Part 29

"Tämän äänen me kuulimme", kirjoitti pyhä Pietari, "ollessamme hänen kanssaan pyhällä vuorella." Morakin oli ensinnä kuullut sen siellä; mutta hänen sieltä laskeutuessaan se yhä oli hänen luonaan. Lintujen laulu, virran kohina, honkien humina, mehiläisten surina, koko luonto tuntui lausuvan: "Hän on Herra!"

* * * * *

Murhe, kärsimys, pettymys ehkä odottivat häntä alhaalla, mutta Näkymättömän kulkiessa hänen vieressään ja hänen äänensä kuuluessa hänen sisässään hän tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi kohtaamaan ja voittamaan ne.

Puolipäivän aikaan hän taas oli puutarhassaan, tyvenin ja seesteisin mielin; samalla hän sykkivin sydämin odotti, saapuisiko Hugh päivänlaskussa perille. Ja Mora kummeksi, mitä tehdä, jos Hugh, jonkun tekosyyn avulla selittäisi matkansa Worcesteriin ja pettäisi hänet kuten muut olivat hänet pettäneet.

Ja näin itseltään kysyessään Mora verkkaan astui parveketta kohti.

Hetkeksi hän seisahtui paikalleen punnitsemaan tätä kovaa kysymystä, kohdistaen katseensa korkeisiin kukkuloihin.

Mutta samassa jokin sai hänet kääntymään ja katsahtamaan pitosaliin päin, ja siellä -- samassa paikassa missä Hugh heidän erotessaan oli polvistunut, pyytäen Moran siunausta -- seisoi sama Hugh, kädet ristissä, katse kiinnitettynä Moraan, odottaen, että tämä huomaisi hänet.

LV luku

NAISEN SYDÄN.

Matkan päästä, akkuna-aukon kautta he katselivat toisiaan silmiin -- Mora seisoi kesäisen päivänpaisteen täydessä loistossa, kukoistavan naisellisuuden säteilevänä ilmestyksenä -- Hugh pitosalin varjossa, laihtuneena ja tomuisena, mutta silmissä kuitenkin sen lemmen liekki, joka ei koskaan petä. Mutta Moran kiinnittäessä katseensa näihin tummiin silmiin ne värähtivät, muuttuivat ja kääntyivät pois, kuin eivät ne kauemmin sietäisi nähdä edessään olevaa päivänpaisteista ilmestystä.

Ääretön sääli täytti Moran sydämen. Hän luuli olevansa varma, että Hugh aikoi pettää hänet, mutta tämä petos oli liikuttava senkautta että Hugh'n oman rakkauden voima teki kiusauksen ylivoimaiseksi.

Nopeasti riensi Mora pitosaliin, kiiruhti Hugh'n luokse, kiersi käsivartensa hänen kaulansa ympäri ja kurkotti huulensa hänelle.

"Minä kiitän Jumalaa, rakkaani", sanoi hän, "että hän on sallinut sinun terveenä palata luokseni."

Hugh kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja puristi häntä vastaansa. Mutta hänen päänsä pysyi pystyssä. Hänen niskalihaksensa tuntuivat kuin raudalta Moran sormiin. Hän saattoi nähdä syvennyksen Hugh'n leuassa, hänen huuliensa ankaran viivan. Mutta hänen katseensa oli kääntynyt pois.

Mora tunsi suurta halua sanoa: "Hugh, piispan ensimäinen kirje, joka hukkui matkalla, on joutunut minun käsiini. Minä tiedän jo totuuden näystä."

Mutta sensijaan Mora takertui hänen kaulaansa huutaen: "Suutele minua, Hugh! Suutele minua!"

Hän ei saanut riistää mieheltään mahdollisuutta osoittautua vilpittömäksi. Ja jos tämä aikoi pettää hänet, oli parempi että hän teki sen Moran tieten, kuin että tämä ainaisesti saisi kiusata itseään kysymyksellä: "Jos minä _en_ olisi puhunut, olisiko hän silloin vaiennut?"

Mutta niin kauan kuin Hugh oli hänen ja hänen kunniansa tahriintumaton, ikävöi Mora hänen huultensa kosketusta.

"Suutele minua", kuiskasi hän uudelleen, tietämättä kuinka monin kerroin vaikeammaksi hän siten teki Hugh'n olon.

Mutta Hugh irroitti käsivartensa hänen ympäriltään, otti hänen kasvonsa käsiensä väliin, ja katseli häntä kauan silmiin, omissaan sellainen jäytävä kaipaus ja murhe, että Moran sydän seisahtui. Ja samalla kun Mora sulki silmänsä, jotka läheisyyden vuoksi vain hämärästi havaitsivat Hugh'n, tunsi hän tämän huulet omillaan.

Tällä hetkellä ei Mora tajunnut mitään muuta kuin että hän oli Hugh'n.

Sitten hänen ajatuksensa kiisivät takaisin hetkeen, jolloin he viimeksi olivat näin seisseet yhdessä. Taaskin tuntui kostean maan ummehtunut haju heidän ympärillään; taaskin rakkaus ja sääli raateli Moran sydäntä; taaskin luuli hän näkevänsä Hugh'n astuvan pimeydestä helmenkarvaiseen valoon, joka hiipi kryptasta alas -- ja hän tajusi, että tähän toiseenkin suudelmaan sisältyi enemmän eron ahdistusta kuin yhtymisen hurmaa.

Ennenkuin Mora vielä oli ehtinyt selvittää itselleen asemaa, oli Hugh päästänyt hänet, irroitti lempeästi hänen kätensä kaulaltaan ja vei hänet tuolille istumaan.

Sitten pisti Hugh käden poveensa, ja hänen vetäessään sen takaisin näki Mora hänen kämmenellään jotain, joka kimalsi kun valo lankesi siihen. Ja Hugh puhui, seistessään Moran edessä, silmät kohdistettuina siihen, mitä hänellä oli kädessään.

"Mora, minun on pakko kertoa sinulle outoja asioita, jotka, kuten suuresti pelkään, tulevat aiheuttamaan sinulle paljon surua ja levottomuutta. Mutta ensin minä tahdon antaa sinulle tämän, jonka piispa on lähettänyt sinulle monin rakkain tervehdyksin; ja hän käskee minun myös sanoa sinulle, että jos sinä, kun olen puhunut asiani, haluat palata Worcesteriin, tulee hän itse sinua vastaan, lausuu sinut tervetulleeksi, johdattaa sinut luostariin ja asettaa sinut uudelleen Valkoisten sisarten priorittareksi kaikella asianmukaisella juhlallisuudella. Minä lausun tämän sinulle heti, säästääkseni sinulta mahdollisimman paljon järkytystä ja ahdistusta, kun kuulet sen, minkä nyt täytyy seurata."

Polvistuen Moran eteen laski Hugh jalokiviristin hänen helmaansa.

"Vaimoni", sanoi hän yksinkertaisesti, puhuen matalalla äänellä ja kumartunein päin, "ennenkun puhun sinulle enemmän, tahdon sinun tietävän, että olet vapaa palaamaan takaisin siihen tilanteeseen, jossa vanhan maallikkosisaren, Mary Antonyn näky, ensinnä ryhtyi sinun kohtaloasi ohjaamaan. Senvuoksi minä tuon sinulle takaisin ristin, joka sinulla oli Valkoisten sisarten priorittarena."

Mora nauroi ääneen helpotuksen tunteen herättämän suuren iloisuuden vallassa; ylpeys, jota hän tunsi Hugh'sta, hurmasi häntä.

"Kuinka voi _sinun vaimosi_ olla Valkoisten sisarten prioritar?" huudahti hän, ja painoi Hugh'n päätä rintaansa vasten, sille kohdalle, missä risti tavallisesti lepäsi, ja kyyneliä ja suudelmia satoi Hugh'n hiuksiin,

Ja tuokion ajan Hugh, kasvot painettuina Moraa vastaan, vastasi hänelle, puhuen ylitsetulvivia lemmen sanoja.

Sitten hän taas sai itsensä hillityksi.

"Oh, vaikeaa, rakkaani!" sanoi hän. "Älä pidätä minua! Päästä minut taikka minä kautta pyhän Neitsyen nytkin petän tehtävän, joka minulla on edessäni."

"Herramme, joka tuntee miehen sydämen", sanoi Mora, "on tehnyt mieheni niin voimakkaaksi, ettei hän lankea."

Mutta hän päästi Hugh'n kuitenkin ja ritari nousi seisomaan hänen eteensä.

"Kirje, jonka veli Philip toi minulle", alkoi hän, "kertoi minulle asian, jonka minä nyt vuorostani tahdon kertoa sinulle. Mutta minä en voinut puhua siitä sinulle, ennenkuin tunsin sen kaikkine yksityiskohtineen ja olin neuvotellut piispan kanssa sen mahdollisista vaikutuksista sinun tulevaisuuteesi. Siitä aiheutui minun äkkinäinen lähtöni Worcesteriin. Sen minkä minä nyt sinulle kerron, olen minä kaikissa yksityiskohdissaan kuullut piispalta meidän salaisissa keskusteluissamme. Vain hän ynnä minä tunnemme asian."

Ja kädet ristissä rinnalla, katse kiinnitettynä akkunasta näkyvään aurinkoiseen puutarhaan, äänessään syvä suru, masennus, jopa toisinaan kammokin Hugh d'Argent kertoi luullun näyn koko tarinan; alkoi mainitsemalla, kuinka Mary Antony oli kätkeytynyt sisäkammioon, ja kuinka tämä oli pelännyt kunnianarvoisan äidin vuoksi, kuten hän oli piispalle kertonut, kuinka piispan satunnainen huomautus oli saanut eukon keksimään taitavan suunnitelmansa, jonka kautta prioritar pakoitettaisiin ottamaan vastaan onnensa.

Ja kun Hugh kertoi asian, laskeutui pyhän häväisy kuin synkkä varjo heidän välilleen, himmentäen heidän rakkautensakin loiston. Ja kun tämä ei enää Moraa huikaissut, joutui hän nyt tarkastelemaan toista niistä kahdesta mahdollisuudesta, jotka hänellä oli edessään: Jos pyhä Neitsyt todellisuudessa ei ollutkaan ihmeellisellä tavalla ilmaissut hyväksymistään siihen, että Mora poistuisi luostarista, niin mitä oikeutta oli hänellä jäädä maailmaan?

Nyt Hugh ryhtyi kertomaan vanhan maallikkosisaren täydestä tunnustuksesta ja kuolemasta. Hän esitti sen kunnioittavan koruttomasti. Ainoakaan piispan huumorin välkkeistä ei heijastunut ritarin kuvauksesta.

Ja sitten hänen äänensä äkkiä vaikeni. Tarina oli kerrottu.

* * * * *

Mora oli istunut eteenpäin kumartuneena, hänen oikea kyynärpäänsä nojasi polveen, hänen leukansa lepäsi vasemman käden kämmenellä, hänen vasen kätensä sormieli hänen helmassaan olevaa ristiä.

Hän kohotti katseensa.

"Hugh, sinä et ole yhtään maininnut mikä käsitys piispalla oli siitä, millä tavoin tämä vaikuttaisi minuun. Kehoittiko hän sinua kertomaan minulle totuuden kokonaisuudessaan?"

Ritari epäröi.

"Ei", myönsi hän lopuksi, kun hän ei voinut välttää vastausta. "Kuten tiedät, oli piispa alusta saakka pitänyt aikaisempaa kihlaustasi ja sisaresi petosta riittävinä vapauttamaan sinut kaikista valoista, joita tämä kavallus oli aiheuttanut. Paavin lupakirjalla varustettuna ei piispa pitänyt mitään jumalallista ilmestystä tarpeellisena ja alusta saakka puuttui häneltä usko tämän vanhan maallikkosisaren näkyyn. Mutta kun hän tiesi kuinka suuren arvon sinä sille annoit, pelkäsi hän sinun mielenrauhasi järkkyvän, jos saisit kuulla totuuden kokonaisuudessaan."

"Kehoittiko hän sinua olemaan kertomatta minulle totuutta, Hugh?"

"Rakkaudesta sinua kohtaan, Mora, hellästi huolehtien sinun onnestasi, neuvoi piispa minua olemaan sitä kertomatta."

"Hän olisi tahtonut, että sinä yhdessä hänen ynnä Mary Antonyn kanssa olisit ollut osallisena minun jatkuvassa pettämisessäni?"

Hugh oli rehellinen ystävä.

"Hän olisi tahtonut minua yhdessä itsensä kanssa takaamaan sinulle jatkuvan rauhan, Mora", sanoi hän jyrkästi.

Tämä jyrkkyys oli Moran mieleen. Niin suuresti ihaili Mora ritariaan siitä, että tämä oli voittanut siinä, missä Mora varmasti oli luullut hänen lankeavan, niin suuresti halveksi hän itseään siitä, että oli arvostanut Hugh'n luonteen niin halvaksi, että hän olisi saattanut langeta maahan ja syleillä Hugh'n jalkoja! Mutta hänen täytyi päästä selvyyteen ja mielenrauhaan!

"Kuinka tulit siis sinä, Hugh, kertomaan minulle sellaista, mikä voi saattaa vaaranalaiseksi paitsi minun rauhani myös sinun oman onnesi?"

"Mora", lausui ritari, "jos olen tehnyt väärin, suokoon pyhä Neitsyt minulle anteeksi ja vahvistakoon sinua. Mutta minä en voinut ottaa vastaan onneani, kun tiesin että minä siitä sain kiittää sinua kohtaan harjoitettua petosta. Meidän rakkautemme perustana täytyy olla täydellinen todenmukaisuus. Ja mehän olemme molemmat käsittäneet näyn jumalalliseksi. Minä olen sinun nähtesi polvistunut kiittämään pyhää Neitsyttä tästä erikoisesta armosta, joka oli minun onnekseni suotu. Mutta nyt kun tiesin sen olleenkin vain herjaavaa petosta, minä olisin joka kerran, kun kuulin sinun iloiten puhuvan tästä erikoisesta armosta, siunaavan Neitsyttä hänen laupeutensa vuoksi, vaikenemiseni, mykän myöntymyksen! kautta tullut herjaukseen uudelleen syypääksi. Ja kun sinä tuona ihmeellisenä hetkenä, jonka jo lupasit lähestyvän, jolloin sanoisit minulle: 'Ota minut! Minä olen aina ollut sinun. Pyhä Neitsyt on pitänyt minut sinua varten!' olisi kunniani tahraantunut ainaiseksi, jos minä vaikenemalla olisin käyttänyt hyväkseni sinun uskoasi sanoihin, jotka tuo vanha nunna oli itse keksinyt ja pistänyt pyhän Neitsyen suuhun. Piispa piti minua itsekkäänä, kun minä enemmän varjelin kunniaani kuin ikävöin sinua. Hän sanoi, etten minä nähnyt muuta kuin omat ylpeät kasvoni hopeakilpeni kirkkaassa kuvastimessa. Mutta" -- ritari kohotti oikeaa kättään ja puhui juhlallisella äänellä -- "ehkäpä minä siinä näenkin Jumalan kasvot tai ne mitä tiedän niitä läheisimmiksi; ja niiden takana minä näen sinun kasvosi, oma armaani. Minun korkein tarpeeni on asettaa se, mitä minä olen velkapää omalle kunnialleni ja meidän keskinäiselle luottamuksellemme, yli oman onneni ja ikävöintini. Minä häpeäisin kutsua sinua vaimokseni, jos tekisin toisin, ajatella sinua kotini haltijaksi ja sydämeni kuningattareksi."

Moran käsi oli hapuillut piispan kirjettä, mutta nyt hän antoi sen pysyä piilossaan. Hän ei saattanut himmentää ritarin tänä hetkenä saavuttamaa ylvästä voittoa, puhumalla omasta ennakkotiedostaan. Jos Hugh olisi langennut, olisi hänen täytynyt ottaa esiin ensimäinen kirje. Mutta kun Hugh osoittautui uskolliseksi, saattoi se kernaasti jäädä odottamaan.

Syntyi pitkä vaitiolo. Ristiä sormiellen katseli Mora eteensä näkemättömin silmin. Hugh oli huomaavinaan, että tämä hänen korkean virkansa merkki Moran silmissä oli käynyt ylen merkitseväksi.

"Puku on täällä myös", sanoi Hugh.

"Mikä puku?" kysyi Mora hämmästyneenä.

Hugh viittasi paikkaan, jonne hän oli sen asettanut: vaipan, hunnun, hilkan, vyön -- Valkoisten sisarten nunnakunnan priorittaren puvun.

Mora käänsi hämmästyneen katseensa siihen. Sitten hän kiireesti katsoi pois.

"Piditkö sinä itse, Hugh, tarpeellisena näkyä, jotta minulla olisi ollut oikeus poistua luostarista?"

"En", huusi Hugh. "Ensi hetkestä saakka minä pidin sinua omanani Luojan silmien edessä."

"Arveletko sinä nyt, että kun näky ei ollutkaan mikään näky, minun on palattava sinne takaisin?"

"En!" sanoi ritari -- ja sana putosi kuin sotakirveen isku.

"Odottaako piispa minun palaavan?"

"Kyllä", vastasi ritari, tyytymättömänä siihen, että Mora nyt oli muuttanut kysymystensä muotoa.

"Hän odottaa sitä", mietiskeli Mora. "Hän on varma minun paluustani. Hän muistaa minun itsepäisen luonteeni ja käskevän tahtoni. Hän muistaa kuinka minä revin rikki paavin lupakirjan ja poljin sitä jaloillani. Hän tietää minun sanoneen, ettei minulle riitä muu kuin jumalallinen ilmestys. Ja hän tuntee hyvin nunnan sydämen; ja kun minä kysyin häneltä, voiko nunnan sydän tulla samanlaiseksi kuin toisten naisten sydän, hän hurskaasti huudahti: 'Taivas siitä varjelkoon!'"

Pieniä hilpeyden värähdyksiä näkyi Moran silmäkulmassa. Piispa olisi huomannut ne ja hymyillyt niille vastaan. Mutta synkkä ritari ei niitä huomannut.

"Mora", sanoi hän, "minä annan sinulle vapauden. Minä en katso minkään petoksen ja vilpin kautta syntyneiden lupausten sinua sitovan. Minä asetan sinun mielenrauhasi omaa tyydytystäni ylemmäs, sinun hyvinvointisi omien halujeni edelle. Antaessani sinulle vapauden, armas, annan minä sinulle vapauden valita. Mutta kun minä rakastan sinua näin, en minä voi jäädä tänne ja samalla jättää sinut vapaaksi. Lykkäytymisen aiheuttama pelkoni kahlehtisi sinua. Senvuoksi aion minä nyt ratsastaa omaan kotiini. Martin tulee mukaani. Mutta hän palaa huomenna kysymään, onko mitään sanomaa minulle, ja samoin kunakin seuraavana päivänä. Piispa myönsi neljän päivän harkinta-ajan. Jos sinä päätät palata luostariin, kehoittaa hän sinua ratsastamaan viimeisen osan matkaa täydessä asussasi, virkaristi rinnallasi. Hän tulee sinua vastaan neljän peninkulman päähän Worcesterista, ratsastaa kanssasi juhlallisesti luostariin ja ilmoittaa siellä, että kun korkeampi tehtävä, johonka Pyhä Isä kutsui sinut, nyt on täytetty --"

"Täytettykö, Hugh?"

Ritari hymyili masentuneesti. "Minä vain toistan piispan sanoja, Mora. Hän tarkoittaa, että hän asettaa sinut uudelleen nunnakunnan priorittareksi. Koko luostari on siitä iloitseva, sanoo hän, ja hän on itse pitävä huolen siitä, että kaikki käy sinulle hyvin."

"Nämä suunnitelmat ovat huolellisesti laaditut. Hugh."

"Ihmiset, jotka rakastavat sinua, ovat ne laatineet, Mora."

"Kuka ratsastaa kanssani täältä Worcesteriin?"

"Martin Goodfellow ja pieni joukko omaa väkeäsi. Nopea sanansaattaja lähtee edeltä ilmoittamaan piispalle sinun tulosi."

"Entä miten käy sinun?" kysyi Mora. "Minun?" toisti ritari, ikäänkuin sana olisi ollut vailla merkitystä. "Minä lähden pois, hakemaan jotain jaloa asiaa, jonka puolesta voin taistella, rukoillen, että Jumala sallisi minun kaatua taistelussa."

Mora painoi yhteenliitetyitä käsiään rintaansa, missä Hugh'n pää oli levännyt.

"Ja jospa minä huomaan, etten voikaan palata, Hugh? Jos minä päätän jäädä?"

Hugh käännähti ympäri ja katsoi Moraan.

"Mora, onko jotain toivoa? Piispa sanoi, ettei sellaista ollut yhtään?"

"Hugh", vastasi Mora hitaasti, kovin vakavasti puhuen, "eikö minun pidä saada tosi näkyä, joka opastaisi minua tässä pulmassani?"

"Pyhä Neitsyt sen suokoon", sanoi Hugh. "Jos sinä päätät jäädä, riittää yksi sana tuomaan minut takaisin. Ellet, Mora -- on tämä meidän lopullinen eromme."

Hugh astui askelen eteenpäin.

Mora peitti kasvot kädellään. Silmänräpäyksessä olisivat Hugh'n käsivarret saattaneet kiertyä hänen ympärilleen. Hän ei enää olisi voinut kestää kolmatta jäähyväissuudelmaa. Hän ei vielä ollut selvittänyt itselleen toista kysymystään. Mutta -- oli näky mikä tahansa -- jos Hugh nyt koskisi häneen, niin hän antautuisi.

"Mene!" kuiskasi hän. "Sääli minua ja mene! Nunnan sydän on kärsivä tämänkin. Mutta minä pyydän sinua säälimään naisen sydäntä!"

Mora kuuli ritarin nyyhkytyksen, kun hän polvistui, ja vei Moran hameen liepeen huulilleen.

Sitten kuuli Mora hänen astuvan ovelle.

Ja kohta kajahtelivat hevosen kaviot kivityksellä.

Mora vapisi kiireestä kantapäähän, mutta hän astui akkunan ääreen, mistä näkyi pihalle.

Mark sulki juuri porttia. Zachary nousi mahtipontisena ylös portaita.

Hugh, hänen miehensä -- Hugh, jonka uskollisuus kävi yli kaiken odotuksen -- tuo rakas Hopeisen Kilven ritari -- oli ratsastanut pois, yksin, kotiin, jonne hän niin palavasti oli halunnut viedä Moransa -- yksin, ja hänen rakkautensa oli toivoton, sydämensä tyydyttämätön, mutta kunniansa tahraton.

Kääntyen pois akkunasta otti Mora nunnapukunsa ja ristinsä ja astui makuuhuoneeseensa, jossa hänellä nyt oli yksinäisyydessään ratkaistavana vaikea toinen kysymyksensä.

LVI luku

TOSI NÄKY.

Makuuhuoneeseensa meni Mora -- hän, joka oli ollut Valkoisten sisarten prioritar -- kantaen käsivarsillaan järjestönsä täyttä asua ja kädessään jalokivillä koristettua virkaristiänsä. Hän meni sinne odottaen saavansa viettää tuntikausia epäilyksissä ja rukouksissa ja kyselyissä pyhän Neitsyen alttarin edessä. Mutta samassa kun hän työnsi oven auki ja astui päivänpaisteiseen huoneeseensa, leimahti hänessä jo kynnyksellä sisäinen valo. Hänestä tuntui, että kaikki kysymykset jo olivat saaneet vastauksensa; hänen toinen pulmansa oli selvitetty, kun ensimäinen vielä oli täysin epävarma.

Hän oli sanonut, että hänen täytyi saada jumalallinen näky. Mutta olihan hän tänään saanut kaksinkertaisen näyn, sekä jumalallisen että inhimillisen; jumalallinen oli sanomattomassa hellyyden ja ymmärtämyksen hahmossa yhtynyt inhimilliseen; inhimillinen oli puhtaan rakkauden ja tahrattoman kunnian varassa osoittanut itseuhrausta, joka kohotti sen jumalalliseksi.

Yksinäisessä vuorikappelissa oli Mora nähnyt Herransa. Mutta ei pienokaisena, jota enkelit varjostivat, jota Idän paimenet palvoivat, hyvät kuninkaat kunnioittivat, joka istui äitinsä polvella, viisassilmäisenä ja jumalankaltaisena, ojennellen kaikkivaltiaita lapsenkäsiään kohti palvontaa, joka hänelle oli tuleva, ottaen kaikkitietäväisyydessään vastaan kullan, suitsutuksen ja myrhan, jotka ilmaisivat hänen asemansa. Eikä myöskään jumalallisena Vapahtajana, joka oli avuttomana naulittu häpeän ristiin, joka kuoli, jotta maailma saisi elää. Nämä olivat olleet hänen luostarivuosiensa näkyjä.

Mutta vuorikappelissa oli Mora nähnyt hänet inhimillisenä Jesuksena, joka oli kaikissa kiusauksissa koeteltu kuten mekin, ainoana sädekehänään vain tuo "ja kuitenkin synnitön", joka hänen nuoruudessaan ja miehuudessaan loi hänen kasvoilleen täydellisen puhtauden jumalallisen leiman ja hänen silmiinsä kirkkaan loiston, joka ilmaisi keskeymätöntä yhteyttä taivaan kanssa.

Jättäessään kappelin, kääntyessään pois veistokuvasta, joka oli auttanut häntä uuteen käsitykseensä, oli Mora ihmeellisellä tavalla tullut tietoiseksi Kristuksen näkymättömästä läsnäolosta hänen vierellään. "Nähden hänet joka on näkymätön", oli hän astunut vuorelta alas, tietoisena siitä, että näkymätön astui hänen edellään. Hän kuvitteli seuraavansa tämän pyhiä jälkiä yli kotikumpujensa kanervan, niinkuin opetuslapset muinoin seurasivat niitä Judean vainioiden ja Galilean ruohoisten rinteitten yli. Hän oli tietoinen siitä, että Hän kulki hänen vieressään ojennetuin käsin, jottei hänen henkensä lankeisi; ja jos piiloutunut vihollinen olisi ampunut nuoliaan viidakossa olevasta väijytyksestä, olisi Näkymätön kilpenä ollut hänen takanaan. "Minä olen teidän kanssanne aina, maailman loppuun saakka."

Tämän, jumaluuden inhimillisen ilmestyksen vahvistamana hän oli laskeutunut pyhältä vuorelta valmiina kohtaamaan peloittavan pahan, vaikenevan yhtymisen petokseen, joka uhkasi hänen onneaan, tahtoi masentaa hänen henkensä ja heittää tulen ja veden tuhottaviksi aarteet, jotka hänen sydämensä oli oppinut pitämään niin arvokkaina.

Tähän valmistuneena Mora tuli, ja katso, nyt soi taivas hänelle toisen näyn. Hän näki syvälle uskollisen miehen sydämeen, hän näki ritarillisuutta, syvää kunnioitusta pyhiä asioita kohtaan, mikä sai hänet häpeämään epäilyksiään, itseuhrausta, mikä kohotti ritarin suuren inhimillisen rakkauden, jonka Mora luostarimaisessa hurskaudessaan oli kuvitellut olevan askelen alennukseen, korkealle hänen yläpuolelleen, jumalallisen ihanteen tasolle. Eikö tämä jos mikään ollut tosi näky?

Mora astui poikki huoneen ja laski vuoteelleen vaatteet, jotka hänellä oli käsivarrellaan. Noustessaan ylös portaita oli hän suunnitellut, että hän vielä kerran, piilossa omassa huoneessaan, pukeutuu niihin, ripustaa jalokivillä koristetun ristin rinnalleen, ja näin -- kerran vielä Valkoisten sisarten priorittarena -- polvistuu pyhän Neitsyen alttarin eteen, saadakseen hänen ohjaustaan lopullista päätöstä tehdessään.

Mutta nyt laski hän ne hiljaa vuoteelleen.

Hän ei olisi voinut lujasti pysyä tämän uuden vapautensa kannalla, jos tämän valkean puvun raskaat poimut kahleina olisivat kietoutuneet hänen jalkojensa ympäri.

Hänen sydämensä, joka oli täynnä hehkuvaa hellyyttä ritariansa, Hopeisen Kilven nuhteetonta sankaria kohtaan, ei olisi voinut vapaasti sykkiä vaipan alla. Eikä risti voinut riippua kohdalla, missä ritarin kallis pää oli levännyt.

Mora seisoi alttarin edessä. Pyhä Neitsyt, katsoi häneen vakavasti. Pyhä pienokainen kohdisti häneen kaikkitietävät silmänsä ja ojensi kaikkivaltiaat kätensä.

Samalla tavoin olivat he katselleet hänen ilonpäivänään, jolloin hän hurmioissaan polvistui kiittämään ja ylistämään.

Samalla tavalla olivat he katselleet hänen hädän hetkenään, jolloin hän oli purkanut ilmoille epätoivonsa, että oli kahdesti petetty.

Apua ei ollut saapunut, ennenkuin hän käänsi silmänsä ylös kukkuloille päin.

Mora kääntyi pois alttarista, astui nopeasti avoimen akkunan ääreen ja katsoi yli vihreiden puunlatvojen, niiden takaa kuultavaan taivaan sineen, missä kiireisiä valkeita pilviä vaelsi.

Hän joka nyt oli oppinut "katsomaan näkymättömiä", ei saanut apua tuijottamalla veistettyihin kuviin.

Hän saattoi elävämmin ja tehokkaammin kohdistaa ajatuksensa pyhään Neitsyeeseen, katselemalla noiden ohuiden pilvien pehmeää valkeutta tai seuraamalla vuorilintujen lentoa, joiden siivet välkkyivät päivänpaisteessa.

Minkä ainoan käskyn olikaan Herramme pyhä äiti ihmisille antanut? "Mitä ikinä hän teille sanoo, se tehkää." Ja mikä oli ollut Vapahtajan viime kehoitus maan päälle jäävälle kirkolleen? "Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa iloista sanomaa kaikille... Ja minä olen teidän kanssanne maailman loppuun saakka."

Mora ei voinut olla tajuamatta, että hän itse oli tullut omaan maailmaansa tuoden molemminpuolisen rakkauden ja kodin iloista sanomaa

Lupauksensa mukaan oli ylösnoussut Kristus astuva hänen vieressään "loppuun saakka"

Morasta tuntui, että jos hän nyt palaisi luostarikammioonsa naulitsisi hän nämä pyhät jalat ristinpuuhun uudelleen. Tukahduttamalla tämän uuden elämän itsessään hän ainaiseksi kadottaisi elävän kumppanuuden tunnon, hänelle jäisi vain ristinpuun uskonto Luostarielämään se kenties riitti. Mutta tämä rikkaampi elämä vaati rikkaampaa taivaan armoa.