Part 31

"Oi Hugh!," vastasi Mora. "Minä olen katsonut syvään toden miehen sydämeen. Minä olen havainnut itseni arvottomaksi sinun suuren rehellisyytesi valossa. Minä olen nähnyt kaikkien muiden lankeavan, mutta Hopeakilven ritarini seisovan horjumatta. Minä olen saanut nähdä tämän niin omituisten olosuhteiden vallitessa, että minä nöyrästi käsitän sen Jumalan sormeksi, joka osoittaa minulle hänen tahtonsa tien. Ylpeyteni on lyöty tomuun. Oma tahtoni on isketty maahan. Mutta rakkauteni sinua kohtaan on minulle tullut suurimmaksi asiaksi, mitä naisen sydän voi tuntea. Sinun uskollisuutesi saattaa minun epäilykseni häpeään. Ja niin saattaa vaimosi vihdoinkin tulla luoksesi tuntematta epäilystä, vapisematta ja epäröimättä, hän on kaikkinensa yksinkertaisesti vain sinun. Oh, Hugh, sinun omasi -- tehdäksesi hänelle mitä mielit. Kaikki nämä vuodet -- sinua varten. Ota minut -- ah!... Oh, Hugh, sinun vaimosi! Onko tämä rakkautta, vai onko olemassa jokin väkevämpi sana? Oi rakas mieheni, mitenkä vahvojen onkaan sulkujen täytynyt olla, kun _tällainen_ voima on ollut patoutuneena niiden taakse!"

* * * * *

Hugh vei hänet suuressa hallissa olevan lieden ääreen ja istutti hänet tuoliin, jossa hänen äidillään oli tapana istua.

Ja yhä pidellen käsivarsiaan hänen ympärillään hän polvistui Moran eteen, ja kohotti kasvonsa, joiden silmistä hehkui syvempi tuli kuin intohimon haihtuva liekki.

"Madonna!" sanoi hän. "Kotini Madonna!"

Hän kumartui ja kohotti Moran hameen helman huulilleen.

"Ei priorittarena", sanoi hän, "vaan minun jumaloituna vaimonani."

Ja uudestaan kumartui hän ja painoi sen huulilleen.

"Ei nunnaparven kunnianarvoisena äitinä", sanoi hän, "vaan --"

Mora otti Hugh'n pään käsiensä väliin, kätkien hänen hehkuvat silmänsä rintaansa vasten.

"Entä tuliko väkesi sinun mukanasi, Mora? Ja kuinka saatoit suorittaa kolmen tunnin matkan tässä hääasussa? Ah, taivas minua auttakoon, Mora! Sinä olet niin kaunis!"

"Vait!" vastasi Mora, "sinä rakas, hupsu mies! Taivas on auttanut sinut vaikeampienkin vaiheiden läpi! Ei, minä ratsastin yksinäni ja minulla oli vihreä ratsastuspuku ylläni. Tänne saavuttuani minä omassa huoneessani vaihdoin ylleni tämän puvun."

"Omassa huoneessasi?" Hugh katsoi häneen hämmästynein silmin. "Täälläkö -- omassa huoneessasi, Mora?"

Mora tunsi äidillistä hellyyttä, kun hän kumartui katsomaan näihin hämmästyneisiin silmiin. Tällä kertaa tunsi hän olevansa vanhempi ja viisaampi kuin Hugh. Kokemattomuuden tunne haihtui. Hänen hilpeä mielensä sai hänet naurahtamaan vastatessaan.

"Armaani", sanoi hän. "Tuskinpa voisin tulla kotiin, ellei minulla olisi huonetta mihinkä tulla! Martin näytti minulle sinun äitisi entisen huoneen, ja joka päivä sinun poissa ollessasi hän ynnä minä ratsastimme tänne, pannaksemme kaiken kuntoon sinun paluutasi varten.

"Kaiken kuntoon?" sanoi Hugh. "_Minun_ paluutani varten?"

Mora painoi huulensa hänen hiuksiinsa.

"Minä toivon, että se on sinulle mieleen, jalo herrani", sanoi Mora. "Tule katsomaan."

Mora yritti nousta, mutta väkevin käsin pidätti Hugh häntä. Hänen suuren voimansa täytyi päästä jotenkin purkautumaan, jottei hänen lempeä rakkautensa tukehtuisi siihen. Ehkä hänessä myös äkkiä virisivät hänen soturi-esi-isiensä villit vaistot.

"Minun täytyy kantaa sinua", sanoi hän. "Et askeltakaan sinä sinne kävele. Omat jalkasi toivat sinut kryptaan, muut kantoivat sinut sieltä. Ratsu kantoi sinut kotiin. Mutta omaan huoneeseesi, vaimoni, kannan minä sinut yksin."

Mora olisi mieluummin kulkenut omin jaloin, mutta tänään halusi hän täyttää kaikki Hugh'n toivomukset.

Kun Hugh kumartui hänen ylitseen, sanoi hän: "Kanna minut siis, rakkaani, mutta älä pudota minua."

Hugh nauroi; ja hänen nostaessaan Moran tuolista syliinsä ja astuessaan poikki suuren hallin, missä illanrusko vielä loisti, Mora äkkiä tiesi, miksi Hugh oli tahtonut kantaa häntä: näin oli Hugh hänen omistajansa, ja Mora tunsi olevansa kokonaan hänen.

Huoneen kynnyksellä Hugh seisahtui.

Taivuttaen päätään hän kosketti Moran huulia hellävaroen, ja kuiskasi sitten hänen korvaansa: "Lausu uudelleen samat sanat, jotka lausuit kymmenen päivää sitten, kun me aamun sarastaessa erosimme linnan muurilla."

"Minä rakastan sinua", kuiskasi Mora ja sulki silmänsä.

Ja Hugh astui huoneeseen.

LX luku

LUOSTARIN KELLO.

Laskevan auringon vinot säteet lankesivat kultaisin juovin luostarin pylväskäytävän kivilaatoille. Hiiskumaton hiljaisuus vallitsi.

Valkoiset sisaret olivat palanneet iltamessusta. Oman kammionsa yksinäisyydessä kulutti nyt jokainen heistä rukouksessa ja mietiskelyssä tunnin, kunnes refektorion kello soisi.

Pylväskäytävään johtava suuri ovi oli avoinna.

Alaprioritar tuli kaukana näkyviin, hän kulki luostarikäytävää alaspäin. Sivuuttaessaan pitkän rivin suljettuja ovia hän käänsi nopeasti päätään puolelta toiselle ja pysähtyi toisinaan kuuntelemaan, painaen korvansa laudoitusta vastaan.

Nyt tuli hän viileästä siimeksestä pylväskäytävän kirkkaaseen päivänpaisteeseen.

Hän ei räpytellyt silmiänsä kuten Mary Antony eukolla oli tapana. Hänen tihrusilmänsä tuijottivat hunnun poimuista yhtä terävästi päivänpaisteessa kuin varjossa.

Kuitenkin ilmeni alapriorittaren eleissä jotakin erikoisen kaihtavaa hänen astuessaan pylväskäytävään. Kuunnellessaan kammioiden ovella oli hän toiminut vain virkansa puolesta, liikkuen nopealla täsmällisyydellä, minkä pitkä tottumus herättää. Nyt hän epäröi; hän pälyili ympärilleen kuin tullakseen varmaksi siitä, ettei kukaan häntä huomannut, ja selvästi piteli hän vasemmassa kädessään jotakin kätkettynä.

Astuen eteenpäin pitkin pylväskäytävää hän istuutui holvikerroksen alla olevalle kivipenkille, josta näkyi nurmikko ja sämpyläsaksan puu; sitten otti hän vaippansa alta esiin kuluneen nahkalaukun, joka ennen oli ollut vanhan maallikkosisaren, Mary Antonyn oma.

Samassa kuului heikko siivensihahdus ja satakieli livahti penkille, tuskin kolmen jalan päähän alapriorittaren kyynärpäästä.

Ylen kirkassilmäinen ja korkeajalkainen oli Mary Antonyn pieni houkkio. Pää kallellaan se tutkivasti katseli aliprioritarta ja huntunsa aukosta tuijotti aliprioritar siihen takaisin.

Täydellinen hiljaisuus teki kohtauksen juhlalliseksi. Ei mitään joutavaa puhetta leipurinpojista ja sämpyläsaksoista. Ei mitään iloisia odotuksen liverryksiä. Saadessaan juustoa alapriorittarelta, jolle tämän antaminen oli vain velvollisuus, lintu otti osaa pyhään toimitukseen. Satakieli oli kuitenkin tullut juustoaan saamaan, ja alaprioritar sitä antamaan.

Nyt alaprioritar verkkaan avasi pussin, otti sieltä muutamia valittuja murusia, ja siroitti ne penkille.

"Kas tässä, lintu", sanoi hän töykeästi. "Minä en voi jättää sinua vaille juustoasi, vaikka tuo hupsu vanhus, joka opetti sinut sitä vaatimaan, ei enää tulekaan tänne. Ota se ja mene tiehesi!"

Tämä oli tavallinen kehoitus.

Siitä pahastumatta -- vaikka katse oli ankara ja ääni käskevä -- "hupsu pikku maallikko" hilpeästi hyppäsi lähemmä ja nokki innokkaasti. Mitkään ammottavat suut eivät enää odottaneet sen palaamista. Sen poikaset olivat varttuneet ja lentäneet tiehensä. Vihdoin saattoi se herkutella itsekin.

Alaprioritar käänsi selkänsä ja katseli vastakkaista holvikaarta. Hänellä ei ollut mitään halua nähdä linnun iloa.

Silloin tapahtui jotakin omituista.

Nokittuaan kaiken mitä halusi käänsi satakieli kirkkaan silmänsä vieressään istuvaan liikkumattomaan hahmoon, joka saavuttamattomana verhoutui läpitunkemattomaan hiljaisuuteen.

Lukuunottamatta Mary Antonyn kuolinhetkeä ei hänen rakastettu pikku lintunsa koskaan ollut uskaltanut tulla häntä sen lähemmäksi kuin hyppimään penkille ja nokkimaan hänen sormiansa, kun hän sen urhoollisuutta koetellakseen ojensi ne, peittäen niillä juuston.

Mutta kas nyt kuului vain pieni siiven sihahdus ja lintu lehahti alapriorittaren polvelle. Ja kun tämä hämmästyksestä tuskin uskalsi hengittää, hyppäsi se hänen käsivarrelleen ja nokki hiljaa hänen huntuaan.

Silloin suli jotakin alapriorittaren kylmässä sydämessä. Kyyneliä alkoi verkkaan valua pitkin hänen ohuita poskiansa. Hän ei tahtonut liikahtaa eikä senvuoksi nostanut kättään pyyhkiäkseen ne pois, vaan ne putosivat raskaina pisaroina hänen yhteenliitetyille sormilleen.

Vihdoin hän puheli, katkonaisin kuiskein.

"Voi sinä pieni siivekäs olento, joka niin helposti voisit lentää tiehesi luotani! Käytätkö sinä nyt näitä siipiäsi, jotka sinulla on vapauttasi varten, tullaksesi lähemmäs? Tässä korkeiden muurien ja ahtaiden kammioiden kehyksessä ihmiset, joilla ei ole täyttä vapautta, käyttävät sen mikä heillä on kääntyäkseen pois ja paetakseen minun luotani. Jos he saisivat valita, ei ainoakaan valitsisi minun läheisyyttäni... Onko mitään kunniaa niin suurta kuin olla kaikkien pelkäämänä? Onko mikään yksinäisyys niin suuri kuin olla kaikkien vihaama? Tämän kunnian, pikku lintu, minä omistan. Ja myös tämän yksinäisyyden. Kuka siis on käskenyt sinut koettamaan ottaa minulta molemmat?"

Raskaita kyyneliä pisarteli edelleenkin hänen yhteenliitetyille käsilleen; henkinen kärsimys murti hänen kuihtuneita kasvojaan. Kun alapriorittaren jähmettynyt sielu oli sulanut, tunkeutui siihen itsetunnon tutkain ja aiheutti sanomatonta kipua. Mutta kuitenkaan hän ei uskaltanut nyyhkyttää, jottei hänen paisuva povensa peloittaisi pois pikku lintua, joka niin kevyesti oli lehahtanut hänen käsivarrelleen.

Se että tämä pieni elävä olento ilmeisesti luotti häneen, oli ensimäinen oljenkorsi, mihinkä alaprioritar tarttui tänä hetkenä, jolloin katumuksen ja epätoivon synkät vedet kuohuivat hänen päänsä yli -- oljenkorsi, joka totisesti oli ylen hauras: kirkas silmäpari, pieni tarttuva jalka, kaksi lepäävää siipeä. Mutta rakkauden ja luottamuksen hauraimmatkin säikeet ovat, kun haaksirikko uhkaa sydämiä, parempia pelastusneuvoja kuin velvollisuuden rautaketjut.

Mutta nyt ruma epäilys valtasi alapriorittaren. Oliko satakieli ahminut kaiken juuston ja tullut hänen luokseen vain pyytämään lisää?

Hyvin hiljaa uskalsi hän kääntää päätään, kunnes hänen kyynärpäänsä luona oleva penkinsyrjä tuli hänen näköpiiriinsä.

Ja ylpeys ja onni lämmitti hänen sydäntään! Kolme -- neljä -- viisi murusta oli jälellä. Ahmiakseen tai liehitelläkseen tämä pieni villi olento ei vapaasta tahdostaan ollut tullut lähemmäs.

Miksi siis?...

Alaprioritar kuiskasi vastauksen, ja hänen kuiskatessaan alkoivat hänen kyyneleensä uudelleen vuotaa, mutta nyt ei niissä ollut katkeruutta; tervehdyttävä lähde tuntui puhjenneen hänen sulaneeseen sydämeensä.

Rakkaudestako? Niin, totisesti. Rakkaudesta häneen nämä pienet ruskeat siivet olivat tuoneet hänet lähemmäksi, nämä loistavat silmät olivat pelottomat.

"Rakkaudesta minuun", kuiskasi hän. "Rakkaudesta minuun."

Kun lintu vihdoin livertäen lensi pois, istui alaprioritar yhä liikkumattomana, kuunnellen, kuinka se lauloi iltalauluaan yhä tuolla sämpyläsaksan puussa.

Sitten hän nousi ja pyyhkäsi koskematta jääneet murut takaisin laukkuun. Ja teki sen voitonriemuisesti.

"Rakkaudesta", sanoi hän. "Ei senvuoksi mitä minä sille toin ja annoin, vaan senvuoksi, mitä se luuli minun olevan."

Verkkaan poistui hän pylväskäytävästä, astellen kumartunein päin, kunnes hän pääsi sen tyhjän huoneen avoimelle ovelle, joka oli ollut kunnianarvoisan äidin.

Ennen pitkää tämä huone oli oleva hänen. Puolipäivän aikaan oli hän saanut piispalta sanan, että tämän aikomus oli nimittää hänet priorittareksi niiksi vuosiksi, mitkä olivat kunnianarvoisan äidin virkakaudesta jälellä.

Hän oli tuntenut synkkää iloa siitä, että piispan mahtisana niin oli korottanut hänet tähän korkeaan asemaan, hän kun oli varma siitä, että jos olisi toimitettu tavallinen vaali äänestyslippujen avulla, olisi yksi ainoa nunnakunnan jäsen kirjoittanut hänen nimensä.

Mutta nyt, tässä oudon pehmeässä mielentilassaan hän kuitenkin toivoi, että kun asia huomenna ilmoitettaisiin, niin edes muutamilla kasvoilla näkyisi ilon ja tyytyväisyyden ilme.

Alaprioritar astui kammioon ja sulki oven.

Päivänlaskun loisto sai hänet astumaan kohti läntistä akkunaa. Mutta ennenkuin hän ehti sinne, pysähdytti hänet odottamatta Neitsyen ja lapsen marmoriryhmä.

Nähdessään alastoman lapsen tunsi alaprioritar aina ärtymystä ihmisiä kohtaan, jotka olivat jättäneet sen soveliaasti vaatettamatta. Ehkäpä tämä oli ollut syynä siihen, että hän oli kiireesti katsellut muuanne, kun hänen silmänsä sattuivat lankeamaan priorittaren kammiossa olevaan kauniiseen veistokseen.

Nyt hän ensi kertaa todellakin näki sen.

Hän seisoi tuijottaen; sitten hän polvistui ja koetti ymmärtää.

Hellyys kohosi hänen sydämeensä ja puisti sitä. Syleilevät käsivarret, rakastava rinta, tarkkaavat äidinsilmät, ylevin ihmisrakkaus, jonka välttämättömyys oli virittänyt, pienokaisen riippuvaisuus ja avuttomuus.

Ja eikö ollut sieluja, jotka olivat aivan yhtä avuttomia, ja sydämiä, jotka olivat riippuvaisia myötätunnosta ja hellyydestä?

Prioritar oli ymmärtänyt tämän ja hallinnut rakkauden avulla. Mutta alaprioritar oli katsonut paremmaksi orjantappurat ja vihamielen.

Hänen mieleensä muistui keskustelu, joka hänellä oli ollut pari päivää aikaisemmin priorin ja kappalaisen kanssa, kun nämä olivat tulleet neuvottelemaan hänen kanssaan nunnakunnan tulevaisuudesta. Puhuessaan entisestä priorittaresta lausui priori: "Oli kuin hän aina olisi ollut erikoinen olento, kulkenut tähtien tasalla; ja kuitenkin hän oli ylitsevuotavan täynnä inhimillisen ystävyyden rieskaa ja myötätunnon parantavaa voidetta." Sitten hän oli kysynyt alapriorittarelta, tunsiko tämä pystyvänsä astumaan hänen jälkiään. Kysymyksen loukkaamana oli alaprioritar tähän vastannut happamesti: "Ei, minä en osaa kulkea pitkin linnunrataa!" Johonka isä Benedict, synkillä kasvoillaan äkillinen hyväksynnän välähdys, oli huomauttanut: "Tosiaankin -- meidän oivallinen alapriorittaremme ei tunne linnunrataa! Hän on orjantappuravitsa, joka on ankarasti kurittanut sisarten arkaa lihaa. Hän on nokkosvuode, josta väsyneinkin siirtyy muualle lepäämään."

Nämä hyväksyvät sanat olivat tarkoitetut miellyttämään, ja ensin olivat ne liehitelleet alaprioritarta. Mutta silmäys priorin ystävällisiin kasvoihin oli herättänyt hänessä tunnon, kuin olisi hän yhdessä isä Benedictin kanssa suljettuna johonkin peloittavaan omatekoiseen kiirastuleen, tai jopa helvettiin, missä sääli, armahtavaisuus ja rakkaus olivat tuntemattomat.

Ehkäpä tämä oli se hetki, jolloin priorittaren mielenmuutos todellisuudessa oli alkanut, sillä isä Benedictin peloittava, mutta todenperäinen kuvaus hänen menettelytavoistaan ja hallinnastaan palasi nyt voimakkaasti hänen mieleensä.

Ojentaen tutisevan kätensä hän kosketti pienokaisen jalkaa.

"Anna minulle hellämielisyyttä", lausui hän, ja nöyrä anonta kuului hänen äänessään. Kyynelvirta pehmitti hänen tylyjä kasvonpiirteitään.

Pyhä Neitsyt hymyili ja suloinen pienokainen näytti iloiselta.

Alaprioritar astui akkunan ääreen. Pyöreä ja veripunainen aurinko, joka juuri tällä hetkellä heijastui Hugh d'Argentin kilvestä, oli vaipumaisillaan taivaanrannan alle. Kun se ensi kerran nousi, oli alkava se päivä, joka näkisi hänet Worcesterin Valkoisten sisarten priorittarena.

Hän kääntyi priorittaren tyhjään valtatuoliin päin. Kävellessä tuomiokirkkoon ja takaisin hän oli aikonut yksin tulla tähän huoneeseen ja istuutua tuoliin, joka jo oli oleva hänen. Mutta nyt outo nöyryys pidätti häntä. Langeten polvilleen tyhjän tuolin eteen hän ojensi ristityt kätensä taivasta kohti.

"Oi Jumala", lausui hän. "Minä en ole arvokas asettumaan hänen paikalleen. Minun sydämeni on kylmä ja kova, minun kieleni on usein julma, henkeni näykkivä. Mutta lintu ja pienokainen ovat opettaneet minulle jotain, ja mitä minä en tiedä, opeta sinä se minulle. Luo minuun uusi sydän, oi Jumala, ja anna minulle uusi vahva henki. Salli minun seurata edeltäjäni laupeita jälkiä, ja hallita, kuten hän hallitsi, rakkauden avulla, joka ei koskaan petä."

Ja kumartuen maahan suuteli hän paikkaa, missä priorittaren jalka tavallisesti lepäsi.

Aurinko oli painunut etäisten kukkuloiden taa, kun alaprioritar nousi polviltaan.

Sanomaton rauha täytti hänen sielunsa. Hän oli rukoillut, mainiten nimeltä kunkin nunnakunnan jäsenen, ja rukous oli lahjoittanut hänelle rakkautta heitä kutakin kohtaan.

Ah, jospa he saisivat huomata ennen huomispäivää, että orjantappurain sijasta odotti heitä myrttipuu.

Tämän toiveen täyttäessä alapriorittaren sydämen hän kiiruhti käytävää pitkin ja soitti luostarin kelloa.

* * * * *

Tällä hetkellä seisoi Mora huoneessaan katsellen yli pengermän, laakson ja metsän, minne aurinko oli häipynyt taivaanrannan taa, jättäen jälkeensä syvän sinipunaisen hehkun, joka ylhäällä suli heleään sineen, missä äsken sytytetyn lampun lailla kirkkaana loisti iltatähti.

Hugh'n käsivarret olivat yhä kiertyneinä hänen ympärilleen. Heidän seistessään yhdessä akkuna-aukossa nojasi Mora hänen rinnalleen. Hänen voimansa virtasi Moraan. Hänen rakkautensa viritti Morassa ihmeellisen hyvänolon ja kodikkuuden tunnon.

Äkkiä Mora kohotti päätään kuin kuunnellakseen.

"Vait!" kuiskasi hän. "Minä olen kuulevinani luostarin kellon."

Hugh'n käsivarret kiertyivät tiukemmin hänen ympärilleen.

"Ei, rakkaani", sanoi hän. "Luostarin äänillä ei ole mitään sijaa minun kotini sopusoinnussa."

Mora käänsi katseensa häneen.

Hänen silmänsä olivat lemmestä raukeat, mutta niissä loisti sisäinen valo.

"Armaani", sanoi hän -- kiiruhtaen rauhoittamaan Hugh'n, sillä tämän katseessa näkyi levoton kysymys -- "minä olen tullut sinun luoksesi saadakseni ilolla antautua sinulle rajoituksitta, tavalla jota en ole uneksinutkaan ja jota tuskin vieläkään ymmärrän. Mutta, Hugh, mieheni, ihmisellä, joka on tuntenut luostarin rauhan, on aina olevan sisimmässään pyhäkkö, missä rukouksen ja valvonnan ääni häntä kutsuu. Minä en silti ole vähemmän sinun -- ei, pikemminkin olen vain täydellisemmin sinun senvuoksi, että kun ensi kerran seisoimme yhdessä huoneessamme, kuulin minä luostarin kellon."

Ja hän silmäsi mieheensä nähdäkseen oliko tämä ymmärtänyt ja kätki sitten taas nopeaan kasvonsa hänen rintaansa vasten.

Hugh lausui vastauksensa hyvin matalalla äänellä, huulet lähellä Moran korvaa.

Mutta hänen katseensa -- jonka loistetta Moran onnellinen sydän tuskin sieti nähdä -- oli kohdistettuna iltatähteen.

End of Project Gutenberg's Valkoiset sisaret, by Florence L. Barclay