta ja elämää, joita ihminen oli hylkinyt. Myönnän, että tämä on sittemmin tuntunut minusta vain toisarvoiselta lahjalta annettavaksi Hänelle, jonka pitäisi meiltä saada kaikkein parhaimpamme. Mutta joka päivä maatessani polvillani Hänen jalkainsa juuressa minä sanoin: 'Murtunutta ja katuvaista sydäntä Sinä et halveksi, Herra!' Sydämeni oli 'murtunut', kun toin sen tänne. Se on ollut siitä pitäen 'katuvainen'. Ja hyvin tiedän, ettei sitä ole hyljeksitty, vaikka se onkin vähänarvoinen."

Hän kohotti katseensa kultaiseen kajastukseen, joka hohti purpuraisten pilviröykkiöiden takana.

"Pyhä neitsyt ryhtyi välittäjäksi", hän virkkoi yksinkertaisesti; "hän, joka ymmärtää naisen sydämen."

Ritari hengitti raskaasti. Ristityt käsivarret nousivat ja laskivat rinnan aaltoilun mukaan. Mutta hän piti huulensa tiukasti suljettuina, joskin kaiken aikaa rukoillen, että Pyhä Neitsyt koettaisi hiukan ymmärtää myöskin miehen sydäntä.

"Minun mielestäni, rakas Hugh", jatkoi alakuloinen ääni lempeästi, "sinulla lienee oikeus saada kuulla, että ensinnä kärsin ankarasti. Vietin pitkiä tuskallisia öitä polvillani Pyhän Neitsyen alttarin ääressä anoen voimaa voittaakseni rakkauden ja kaipauksen, joka oli muuttunut synniksi."

Ritarin rinnasta purkautui tukahdutettu voihkaus.

Kultainen valo loisti priorittaren järkkymättömistä silmistä ja väikkyi hänen ylevällä otsallaan.

"Ja minulle suotiin voimaa", hän virkkoi perin matalalla äänellä.

"Mora!" huudahti ritari.

Prioritar hätkähti. Pitkiin aikoihin hän ei ollut kuullut omaa nimeään.

"Sinä anoit voimaa voittaaksesi", jatkoi ritari, "kun luulit sitä synniksi; samaten kuin minä ratsastin vihollista kohtaamaan, taistelemaan ja surmaamaan, ja sitten ottelin tuntemattomien kielten kanssa, tehden kaikkea sellaista, mikä tuntui vaikeimmalta tukahduttaakseni lempeni sinua kohtaan. Mutta kun tiesin, ettei yhdelläkään toisella miehellä ollut sinuun oikeutta eikä ollut koskaan ollutkaan, silloin havaitsin, ettei mikään ollut surmannut rakkauttani eikä koskaan saattanutkaan surmata. Ja nyt, Mora, kun tiedät minut vapaaksi, onko rakkautesi nyt kuollut?"

Prioritar liitti kätensä rintaa koristavan ristin ympärille. Ritarin äänessä kajahti harras pyyntö, mutta hän koetti uskollisesti säilyttää sen tyynenä.

"Kuuntele minua, Hugh", virkkoi prioritar. "Jos olisit luullut minut uskottomaksi ja etsinyt lohtua toisen luota; jos olisit voittanut ja nainut hänet, vaikka saatoitkin hänelle tarjota vain toisarvoisen tunteen, niin tahtoisitko nyt, kun huomaat, etten olekaan Humphryn vaimo, hyljätä morsiamesi ja koettaa herättää eloon rakkauttasi minua kohtaan?"

"Sinä koetat saattaa minut pulmaan", sanoi ritari, "johon en koskaan joutuisi omasta aloitteestani. Kun rakastaa sinua kuten minä, silloin ei voi naida toista sinun eläessäsi."

Prioritar kalpeni, mutta vaati itsepintaisesti:

"Mutta _jos_, Hugh? _Jos_?"

"No niin", vastasi ritari, "sitä en tekisi. En hylkäisi sitä, jonka olen nainut. Mutta --"

"Hugh", jatkoi prioritar, "kun luulin sinut uskottomaksi, niin tein pyhän lupauksen, joka liitti minut Taivaan morsiameksi. Kuinka voisin hyljätä taivaallisen Ylkäni rakkaudesta ainoatakaan miestä kohtaan tässä maailmassa?"

"Mutta minä olen sinun sulhasesi", väitti ritari, "joka on palannut sinua vaatimaan; se mies, jolle sinä virkoit jäähyväisiksi: 'Lienen neito tai vaimo niin kuulun vain sinulle; sinulle enkä kenellekään toiselle, kuulun ikuisesti.' Ah, se nostaa veren lämpimänä poskillesi! Oi, sydämeni elämä, jos se oli totta silloin, niin se on totta vieläkin! Jumala ei ole ihminen kavaltaakseen tai ryöstääkseen toiselta hänen morsiamensa. Jos olisin nainut toisen naisen niin olisin tehnyt sen vilpittömästi luullen sinut toisen miehen vaimoksi. Mutta kaikkina näinä vuosina, kun meitä molempia petettiin. Hän, joka tietää kaiken, on tuntenut totuuden. Hän tiesi sinut minun kihlatuksi morsiamekseni. Hän kuuli sinun sanovan muurilla, kun viimeistä kertaa seisoimme yhdessä: 'Jumala tietää, että kuulun kokonaan sinulle.' Hän tiesi, että silloinkin, kun luulin sinut menettäneeni elin kuitenkin uskollisena lempemme puhtaalle muistolle. Sinä päivänä, jolloin sinä teit nunnavalasi, Hän tiesi, että minä olin vapaa ja sinä sen vuoksi yhä edelleen minuun sidottu. Onko ihmisen ryöstettävä Jumalalta? Ah, sen hän voi tehdä. Mutta onko Jumalan ryöstettävä ihmiseltä? Ei, ei konsanaan!"

Prioritar värisi, horjui; sitten hän pakeni Neitsyen alttarin turviin polvistuen kädet ojolla.

"Pyhä Jumalan Äiti", hän nyyhkytti, "opeta hänet tajuamaan, etten saa tehdä sitä! Osoita hänelle, etten voi rikkoa valaani. Auta hänet ymmärtämään, etten sitä tekisikään, vaikka voisinkin."

Ritari seurasi ja polvistui viereen. Hänen ylpeä päänsä painui, hänen äänensä murtui liikutuksesta.

"Pyhä Neitsyt", hän puhui. "Sinä, joka asuit maallisessa kodissa Natsaretissa, auta tätä naistani ymmärtämään, että jos hän rikkoo minulle antamansa lupauksen pysyen loitolla minusta nyt, kun olen saapunut häntä omakseni vaatimaan, niin hän lähettää minut luotaan tyhjään elämään, lieden ääreen, jonka luona ei yksikään nainen ole istuva, kotiin, joka on ainiaan pysyvä autiona."

Yhdessä he olivat polvillaan Äidin ja Lapsen leppeän kuvan edessä; yhdessä ja kuitenkin toisistaan erillään, sillä uskollisena lupaukselleen ritari varoi koskettamasta edes hunnun laskostakaan.

Tumma ja vaalea muoto kohoutuivat rinnakkain, kun he polvillaan anoivat madonnalta apua. Niin liikkumattomina he makasivat siinä tuokion, että olisivat voineet olla hienosti muovailtuja kuvapatsaita, toinen pronssia, toinen marmoria.

Sitten prioritar ojensi äkillisellä liikkeellä oikean kätensä ja tarttui vierustoveriaan vasemmasta.

Lujasti sulkeutuivat tämän sormet tuon ojennetun käden ympäri, mutta hän ei siirtynyt lähemmäksi.

Mutta kun he lepäsivät siinä polvillaan käsi kädessä, tuntui ritarin sykkivä elämä virtaavan priorittaren ruumiiseen, tuhoten yhdessä ainoassa hurjassa, suloisessa tuokiossa kautta vuosien kestäneen paaston ja valvonnan saavutukset.

"Oi, Hugh", huudahti prioritar äkkiä, "säästä minua! Sääli minua! Älä houkuttele minua!"

Irrottaen ritarista kätensä hän painoi molempia käsiään rintaansa vasten.

Ritari nousi ja seisoi hänen vieressään.

"Mora", hän sanoi, ja hänen äänessään oli uusi sävy, alakuloisuutta ja juhlallisuutta ilmaiseva; "olkoon minusta kaukana ruveta sinua houkuttelemaan. Tahdon vain vielä kerran pyytää sinua Pyhän Neitsyen ja Pyhän Lapsen edessä, ja sen tehtyäni en virka enempää.

"Minä pyydän sinua lähtemään tästä paikasta, johon et olisi koskaan tullut, jos olisit tietänyt, että lemmittysi kuului sinulle ja tarvitsi sinua. Pyydän sinua pitämään minulle antamasi lupauksen ja rupeamaan vaimokseni. Jos kieltäydyt, silloin lähden ikiajoiksi. Jätän sinut tänne polvistumaan rauhassa päivin tai öin madonnan alttarin ääreen. Mutta -- pyydän sinua muistamaan päivin ja öin, että sen vuoksi, mitä sinä olet tehnyt, ei minun kodissani voi olla mitään madonnaa. Ei yksikään nainen ole koskaan istuva minun lieteni ääressä pitäen pienokaista sylissään.

"Sinä jätät minut ristinpuulle murtunein sydämin, lemmessäni pettyneenä; jalat ja kädet naulattuina julmien olosuhteiden puuhun; kylki kavalluksen peitsen puhkaisemana -- yksinäisyyteen, hyljätyksi. Mutta sinä riistät minulta kaiken parhaimman, sekä elämässä että uskonnossa; kaiken mikä kertoo lemmestä, ilosta, vastaisten vuosien toiveista.

"Oi, rakkaani, punnitse tarkoin! Maailmassa on niin paljo sellaisia, jotka todellisesti kutsuttuina palvelevat Taivasta luostareissa. Minua varten koko maailmassa on vain yksi nainen. Taivaan silmissä ei mikään erota meitä. Nyt on välillämme luostarin muurit -- mutta ne ovat ihmisten rakentamia, ei Jumalan. Naimattomuusvalaa ei keksitty erottamaan lempiviä sydämiä. Mora?... Tule!"

* * * * *

Prioritar nousi ja asettui hänen eteensä.

"En voi tulla", hän virkkoi. "Mitä toisille olen opettanut, se minun on itsekin tehtävä. Hugh, minä olen kuollut maailmalle; ja jos olen kuollut maailmalle, kuinka voisin elää sinulle? Jos olisin todellisuudessa kuollut ja haudattu, silloin et olisi käynyt alas hautakammioon murtamaan lepopaikkaani voidaksesi nähdä kasvoni, tarttua kylmään käteeni ja vuodattaa kuuroihin korviin tarinaa lemmestä. Mutta juuri niin sinä olet nyt menetellyt salajuonta käyttäen. Sinä tulet kuolleen naisen luokse sanoen: 'Rakasta minua ja rupea vaimokseni.' Hänen on pakko tällöin vastata: 'Kuinka voisin minä, joka olen maailmalle kuollut, elää siinä vast'edes?' Ota itsellesi vaimo elävien keskuudesta, Hugh. Älä tule tavoittelemaan morsianta vainajien joukosta."

"Herran Äiti!" huudahti ritari, "onko tämä uskontoa?"

Hän kääntyi ikkunaan päin, sitten ovelle. "Kuinka voin poistua täältä?"

Hänen äänensä tukahdutettu kammo tunkeutui jäätävänä sen naisen sieluun, jota hän puhutteli. Tämä oli lopultakin saanut hänet ymmärtämään.

"Minun on toimitettava sinut täältä kenenkään näkemättä," sanoi prioritar "En uskalla päästää sinua ulos luostarin portista. Pahoin pelkään, että sinun on palattava samaa tietä, jota tulitkin; et myöskään voi lähteä yksin. Meillä on avain avataksemme oven, joka johtaa meidän käytävästämme tuomiokirkon kryptaan. Minä lähetän nyt kaikki nunnat refektorioon. Sitten minun on itse saatettava sinut kryptaan."

"Enkö voi lähteä yksin", tiedusti ritari jyrkästi, "ja palauttaa avainta sanansaattajan kera?"

"Et", vastasi prioritar, "en uskalla panna mitään alttiiksi. Huhut ovat niin kerkeät leviämään. Huomenna tämän omituisen hetken on oltava unelma, jota ainoastaan me kaksi uneksimme. Sillä välin kuin käyn järjestämässä tien turvalliseksi, pue sinä taasen yllesi kaapu ja hilkka. Kun palaan ja viittaan, niin seuraa minua hiljaa."

Prioritar astui ulos sulkien oven jälkeensä.

XIII luku

RITARIN RUKOUS.

Prioritar seisoi tuokion suljetun oven ulkopuolella. Käytävän levollinen hiljaisuus auttoi häntä saavuttamaan ulkonaisen tyyneyden, jonka hänessä täytyi vallita, ennenkuin kävi nunnia kohtaaminen.

Kulkien verkalleen toiseen päähän hän avasi sisar Mary Seraphinen kammion oven tuntien nöyryyttävää häpeätä sen johdosta, että oli niin varmasti uskonut joutuvansa tekemisiin "Wilfredin" kanssa ja oli ajatellut niin ylenkatseellisesti hänestä ja Seraphinestä. Ah, rakastamamme henkilön tekemä vääryys pakottaa usein puhtaimmat, jaloimmat henget nöyrtymään tomuun saakka.

Sitten prioritar soitti itse refektorion kelloa.

Illallistunti oli jo aikoja sitten ohitse; nunnat riensivät kärkkäinä ulos.

Kulkiessaan kohti portaikkoa, joka johti refektorioon, he näkivät priorittarensa perin kalpeana, perin suorana seisovan selin kammionsa oveen.

Kukin nunna notkisti polvensa ohitse astuessaan; ja jokaiselle taivutti prioritar keveästi päätään.

Sisar Mary Rebeccalle, joka polvistui heti, hän puhui:

"En saavu aterialle tänä iltana. Koska aliprioritar on poissa, niin sinä asetut minun sijalleni."

"Kyllä, kunnianarvoisa äiti", sanoi sisar Mary Rebecca nöyrästi, suudellen priorittaren kaavun lievettä; sitten hän nousi ja riensi edelleen ihastuneena arvoasemastaan, niin lyhytaikainen kuin se olikin.

Kaikkien kuljettua ohitse prioritar lähti holvikäytävään ja kiersi sen kauttaaltaan, katseli sieltä puutarhaan tarkastaen jokaista mahdollista paikkaa, mistä väijyvät silmät voisivat nähdä käytävästä kryptaan johtavan tien. Mutta puutarha, joka oli jo täynnä purppuravarjoja, oli luovutettu kokonaan kiitäville pääskysille. Punarinta-satakieli liverteli iltalauluaan sämpyläsaksan puusta.

Prioritar palasi sisäkäytävää pitkin katsahtaen jokaisen kammioon. Kaikki ovet olivat avoinna, jokainen kammio oli tyhjä. Sairaat nunnat olivat itäisemmässä osastossa, kulmauksen takana, refektorion portaiden toisella puolen. Silti kävi hän sielläkin todetakseen, että jokaisen asutun kammion ovi oli suljettu.

Seisoen liikkumattomana refektorion portaiden yläpäässä hän saattoi kuulla lautasten etäistä kalinaa, maallikkosisarten laahustavia askeleita, kun nämä kantoivat ruokalajeja keittiön ja refektorion väliä; ja ylinnä kaiken sisar Mary Rebeccan yksitoikkoisen äänen, kun tämä luki ääneen nunnille näiden illastaessa.

Sitten prioritar otti naulasta yhden kryptalyhdyistä ja sytytti sen.

* * * * *

Sillä välin seisoi yksikseen jäänyt ritari tuokion ajan kuin huumautuneena.

Hän oli pelannut uhkarohkeata peliä ja menettänyt; kuitenkin häntä lamautti enemmän se, että hän itse alistui niin odottamatta tappioonsa, kuin se jyrkkä epäys, joka oli hänelle tuottanut tuon tappion.

Seisoessaan nyt yksinään hänestä tuntui, että hän käsitti yht'äkkiä, kuinka tavattomassa määrin vuosien pituinen erakkoelämä kykeni vieroittamaan ihmisen maailmasta. Hän oli tullut rakkautta ja kaipausta hehkuen, etsimään elävää vainajain keskeltä. Olisi ollut vähemmän katkeraa polvistua haudan ääressä tietäen, että ainiaaksi vaiennut sydän oli viimeiseen asti sykkinyt uskollisena rakkaudessaan häntä kohtaan; tietäen, että kuolleet käsivarret, jotka nyt lepäsivät kylminä ja jäykkinä, olisivat kietoutuneet hänen ympärilleen, jos hän olisi saapunut varemmin; tietäen, että huulet, jotka nyt olivat kuoleman vaientamat, olisivat elävinä kutsuneet häntä hellin tervehdyksin.

Mutta tämä kylmä irvikuva säteilevästä naisesta, jonka hän oli jättänyt, sanoi: "Älä koske minuun", ja kehotti häntä etsimään vaimoa toisaalta; häntä, joka oli pysynyt uskollisena vielä silloinkin, kun oli luullut lemmittynsä uskottomaksi.

Ja kuitenkin, vaikka tämä olikin kylmä, niin hurskaassa pidättyväisyydessään hän oli yhä vielä hänen rakastamansa nainen. Lisäksi hänellä oli yhä tuo ylevä ryhti, uhkea naisellinen kauneus, tuo elinvoimainen, ruumiillinen täydellisyys, joka todisti Luonnon aikoneen hänet uljaiden poikien ja kauniiden tyttärien äidiksi. Ja kuitenkin hänet oli nyt jätettävä -- tällaiseen elämään!

Ritari silmäili huonetta, havaitsi makuusuojaan johtavan matalan holvioven, astui askeleen sitä kohti, kavahti sitten takaisin ikäänkuin pyhäköstä; huomasi ison pöydän, joka oli messukirjain, pergamentin ja veliinipaperin peittämä. Se olisi pikemminkin voinut olla oppineen munkin kammio kuin hänen rakastamansa naisen huone. Hänen harhaileva katseensa osui Madonnaan ja Lapseen.

Puhtaassa iltavalossa tuo marmoriryhmä näytti omituisen tenhoavalta; oli jotain äärettömän inhimillistä tuossa äidin miettiväisessä hellyydessä, kun hän kumartui hymyilevän Pienokaisen puoleen. Se puhui kodista pikemmin kuin luostarista. Se kosketti erästä kieltä ritarin sydämessä, kieltä, joka helähti kirkkaana ja puhtaana väittelyn ja katkeruuden soraäänet voittaen.

Hän kurotti kättään ja kosketti Pyhän Pienokaisen pikku jalkaa.

"Jumalan Äiti", hän virkkoi ääneen, "lähetä hänet luokseni! Sääli nälkäistä sydäntä, yksinäistä kotia, autiota liettä. Lähetä hänet luokseni!"

Sitten hän nosti maasta valkoisen kaavun ja hilkan ja puki ne ylleen.

XIV luku

JÄÄHYVÄISET.

Kun prioritar avasi kammionsa oven sytytetty lyhty kädessään, seisoi kookas olento Worcesterin Valkoisten sisarten asussa liikkumattomana seinään nojaten vastapäätä ovea.

"Tule!" hän kuiskasi viitaten; ja hiljaa se siirtyi hänen vierelleen. Sitten hän sulki oven ja tiirikka-avaintaan käyttäen lukitsi sen jälkeensä.

Äänettöminä astuivat molemmat valkoiset olennot sisäkäytävää pitkin, sitten holvikäytävän kautta ja portaikkoa myöten luostarin kryptaan. Prioritar avasi oven, ja kumartuen he astuivat holvikaaren alitse maanalaiseen käytävään.

Laskien lyhdyn maahan prioritar otti esille avaimen, sulki oven ja lukitsi sen sisäpuolelta.

Hän kääntyi ja kohottaen lyhtyä huomasi ritarin vapautuneen valepuvustaan ja seisovan nyt hänen edessään varsin suorana ja kookkaana, juuri lyhdyn luomassa valokehässä.

Oven sulkeutuessa heidät valtasi omituinen tunne, ikäänkuin he seisoisivat kahden kolmannessa maailmassa, joka ei kuulunut kummallekaan, joka oli haudan kaltainen täydellisessä eristyneisyydessään ja pimeydessään; mullan ja kosteiden kivien hajun kyllästämä, kaiuttaen vähäisimmänkin äänen kumean liioitellusti, mutta itsessään hiljainen kuin hauta.

Tämä ympäristön haudankaltaisuus tuntui tekevän heidän oman elinvoimansa vain väkevämmäksi ja sykkivämmäksi.

Kun avain oli herennyt kirskumasta lukossa, tuntuivat äänettömyyden tuokiot tunneilta.

Sitten ritari puhkesi puhumaan.

"Anna lyhty minulle", hän sanoi.

Prioritar kohtasi hänen katseensa. Jälleen häneltä luisui asemansa arvokkuus. Jälleen oli suloista totella.

Ritari piteli lyhtyä siten, että se valaisi kummankin kasvoja.

"Mora", hän virkkoi, "siitä on pitkä aika, jolloin sinä ja minä astelimme yhdessä päivänpaisteisia ketoja, voikukkien ja esikkojen ja suloisesti tuoksuvan apilaan keskellä. Tänä iltana me käyskelemme ketojen alitse, emme niiden halki. Me olemme nurmen alla, armaani. Tuntuu siltä, kuin seisoisin haudassa sinun rinnallasi. Ja niinpähän ovatkin toiveeni surmatut; lempemme antama lupaus on kuollut ja joutuu pian hautaan. Mutta sinä ja minä, me elämme vielä, ja nyt meidän on vaellettava vierekkäin entisen itsemme murheellisina haamuina.

"Ja nyt minä pyydän sinua, Mora, noiden entisten kukkaniittyretkiemme vuoksi, pujottamaan kätesi kainalooni ja kulkemaan kerallani kaikessa ystävyydessä tämän synkeän ja pimeän matkan, kuten ammoisina aikoina käyskelimme kukkien keskellä."

Hänen tummat silmänsä katsoivat tutkivasti ystävättären kasvoihin. Melkein nuorekas into värisi hänen äänessään.

Prioritar epäröi kohottaen katseensa hänen puoleensa. Sitten hän astui vitkaan häntä kohti ja pujotti kätensä hänen kainaloonsa.

Rinnan he sitten kulkivat edelleen pimeydessä; ritari piteli oikeassa kädessään lyhtyä matalalla heidän jalkojaan valaistakseen; prioritar nojausi hänen vasempaan käsivarteensa noudattaen verkalleen hänen askeltensa tahtia.

Heidän yläpuolellaan, kedoilla, asteli lempiviä käsitysten; nuorukaisia ja neitoja ulkosalla hämärtyvässä illassa. Kaikki luonto huokui virkistyneenä tuoksuvaa suloutta. Mutta kastehelminen ruusu tuntui nuorukaisesta vähemmän suloiselta kuin neidon huulet. Tämän hän rohkeni arasti kertoa seuralaiselleen; ja neidon kumartuessa nauttimaan sen tuoksua hänen poskillaan heijastui noiden hentojen lehtien hehkuva väri.

Niin käyskelivät ja haastelivat nuoret lempivät Worcesterin kedoilla, aavistamattakaan, että heidän onnellisten jalkainsa alla ritari ja prioritar astelivat verkalleen rinnan pimeyden halki.

He eivät vaihtaneet sanaakaan. Käsi toisen kainalossa, kasvot niin lähellä toisen olkapäätä, käden pusertaessa toista kättä yhä lujemmin sydäntä vastaan äänettömyys virkkoi enemmän kuin sanat. Ja äänettöminä he vaelsivat edelleen.

He sivuuttivat kaupunginmuurin kulkien ulkoportin alitse.

Sheriffi ratsasti kotiin illalliselle tyytyväisenä liiketoimeen, jonka oli suorittanut talossa, missä hän oli sattunut etsimään suojaa myrskyltä.

Worcesterin kunnon asukkaat ostelivat ja myivät torilla. Miehet, joilta päivätyö oli päättynyt, kiirehtivät päästäkseen nauttimaan vaimon ja kodin tarjoamasta levosta ja hoivasta. Ihmisparvia hälisi hilpeinä kaduilla aavistamattakaan, että heidän rientäväin jalkainsa alla ritari ja prioritar astelivat verkalleen rinnan pimeyden halki.

Jos ritari olisi puhunut, niin priorittaren mieli olisi aseistautunut häntä vastustamaan. Mutta koska vaellettiin äänettöminä, sai sydän rauhassa muistella: ja muistellessaan se kävi tuskallisen helläksi.

Viimein he ennättivät ovelle, joka johti tuomiokirkon kryptaan.

Priorittarella oli avain vasemmassa kädessään. Vapauttaen oikean kätensä ritarin käsivarren puristuksesta hän työnsi avaimen äänettömästi lukkoon; mutta jättäen sen kiertämättä hän pysähtyi ja kääntyi ritaria kohti.