Part 30

Apostolin suuri käsky soi hänelle äänekkäästi muististaan: "Ja kun olette vastaanottaneet Jesuksen Kristuksen meidän Herramme, niin menkää Hänen nimeensä."

Mora ojensi käsivartensa levälleen. Kaikkivaltaavan vapauden tunne, täydellinen vapautuminen kaikista hengen sielun ja ruumiin siteistä virisi hänessä.

"Minä tahdon!" sanoi hän. "Yhtään enää pelkäämättä ja epäröimättä minä tahdon!"

Hän astui vuoteen ääreen, kääri kokoon vaipan joka hänellä mm kauan oli ollut yllään, ja pani sen tyhjään laatikkoon.

Sitten otti hän ristinsä ja meni parvekkeelle. Hänen ainoa ajatuksensa oli saavuttaa Hugh niin pian kuin mahdollista. Hän ei saattanut jättää tätä jaloa sydäntä epätietoisuuden valtaan hetkeäkään kauemmaksi kuin oli tarpeen.

Aurinko oli vielä korkealla taivaalla. Käyttämällä oikotietä metsän kautta hän saattoi ehtiä linnaan paljon ennen auringonlaskua.

Paljon oli hän Hugh'lle velkaa. Mutta hän oli velkaa toisellekin -- kuinka paljon, sen oli tämän päivän uusi valaistus hänelle osoittanut. Hän oli vapaammin sydämin astuva iloonsa, jos hän ensin tunnustuksen ja kiitoksen kautta hyvitti suuren velkansa vanhalle uskolliselle ystävälleen, Symonille, Worcesterin piispalle.

Hän kutsui palvelijansa.

"Zachary", sanoi hän. "Sir Hugh on ratsastanut edeltä. Minä lähden hänen jälkeensä metsätietä myöten enkä palaa yöksi. Käske satuloida valkea ratsuni Icon. Minä olen valmis lähtemään tunnin kuluessa. Mutta ensin täytyy minun lähettää Worcesteriin tärkeä kirje. Käske kahden niistä miehistä, jotka tulivat mukanamme Worcesterista, valmistautua palaamaan sinne. Jos he lähtevät tunnin kuluessa, ovat he ennen yötä päässeet hyvän matkan eteenpäin."

Mora astui kirjastoon, laski ristin eteensä pöydälle ja alkoi kirjoittaa kirjettä piispalle.

Suoraan hänen kädestään piispan käteen meni tämä kirje; suoraan hänen sydämestään piispan sydämeen se puhui, ja Symonin siitä tuntema ilo sisältyi etenkin siihen tietoon, että Mora oli yksin sitä kirjoittaessaan ja sinetöidessään, ettei kukaan tässä maailmassa, heitä kahta lukuunottamatta, koskaan saisi täsmälleen tietää, mitä tämä nainen, jota hän oli rakastanut niin puhtaasti ja palvellut niin uskollisesti, sanoi hänelle kirjeessään.

Vain sen tosiseikat senvuoksi voidaan mainita.

Mora kertoi piispalle niin lyhyesti kuin mahdollista suuren aamullisen kokemuksensa; Hugh'n paluun ja jalon itseuhrauksen; hänen itsensä saamaa valaistuksen ja tekemänsä päätöksen; ja kuinka hän nyt, vapautunein sydämin, astui tietään eteenpäin, suurta onneaan kohti.

Ja sitten hän hehkuvin sanoin kertoi piispalle, mistä kaikesta hänen oli kiittäminen tämän uskollista kärsivällistä ystävyyttä, hänen monivuotista opetustaan, jonka summa aina oli ollut elämä, valo, vapaus, -- laajemmasta näköalasta, pelottomasta arvostelusta, selvästä, pyhään sanaan perustuvasta Jumalan tuntemuksesta, ja ennenkaikkea, uskosta näihin sanoihin, jotka usein olivat piispan huulilla ja aina hänen sydämessään: "Rakkaus ei koskaan petä."

"Tosiaan, rakas herra", kirjoitti Mora, "teidän rakkautenne --" Mutta ei, sitä ei pidä kertoa!

Mora kertoi hänelle, kuinka hänen opetuksensa, joka kulki samaa uraa kuin isä Gervaisen vuosia ennen, oli valmistanut hänen mieltään tajuamaan iankaikkisen Vapahtajan.

"Nyt on tämä salaisuus minullekin paljastunut", kirjoitti hän, "minä huomaan, että te tunsitte sen jo ammoin, ja että jos minä näin olisin ottanut oppinne paremmin varteen, olisitte te opettanut minulle enemmänkin. Minä pyydän teitä, kunnianarvoisa isä, olkaa laupias ja opettakaa nämä suuret totuudet muillekin".

Mora siunasi piispaa uskollisuudestaan, tämän koettaessa saada hänet huomaamaan velvollisuutensa Hugh'ta kohtaan ja hänen elämänsä oikean kutsumuksen.

Hän siunasi piispaa suuresta onnestaan, kiitti häntä ristin lähetyksestä, jonka kautta piispa huolellisesti oli valmistanut kaiken niin, että jos Moran omatunto vaati, hän saattoi onnellisesti palata takaisin. Mora ilmoitti nyt samalla lähettävänsä ristin takaisin, ja pyysi piispaa ottamaan sen omakseen ja sitä katsellessaan muistamaan --

Ja hän pyysi piispan myös antamaan anteeksi ne monet kerrat, jolloin hän oli koetellut tämän kärsivällisyyttä ja vastustellut hänen viisaita neuvojaan.

Ja lopuksi hän kirjoitti nimensä alle --

Mora painoi ristin huulilleen, pani sen sitten kirjeeseen, sulki käärön, sinetöi sen omalla sinetillään, kirjoitti täydellisen osoitteen ja lähetti hakemaan lähettiä.

Täten saapui vastaus piispan käteen neljä päivää aikaisemmin kuin hän oli sitä odottanut.

Kun piispa avasi sen ja kullan ja jalokivien loisto kohtasi hänen silmänsä, katsahti hän pöydälle, missä ritarin valkoinen kivi oli.

Sen vieressä oleva ruusu ei ollut vielä kuihtunut. Se oli raitis, kuin olisi se samana aamuna poimittu ja pantu veteen -- punainen, punainen ruusu. Ah, Verity! Pikku enkelilapsi'

* * * * *

Aurinkoisessa Firenzessä sanottiin seuraavina vuosina ja myöhemmin se huomattiin Roomassa, että kun herra kardinaalin -- ihmisistä ystävällisimmän -- kärsivällisyyttä oli koeteltu yli määrän, niin että hänen levollisuutensa näytti järkkyvän, tai jos hän oli väsynyt ja synkkä, oli hänellä tapana pujottaa kätensä punaisen kaapunsa poveen kuin hiljaa sormiellen jotakin, joka lepäsi hänen sydäntään vasten. Silloin hänen otsansa taas kirkastui, hänen siniset silmänsä loistivat ystävällisesti, hänen huulensa hymyilivät kärsivällistä hymyä, joka ei niistä koskaan haihtunut; ja kun hän veti kätensä uudelleen esiin, niin hänen sormuksensa kivi, joka oli valju äsken, hehkui syvän punaisena, kuin punaisten rypäleiden neste maljassa.

LVII luku

YKSINÄÄN MATKALLA.

Mora irroittautui vanhan Debbien syleilystä ja tuli näkyviin pihalle johtavien portaitten yläpäässä.

Vihreään ratsastuspukuun puettuna hän seisoi hetken oviaukossa, katsellen edessään olevaa näkemää.

Worcesteriin lähtevät kaksi miestä, joiden oli vietävä käärö piispalle, olivat juuri ratsastaneet ulos isosta portista. Yhä avoimen portin kautta saattoi Mora nähdä heidän taluttavan hevosiaan kukkulalta alas ja kääntyvän eteläiselle tielle.

Portinvartija yritti ryhtyä porttia sulkemaan, mutta hänet esti siitä tallipoika, viittaamalla Iconiin, jota renki talutti edestakaisin oven edessä valmiiksi satuloituna; Icon käyristi ylväästi niskaansa ja huiskutti häntäänsä, ikäänkuin tietoisena lumivalkoisesta kauneudestaan, samoin kuin milloin se Worcesterin rantaniityllä oli havainnut olevansa ihailevan nunnajoukon keskuksena.

Nähdessään hevosen huiskivan harjan, komean rinnan ja ylpeän asennon tuli Mora vastustamattomasti muistaneeksi näytelmää luostarin pihassa, kun piispa ratsasti sinne valkoisen hevosensa selässä ja hän itse seisoi portaitten päässä ottamassa häntä vastaan. Milloinkaan ei hän enää seisoisi niin piispaa vastaanottamassa, milloinkaan enää ei Icon tätä ylväästi kantaisi selässään. Piispa oli antanut Moran Hugh'lle ja Iconin Moralle. Heikko säälin tunne liikahti hänessä. Ehkä hän tänä hetkenä oli tajuamaisillaan, mitä molemmat lahjat olivat piispalle maksaneet.

Kumartaen päätänsä katsahti Mora pihalle ja porttiholvin alatse ulos. Lähetit ratsastivat kiiruusti. Juuri nyt he hävisivät havumetsään.

Hänen kirjeensä Symonille oli matkalla. Tyydytyksellä ja ilolla muisti hän eräitä asioita, joita hän oli kirjeeseensä kirjoittanut.

Sitten -- kun havumetsä nielaisi molemmat lähetit -- teki koko hänen sielunsa täyskäännöksen Hugh'n puoleen.

Kolme porrasta hänen alapuolellaan odotti häntä palvelijapoika, pidellen tikaria, jota Moralla oli tapana kantaa vyössään, kun hän yksinään ratsasti metsässä. Hän oli lähettänyt sen teroitettavaksi. Mora otti sen pojalta, koetti sen terää, pujotti sen vyöhönsä, hymyili pojalle, astui alas jälelläolevia portaita myöten ja laski kätensä Iconin harjalle.

Silloin mistress Deborah'n kiihkeät ovelta annetut merkit herättivät Zachary-vanhuksen huomiota.

Astuen eteenpäin hän paljasti valkean päänsä ja uskalsi tehdä nöyrän huomautuksen.

"Hyvä rouva", sanoi hän, "ei ole turvallista eikä viisasta teidän ratsastaa yksinänne. Vain muutaman tuokion viivytyksen aiheuttaa se, jos Beaumont satuloi hevosen ja ratsastaa mukananne".

Mora nousi satulaan ennenkuin vastasi.

Hän hillitsi hyvin itsevaltaisen luonteensa kuohahduksen, koettaen muistaa, että Debbie ja Zachary vanhusten silmissä hän oli vain sama lapsi, jota he olivat rakastaneet ja hoivanneet alusta saakka ja joka äkkiä oli kasvanut suureksi. He eivät olleet tunteneet Valkoisten sisarten prioritarta.

Kumartuen satulassaan, käsi Iconin harjalla, lausui Mora:

"Minä menen mieheni luo, Zachary, ja minä ratsastan mieluummin yksin."

Sitten hän tarttui ohjaksiin, käänsi Iconin porttiin päin ja ratsasti pihan poikki, katsomatta yhtä vähän taakseen, missä mistress Deborah vuorotellen väänteli käsiään ja puisteli nyrkkiään Zacharylle, kuin sivuilleen, missä Mark ja Beaumont paljain päin seisten odottivat hänen menevän ohi, saadakseen päästää valloilleen ilon, mitä mistress Deborah'n eleily ja mestari Zacharyn masentunut ilme heissä herättivät.

Mora ratsasti katsoen suoraan eteensä yli Iconin suippopäisten korvien. Hän ratsasti Hugh'n luo eikä läsnäolijain pitänyt näkemän lemmenhehkua hänen silmissään.

Juhlallisena ja säteilevänä, pää korkealla, kävelytti hän valkoisen ratsunsa portin läpi, ja jos portinvartija ehkä huomasikin ihmeellisen loiston hänen silmissään -- hyvä, auringon säteethän alkoivat langeta vinoon ja Mora ratsasti suoraan länttä kohti. Zachary nousi ylös portaita ja kiiruhti halliin mistress Deborah'n seuraamana. Ja Mark liittyi mistress Deborah'n ja Beaumont mestari Zacharyn seuraan; mutta palvelijapoika istui portailla ja nauroi.

Portinvartija sulki portin. Päivän työ oli tehty.

LVIII luku

SOTURIN SYDÄN.

Kääntyessään pois valtatieltä ja ohjatessaan Iconin syrjäiselle metsäpolulle huudahti Mora kerran toisensa jälkeen ääneen, sillä kukaan ei ollut kuulemassa: "Minä menen mieheni luo ja minä haluan ratsastaa yksin."

Miten ihmeelliseltä hänestä tuntuikaan tämä meno miehensä luo, tämä hänen syvempi antautuminen, tämä runsaampi palkitseminen.

Kun Mora oli mennyt hänen luokseen kryptassa, oli hänen ruumiinsa kaihtanut häntä, hänen sielunsa oli häpeissään, nöyryytetty ja vastahakoinen. Vain hänen tahtonsa oli saanut hänet kulkemaan päätöksensä mukaista uraa, pidättänyt hänet paareilla, kunnes oli liika myöhäistä huutaa ääneen tai palata takaisin.

Hurja ilo puistatti Moraa.

Pehmeä salaperäinen metsäpolku, joka poimutteli avarien lehväholvien alatse, näytti loihdutulta. Iconin kaviot painuivat kaiuttomasti sammaleeseen. Hiljaisuus tuntui olevan tulvillaan kuiskivaa elämää. Jänis vihelsi mättäällä ja livahti tiehensä. Suuria lintuja lähti odottamatta suhisevin siivin lentoon. Pelottomat pikkulinnut jäivät oksilleen visertelemään.

Pensaiden ja paasien välissä oli hoppua, vilkkuvia, tarkkaavaisia silmiä, elämää, joka itse näkymättömänä pysyi varuillaan. Mutta kaikki nämä vaihtelevat äänet, mitä luonto siroitteli metsän siimekseen, vain korostivat suurta hiljaisuutta, äärimäistä yksinäisyyttä, ihmisasuntojen kaukaista etäisyyttä. Verkalleen huojuvien lehvien lomitse lankesi päivänvalo kultaisina kimppuina tai vaihtelevina keltaisina läikkinä alas metsäpolulle.

Ratsastajatarta värähdyttävä ilo tuntui siirtyvän ratsuun. Se nelisti yli nummen ja sitä oli vaikea saada pidätetyksi, kun kuljettiin hankalien kallioiden lomitse tai äkkiä käännyttiin odottamattomaan suuntaan.

Mora ratsasti kuin unissaan. "Minä menen mieheni luo!" huusi hän metsään, "ja minä tahdon ratsastaa yksin!" Ja äkkiä puhkesi hän veisaamaan vastustamatonta ylistysvirttä: "Jesu dulcis memorial" Ja kun hän vaikeni, vastasivat näkymättömät kuoripojat lehväholvista: "Dulcis, dulcis!" Ja joka kerran kuin Icon kuuli hänen äänensä luimisti se korviaan ja ravasi ripeämmin.

Vähän ennen kuin tultiin perille laskeutui tie metsän sisustassa olevaan syvänteeseen.

Tänne pääsivät päivänsäteet tuskin tunkeutumaan, polku kävi hankalaksi ja livettäväksi, vesisuoni pulppusi esiin irtokivien välistä.

Icon haki huolellisesti tietään, mutta siitä huolimatta se vähän väliä kadotti sen näkyvistään.

Äkkiä jokin kookas villieläin syöksyi ryskien esiin pensaikosta.

Kuului raskaita askeleita Iconin askelten rinnalla, puunrunkojen takana.

Mutta tämä varjojen laakso ei pystynyt, herättämään kammoa naisessa, jonka sydän oli päässyt niin suloiseen rauhaan.

Jätettyään taakseen epäilyn ja epäröinnin synkät seudut kohosi hän nyt voittoisana luottamuksen ja varmuuden siivillä.

"Minä ratsastan mieheni luo", kuiskasi hän, kuin olisi näissä sanoissa ollut loihtu, joka herätti hänessä tunnon Hugh'n väkevästä syleilystä, "ja minä tahdon ratsastaa yksin."

Taputtaen hiljaa ratsun lumivalkean kaulan kaarta ja kuiskaten lempeitä sanoja sen levottomiin korviin hän yllytti sitä eteenpäin.

Vihdoin kiersivät he suuren harmaan paaden ympäri, ja metsätie alkoi taas kohota.

Ilosta hirnahtaen luimisti Icon korviansa ja yltyi ravaamaan.

He kiisivät polkua ylös, ulos päivänpaisteeseen, avoimelle maalle.

Tässä oli nummi! Tässä oli valtatie, vihdoinkin! Ja tuolla kaukana Hugh'n linnan harmaat muurit ja kotiportti.

* * * * *

Ritarin uskottu kasvatusveli, Martin Goodfellow piteli Iconin suitsia, hämmästyneenä, mutta kuitenkin iloisesti toivottaen Moran tervetulleeksi, kun tämä pihalla laskeutui satulasta. Hän hyväili ratsun turpaa ja painoi poskensa sen niskalle. Tällä hetkellä täytyi hänen peittää onnelliset silmänsä tältäkin uskolliselta kumppanilta, johon hän oli tottunut täydellisesti luottamaan.

"Icon, sinä uljas ja kaunis!" kuiskasi hän. "Sinä olet tuonut minut tänne, missä halajan olla. Sinun jalkasi olivat melkein yhtä nopeat kuin minun haluni."

Sitten hän kääntyi, kuiskaten kiiruusti:

"Martin, missä on mieheni? Mistä minä löydän sir Hugh'n?"

"Rouva", vastasi Martin, "minä näin hänet viimeksi asehuoneessa."

"Asehuoneessa?" tiedusteli Mora.

"Se on suureen halliin avautuva huone, jonka akkunat ovat länteen käsin ja josta portaat, johtavat alas pihalle."

"Kuten minunkin huoneestani?"

"Asehuoneen ovi on vastapäätä teidän huoneenne ovea, kreivitär. Koko halli on niiden välissä."

"Voinko minä päästä huoneeseeni, menemättä halliin tai kulkematta asehuoneen akkunain editse? Minä tahtoisin vapautua matkatomustani, ennenkuin näyttäydyn sir Hugh'lle."

"Menkää oikealle ja sitten ruokahuoneen kautta, silloin pääsette puutarhaan ja huoneeseenne vieville portaille asehuoneen tuolla puolen."

"Hyvä. Älä mainitse kenellekään minun tulostani, Martin. Minulla on huoneeni avain. Onko sir Hugh pyytänyt sitä?"

"Ei, rouva, eikä hän myöskään tiedustanut, kuinka usein me olimme käyneet täällä. Me tulimme linnaan tuskin kaksi tuntia sitten. Ritari kylpi ja vaihtoi tomuiset vaatteensa; sitten söi hän päivällistä yksinään. Senjälkeen meni hän asehuoneeseen."

"Milloinka näit hänet viimeksi, Martin?"

"Kaksi minuuttia sitten, rouva. Minä tulin juuri hallista."

"Mitä hän teki, Martin?"

Martin Goodfellow epäröi. Hän tiesi hieman mitä rakkaus on, ja naisista senverran kuin kunniallinen mies saattaa tietää. Hän saattoi aavistaa, mitä Mora odotti ritarin tehneen. Ja hänellä oli suuri kiusaus kuvata sir Hugh lemmenjättönä ja murheisena.

Hän katseli itseensä kohdistettuihin kirkkaihin silmiin, vilkasi lujaan käteen, joka hyväillessään Iconin niskaa oli hetkeksi pysähtynyt paikalleen, ja sitten hän päätti, että vaikka totuus epäilemättä tulisi olemaan odottamaton, niin vale varmastikin olisi epäviisas.

"Totta puhuen", sanoi Martin Goodfellow, "koetteli sir Hugh haarniskaansa ja teroitti taistelukirvestä."

* * * * *

Astuessaan ruokahuoneen viileään hämärään tunsi Mora hyvin selvää hämmästystä. Hän oli kuvaillut. Hugh'ta yksinäisessä kodissaan, hemmottelemassa ikävöivää sydäntään alakuloisen lietensä ääressä. Hän oli kuvaillut itsensä hiljaa tulevan hänen taakseen, laskevansa hellästi kätensä hänen kumartuneille hartioilleen, ja kun Hugh sitten kohottaisi katseensa, joiden syvä epätoivo vaihtuisi ihmetteleväksi iloksi, sanoisi hän: "Hugh, minä olen tullut kotiin."

Mutta nyt astuessaan ruokahuoneen kautta Mora totesi, ettei hän taaskaan ollut arvannut oikein rakastamaansa miestä.

Hugh ei ollut se, joka jäi murehtimaan menetettyä onnea. Jos hän lopultakaan ei saanut Moraa, oli hän valmis tässä, kuten kaikessa muussakin, miehenä kulkemaan tietänsä suoraan eteenpäin, turhan surun pidättämättä.

Taaskin Moran ylpeys siitä, että Hugh oli uljaampi kuin hän oli kuvaillut, sai hänen rakkautensa hehkumaan, joskin tämä samalla nöyryytti Moraa itseään. Riemukas ilo sädehti Moran kasvoilla hänen astuessaan parvekkeen kautta, joka kylpi päivänpaisteessa, huoneeseen, jonka hän oli pannut kuntoon Hugh'n poissa ollessa.

Kaikki oli siten, kuin hän oli sen jättänyt. Mora sulki oven, josta hän oli tullut, ja avasi äänettömästi toisen, josta mentiin suureen halliin. Halli oli hämärä ja autio, mutta asehuoneeseen vievä ovi oli raollaan.

Kultainen valojuova tulvi puoliavoimesta akkunasta sisään.

Mora kuuli aseiden helinää. Hän ei saattanut nähdä Hugh'ta, mutta seistessään oman ovensa pielessä hän saattoi kuulla, että Hugh työskennellessään lauloi katkelmaa Blondelin viimeisestä laulusta. Sykkivin sydämin Mora kääntyi ja sulki ovensa.

LIX luku

KODIN MADONNA.

Hugh d'Argent oli kiilloittanut haarniskansa, pannut toisen terän sotakirveeseensä ja hieronut pois ruosteen miekoistaan.

Hän saattoi paremmin kestää epätietoisuuden ja pettyneen toiveen tuskan, kun hän kohdisti ajatuksensa tuleviin taisteluihin ja pani lihaksensa tarmokkaaseen toimintaan.

Sitä, mitenkä täydellisen onnen malja oli temmaistu aivan hänen huuliltaan, hän ei rohjennut ajatellakaan.

Kuin ainakin soturi kohdisti hän koko sielunsa nykyisyyteen ja valmisti tulevaisuutta, hukkaamatta tarmoaan menneitten vaiheitten hyödyttömään tarkasteluun.

Hän oli toiminut niin kuin hän oli tuntenut kunnian itseään velvoittavan. Voitto tai menetys ei ollut hänelle ratkaisevana. Samoin saattoi kiihkeissä otteluissa saraseeneja vastaan voitto tai tappio olla seurauksena hetken taistelusta, mutta pyhän haudan omistus oli se päämäärä, jonka vuoksi jokainen soturi oli ottanut ristin, jonka vuoksi hän heilutti miekkaansa ja sotakirvestänsä.

Oliko pyrkimys pitää kunnia tahrattomana paikallaan tässä, hänen elämänsä onnen haudalla? Kolme päivää oli epätietoisuutta kestävä, jolloin Mora harkitsi ja hän ynnä piispa odottivat. Oliko kolmantena päivänä rakkaus nouseva voittoisana, kärsimyksen puhdistamana, loistavaan valkeuteen vaatetettuna? Oliko päivä sarastava hänen sydämessään ja syvä rauha hänen kodissaan? Vai oliko hänen lemmittynsä kerran vielä verhoutuva liinoihinsa, tuliko Vatikaanin sinetti painettavaksi luostarisääntöjen hautakivelle, tehden sen järkkymättömäksi. Pitikö hänen, synkästi kääntymällä pois täyttyneiden toiveiden Sionista, epätoivon vallassa käydä aution kotinsa Emmaukseen saamatta toivoa kirkkaamman päivän koittoa?

Mutta ajatellessaan tämän pyhän kohtauksen vertauskuvallisuutta ritari muisti, että niiden kahden, jotka pimeydessä vaelsivat, ei kauan tarvinnut vaeltaa yksin. Eräs hiljainen kulkija astui heidän luokseen, hän tiesi kaiken, mutta teki helliä kysymyksiä; mestari, jota he surivat, tuli itse heidän vierelleen.

Hugh d'Argentin mielestä tuntui, että jos näin todellinen matkakumppani yhtyisi häneen ja Moraan tässä heidän synkässä tienhaarassaan, jos vain heidän uskonnollaan olisi ollut sellainen elinvoima, silloin olisivat he saaneet luoda elämään tosisilmäyksen, joka olisi paljastanut näiden monivuotisten kärsimysten syyn ja osoittanut tien onneen, jonka täytyi seurata. Silloin, ei vain kirkon ja piispan, vaan Kristuksen itsensä siunaamina, -- hänen, joka Kanaan häissä tarjosi parhaan viinin, kun maallinen juoma loppui -- silloin jättäisivät he taakseen rauenneiden toiveiden tyhjän haudan ja yhdessä palaisivat ylimmän ilon Jerusalemiin.

Hugh laski kädestään miekan, ojensihe ja katsoi suoraan kultaiseen päivänlaskuun.

Hän ei voinut sitä itselleen selvittää -- mutta jollakin tavoin oli synkkyys keventynyt. Yksinäisyyden tunne oli haihtunut. Näkymätön tuntui olevan hänen luonaan. Ja rukous virisi hänen avuttomassa sielussaan, kuin voimakkaiden valkeiden siipien kohottava lyönti.

"Oi Jumala", sanoi hän, "sinä näytit minusta vieraalta, kun minä kohtasin sinut oman elämäni tiellä. Minä tunnen sinut jumalallisena lapsena, minä tunnen sinut ristiinnaulittuna, minä tunnen sinut ylösnousseena ja taivaaseen astuneena, minne minun maalliset silmäni eivät voi sinua seurata. Mutta jos sinä joskus olet astunut lähelle jokapäiväisen elämän kivistä polkua, silloin ovat silmäni olleet ummessa enkä minä ole sinua tuntenut."

Hugh seisoi liikkumattomana, katse kiinnitettynä päivänlaskun loistoon. Ja hänelle tulivat mieleen, niin selvinä kuin olisi ne vast'ikään lausuttu, isä Gervaisen sanat: "Hän elää aina meidän välimiehenämme."

Ritari kohotti kättään. "Oh, jos sinä elät", sanoi hän, "ja elävänä tiedät kaiken, ja tietävänä rakastat, niin suo minun havaita läsnäolosi -- suo minulle elämän ja rakkauden ilmestys, joka valaisee tämän epätietoisuuden sumun."

* * * * *

Kun Hugh kääntyi takaisin työhönsä, tuntui niin raskas paino vierähtäneen; hänen sydämeltään, että hän puhkesi lauluun, vaihtaessaan uuden terän kirveeseensä.

Sitten meni hän nurkkaan, missä seisoi hänen hopeinen kilpensä. Tähän saakka oli hän pitänyt silmänsä siitä poissa. Se herätti hänessä ajatuksia, joita hän oli koettanut torjua. Mutta nyt istuutui hän kiilloittamaan sitä, kunnes sen pinta loisti kuin peili. Ja työskennellessään lausui hän itsekseen: "Mitä sanoi piispa? Että minulle ei hopeakilvestä heijastunut muuta kuin omat ylpeät kasvoni. Mutta minä sanoin vaimolleni, että minä näin siinä Jumalan kasvot tai mitä minä sitä lähinnä tiedän, ja hänen takanaan lemmittyni kasvot, ja jos minä en olisi asettanut kunnian vaatimusta ensi sijalle, olisi rakkauteni häntä kohtaan tahrautunut".

Hugh seisoi niin, että hopeakilpi heijasti auringonlaskua, mutta polvistuessaan toiselle jalalleen ei hän saattanut nähdä omaa peilikuvaansa.

Pyöreä ja veripunainen aurinko, joka oli vaipumaisillaan taivaanrannan alle, näytti hehkuvan esiin kilven syvimmästä sydämestä.

Hugh muisti kaksi säettä eräästä heprealaisesta runosta, jota rabbilla oli tapana lausua auringonlaskussa: "Herra Jumala on aurinko ja kilpi: Herra on antava armon ja kunnian, mitään hyvää ei hän ole kätkevä niiltä, jotka vanhurskaasti vaeltavat. Oi kodittomien Jumala, autuas on se, ken sinuun luottaa."

Ja silmät kohdistettuina kilpeen, kädet polven yli liitettyinä lausui Hugh hiljaa: "Jumalan kasvot, rakkaani, tai mitä häntä lähinnä tiedän. Ja hänen takanaan sinun kasvosi --"

Mutta hänen äänensä katkesi äkkiä. Hänen sydämensä hypähti, hänen sormensa tarttuivat polveen; sillä jokin liikkui hiljaa kilven loistavalla pinnalla, ja siitä katselivat häntä vastaan hänen rakastamansa naisen kasvot.

Hugh'n olisi ollut mahdoton sanoa, mitenkä kauan hän liikahtamatta tuijotti. Elämä pysähtyi sinä hetkenä eikä hän ollut tietoinen ajasta. Mutta vihdoin Hugh painautui lähemmäksi, hänen oma tumma päänsä tuli kilvessä näkyviin, ja sen yläpuolella, häneen päin kumartuneena, Mora, joka loisti kauneimmassa valkeassa puvussaan kuin hääaamunaan, kädet ojennettuina, silmät täynnä hellää ikävää.

"Ilmestys, jota minä anoin!" huusi ritari. "Oi Jumalani! Onko tämä merkki sinun läheisyydestäsi? Onko tämä lupaus siitä, että vaimoni tulee luokseni?"

Hugh kätki kasvot käsiinsä.

"Ei lupaus, Hugh", kuului hellä kuiskaus aivan hänen takanaan. "Merkki Jumalan läheisyydestä ja todistus omastani. Hugh, oma rakas ritarini. Vaimosi on tullut kotiin."

Hugh hypähti pystyyn ja kääntyi, yhäkin hän tuijotti epäuskoisena.

Mikään haamu se ei ollut. Hänen vaimonsa seisoi hänen edessään, kauniina kuin hääaamunaan, jalokivinauha sitoi hänen hiustensa kullan. Mutta Hugh'n silmät tavoittivat vain Moran katseen.

Kuitenkin pysyi hän loitolla.

"Mora?" kuiskasi hän. "Kotona? Jäädäksesi tänne? Oletko sitten saanut toden näyn?"