Part 3

Äiti alaprioritar rypisti otsaansa ja lievensi ehdotustaan vieläkin enemmän; mutta se tapahtui äänellä, joka vaati ratkaisua.

Prioritar taivutti päätään.

Alaprioritar kumartui syvään, kohotti kunnianarvoisan äidin huntua ja suuteli sitä; sitten hän poistui kammiosta.

* * * * *

Prioritar siirtyi ikkunan ääreen.

Aurinko oli laskenut mailleen. Iltatähti loisti vasta sytytetyn lampun lailla kalpean purppuraisella taivaalla. Nopeasiipiset pääskyset olivat menneet levolle.

Ikkunan ohitse lehahti lepakoita ikäänkuin kodittomia sieluja, jotka eivät tiedä, minne menisivät.

Kammioista alkoi kuulua matalaäänistä laulua; nunnat lauloivat _Miserereä_ ovet avoimina.

Mutta katsellessaan iltatähteä prioritar kuuli vielä järkyttävän selvästi sisar Seraphine poloisen viimeisen julkeuden: "Haluan elämää -- en kuolemaa!"

* * * * *

Käytävää pitkin siirtyi lyhyt kulkue matkalla Mary Seraphinen kammioon.

Ensimmäisenä astui muuan nunna sytytetty vahakynttilä kädessään.

Sitten seurasivat ne kaksi kookasta nunnaa, jotka olivat kantaneet Mary Seraphinen tämän kammioon.

Heidän takanaan äiti alaprioritar pitäen skapularionsa alla jotain, mikä antoi hänelle enemmän ryhtiä kuin hänellä tavallisesti oli.

Juhlallinen ja virallinen -- melkeinpä uhrimenoja muistuttava -- oli heidän tahdikas astuntansa, kun he liikkuivat käytävää pitkin ja astuivat Mary Seraphinen kammioon.

Prioritar sulki ovensa ja polvistuen krusifiksin ääreen rukoili anteeksi pyhyydenloukkausta, jonka oli tahtomattaan aiheuttanut.

Nunnat lauloivat _Miserereä_ kukin kammiossaan. Mutta -- äkkiä -- ikäänkuin yhteisestä vaikuttimesta heidän äänensä vaikenivat kiirehtiäkseen sitten edelleen epävarmoin, kiihtynein poljennoin.

* * * * *

Vanha Mary Antony, joka pelasi alhaalla mielikisaansa, pysähtyi myöskin ja herkisti korviaan. Sitten hän lennätti surkastuneen herneen, joka esitti äiti alaprioritarta, pimeimpään loukkoon ja riensi keittämään lieventävää voidetta.

Kun sitten refektorion kello oli kutsunut kaikki ilta-aterialle, hiipi vanha maallikkosisar Mary Seraphinen kammioon viemään keittoa ja lohdutusta.

Mutta sisar Mary Seraphine ei ollut moneen viikkoon ollut niin tyytyväisellä mielellä.

Lopultakin hän oli joutunut huomion keskustaksi; ja vaikka äiti alapriorittaren käydessä hänen kammiossaan tämä asema oli osoittautunut erikoisen tuskalliseksi, tuntui se kuitenkin Mary Seraphinen sairaalloisesta mielestä siedettävän arvoiselta.

Kun mieli siis oli nyt vapautunut tyytymättömyydestään, söi hän hilpeänä Antony vanhuksen lientä ja ryhtyi käyttelemään lieventävää voidetta. Mutta samalla hän suunnitteli, kuinka saavuttaisi priorittaren suosion kertomalla tälle ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa ne äiti alapriorittareen kohdistuvat pahanilkiset huomautukset, joita hänen mieltään huvittaakseen nyt teki tuo ystävällinen eukko, joka uhmasi nuhteita tuodakseen hänelle, kaikkien hylkäämälle, sekä ravintoa että lohtua.

VI luku

HURMEPUKUINEN RITARI.

"Ei, tänä aamuna ei minulla ole mitään sinua varten", sanoi Mary Antony punarinta-satakielelle "ei mitään muuta kuin hauskoja juttuja. Voin kertoa sinulle tarinan tai kaksikin, voin antaa sinulle viisaita neuvoja; mutta laukussani, mestari kerjäläismunkki, ei ole muuta kuin hernepussini."

Vanha maallikkosisar istui puutarhassa lepäämässä. Hänellä oli ollut uuttera työrupeama, mutta se oli ollut sotkuista uutteruutta. Sillä lähdettyään ulos rikkaruohoja kitkemään hän oli jonkin ajan kuluttua saanut voimakkaan halun ryhtyä valmistamaan kukkavihkoa ja istui nyt kivipenkillä pyökkipuun alla pitäen kädessään isoa kiehkuraa. Se oli laadittu moninaisista kukkivista rikkaruohoista, jotka oli järjestetty erittäin huolellisesti ja sidottu yhteen kiertotattaren karhilla.

Vaikka Antony eukko olikin monessa suhteessa tarkkasilmäinen ja harvinaisen ovela, sattui hänen korkea ikänsä kuitenkin toisinaan ilmenemään lapsellisina päähänpistoina. Hänen ajatuksensa saattoivat lähteä liikkeelle väärän olettamuksen viitoittamaa suuntaa, jolloin hän useinkin päätyi unelmankaltaiseen johtopäätökseen. Niinpä nytkin, havahtuen hetkellisestä torkahduksesta miellyttävässä siimeksessä, hän alkoi kummastella, miksi vanha selkä tuntui ikäänkuin katkenneelta, ja joutui aivan ihmetyksiin, kun huomasi kädessään ison kiehkuran voikukkia, päivännoutoja, ratamoja sekä kiertotattaria.

Penkin toisessa päässä seisoi punarinta-satakieli. Pyökki kasvoi juuri kyllin likellä pylväskäytävää, sämpyläsaksan puuta ja sen omaa erikoista marjakuusipensaikkoa kuuluakseen sen pikku Valtakuntaan.

Mainittuaan hernepussin Mary Antony tunsi vastustamatonta halua katsella sen sisältöä ja ennen kaikkea levittää tämän punarinta-satakielen kirkkaiden silmien nähtäväksi.

Hän laski eriskummallisen kukkavihon ruohikkoon jalkainsa juureen, kääntyi syrjittäin kivi-istuimelle ja veti pussin esiin laukustaan.

"Kas niin, mestari sämpyläsaksa!" hän sanoi. "Saat tehdä sen omalla vastuullasi, mutta nyt annan sinulle tilaisuuden nähdä omilla kirkkailla silmilläsi hurskaat sisaret; kaikki yhdenkaltaisia kuin herneet rokassa -- siltä ne, Herra paratkoon, näyttävätkin astellessaan edes ja takaisin; mutta ensiksi, jos nimittäin sattuisin heidät löytämään, ne muutamat jotka olen erikoisesti valinnut toisten joukosta."

Kurkisteltuaan tiukasti pussiin hän sai hetken kuluttua hienon valkoisen herneen, kurtistuneen herneen ja tuon kolmannen, värittömän ja pilkullisen herneen sijoitetuksi riviin kivilaatalle.

"Tämä tässä", selitti Mary Antony osoittaen kyhmyisellä etusormellaan ensimmäistä, "on kunnianarvoisa äiti itse -- iso ja puhdas ja jalo... Ei, älä hypi liian lähelle, herra Punarinta! Kun me astumme hänen kammioonsa, niin polvistumme aina kynnykselle, kunnes hän kehottaa meitä käymään lähemmäksi. Totta kyllä että _me_ olemme vain hurskaita naisia vaatimattomassa asussa, kun taas _sinä_ olet hilpeä, koreapukuinen mies, rohkeakatseinen ja epäilemättä syvälle syntiin vajonnut. Mutta yksinpä sinunkin on pysyttävä loitolla tämän kaikkein kunnianarvoisimman verrattoman herneen lähettyviltä.

"Tämä tässä", osoittaen kurtistunutta hernettä, "on äiti alaprioritar, joka oikein mielihalusta toimittaisi sinulle selkäsaunan, senkin häijy pikku vintiö!

"Tämä on sisar Mary Rebecca, joka käy päivä päivältä yhä kierommaksi sekä mieleltään että ruumiiltaan, mutta jonka huulilla aina päilyy makea hymy.

"Nytpä näytän sinulle, jos niinkuin sattuisin hänet löytämään, sisar Teresan, joka on ystävällinen ja miellyttävä, mutta niiskahduttaa nenäänsä niin raikuvasti, että se kuuluu keittiöön asti, kun tämän hurskaan sisaren vuoro on lukea refektoriossa.

"Ja kun hän on päättänyt lukemisen, säestettyään sitä niiskahduksella joka toinen minuutti, ja saa lopulta tilaisuuden niistää, niin usko minua, mestari Punarinta, aivan sitä luulisi, että meidän vanha mustanruskea lehmä on vast'ikään erotettu äsken syntyneestä vasikastaan. Niin, ystävällinen ja miellyttävä sielu, mutta pitää nenällään kamalaa ääntä ja unohtaa toisten ihmisten korvat katsoen oman tarpeensa riittäväksi syyksi todellisiin torventörähdyksiin."

Jutellessaan puolittain kääntyen Mary Antony kurkisti avoimeen pussiin sisar Teresaa haeskellen.

Silloin tapahtui, nopeasti kuin ajatus, jotain odottamatonta.

Kolme ripeätä hypähdystä, punainen rinta nytkähti äkisti, siivet lehahtivat --

Punarinta-satakieli oli siepannut valkoisen herneen! Istuimella oli jäljellä vain kurtistunut ja pilkullinen.

Päästäen kauhun ja suuttumuksen huudahduksen vanha maallikkosisar vaipui polvilleen ja kohotti epätoivoisena käsiään puita ja taivasta kohti.

* * * * *

Alisen muurin vaiheilla asteli prioritar vakavissa mietteissä edes ja takaisin kypressikujannetta pitkin. Mary Antonyn suuttumuksen huudahdus osui hänen korviinsa heikkona, mutta epäämättömänä. Kääntyen hän kulki hiljaa vehreätä nurmikkoa pitkin marjakuusipensaikon toisella puolen, mutta seisahtui kummastuneena ennättäessään pyökin vaiheille. Sillä vanhan maallikkosisaren ääni tunkeutui pensaikon lävitse, ja ensimmäiset kuulemansa sanat tuntuivat priorittaresta aivan käsittämättömiltä.

"Voi sinua, hurmepukuinen ritari!" voihki Mary Antony. "Suokoon taivas, että petollisuutesi koituu omaksi onnettomuudeksesi! Tänne sinä tunkeudut, meidän yksinäisimpiin paikkoihimme, kerjäät ruokaa, jota ei käy kieltäminen, houkuttelet mairekielin vanhaa Mary Antonya, niin että hän sallii sinun kurkistaa hurskaita sisaria -- sinä rohkea, häijy mies! -- ja sitten ryöstät itse kunnianarvoisan äidin! Hoh, olisitpa vain vienyt mukanasi äiti alapriorittaren, niin hänpä olisi muuttanut kotisi, piessyt lapsiasi ja parantanut omat kurjat tapasi, senkin kiittämätön lurjus! Tai jos olisit ottanut sisar Mary Rebeccan, niin _hän_ vasta olisi kuumentanut sinulta korvat kertomalla vaimollesi kauniita juttuja uskottomuudestasi, kuiskailemalla, että Mary Antony on nuorempi ja kauniimpi kuin hän. Mutta kaikkea vielä! Heistä ei kelpaa kumpikaan! Sinun täytyy tietenkin siepata itse kunnianarvoisa äiti. Voi sinua, senkin pyhyyden häpäisijä! Älä seiso siellä minua pilkaten! Missä on kunnianarvoisa äiti?"

"Täällähän minä olen, Antony kulta", virkkoi prioritar lepytellen ja astuen nopeasti esiin pensaikon takaa.

Yksi ainoa silmäys ilmaisi hänen mieltään huojentaen, että maallikkosisar oli yksinään. Kyyneleitä valui tämän kurttuisen, vanhan hahmon ryppyjä myöten. Hän polvistui ruohikkoon; vieressään hänellä oli iso kimppu kukkivia rikkaruohoja, penkillä herneitä kuluneesta pellavapussista ulos kierineinä. Oksalla hänen yläpuolellaan istui punarintasatakieli kurkottuen veitikkamaisin silmin katselemaan hajalleen valuneita herneitä.

Priorittaresta tuntui siltä, että varmaankin vanha maallikkosisar oli menettänyt järkensä.

Kumartuen alaspäin hän koetti nostaa tätä maasta; mutta Mary Antony heittäysi eteenpäin, syleili kunnianarvoisan äidin jalkoja ja suuteli niitä syvän katumuksen ja murheen valtaamana.

"Ei, ei, nouse nyt, Antony kulta", virkkoi prioritar lujasti. "Nouse! Minä käsken sinua. Päivä on kuuma. Sinä olet nähnyt unta. Ei yksikään rohkea, häijy mies ole tunkeutunut näiden muurien sisäpuolelle. Ei täällä ole mitään 'hurmepukuista ritaria'. Nouse nyt katsomaan. Me olemme kahden."

Mutta pysyen yhä polvillaan Mary Antony kohottausi puoleksi, ja viitaten yläpuolella riippuvaan oksaan hän sai sanotuksi kesken nyyhkytyksiään: "Se rohkea, häijy mies on tuolla!"

Kohottaen katseensa prioritar kohtasi alaspäin kurkistavan punarinta-satakielen kirkkaan silmän.

Mitä ihmettä? Aivan oikein! Siellähän oli "hurmepukuinen ritari".

Prioritar hymyili. Hän alkoi tajuta.

Punarinta-satakieli puhkesi voitonriemuiseen lauluun. Tällöin vanha Mary Antony, maaten yhä polvillaan, heristi kohotettua nyrkkiään.

Prioritar nosti hänet maasta ja veti viereensä penkille.

"Istuudu nyt minun rinnalleni", hän sanoi, "ja tee täysi tunnustus. Huojenna vanhaa sydäntäsi kertomalla minulle koko tarina. Sitten julistan punarinta-satakielelle tuomion, jos se osoittautuu nimensä mukaiseksi varkaaksi."

Niinpä prioritar sai nyt luostarin puutarhassa, punarinta-satakielen liverrellessä heidän yläpuolellaan, kuulla kumman tarinan: kuinka Mary Antonya oli alkanut pelottaa, että hänelle sattuisi erehdys päivittäisessä laskutehtävässään; kuinka hän oli keksinyt keinon turvautua herneisiin; kuinka hän oli nimittänyt herneet Valkoisten sisarten olemuksen mukaan; kuinka hän leikitteli niillä kammiossaan; kuinka hän oli saanut kesytetyksi punarintasatakielen; kuinka hän oli tottunut juttelemaan tuolle pikku linnulle asioita, joita ei käynyt toisille kertominen; ja kuinka hän sen vuoksi oli tullut tänä aamuna näyttäneeksi sille herneensä, mistä oli seurauksena tämä aavistamaton onnettomuus -- kunnianarvoisan äidin ryöstö.

Prioritar kuunteli ulkonaisesti vakavana, koettaen salata jokaisen merkin sisäisestä rattoisuudesta, joka valtasi hänet aivan puistattavan voimakkaana. Mutta useammin kuin kerran hänen oli käännettävä kasvonsa Mary Antonyn kurkistavalta katseensa, kun vanhus yritti levottomana tutkia, siirtikö tämä syntiluettelo hänet anteeksiannon mahdollisuuden ulkopuolelle.

Prioritar ei jouduttanut kertomusta. Hän tiesi, kuinka tärkeä kaikkein vähäpätöisinkin pikkuseikka oli tuolle mielelle, joka nyt paljasti itsensä hänelle ehkäiseminen tai jouduttaminen olisi saanut Mary Antonyn tuntemaan, ettei tunnustus ollutkaan perin pohjainen.

Sen vuoksi prioritar kuunteli äärettömän kärsivällisenä istuen päivänpaisteisessa puutarhassa, missä heitä ei häirinnyt muu kuin kerran tai pari holvikäytävää myöten hiljaa liukuva hunnutettu olento, joka, huomatessaan kunnianarvoisan äidin lepäävän pyökin siimeksessä, teki kunnioittavan kumarruksen ja kiirehti tiehensä taakseen katsahtamatta.

Kun kielevä vanha ääni lopulta vaikeni, peitti prioritar ystävällisellä kädellä nuo rauhattomat sormet, jotka sulkeutuivat ja avautuivat ehtimiseen kouristuen, ja piteli niitä lujasti omiinsa kätkettyinä.

Hänen ensimmäiset sanansa koskettivat asiaa, jota ei oltu vielä mainittu.

"Antony kulta", hän virkkoi, "onko tuo kukkavihko meidän jalkaimme juuressa sinun tekemäsi?"

"Voi, kunnianarvoisa äiti", huokasi vanha maallikkosisar, "siinäkin minä menettelin väärin, vaikka aioin tehdä hyvää. Sisar Mary Augustine tuli nähkääs keittiöön valmistamaan äiti alipriorittaren määräyksestä piiraita, ja voidakseen tehdä ne raskaiksi hän halusi päästä minun neuvoistani, jotka varmasti olisivat aika lailla keventäneet niitä, ja niin hän käski minun mennä kitkemään rikkaruohoja puutarhasta.

"Kitkeissäni tulin ajatelleeksi, että paljoa hauskempaa olisi kerätä oikein kaunis kukkavihko suloisen Neitsyemme alttaria koristamaan; ja näin ajatellen minä jätin sisar Mary Augustinen raskaan työn ja rupesin noudattamaan omaa mielihaluani. Mutta kun kukkavihko oli valmis, niin, voi sentään, se olikin vain kimppu rikkaruohoja!"

Priorittaren silmät täyttyivät kyynelistä; aluksi hän ei uskaltanut vastata, peläten äänensä pettävän. Sitten hän kumartui nostamaan kukkavihon maasta.

"Pyhä Neitsyt on saapa sen", hän sanoi. "Minä lasken sen hänen alttarilleen omassa kammiossani. Hän ymmärtää kyllä -- sillä hän tietää, kuinka usein, käsien kitkeissä rikkaruohoja, sydän kerää kuitenkin kaiken aikaa mitä kauneimpia kukkia.

"Niin, ja toisinaan, kun kannamme Jumalalle uhriksi kaikkein ihanimpia kukkia, Hän näkee niissä vain arvottomia rikkaruohoja. Ja kun mielemme on murheinen, koska meillä on vain rikkaruohoja tarjottavina, niin Hän näkee niissä tuoksuvia kukkia. Mitä käsi tarjonneekin ihmissilmin katsottuna, Jumala näkee siinä aina sydämen arvotusten kukkivan."

Prioritar vaikeni kasvoillaan perin iloinen ilme. Sitten, huomatessaan vanhan maallikkosisaren yhä katselevan kukkavihkoaan tyytymättömänä, hän jatkoi: "Ja sitä paitsi, Antony kulta, kuka ratkaisee, mitä kukkia on nimitettävä 'rikkaruohoiksi'? Luoja itse ei sanonut 'rikkaruohoksi' ainoatakaan kasvia luomakunnassaan, kuinka mitätön se olikin Kun hän ihmisen syntiinlankeemuksen tähden kirosi maan, Hän sanoi: 'Kasvakoon se myöskin ohdakkeita ja orjantappuroita!' No niin; terävimmät okaat on ruusulla; ohdake on Skotlannin kuninkaallinen kukka ja jos meidän vanha valkoinen aasi voisi lausua mielipiteensä, niin epäilemättä se sanoisi sitä Kukkien Kuninkaaksi.

"Ei missään kohdassa Pyhiä kirjoja mainita ainoatakaan kasvia 'rikkaruohoksi'. Ihmisen tehtäväksi on jäänyt julistaa rikkaruohoiksi sellaiset kasvit, joita hän ei tarvitse.

"Katsohan jokaista näistä. Kykenisikö kumpikaan meistä kahdesta, vaikka vuosikausia uurastaisimme, valmistamaan kaikella taidollammekaan mitään niin täydellistä kuin vähäpätöisimmän näistä rikkaruohoista?

"Ei, ne ovat rikkaruohoja, koska kasvavat siellä, missä niitä ei pitäisi olla. Upea tulipunainen unikko on rikkaruoho viljavainiossa. Jos ruusut peittäisivät vehnäpellon, niin me julistaisimme ne rikkaruohoiksi ja kitkisimme ne maasta.

"Ja kenties muutamien meistä on täytynyt kohdella siten elämämme ruusuja, noita suloisia ja tuoksuvia ilmiöitä, jotka peittivät alleen palveluksemme vehnän, ylistyksemme ja rukouksemme uhrin.

"Ja kun kaikki rikkaruohomme on kiskottu maasta ja heitetty sotkuiseen kasaan Hänen jalkainsa juureen, niin ehkäpä ne ovatkin meidän Herramme silmissä seppele valiokukkia. Maan päällä saatu orjantappurakruunu saattaa paratiisissa muuttua kukkakiehkuraksi."

Prioritar laski kukkavihon viereensä penkille.

"Ja nyt, Antony, puhumme sinun herneleikistäsi. Ei ole laisinkaan väärin laskea herneiden avulla, kuinka monta päivittäin käy iltamessussa; vaikka toisaalta myönnänkin, että minun mielestäni olisi helpompaa laskea kädet ristissä yksi, kaksi, kolme, kuin pudottaa herneet kädestä toiseen skapulariosi alla. Mutta kuinka tahansa, menettelytapa, joka voisi olla vain salakuoppa toiselle, saattaa toiselle osoittautua tueksi. Annan sen vuoksi sinulle luvan laskea edelleenkin herneittesi avulla. Myöskin nuo leikit kammiossasi ovat viattomia ja saattavat minut ajattelemaan, kuten joskus ennenkin olen ajatellut, että pallo- ja rengasleikit, joissa silmä ohjaa kättä ja mieli silmää, voisivat olla meille kaikille hyödyksi kesäiltoina.

"Mutta minä en voi sallia sinun ruveta ratkaisemaan Valkoisten sisarten tulevaa elämää. Kuka sinä olet lähettääksesi minut paratiisiin vanhan kyntesi näpähdyksellä tai pitämään oivallisen alipriorittaremme kiirastulessa? Hyi häpeä, Mary Antony!" Mutta kunnianarvoisan äidin äänen sävyä vastaan puhui hänen harmaiden silmiensä hilpeys.

"Siitä asiasta ei siis enempää, Antony kulta; vaikka, totta puhuakseni, sinun tarinasi tuottaa minulle helpotusta, koska se on vastaus kysymyksen, jonka aioin sinulle tehdä. Ei ole kulunut tuntiakaan siitä, kun sain kuulla sisar Antonyn kerskannen, että hän saattoi peukaloa ja etusormea näpähdyttämällä minä iltana tahansa lähettää äiti alipriorittaren kiirastuleen."

"Kuka sellaista on kertonut minusta?" änkytti Mary Antony. "Kuka niin sanoi, kunnianarvoisa äiti?"

"Muuan pikku lintu", mutisi prioritar. "Muuan pikku lintu, rakas Antony; mutta ei sinun sievä punarinta-satakielesi. Sitä paitsi kerskaus tarkoitti äiti alipriorittaren keiton myrkyttämistä. Oletko koskaan pannut vahingollisia aineksia äiti alipriorittaren keittoon?"

Mary Antony liukui polvilleen.

"Ainoastaan papuja, kunnianarvoisa äiti, risiinipapuja; ja kun hän oli ilkeimmällä mielellä, ulostavia yrttejä. Ei mitään muuta, sen vannon! Antony eukko ei tiedä mitään myrkyistä; hän osaa vain valmistaa palsamia -- oi-voi! -- ja lieventäviä voiteita! Pyhä Neitsyt tietää, että se on valhetta koko juttu."

Prioritar nosti nopeasti kukkavihon ja kätki kasvonsa ratamoihin ja voikukkiin.

"Uskon sinua", hän sanoi äänellä, joka ei tuntunut ylen varmalta. "Nouse maasta. Mutta muista se, että kiellän sinua panemasta äiti alipriorittaren keittoon muuta kuin sellaista, mikä tuottaa lievitystä ja lohdutusta. Lupaa se minulle, Antony."

Eukko kohotti nöyrästi priorittaren kaavun lievettä ja painoi sen huulilleen.

"Minä lupaan, kunnianarvoisa äiti", hän sanoi, "ja minä kadun syntiäni."

"Istuudu vierelleni", käski prioritar. "Minulla oli sanottavana sinulle muutakin... Älä ajattele tylysti äiti alipriorittaresta. Hän on ankara ja erittäin kärkäs huomaamaan virheitä, mutta tämän hän käsittää velvollisuudekseen. Hän on perin hurskas nainen. Hänen intonsa on vain merkkinä hänen hurskaudestaan."

Kohdatessaan priorittaren katseen Mary Antonyn terävät silmät vilkkuivat.

Jälleen turvautui prioritar kukkavihkoon. Hän alkoi jo saada kylläkseen voikukkien tuoksusta.

"Äiti aliprioritar on sairas", hän sanoi. "Hän vilustui eilen illalla päivänlaskun jälkeen puutarhassa. Olen käskenyt hänen pysytellä toistaiseksi vuoteessa. Meidän on hoivattava häntä lempeästi, Antony, ja autettava häntä taasen paranemaan.

"Myöskin sisar Mary Rebecca on sairas, hänellä on luuvaloa ja lievää kuumetta. Hänkin pysyy tänään vuoteen omana. Koeta kohdella häntä ystävällisesti, Antony. Tiedän, että hän vainuaa usein pahaa, vaikkei sellaista ole tarkoitettu, ja kertoo juttuja, jotka ovat enimmäkseen hänen oman mielikuvituksensa keksintöjä. Mutta siinä hän vahingoittaa itseään enemmän kuin toisia.

"Hämmentämällä lätäkön liejua me sumennamme tähden heijastuksen, joka sitä ennen loisti siinä kirkkaana. Mutta me emme sumenna tähteä, joka loistaa korkeudessa.

"Samoin on häijyn mielen panettelevain ajatusten laita. Ne hämmentävät esille oman pimeytensä, mutta eivät saa sumennetuksi tähteä.

"Meidän on kohdeltava kärsivällisesti sisar Mary Rebeccaa."

"Älkää menkö heitä lähelle, kunnianarvoisa äiti", pyysi Antony vanhus. "Minä hoidan heitä kaikella huolella ja kärsivällisyydellä. Sellainen luiden kolotus ja horkka siirtyy helposti ihmisestä toiseen. Rukoilen teitä, älkää käykö heidän lähelleen. Muistakaa -- _te_ jouduitte uhriksi -- voi-voi! -- ja he _säästyivät_!"

Tällöin prioritar nauroi hilpeästi.

"Mutta minä en joutunut luuvalon ja muun sellaisen uhriksi, Antony kulta. Minut riisti rohkea, häijy mies -- sinun hurmepukuinen ritarisi!"

"Voi, kuulkaa!" huudahti vanha maallikkosisar. "Pahoin pelkään, että se on enne. Enkeli Gabriel, kunnianarvoisa äiti, on lähetetty kantamaan teidät maasta taivaaseen. 'Toinen viedään, ja toinen jää jäljelle.' Voi, olisipa hän vain riistänyt mukaansa äiti alipriorittaren!"

Prioritar nauroi uudelleen. "Antony kulta, sinun pikku lintusi otti ensimmäisen herneen, minkä näki. Jos siinä olisi vain ollut murunen tai juustonpalanen, niin se olisi jättänyt valkoisen herneesi rauhaan... Kuulehan, kuinka se livertelee pientä ylistyslauluaan!... Eikö ole ihmeellistä ajatella, että vuosisatoja sitten, kun valkovaippaiset druidit leikkasivat misteliköynnöksiä Britannian tammista, silloin punarinta-satakieli hyppeli ja lauleli heidän vaiheillaan; kun vieläkin varhemmin ihmiset asustivat kesyttöminä ja hurjina onkaloissa ja luolissa ja multamajoissa, kun kirkot ja luostarit olivat tuntemattomia tässä maassa eikä ainoasta oikeasta Jumalasta vielä uneksittukaan, silloin satakielet valitsivat itselleen ystävän ja rakensivat pesiään, kirjorastaat lauloivat '_Tee se nyt -- tee se nyt_' etsiessään ravintoa poikasilleen, kottaraiset vihelsivät ja pääskyset kiitivät riemuisin siivin. Niin, ja kun Eeva ja Aatami astelivat Eedenissä, outojen eläinten ja koreahöyhenisten lintujen keskellä, niin täällä -- näillä saarilla -- lauleli punarinta-satakieli, ja kaikki meidän brittiläiset lintumme rakentelivat uutterasti pesiään ja hoivailivat poikasiaan, eläen hilpeätä pikku elämäänsä, kuten Hän, joka ne on luonut, on niille opettanut.

"Ja vastaisina vuosisatoina, kun kaikki voi olla toisin tässä maassa, kun me olemme jo ammoin muuttuneet maaksi, kun rakastettu luostarimme on kenties raunioiksi rappeutunut, niin yhä vielä kohoavat Malvernin kukkulat paikallaan ja hopeinen Severn virtaa laaksoa pitkin; ja täällä, juuri tässä puutarhassa -- jos se on yhä pysynyt puutarhana -- punarinta-satakieli rakentaa itselleen pesän ja livertelee onnellisena lauluaan.

"Paina mieleesi, rakas Mary Antony: kaikki, minkä ihminen luo, on jo alun pitäen määrätty muuttumaan ja häviämään. Mutta luonto on yhtä Jumalan kanssa ja sen vuoksi muuttumaton. Valtakuntia voi syntyä ja hävitä maailmassa; mahtavia kaupunkeja voi nousta ja sitten luhistua raunioiksi. Kansakunnat voivat kukistaa toisia, kukistuakseen taasen vuorostaan. Ihminen voi surmata ihmisen, saadakseen vuorostaan itsekin surmansa. Mutta kaikesta huolimatta pysyvät vuoret paikallaan, joet virtaavat, metsät huojuvat ja punarinta-satakieli rakentaa pesänsä orapihlajaan ja livertelee lemmenlaulua puolisolleen."

Prioritar nousi ja levitti käsivartensa päivänpaisteiselle puutarhalle, oksalle, jolla punarinta-satakieli lauloi.

"Oi, olla yhtä Jumalan ja Luonnon kanssa!" hän huudahti. "Oi, tuntea Elämän ja Valon ja Lemmen sisimmät salaisuudet! _Se_ on Ikuista Elämää!"