Part 4

Hän oli unohtanut vanhan maallikkosisaren; niin, tuokioksi hän oli unohtanut luostarin ja pylväskäytävän, peninkulman pituisen pimeän tien, näkymättömien munkkien laulun. Hän asteli jälleen nuoruutensa joustavalla kanervikolla; hän kuuli vuoripuron kohinan, salon huokaukset, päivänpaisteisten metsäaukioiden kahinan elämän siellä vilistessä. Kaikki tämä kuvastui punarinta-satakielen laulusta. Silloin --

Luostarista kajahti kuuluvasti refektorion kello.

Prioritar antoi käsivarsiansa vaipua.

Hän nosti penkiltä rikkaruohokimpun.

"Tule, Antony", hän virkkoi, "käydään katsomaan, onko sisar Mary Augustinen onnistunut tehdä piiraat keveiksi ja herkullisiksi, vaikka ei olekaan saanut hyötyä sinun neuvoistasi."

Vanha Mary Antony seurasi hilpeänä ja ihmeissään priorittaren komeata olentoa. Itsensä ripittänyt sielu ei ole koskaan ennen tuntenut auvoisampaa rauhaa. Hän ei ollut salannut mitään; eikä kunnianarvoisa äiti ollut kuitenkaan määrännyt mitään rangaistusta, oli vain vaatinut lupauksen, jonka Mary Antony oli kiitollisuutensa yltäkylläisyydessä voinut kevein mielin antaa.

Tosin ei äiti alipriorittaren keitto saisi vast'edes sisältää muuta kuin sellaista, mikä tuotti lievennystä ja lohdutusta.

Mutta kun vanha Mary Antony astui refektorioon kunnianarvoisan äidin jäljessä ja näki kaikkien odottavien nunnain nousevan seisomaan, laski hän sormen nenälleen.

"Se 'pikku lintu' saa risiinipapuja", hän virkkoi. "Se 'pikku lintu' saa totta totisesti niitä! Ei sievä punarinta-satakieleni, vaan se toinen!"

Ja ikävä kyllä sai sisar Seraphine sinä iltana ankaran puuskan ja kärsi kovia tuskia.

VII luku

LUOSTARIN MADONNA.

Prioritar polvistui rukoukseen ja mietiskelyyn Neitsyt-äidin kuvan eteen, joka piteli polvillaan Pienokaista.

Kuutamo täytti kammion puhtaalla kirkkaudella.

Mary Antonyn rikkaruohokimppu, joka lupauksen mukaan oli koristamassa Neitsyen alttaria, näytti tuossa hopeahohteessa lilja- ja ruusukiehkuralta.

Prioritar lepäsi kauan polvillaan kädet ristissä ja pää kumarassa, yhtä valkoisena ja liikkumattomana kuin marmorikuva hänen edessään. Mutta lopulta hän kohotti kasvonsa ja puhkesi matalalla äänellä anomaan:

"Jumalan Äiti", hän puhui, "auta tätä särkevää sydän poloista; tyydytä rintani hurja nälkä. Tee minut tyytyväiseksi olemaan yhtä Jumalallisen voiman kanssa ja kykeneväksi luopumaan Luonnosta... Tiedäthän, että minä en tahdo _miestä_. Kaikkina näinä pitkinä vuosina, siitä pitäen kuin hän petti minulle antamansa lupauksen, en ole kaivannut miestä. Nainen, jonka hän otti omakseen, pitäköön hänet nureksimattani. En kadehdi häneltä noiden käsivarsien syleilyä, joskin kerran tunsin niiden voiman ja hellyyden. Miestä en kaipaa, vaan -- oi, suloinen Jumalan Äiti -- kaipaan sen miehen pikku lasta! Kadehdin tuolta naiselta äitiyttä, jonka hän on minulta itseltäni riistänyt... Kaipaan pehmeätä, tummaa päätä rintaani vastaan painaakseni... Kaipaan suloisia pienokaisen huulia imemään verestä, elämää itsestäni... Kaipaan pikku jalkoja nojautumaan käsiini... Koko Luonto laulaa elämästä ja voimassa lahjoittaa elämää. Mutta minun käsivarteni ovat tyhjät, ja voimani kantaa vain itseäni edes ja takaisin... Oi, suo minulle armosi kääntääkseni ajatukseni Elämästä uhrautumiseen."

Prioritar nousi, astui lattian poikki ja polvistui pitkälliseen rukoukseen ja mietiskelyyn krusifiksin ääreen.

Kuun valo osui kärsivän Vapahtajan kuolevalle hahmolle, orjantappurakruunulle, levitetyille avuttomille käsivarsille, verta vuotaville jaloille.

Oi, verraton Pelastaja! Oi, suunnaton Uhri! Oi, Jumalan Rakkaus, ihmiskunnalle ilmoitettu!

Prioritar oli kauan polvillaan hartaissa mietteissä. Aika ajoin hän heittäysi maahan painaen otsaansa ristin juurelle.

Viimein hän nousi ja lähti astumaan kohti sisäsuojaa, missä hänen vuoteensa sijaitsi.

Mutta juuri kynnykselle ennätettyään hän kääntyi kiireesti takaisin ja polvistuen Neitsyen ja Lapsen eteen syleili pienokaisen pikku marmorijalkaa, peitti sen suudelmin ja puserti rintaansa sitä vastaan.

Kohottaen sitten epätoivoisen katseen Madonnan hellää muotoa kohti hän huudahti: "Oi, Jumalan Äiti, tee minut kykeneväksi rakastamaan rakkaan ristiinnaulitun Poikasi lävistettyjä jalkoja enemmän kuin rakastan polvillasi lepäävän Jesus-lapsen pikku jalkoja!"

Suuri tyyneys valtasi hänet tämän viimeisen rukouksen jälkeen. Se tuntui äkkiä paljoa tehokkaammalta kuin kaikki pitkät valvonnan hetket. Hän tunsi itsensä varmaksi siitä, että se tulisi kuulluksi.

Hän nousi seisomaan, melkein liian huumautuneena ja väsyneenä kulkeakseen sisäsuojaan.

Erinomaisen hienon tuoksun leyhkä täytti ilman.

Madonnan jalkain juuressa sijaitsi ihmeellinen kiehkura kieloja ja valkoisia ruusuja.

Kalpeana, mutta säteilevänä siirtyi prioritar makuusuojaansa. Vanhan Mary Antonyn rakastava sydän oli ollut täynnä liljoja ja ruusuja. Hänen syynsä ei ollut, että hänen vanhat kätensä olivat täyttyneet rikkaruohoista. Jumalallinen Rakkaus oli kaikkitietävänä saanut aikaan tämän ihmeen.

Ojentautuessaan vuoteelleen prioritar mutisi pehmeästi: "Herra ei katso kuten ihminen katsoo: sillä ihminen katsoo ulkokuoreen, mutta Herra katsoo sydämeen.

"Oi, kerskailemamme ruusut ja liljat näyttävät Hänen silmissään pelkästään arvottomilta rikkaruohoilta.

"Herra katsoo sydämeen."

* * * * *

Priorittaren herätessä täytti auringonvalo hänen kammionsa.

Hän kiiruhti molempien suojien väliseen holvioveen ja katseli.

Voikukat näyttivät aamuvalaistuksessa entistä helakamman keltaisilta. Piharatamo oli lakastunut.

Prioritar tunsi pettymystä. Hän oli aikonut lähettää varhain noutamaan vanhaa Mary Antonya. Hän oli kuvitellut mielessään tämän hämmästyksensekaista riemua. Mutta nythän kukkavihko oli aivan entisellään.

Aamuvalo on aina ankara arvostelija. Kaikki pyrkii siinä näyttämään samalta kuin ennenkin.

Mutta kammion ilmassa heijaili vielä ruusujen ja liljain tuoksua.

Pyhä Neitsyt hymyili Pienokaiselleen.

Ja priorittaren sydämessä vallitsi rauha. Hänen pitkällinen valvontansa, rukouksen hetket olivat vahvistaneet hänet tuntemaan itsensä tyynen varmaksi tulevasta voitosta.

Lujana tässä varmuudessaan hän kumartui ja suuteli hellästi pyhän Pienokaisen pikku jalkoja.

Sitten hän helisti tapansa mukaan kelloa, joka kutsui tuota pikku yhdyskuntaa nousemaan ja aloittamaan uuden päivän.

VIII luku

MYRSKYN SIIVILLÄ.

Saman päivän iltapuolella odotteli Mary Antony pylväskäytävässä Valkoisia sisaria palaaviksi vespermessusta. Ainoastaan kaksikymmentä oli lähtenyt siihen; ja peläten tuon tavallisuudesta poikkeavan lukumäärän erehdyttävän häntä kulutti vanha maallikkosisar odotusaikaansa laskemalla kahtakymmentä hernettänsä yhä uudelleen, siirrellen niitä toisesta kädestä toiseen.

Äiti aliprioritar ei kyennyt vielä nousemaan vuoteestaan. Sisar Mary Augustine oli jäänyt häntä hoitamaan.

Sisar Teresan tuskat olivat lieventyneet, mutta hän oli vielä kuumeessa ja omituisen heikkona. Kunnianarvoisa äiti kielsi häntä nousemasta.

Vähäistä ennenkuin kello soi kutsuen nunnia järjestymään kulkueeksi pylväskäytävään, oli sisar Seraphine selittänyt, ettei kyennyt kävelemään, ja pyytänyt lupaa jäädä kotiin. Prioritar huomasi epäilevänsä sisar Seraphinen äkillistä pahoinvointia; tämä näytti kyllä punehtuneelta ja kiihtyneeltä, mutta muuten ei hänessä ilmennyt mitään tavallisia taudin oireita.

Koska kunnianarvoisaa äitiä ei kuitenkaan haluttanut saada mahdollisesti kolmaskin potilas vastattavakseen, antoi hän sisar Seraphinelle luvan jäädä, mutta katsoi myöskin parhaaksi pysyä itse kotona jättäen kulkueen johdon sisar Mary Rebeccalle, joka oli toipunut taudistaan.

Niin kunnianarvoisan äidin onnistui pidättää sisar Seraphine seurassaan toisten nunnain ollessa poissa antamalla hänelle sakramentarioiden käännöksiä jäljennettäviksi pergamenttikaistaleille melkein siihen hetkeen saakka, kuin Valkoisten sisarten oli määrä palata iltamessusta, jolloin hän lähetti sisaren kammioonsa rukoilemaan ja mietiskelemään.

Yksin jäätyään prioritar tarkasteli jäljennöksiä, jotka olivat kyllä kutakuinkin luettavia, mutta erosivat surkeasti hänen omasta kauniista työstään. Hän huoahti, laski ne syrjään ja nousi astelemaan huoneessaan, pohtien, miten sopivimmin kohtelisi tuota sievää, mutta oikullista nunnaa.

Kaksi selvää syytä sai priorittaren epäilemään sisar Seraphinea: ensiksikin se seikka, että hän oli kutsunut "Wilfrediä" avukseen ja tunnustanut odottaneensa, että tämä tulisi ja ryöstäisi hänet, ennenkuin hän ennätti tehdä lopullisen valansa; toiseksi se, että hän oli koettanut levitellä pahoja huhuja vanhasta maallikkosisaresta Mary Antonysta. Prioritar mietiskeli, mihin keinoihin oli ryhdyttävä, jotta sisar Seraphine saatettaisiin parantamaan mielensä.

Astellessaan edes ja takaisin, kaivaten tietämättään sitä jokapäiväistä ruumiinliikuntoa, minkä matka tuomiokirkkoon tarjosi, huomasi prioritar äkkiä kammionsa pimenevän. Ikkunan ääreen käyden hän näki taivaan tummentuneen ukkospilvistä, Niin nopeasti nousi rajuilma, että kirkkaan kesäisen luonnon ylle näytti äkkiä siirtyneen tumma purppuraverho.

Linnut kirkuivat ja syöksyivät ohitse kiireisin siivin; sitten ne pesäänsä päästyään vaikenivat. Koko luonto tuntui pidättävän henkeään, vartoen ensimmäistä leimahdusta ja ensimmäistä ukkosen jyrähdystä.

Seisoen yhä ikkunan ääressä prioritar mietti, olivatko nunnat jo ennättäneet palata ja siirtyä kammioidensa suojaan. Maanalaisessa käytävässä he eivät huomaisikaan sitä; mutta heitä ei miellyttänyt kulkea pylväskäytävää pitkin myrskyn raivotessa.

Prioritar kummasteli, ettei ollut kuullut kellon ilmoittavan heidät palanneiksi ja julistavan rukouksen ja äänettömyyden hetken koittaneen. Ja miksi ei Mary Antony ollut tuonut avainta ja käynyt tekemässä tavallista ilmoitustaan?

Aikoen ottaa tästä selkoa hän kääntyi ikkunasta juuri kuin tulinen käärme piirsi taivaalle huikaisevan viirun. Seurasi jyrähdys; ja samassa tuokiossa lennähti kammion ovi auki ja vanha Mary Antony kompasteli hengästyneenä sisään unohtaen koputtaa, jääden polvistumatta, odottamatta kehotusta ryhtyä puhumaan, molemmat kädet ojennettuina, toinen tiukkaan puristettuna, toinen isoa avainta pidellen. "Voi, kunnianarvoisa äiti!" hän puhui läähättäen. Sitten tuon rakastetun hahmon ankara tyytymättömyys sai hänet vaikenemaan. Hän vaipui polvilleen, tuhkankarvaisena ja vavisten.

Prioritar halveksi peräti persoonallista pelkoa; ja ellei Mary Antony ollut yhdeksänkymmenen vuoden kokemusten jälkeen karaistunut paremmin salaman ja ukkosen synnyttämää kauhua vastaan, ei prioritarta haluttanut kohdella häntä erikoisen kärsivällisesti. Hän puhui jyrkällä äänellä.

"Mitä ajatteletkaan, Mary Antony? Mistä tämä sopimaton kiire? Miksi hyökkäät tällä tapaa minun kammiooni -- ollenkaan koputtamatta, vähääkään vartomatta, kunnes käsken käymään sisään? Onko myrskyn haltia kintereilläsi? Häpeä toki!"

Vastaukseksi Mary Antony kykeni vain avaamaan nyrkkiin puristuneen kouransa, jolloin kaksikymmentä hernettä putosi rapisten permannolle kiitäen kilvan kunnianarvoisan äidin kammiota pitkin.

Prioritar rypisti otsaansa kyllästyen äkkiä noihin herneleikkeihin.

"Ovatko sisaret palanneet?" hän tiedusti.

Mary Antony ryömi likemmäksi, pudotti kädestään avaimen ja tarttui molemmin käsin priorittaren kaapuun, ei kohottaakseen sen lievettä huulilleen, vaan takertuakseen siihen ikäänkuin suojaa, etsien.

Avaimen helähtäessä lattiaan repäisi polveileva tulisäilä taivaan halki.

Kun sitä seuraava jyrinä häipyi kiiriskellen kaikuna etäisistä kukkuloista, kohotti vanha maallikkosisar kasvonsa.

Hänen huulensa liikkuivat, ikenet kalisivat vastatusten; silmissä pälyvä pelko anoi apua.

Tällöin priorittarelle alkoi selvitä, että tässä oli vaikuttamassa muutakin kuin rajuilman synnyttämä pelko.

Kumartuen hän laski kätensä lujasti, mutta voimassaankin lempeinä noille tutiseville olkapäille.

"Mikä sinun on, Antony kulta?" hän kysyi.

"Kaksikymmentä Valkoista sisarta lähti messuun", kuiskasi vanha maallikkosisar. "Minä laskin heidät. Kaksikymmentä Valkoista sisarta lähti; mutta --"

"No niin?"

"Niitä on palannut _yksikolmatta_", puhui Mary Antony pelosta kalisten ja kätki kasvonsa kunnianarvoisan äidin kaapuun.

Kaksi salamaa ennätti leimahtaa jyrinän säestäminä, ennenkuin prioritar liikahti tai virkkoi mitään. Sitten hän nosti maasta Mary Antonyn, sijoitti tämän tuolille, irroitti kaapunsa tutisevista käsistä, astui käytävään ja soitti itse kelloa äänettömyyteen ja rukoukseen kutsuen.

Palattuaan kammioonsa hän sulki oven, kaatoi pikariin vahvistavaa lääkettä ja kohotti sen Mary Antonyn vapiseville huulille. Sitten hän istuutui vastapäätä ja katseli tyynin silmin maallikkosisarta.

"Mitä tämä juttu merkitsee?" virkkoi prioritar.

"Kunnianarvoisa äiti, kaksikymmentä hurskasta sisarta lähti --"

"Tiedän sen. Ja kaksikymmentä palasi."

"Niin", sanoi eukko lujemmin, saaden ärtymyksestä takaisin puhekykynsä; "kaksikymmentä palasi; ja kaksikymmentä hernettä minä pudotin toisesta kädestäni toiseen. Sitten -- kun ei ollut enää jäljellä ainoatakaan hernettä -- liukui ohitseni vielä yksi Valkoinen sisar; ja hänen kerallaan tuli jäätävä tuulenpuuska ja rajusään synkeys.

"Minä pakenin portaita myöten alas, lukitsin oven ja otin avaimen pois. Kuinka pääsin jälleen portaita ylös, sitä en tiedä. Kun ennätin pylväskäytävän tasolle, näin kahdennenkymmenennen yhdennen Valkoisen sisaren, jonka varalta -- Pyhä Pietari sen tietää -- minulla ei ollut mitään hernettä, kulkevan pylväskäytävästä kammiokäytävään. Kun minä kiiruhdin eteenpäin haluten nähdä, minne hän meni, niin meidän välillemme syöksyi huikaiseva leimahdus, aivan kiemurtelevan käärmeen kaltainen Kun sitten kykenin taasen näkemään, niin hän oli jo kadonnut. Minä pakenin kunnianarvoisan äidin luokse ja syöksyin sisään ukkosen jyrinässä."

"Näitkö hänen kasvonsa, Mary Antony?"

"En, kunnianarvoisa äiti. Viime aikoina kulkevat hurskaat sisaret enimmäkseen kasvot hunnun peittäminä."

"Tiedän sen. Kuulehan nyt, Antony kulta. Sinä olet pudottanut samalla haavaa kaksi hernettä, vaikka laskit vain yhden."

"En suinkaan, kunnianarvoisa äiti. Pudotin kaksikymmentä hernettä yhden kerrallaan; laskin myöskin kaksikymmentä Valkoista sisarta. Ja kun olin laskenut kahteenkymmeneen, niin tuli vielä yksi."

"Mutta kuinka se voisi olla mahdollista?" vastusti prioritar. "Jos kaksikymmentä lähti, niin ainoastaan kaksikymmentä voi palata. Kuka se yhdeskolmatta olisi?"

Silloin vanha Mary Antony kurkottui eteenpäin tehden ristinmerkin.

"Sisar Agatha", hän kuiskasi väristen. "Sisar Agatha raukka on palannut joukkoomme."

Mutta juuri tällöin juolahti priorittaren mieleen muuan nimi, vastaten hänen omaan kysymykseensä ja saattaen hänet ymmälleen ja perin vihaiseksi. "Wilfred! Wilfred, tuletko pelastamaan minut?" oli pikku Seraphine houkko sanonut. Oliko moinen pyhyyden loukkaus mahdollinen? Olisiko kukaan ulkomaailmasta rohjennut tunkeutua heidän pyhäkköönsä?

Mutta Antony eukon tarina tuntui vakuuttavalta. Hänen hurja pelkonsa tuli täten selitetyksi.

Että vainajat palaavat ja harhailevat ihmisten ilmoilla etsien rakastamiaan paikkoja, joista heidän on täytynyt luopua, tuntuu aina kammottavalta kehittymättömästä mielestä, joka ei tiedä, että vainajissa on enemmän eloa kuin elävissä ja ettei ole muuta kuolemaa kuin synnin kuolema.

Mutta kunnianarvoisasta äidistä, joka vartioi laumaansa synniltä tai häpeältä, tuntui näkymättömästä maailmasta tullut vieras vähemmän kammottavalta kuin mahdollinen tungettelija näkyväisestä maailmasta.

Kelloa soittaessaan hän oli nopealla silmäyksellä todennut käytävän olevan tyhjän.

Mikä kammioista suojasi nyt kahta, vaikka siinä pitäisi olla vain yksi?

* * * * *

Prioritar astui kammion halki eteläisen ikkunan lähellä sijaitsevan syvennyksen luo, painoi jousta ja veti syrjään osan tammilaudoitusta. Työntäen kätensä seinässä olevaan salaiseen kätköön hän veti esiin kauniin tikarin, jossa oli kahva leikattua norsunluuta, metallinen peukalonsuojus, terä vinosti hiottua terästä, joka suippeni neulankärjeksi. Hän tunnusteli kärkeä ja pujotti sitten aseen vyöhönsä skapularion alle. Sulkiessaan seinälaudoituksen ja kääntyessään takaisin kammioonsa hänellä oli silmissään päättäväinen välke. Koko hänen käytöksensä ilmaisi niin uljasta pelottomuutta, niin ylevää varmuutta, että häntä katsellen Mary Antony tunsi oman pelkonsa haipuvan.

"Kuulehan nyt, Antony kulta", puhui prioritar, kahlehtien vanhuksen katseellaan. "Minun on päästävä selvyyteen siitä, että tämä kahdeskymmenes yhdes Valkoinen sisar on vain sinun herneittesi kepposia. Jos hän on jossakin täällä luostarissa, niin aion ehdottomasti päästä puheisiin hänen kanssaan.

"Lähde sinä sillä välin keittiöösi ja antaudu valmistamaan ilta-ateriaa. Mutta älä soita refektorion kelloa, ennenkuin minä käsken. Ei, tahdon itse soittaa sitä tänä iltana. Kenties minulla on syytä pidättää nunnat hiukan kauemmin hartaudenharjoituksessa.

"Jos sattuisin soittamaan hälyytyskelloa, niin anna kaikkien apulaistesi rientää tänne; mutta mene itse äiti alapriorittaren kammioon ja koeta pysyttää: hänet vuoteessa. Jos käy välttämättömäksi, niin; sano minun käskyni olevan, ettei hän nouse... Hyvä Jumala! Mikä jyrähdys! Pyhä Neitsyt varjelkoon meitä! Salama tuntuu pyrkivän iskemään maahan. Minä käyn jokaisessa kammiossa katsomassa, ettei kukaan ole liiaksi säikähtynyt.

"No niin, riennä nyt, Antony; eikä sinun huuliesi pidä virkkaa yhdellekään nunnalle sanaakaan pelostasi; älä mainitse kahdettakymmenettä yhdettä Valkoista sisarta taikka" -- prioritar teki ristinmerkin -- "sisar Agathaa, jolle Herra suokoon ikuisen levon."

Mary Antony polvistui suutelemaan priorittaren kaavun lievettä. Sitten hän nousi ja sanoi -- harvinaisen juhlallisesti ja hillitysti: "Herra suojelkoon teitä, kunnianarvoisa äiti, vihamiehistä, näkyvistä ja näkymättömistä." Ja uuden sokaisevan salamanvälähdyksen saattamana hän poistui kammiosta.

IX luku

PRIORITAR SULKEE OVEN.

Prioritar odotti, kunnes vanhan maallikkosisaren laahustavat askelet häipyivät kuuluvista.

Sitten hän astui pitkään kivikäytävään jättäen oman kammionsa oven sepposen selälleen.

Jokaisessa kammiossa prioritar pistäysi.

Jokaisessa hän tapasi nunnan polvillaan hartauteen vaipuneena. Ei yhdessäkään kammiossa ollut kahta valkoista olentoa. Niin yksinkertaisesti olivat nuo kammiot sisustetut, ettei niissä voinut olla mitään piilopaikkaa. Yksi silmäys ovelta riitti.

Sisar Seraphinen kammion ulkopuolella prioritar seisahtui, sillä hän kuuli sisältä puhetta; sitten hän astui nopeasti sisään. Mutta sisar Seraphine oli yksinään ja luki kuuluvasti, halukkaana kuulemaan omaa ääntään.

Prioritar astui nyt kohti raskasta holviovea, joka johti holvikäytävään. Se avautui sisäänpäin ja oli jäänyt sepposen selälleen Mary Antonyn jälkeen. Kesäisin se yleensä pidettiinkin avoinna kautta Vuorokauden viileyden vuoksi.

Kulkiessaan pitkin hämärästi valaistua käytävää prioritar saattoi avoimesta ovesta nähdä sateen ryöppyävän holvikäytävän halki. Myrskypilvet olivat lopultakin purkautuneet ja valoivat alas vesivirtoja.

Prioritar seisoi oviaukon suojassa katsellen ulos holvikäytävään. Siitä hän näki kaikkialle muuanne paitsi maanalaisen tien ovelle ja sinne johtavaan portaikkoon. Häntä olisi haluttanut käydä tarkastamassa näitä, mutta tuskinpa sentään kannatti lähteä ulos sateeseen, joka nyt pyyhälsi sisään holvikäytävän kaarista. Jos tuossa portaikossa väijyikin jokin mahdollinen vaara, niin olihan luostari täysin turvassa, jos hän sulki tämän sisäkäytävän ja holvikäytävän välisen oven ja salpasi sen lukkoon.

Astuen takaisin sisäkäytävään hän tarttui raskaaseen oveen ja työnsi sen kiinni, havaiten tällöin, että se oli aivan liian raskas Mary Antony vanhuksen heikoille käsivarsille, ja päättäen vast'edes jättää sen sulkemisen jonkun nuoren maallikkosisaren tehtäväksi, jolloin Mary Antony saisi vastata vain siitä, että avain tuli kierretyksi lukkoon.

Tämän aikoi prioritar nyt itse tehdä, kun jokin pakotti hänet kohdistamaan silmänsä siihen nurkkaan, mikä oven sulkeutuessa oli joutunut näkyviin.

Siinä nurkassa seisoi liikkumatta, kasvot hunnun peittäminä, muuan kookas olento, jolla oli yllään Worcesterin Valkoisten sisarten nunnakunnan puku.

Kenties vaitiolotottumus ei ole koskaan arvokkaampi kuin äkillisen säikähdyksen ja kauhun hetkinä.

Yksi ainoa huudahdus priorittaren suusta olisi silmänräpäyksessä saanut, joukon ovia avautumaan ja parikymmentä pelästynyttä nunnaa kiirehtimään paikalle.

Mutta prioritar ei kirkaissut, hän seisoi vaiti ja aivan liikkumatta; mutta jokainen suoni hänen ruumiissaan herkesi sykkimästä hetkellisen hillittömän, kylmän kammon kestäessä. Sitten hänen sydämensä ryhtyi rajusti sykähtäen jälleen toimimaan, jyskyttäen niin äänekkäästi, että hän voi kuulla sen hiljaisuudessa. Kuitenkin hän hillitsi jokaista vaistoa, mikä vaati ääntämään tai liikahtamaan.

Pian hänen suonensa rauhoittuivat; hänen sydämensä, sykkien tasaisesti, muuttui jälleen taidolla hallituksi ratsuksi, jolla hänen ylväs rohkeutensa saattoi kiitää voittoon.

Ja kaiken tämän kestäessä hänen silmänsä eivät siirtyneet, hetkeksikään tuosta valkoisesta olennosta: tämä tunsi joutuneensa ilmi ja tarkastelun alaiseksi.

Priorittaren käsi piteli yhä avainta.

Hän väänsi sitä ja veti sen sitten pois lukosta.

Korvia huumaava ukkosen jyrähdys vapisutti seiniä. Tuulenpuuska ja ryöpsähdys sadetta iski oveen.

Kun ukkosen viimeinen kaiku oli häipynyt tiehensä, puhkesi prioritar puhumaan; ja tuo keskellä myrskyä kaikuva tyyni ääni kuulosti ainoan kuuntelijansa korvissa kuin mahtiääni Galilean merellä, kun se käski myrskyä taukoamaan ja hurjia aaltoja rauhoittumaan.

"Kuka olet ja mitä toimitat täällä?"

Olento ei vastannut.

"Oletko aavevieras, joka on palannut meidän keskuuteemme näkymättömästä maailmasta?"

Olento ei liikahtanutkaan.

"Oletko sitten lihaa ja verta ja kuolevainen kuten mekin?"

Verkalleen taivutti olento päätään.

"Nyt vannotan sinua Pyhän Neitsyemme nimessä ilmoittamaan minulle totuuden. Oletko todellakin hurskas nunna, meidän pyhän järjestömme jäsen? Vastaa minulle, oletko vai etkö?"

Olento pudisti päätään.

Prioritar astui askelen eteenpäin, siirti avaimen vasempaan käteensä ja pujottaen oikean käden skapularionsa alle tarttui lujalla otteella vyössä olevaan tikariin.

"Silloin, sinä joka ilvehdit meidän pyhässä asussamme", virkkoi prioritar, "sinun on vastattava minulle kaksinkertaisesta rikoksesta: siitä että käytän tuota pukua ja siitä että saavut tänne kenenkään kutsumatta. Varo itseäsi, elämäsi ei ole koskaan riippunut hauraammassa langassa kuin nyt. Pelastusta voit toivoa vain ehdolla, että menettelet nyt minun määräykseni mukaan. Kulje edelläni tätä käytävää pitkin, kunnes saavut oikealla kädellä sijaitsevan kammion luo, jonka ovi on avoinna. Astu sisään ja asetu seinää vastaan sille puolen, joka on ovesta kauimpana. Siellä tahdon puhella kanssasi."

Naisen laahustavin askelin ja vanhuksen kumaraisin hartioin liikkui olento vitkalleen eteenpäin, astui valkoisen kaapunsa liepeelle, kompastui, mutta saavutti taas tasapainonsa.

Prioritar nauroi tämän nähdessään -- lyhyen pilkallisen naurahduksen, josta kuvastui enemmän suuttumusta kuin hilpeyttä.

Äkillisellä liikkeellä olento suoristihe, seisoi täydessä pituudessaan ja astui eteenpäin. Prioritar huomasi hartiain leveyden, vartalon ko'on, joka oli hänen omaansa suurempi, vaikka hän olikin tavallista pitempi, pitkät askeleet maahan asti ulottuvan kaavun alla, ja hän rypisti tasaisia kulmakarvojaan, sillä nyt hän tiesi varsin hyvin, kenen kanssa hän oli tekemisissä. Kohtalo oli jouduttanut hänet hirvittävään vaaraan. Ypöyksinään hänen oli kohdattava ovela vihollinen. Hän ei pyytänyt mitään apua toisilta, mutta hän ei myöskään ryhtynyt tarpeettomasti uhmailemaan.

Kulkiessaan Mary Seraphinen kammion ohitse hän telkesi tämän neidon sisään käyttämällä tiirikka-avaintaan.

X luku

KUTSUMATON VIERAS.

Kammioonsa astuessaan prioritar näki heti, että hänen määräyksiään oli toteltu.