Part 5

Hilkkaniekka olento seisoi kammion toisessa päässä nojaten leveitä hartioitaan seinää vastaan. Käsivarret olivat ristissä kaavun alla; prioritar saattoi nähdä, että myöskin jalat olivat ristissä. Puku oli tosin Valkoisten sisarten, mutta se verhosi niin ilmeisesti miesolentoa -- -- isoa miestä, joka oli joutunut umpikujaan ja näytti aikovan uhmata -- että oudosta tilanteesta, suuttumuksesta ja pelosta huolimatta tuon pyhän asun ja sen salaisen kantajan välinen ristiriitaisuus pakotti priorittaren hymyilemään vastoin tahtoaan.

Sulkien oven hän veti esiin tummasta espanjan puusta veistetyn tuolin, lordi piispan antaman lahjan, joka tulkitsi sopivasti hänen ylhäisen virkansa arvokkuutta.

Tuoliin istuutuen hän laski vasemman kätensä kevyesti tuolin kädennojaksi veistetyn jalopeuran harjalle; mutta oikea käsi piteli yhä näkymättä norsunluu kahvaa, ja ojentuen hiukan eteenpäin, jalat lujasti maahan juuttuneina, hän oli valmis hypähtämään tuossa tuokiossa pystyyn.

"Tiedän Teidät mieheksi", hän virkkoi.

Ukkonen jyrisi kaukana.

Sade roiskui yhä ikkunaan, mutta rajuilma oli tyhjentänyt voimansa; taivas alkoi seljetä. Kalpea valojuova auringonpaistetta purkautui hajaantuvien pilvien lomasta ja tunkeutuen sisään ikkunasta kimmelsi jalokiviristissä priorittaren rinnalla ja sytytti omituisen säteilyn hänen kirkkaiden silmiensä tutkivaan valoon.

"Tiedän Teidät mieheksi", virkkoi hän toistamiseen. Te seisotte siinä paljastettuna; ja varmaankin te seisotte siinä myöskin häpeissänne. Juonia kutomalla, omaksumalla meidän asumme teidän on onnistunut tunkeutua kenenkään haluamatta tähän pyhään luostariin, missä elää vähäinen joukko naisia, jotka ovat eronneet maailmasta ikiajoiksi, jotka ovat luopuneet paljosta pyhittääkseen elämänsä alituiseen hartauteen ja palvontaan, saavuttaen siten välitysvallan, joka tuottaa siunausta niille, jotka vielä jatkavat elämän taistelua ulkona maailmassa.

"Mutta sitä varten on täytynyt katkaista monta hellää sidettä. Ulkona maailmassa on rakkaita isiä ja veljiä, joita nunnat mielellään tapaisivat uudelleen; mutta se käy päinsä vain ani harvoin vierassuojassa portin luona, ja silloinkin on ristikko välillä. Ottamatta lukuun piispaa tai pappia ei yhdenkään miehen jalka saa astua meidän luostariimme, ei yhdenkään miehen äänen ole sallittu kaikua näissä kammioissa.

"Mutta -- petosta ja salajuonta käyttäen -- te olette nyt tunkeutunut tänne. Tuskinpa minun pitäisi sallia teidän poistua täältä hengissä kerskaamaan teostanne."

Prioritar vaikeni.

Olento seisoi käsivarret ristissä, liikahtamatta, nojautuen seinään. Tässä liikkumattomassa äänettömyydessä oli jotain, mikä ei priorittaren mielestä soveltunut hänen käsitykseensä Mary Seraphinen "Wilfred serkusta".

Tuollaista miestä ei käynyt uhkauksin pelottaminen. Priorittaren uhkaus singahti takaisin ikäänkuin hän olisi lennättänyt sen kiviseinää kohti. Hän yritti toista keinoa.

"Minä tunnen teidät, Sir Wilfred", hän sanoi. "Ja tiedän, mistä syystä olette täällä. Te olette tullut houkuttelemaan tai ehkäpä, jos mahdollista, väkipakolla viemään mukananne erään meidän joukostamme, joka on vasta äskettäin tehnyt lopullisen valansa. Oli aika -- eikä se ole kovinkaan kaukainen -- kun te olisitte voinut tehdä tyhjäksi hänen halunsa etsiä ja löytää parhainta ja korkeinta. Mutta nyt olette tullut liian myöhään. Ei yksikään Taivaan Morsian palaa korkeasta asemastaan. Hän on tehnyt valintansa. Hän alistuu kohtaloonsa; ja niin, herra ritari, on teidänkin tehtävä."

Sade oli lakannut. Myrsky oli tauonnut. Päivänvalo virtasi tulvana kammioon.

Vielä kerran ryhtyi prioritar puhumaan, ja hänen äänensä oli lempeä.

"Tiedän, että tämä on teille surkea pettymys. Te antauduitte suureen vaaraan, te panitte paljon alttiiksi. Kuinka kauan olette suunnitellut tätä tunkeutumista, sitä en tiedä. Teidän huonon aikeenne on tehnyt tyhjäksi uskollisuudellaan muuan vanha vaimo, iäkäs maallikkosisaremme Mary Antony joka ei jätä koskaan laskematta Valkoisia sisaria heidän lähtiessään ja palatessaan ja joka kävi heti ilmoittamassa minulle, että palanneita oli yksi enemmän kuin lähteneitä.

"Ettekö huomaa tässä Jumalan kättä? Ettekö tahdo katuvana kumartua Hänen eteensä tunnustaen synniksi sen, mitä aiotte tehdä?"

Huntuun verhottu pää kohosi korkeammalle, ikäänkuin ylväin elein ilmaisten epäyksensä. Samassa tuokiossa liukui hilkka hiukan syrjään, ja laiha ja ruskea miehen käsi kohosi pitelemään sitä.

Prioritar katsoi pitkään tuota laihaa, ruskeata kättä.

Sitten hän nousi verkalleen seisomaan.

"Näyttäkää minulle -- kasvonne", hän virkkoi; ja jokainen sana tuli jännittyneestä, ikäänkuin paljas kalpa olisi tunkeutunut värisevään lihaan ja vetäytynyt jälleen ulos.

Tämän kuullessaan ojensihe olento suoraksi, astui askeleen eteenpäin, heitti taaksepäin hilkan, repäisi auki kaavun ja skapularion vapauttaen käsivartensa avaroista hihoista.

Ja hilkan pudotessa alas prioritar näki edessään kasvot, joita hän ei ollut odottanut näkevänsä jälleen elämässä -- sen miehen kasvot, joka muinen oli ollut hänen lemmittynsä.

XI luku

MENNEITÄ AIKOJA.

"Hugh!" huudahti prioritar.

Ja jälleen äärimmäisen ymmällään: "Hugh?"

Ja vielä kolmannenkin kerran matalalla kauhun kuiskauksella, jolloin hän sipaisi vasemmalla kädellä silmiään, ikäänkuin karkoittaakseen ulkoisesta näöstään jonkin sisäisen mielen synnyttämän painajaisen: "Hugh!"

Äänetön ritari ei vastannut vieläkään; mutta hän heitti syrjään haittaavan kaavun, astui vapaaksi siitä ja lähestyi molemmat käsivarret ojolla.

"Takaisin!" huudahti prioritar. Mutta käsi oli jo siirtynyt tikarin kahvasta. "Älä käy lähemmäksi", hän käski.

Sitten hän vaipui tuoliinsa levittäen vapisevat kätensä jalopeurain veistetyille harjoille.

Yhä vaieten ritari laski käsivartensa ristiin rinnalle.

Näin he tuijottivat toinen toiseensa jonkin ajan -- nuo kaksi, jotka olivat kahdeksan vuotta sitten lausuneet toisilleen jäähyväiset huulet huulia vastaan painuneina ja käsivarret voimakkaaseen syleilyyn jännittyneinä, lemmen puhtaan intohimon kuohuttamina, kuvana sydänten liitosta, jonka uhkaava ulkonainen ero teki vain kiinteämmäksi.

Ritari katseli edessään olevan jalon naisen huulia; ja hänen katsellessaan nuo lujat huulet värähtivät, vapisivat, avautuivat --

Sitten -- vuodet vierivät taaksepäin --

* * * * *

Kuutamo valaisi muurinsakaroita. Ratsut pureskelivat kuolaimiaan alhaalla linnanpihassa. He olivat kiivenneet ylimpään torniin voidakseen erota toisistaan niin lähellä tähtiä kuin suinkin ja jotta neito saattaisi toisilta rauhassa nähdä ritarinsa ratsastavan tiehensä.

Kuinka säteilevältä hän näyttikään heleän vihreässä samettivaipassaan, rinnalla ja vyössä jalokiviä, kärpännahkavaippa olkapäillä riippuen. Mutta kaikkia jalokiviäkin kirkkaampina säteilivät lemmen ja kyynelten täyttämät silmät; ja pehmeätä samettia pehmeämpänä oli tukka, joka peitti hänet kultaisena harsona. Ritarin kietoessa käsivartensa neidon ympärille se valui hänen käsilleen.

Vaieten hän seisoi katsellen syvälle neidon silmiin.

Alhaalla he kuulivat Martin Goodfellow'n kutsuvan asemiehiä.

Vapautettuaan huulensa neito puhkesi puhumaan.

"Sinä palaat minun luokseni, Hugh", hän virkkoi. "Saraseenit eivät surmaa sinua, eivät haavoita sinua, eivät koskekaan sinuun. Minun lempeni on aina oleva sinun ympärilläsi hopeakilpenä."

Hän kietoi ritarin ympärille voimakkaat nuoret käsivartensa, jotka olivat pitkät ja notkeat, vastaten kiinteällä syleilyllä tämän syleilyyn.

Ritari täytti kätensä hänen pehmeillä suortuvillaan, puristaessaan häntä lähemmäksi itseään.

"Tahtoisin jättää sinut tänne vaimonani, ei neidoksi. Kunpa olisin saanut ensinnä naida sinut, niin keveämmällä mielellä lähtisin nyt."

"Vaimona tai neitona", vastasi tyttö kohottaen kasvonsa, "joka tapauksessa kuulun kokonaan sinulle. Lähde kevein sydämin, oma rakas mieheni, sillä siinä ei ole mitään erotusta. Neitona tai vaimona kuulun sinulle, en kenellekään toiselle, ja kuulun ikuisesti."

"Jääkööt nämä viime sanoiksi, jotka kuulen sinun lausuvan", mutisi ritari tavoitellen huulillaan hänen suutaan.

Sitten vähäistä myöhemmin, seisoessaan ritaria ylempänä tornin rappusilla, hän kumartui ja puserti kätensä hänen päänsä ympäri työntäen sormensa hänen tiheään tukkaansa.

"Neitona tai vaimona", hän virkkoi, ja hänen äänensä oli nyt vakava, syvä ja hellä; "lienen neito tai vaimo, niin Jumala tietää, että kuulun yksin sinulle." Sitten hän puristi ritarin kasvoja rintaansa vastaan. "Yksin sinulle, en kenellekään toiselle, kuulun ikuisesti", hän virkkoi; ja ritari tunsi syvän nyyhkytyksen paisuttavan hänen rintaansa.

Kiireesti kääntyen ritari riensi sitten kiertoportaita alas, saapui linnanpihaan, nousi satulaan ja ratsasti Norellen linnan portista ulos havumetsään; ja niin edelleen etelään seuraamaan kuningastaan, joka oli jo lähtenyt suurelle ristiretkelle.

Ja ratsastaessaan, milloin kuutamossa, milloin varjossa, hän näki aina nuo suloiset huulet, jotka värisivät, tunsi aina tuon nyyhkytyksen pehmeän paisunnan ja kuuli matalan äänen niin hellänä sanovan: "Kuulun yksin sinulle, en kenellekään toiselle, kuulun ikuisesti."

* * * * *

Ja nyt --

Prioritar istui valtatuolissaan.

Joka hetki hänen kasvonsa kävivät tyynemmiksi ja ankarammiksi.

Ritari antoi katseensa levätä sormilla, jotka muinoin pujottausivat niin hellinä hänen hiuksiinsa.

Prioritar kätki ne skapularionsa alle, ikäänkuin hänen katseensa polttaisi niitä.

Hän loi katseensa rintaan, jota vastaan hänen päätänsä oli painettu.

Jalokiviristi kimmelsi sillä kohtaa, missä hänen kasvonsa olivat levänneet kätkettyinä.

Sitten ritari kohotti katseensa jälleen tuohon ankaraan, kylmään muotoon. Mutta hän vaikeni yhä edelleen.

Lopulta prioritar puhkesi puhumaan.

"Sinäkö siis oletkin täällä", hän virkkoi.

"Niin", sanoi ritari, "minä."

Suuttuneena omaan sydän parkaansa, se kun alkoi väristä tuon äänen kuullessaan, prioritar puhui vihaisesti.

"Kuinka sinä rohkenit tunkeutua tähän pyhään luostariin?"

Ritari hymyili. "En ole vielä tavannut sellaista, mitä en rohkenisi tehdä."

"Miksi et ole vaimosi luona?" tiedusti prioritar; ja hänen äänensä sai hirvittävän jyrkän sävyn.

"Minä _olen_ vaimoni luona", vastasi ritari. "Ainoa vaimo, jota konsanaan olen pyytänyt, ainoa nainen, jonka konsanaan nain, on täällä."

"Raukka!" huudahti prioritar kalpeana vihasta. "Petturi!" Hän ojentui eteenpäin puristaen käsillään jalopeurain päitä. "Valehtelija! Sinä olet nainut serkkusi Alfridan vajaan vuoden kuluttua siitä, kuin lähdit minun luotani."

"Hillitse suuttumuksesi", sanoi ritari. "Suuttumuksesi ei pelota minua, mutta se tekee sinulle itsellesi pahaa. Kuuntele, ainoa armaani, niin kerron sinulle julman ja silti siunatun totuuden.

"Seitsemän kuukauden kuluttua siitä, kuin lähdin luotasi, saapui leiriimme sanansaattaja tuoden kirjeitä Englannista; minulle ei sanaakaan sinulta, mutta pitkä kirje sisarpuoleltasi Eleanorilta, joka ilmoitti minulle, että kyllästyneenä minun viipymiseeni ja osittain houkuteltuna sinä olit mennyt naimisiin Humphryn, Carnforthin jaarlin kanssa.

"Minulle ei ollut uutta, että Humphry koetti voittaa sinut omakseen; mutta se, että sinä olit taipunut rikkomaan minulle antamasi valan, oli kuin helvetin viesti.

"Ensimmäisessä surun puuskassa en tahtonut ryhtyä puheisiin kenenkään kanssa. Mutta ajan kuluttua hain käsiini sanansaattajan ja tiedustelin häneltä ohimennen kotioloista. Hän kertoi omin silmin nähneensä sinun viettävän komeat häät Carnforthin jaarlin kanssa, olleensa saapuvilla vihkiäisissä ja sitten pidoissa ja juhlissa. Hän sanoi, että sinä näytit suloiselta morsiamelta, joskin hiukan alakuloiselta, ikäänkuin mielesi harhailisi muualla. Mies oli jonkinlainen tuomarin apulainen, mutta laiha ja asultaan nukkavieru.

"Sitten kävin tapaamassa Frida serkkua. Hänkin oli saanut kirjeen, joka kertoi saman uutisen. Hän ilmaisi pelänneensä tätä kauan puolestani, koska hän tiesi Humphryn kiihkeästi haluavan sinua omakseen ja Eleanorin suosivan hänen kosintaansa; ja hän oli myöskin kuullut, että sinä olit viime aikoina alkanut hymyillä hänelle suopeasti. Hän pyysi, etten menettelisi äkkipikaisesti ja harkitsemattomasti.

"'Mitä hyötyä siitä olisi', hän sanoi, 'että pyytäisit kuninkaalta lupaa kotiin kiiruhtaaksesi? Jos sinä surmaat Humphryn, Hugh, niin teet vain leskeksi naisen, jota olet rakastanut; eikä sinun kävisi naiminen sellaisen miehen leskeä, jonka olet omin käsin surmannut. Jos Humphry surmaa sinut -- niin silloin Pyhä asiamme menettää uljaan käsivarren ja toiset sydämet, jotka ovat uskollisempia kuin hänen, voivat kenties murtua siitä. Jää tänne ja osoittaudu mieheksi.'

"Niin minä lähetin sanansaattajan mukana sinulle kirjeen pyytäen sinua ilmoittamaan kuinka sinä, joka kuitenkin olit kihlattu morsiameni, tulit menetelleeksi siten ja kohteliko Humphry sinua hyvin tehden elämäsi hauskaksi. Humphrylle lähetin kirjeen sanoen, että koska sinun lempesi oli hänen ympärillään hopeakilpenä, niin en surmaisi häntä, en haavoittaisi häntä, en edes koskisikaan häneen! Mutta -- jos hän kohteli sinua pahain tai tuotti sinulle vähintäkään surua tai tuskaa, silloin saapuisin viipymättä ja lähettäisin hänet suoraa päätä helvettiin.

"Nämä kirjeet sekä joukko muita meidän leiristämme toimitettiin takaisin Englantiin tuon kirjurisanansaattajan mukana. Minulle ei tullut mitään vastausta.

"Sillä välin lähdin epätoivoisena taistelukentälle.

"Ei ollut ympärilläni enää mitään hellää kilpeä. Taistelin hullun pedon lailla. Niin usein sain haavoja, että minulle annettiin liikanimi 'Hurmepukuinen ritari'.

"Viimein minut tuotiin takaisin leiriin hourailevana ja henkimenossa. Frida serkku, joka vartosi siellä aikansa koittavan, palautti minut hoidollaan takaisin elämään ja koetti voittaa itselleen (häpeän sitä sanoa) rakkautta, jota sinä olit hyljeksinyt. Tarpeetonta on kertoa sinulle, että Frida serkku pettyi. Kuningatar itse melkeinpä käski minun naida lempi-hovinaisensa. Kuningatar itse sai tuta, että hän saattoi vallita englantilaisen soturin elämää, mutta ei hänen rakkauttaan.

"Taisteluun palattuani huomasin eräänä päivänä joutuneeni saarroksiin, minut iskettiin maahan ja jäin vangiksi, mutta jalomielisen vihollisen valtaan.

"Sitten seurasi sarja seikkailurikkaita vuosia; minä pääsin pakenemaan, harhailin kaukaisissa maissa, elin omituisten ihmisten parissa. Monta kuukautta vietin eräässä vuorivarustuksessa viisaan hebrealaisen rabbin seurassa, joka opetti minua pyhiä kirjojaan tuntemaan; ne ulottuivat kaiken alkuun, ennenkuin maailmaa vielä olikaan, mutta arvostelivat silti älykkäästi nykyisyyttä ja loivat omituisen valon vastaisuuteen. Merkillinen mies; viisas kuten kaikki tuon valiorodun jäsenet, ja uskollinen ystävä. Hän teki paljon parantaakseen haavani ja voittaakseen minut takaisin terveeseen elämään.

"Myöhemmin elin toista vuotta hurskaiden munkkien luona erämaan luostarissa, korkealla kallioiden keskellä; kunnon isiä, jotka uskoivat kreikan ja latinan olevan kaikkein varminta voidetta murtuneelle hengelle ja saivat minut syvästi perehtymään apostolien kirjoituksiin ja kirkon opetuksiin. Mutta kuinka he koettivatkin parastaan, en voinut sittenkään tuntea olevani kutsuttu viettämään elämäni luostarin keskeytymättömässä levossa. Me olemme soturi- ja eränkävijärotua, miehiä, joille sukuylpeys ja rakkaus kotiliettä kohtaan ovat alkeellisimpia vaistoja.

"Vaellettuani vielä pitkältä ja kestettyäni vaihtelevia seikkailuita minä sain omituisen sattuman kautta kuulla isäni kuolleen ja äitini murehtivan yksinäisyydessä. Ja niin tämän vuoden alkupuoli tapasi minut Englantiin saapuneena -- minut, jonka useimmat luulivat jo aikoja sitten kuolleeksi; vaikka Martin Goodfellow, löytämättä minusta mitään jälkeä Palestiinassa, oli palannut Cumberlandiin ja pysynyt lujana uskossaan, että vielä olin elossa, joskin vankina, ja pääsisin jonakin päivänä pakenemaan ja palaisin kotiin.

"Minä riensin kiireimmiten linnaamme nevojen keskelle, tietäen äidin sydämen siellä odottavan, sillä äidit eivät herkeä koskaan odottamasta ja toivomasta. Ja kun ratsastin linnaa kohti, niin jopa lensivät isot portit sepposen selälleen; talo odotti herraansa; äiti seisoi kynnyksellä poikaansa tervehtiäkseen. Ah, ihanalta tuntui olla jälleen kotona -- vaikkakin maassa, missä _minun_ naiseni synnytti lapsia toiselle miehelle.

"Me vietimme muutaman onnellisen päivän yhdessä, äiti ja minä. Sitten -- täyttyneiden toiveiden tuottama riemu jouduttaa toisinaan nopeammin toiseen maailmaan kuin raskain murhetaakka -- hän siirtyi tuskaa tai tautia tuntematta, hymyillen ikuiseen uneen; hän poistui -- jättäen kotini autioksi.

"Hän ei tietänyt minun kihlanneen sinut, sillä nimeäsi ei mainittu puheissamme, koska perheittemme välillä vallitsi vielä tuo vanha vaino ja minusta tuntui vastenmieliseltä tuhota kokonaan hänen toivomuksensa, että naisin Alfridan. Mutta häneltä sain kuulla, että Frida serkku makasi kuolemaisillaan kartanossaan, lähellä Chesteriä, saatuaan itämailla jonkin hivuttavan taudin.

"Kevään osoittaessa ensimmäisiä elonmerkkejä metsissä ja kedoilla minussa heräsi halu ratsastaa etelään hoviin ilmoittaakseni kuninkaalle palanneeni kotiin; kuitenkin viivyttelin matkaa, sillä tuntui omituisen vastenmieliseltä liikkua seuduilla, missä saatoin kohdata Humphryn ensimmäisessä tien mutkassa. En ollut varma siitä, että tavatessamme voisin surmaamatta sivuuttaa hänet, miehen, joka oli varastanut minulta morsiameni.

"Huhtikuu sai kevään puhkeamaan varhain kukkaan; ja toukokuun ensimmäisenä minä lähdin matkalle Windsoria kohti.

"Ratsastaessani Garnforthin kautta havaitsin kaupungin viettävän juhlapäivää. Tiedustin syytä ja sain kuulla läheisyydessä parhaillaan pidettävän turnajaisia, joihin jaarli oli sinä aamuna ratsastanut kerallaan kreivittärensä, joka oli valittu Kauneuden kuningattareksi ja jonka oli määrä istua siellä valtaistuimella pikku tyttärineen ja kaksi pientä poikaansa paasheinaan.

"Minut valtasi äkillinen halu katsella jälleen sinun kasvojasi, nähdä sinut sen miehen parissa, joka sinut varasti minulta, niiden lasten keskellä, joiden olisi pitänyt olla minun omiani.

"Kymmentä minuuttia myöhemmin ratsastin kisapaikalle. Tunkeutuen väkijoukkoon huomasin melkein heti joutuneeni aivan valtaistuimen eteen.

"Näin Kauneuden kuningattaren kultaan puettuna. Näin pikku tytön ja palvelevat paashit. Näin Humphryn ylpeänä puolisona ja isänä heidän keskellään. Kaiken sen näin, mitä olin tullut katsomaan. Mutta -- Humphryn kreivittärellä ei ollut sinun kasvojasi! Siinä tuokiossa tiesin, että minua oli petetty seitsemän pitkää vuotta!

"Lähdin hurjana etsimään totuutta ja tietoja sinusta.

"Sisaresi Eleanor oli kuollut vuotta varemmin. Sinun komean linnasi ja ihanat maasi, jotka sijaitsivat niin lähellä omiani, oli perinyt Eleanorin poika halliten niitä sinun sijassasi. Koska hän oleskeli sillä haavaa hovissa, en tavannut häntä enkä myöskään kuullut suoranaisia uutisia sinusta, vaikka huhu tiesi kertoa sinun olevan luostarissa.

"Silloin muistui mieleeni Alfrida serkku, joka makasi sairaana kartanossaan Chesterissä. Hänen luokseen lähdin nyt; ja astuen sisään ennalta ilmoittamatta -- hän oli jo aikoja sitten luullut minut kuolleeksi -- pakotin hänet ilmaisemaan totuuden. Koko salajuoni paljastui minulle. Hän ja Eleanor olivat hautoneet sen yhteisvoimin. Eleanor himoitsi sinun maitasi itselleen ja pojalleen, ja hän tiesi, että sinun lapsesi riistäisivät hänen jälkeläisiltään perintöoikeuden; Alfrida -- minua hävettää puhua siitä -- himoitsi itselleen sinun lemmittyäsi.

"Sanansaattaja, joka toi kirjeet, oli lahjottu kertomaan yksityiskohtia sinun oletetuista häistäsi. Englantiin palattuaan hän luovutti sinulle ja Humphrylle osoittamani kirjeet Eleanorin käsiin; samaten Fridan kirjeen, jossa tämä kertoi ottaneensa minut miehekseen kuningattaren luvalla ja suostumuksella ja pyysi Eleanoria ilmoittamaan asian sinulle. Sanansaattaja antautui sitten seurustelemaan sinun väkesi kanssa kuvaillen häitäni yksityiskohtaisesti, kuten kaukana vieraalla maalla oli menetellyt sinun häihisi nähden. Tämän kuullessaan poloinen lemmittyni teki samaten kuin itsekin olin tehnyt, noudatti hänet luokseen, kuulusteli häntä, sai kuulla koko tarinan häneltä itseltään eikä huomannut olevan syytä epäillä häntä.

"Frida serkku muuten tiesi, mistä saisi käsiinsä tuon kirjuri-roiston. Sen vuoksi lähetimme noutamaan hänet. Hän saapui kiireimmiten tapaamaan Lady Alfridaa, jolta hän oli kaikkien näiden vuosien kuluessa kiskonut kiskomistaan rahoja salaisuutta säilyttääkseen.

"Minä vartosin häntä miehineni. Hän oli lihonnut lahjuksista. Hän ei ollut enää laiha eikä nukkavieru.

"Hän parkaisi minut nähdessään, koska luuli minun nousseen kuolleista.

"Hän parkaisi vieläkin hurjemmin nähdessään köyden silmukan, joka oli ripustettu tukevaan oksaan.

"Jätimme hänet riippumaan, kun ratsastimme tiehemme. Tuo Juudaksen suku suostuu pimeimpiinkin tekoihin voiton himosta. Ensimmäinen sitä lajia osoitti itse keinon, jota käyttäen heidät voi jouduttaa nopeimmin maailmasta, mihin heidän ei olisi pitänyt koskaan syntyä.

"Alfridalta sain kuulla, että petollisuuttani murehtien sinä olit päätynyt luostariin kuten Eleanor oli aavistanutkin. Samoin, että sinun luostarisi sijaitsi lähellä Worcesteria.

"Worcesteriin lähdin nyt ja ilmoittausin lordipiispalle, jonka luona söin illallista. Ja koska havaitsin hänet varsin miellyttäväksi puheveikoksi ja alttiiksi ymmärtämään, niin arvelin parhaaksi kertoa hänelle täysin vilpittömästi koko asian, varoen kuitenkin mainitsemasta sinun nimeäsi tai vihjaamasta millään tavoin persoonaasi.

"Piispan satunnaisista huomautuksista hänen tehdessään selkoa tämän nunnakunnan historiasta sain tietää, että sinä olit jo Valkoisten sisarten prioritar. 'Valtakunnan nuorin prioritar', sanoi piispa, 'mutta meillä ei ole silti ainoatakaan, joka olisi viisaampi tai sopivampi hoitamaan korkeaa virkaansa.' Eikä hän aavistanutkaan, että jok'ikinen sana sinusta oli kuin vettä korventuneelle erämaalle; hän jutteli vain edelleen haluten puhua erikoisesti sinusta, ja minä istuin rukoillen, että hän kertoisi minulle yhä enemmän; mutta vastailin vain niukasti 'kyllä' tai 'ei' muka syventyneenä omiin alakuloisiin mietteisiini.

"Piispalta sain kuulla, että tämä nunnakunta oli tarkoin eristetty ja ettei kukaan mieshenkilö voisi minkään tekosyyn nojalla päästä kahdenkesken puhuttelemaan ketään Valkoista sisarta.

"Mutta kuulin myöskin maanalaisesta tiestä, joka johtaa tuomiokirkosta luostariin, sekä nunnain päivittäisistä vesper-retkistä.

"Kävin kryptassa ja näin oven, mistä Valkoiset sisaret kulkivat. Seisoen näkymättömänä pylväiden keskellä tarkkasin päivittäin noiden äänettömien olentojen pitkää sarjaa, huomasin, että kaikki kulkivat hunnutettuina, kasvot peitettyinä, määrätyn välimatkan päässä toisistaan. Myöskin, että useat olivat tavallista pitempiä. Silloin laadin suunnitelman: pukeutuisin heidän ulkoasuunsa ja astuisin noiden hunnutettujen olentojen joukkoon juuri kiertoportaiden juurella, joka johtaa seinässä klerestoriosta kryptaan. Tein sen huomion, ettei portaikkoa laskeutuva nunna voinut nähdä edessään kulkevaa nunnaa, joka oli juuri astunut kryptaan, eikä tämä eteenpäin liikkuessaan saattanut havaita, jos toinen valkoinen olento pylvään takaa livahtaen liittyisi kulkueeseen hänen takanaan. Jos pääsisin kerran luostariin, niin luotin Pyhän Neitsyen auttavan minua tapaamaan sinut kahden kesken; eikä Pyhä Neitsyt olekaan pettänyt minua.

"Nyt olen kertonut sinulle kaiken."

Tämän tehtyään ritari vaikeni; ja tuon pitkän tasaisen esityksen jälkeen hänen äänensä vaikeneminen synnytti hiljaisuuden, joka tuntui saattavaa itse ilmankin jännityksestä jäykistymään.

Ei kertaakaan ollut prioritar keskeyttänyt häntä. Hän oli istunut liikahtamatta, katse kertojan kasvoihin kiintyneenä, puristaen käsillään tuolinsa kädennojia. Tarina ei ollut vielä lähimailleenkaan lopussa, kun hänen surulliset silmänsä olivat jo täyttyneet tulvilleen ja kyyneleet vuotivat hänen poskiaan pitkin ja putoilivat rinnan ristille.