Part 28

"Hugh", sanoi piispa synkästi; "Hugh, rakas poikani, sinulla on niin vähän kokemusta nunnan sydämestä. Kuta enemmän hän rakastaa, sitä päättäväisemmin on hän jättävä sinut, jos sinä annat hänelle aihetta pitää rakkauttaan epäoikeutettuna. Juuri se mikä nyt tuottaa hänelle autuutta, on heti herättävä hänessä pelkoa. Hän on karttava sinua kuin puhdas sydän karttaa syntiä; koska hänen ilonsa sinun tyhmyytesi tähden on näyttävä hänestä synniltä. Poikani!" -- ja piispa ojensi kätensä; hänen äänessään kuului liikuttava vetoaminen -- "Jumala ja pyhä kirkko on antanut sinulle vaimosi. Jos sinä kerrot hänelle tuon asian, menetät sinä hänet."

"Minun täytyy ottaa mukaani hänen jättämänsä puku", sanoi ritari, "niin että jos hän päättää lähteä luotani, hän voi palata täydessä asussaan."

Piispa meni taas pöydän ääreen, kohotti raskasta kantta ja nosti esiin valkoisen, keräksi käärityn puvun. Sen nähdessään molemmat miehet vaikenivat kuin vainajan kohdatessaan ja ritari tunsi pelon jähmettävän sydämensä, ottaessaan sen vastaan piispan kädestä.

He astuivat yhdessä jokipenkereelle, sieltä nurmikolle ja pihalle.

Veli Philip istui siellä ratsun selässä odottamassa ja toinen maallikkoveli piteli ritarin hevosta.

Kun hevoset tulivat heidän näkyviinsä lausui piispa: "Philip on saattava sinua muutaman peninkulman matkallasi."

"Kiitän teitä, isä", vastasi ritari, "mutta se ei ole tarpeen. Tämä kunnon veli on saanut istua monta vuorokautta satulassa."

"Se on hyvin tarpeellista", sanoi piispa. "Anna Philipin ratsastaa rinnallasi, kunnes te olette sivuuttanut Munkkimetsän ja onnellisesti olette päässeet avoimille maille sen takana. Silloin voit, jos tahdot, käskeä häntä palaamaan."

"Worcesterin salamurhaajiako vastaan tämä toimenpide on tarpeen, jalo herra?"

Piispa hymyili.

"Kenties", sanoi hän. "Saraseeneja voit rankaisematta iskeä kuoliaaksi, mutta sinun emme voi sallia joutuvan sellaisen kohtalon alaiseksi. Sinulla on, rakas Hugh, liian kallisarvoisia kappaleita muassasi, jotta mikään yllätys saisi tulla kysymykseen. Nyt on levottomat ajat ja vaaroja uhkaa kaupungin ympärillä. Päästyäsi kolme peninkulmaa eteenpäin voit lähettää veli Philipin takaisin ja ratsastaa eteenpäin yksin."

Heidän tultuaan hevosten luo, ritari varovaisesti asetteli kantamuksensa satulansa taakse. Sitten hän laskeutui toiselle polvelleen, taivuttaen päänsä piispan siunattavaksi.

Worcesterin Symon luki siunauksen. Kumartuen lisäsi hän sitten matalalla äänellä: "Ja ohjatkoon Jumala ja pyhimykset sinua kaikissa asioissa oikein päättämään."

"Amen", sanoi Hugh d'Argent ja suuteli piispan sormusta.

Sitten hän nousi ratsaille ja ratsasti taaksensa katsomatta palatsin portista ulos veli Philipin seuraamana.

LII luku

ENKELILAPSI.

Worcesterin Symon kääntyi, asteli verkalleen poikki pihan, meni joen varrella olevan kaiteen ääreen ja seisoi siinä kauan, kumartunein päin, katsellen Severnin nopeata juoksua.

Hänen silmänsä kiintyivät siihen kohtaan, missä ritari oli syöksynyt veden pinnalle, sukeltaessaan hakemaan valkoista kiveä, joka piispan omain sanojen mukaan kuvasti hänen mahdollisuuksiaan voittaa prioritar omakseen.

Piispan käsi lepäsi kaiteella. Hänen sormuksensa kivi ei heijastanut sinisiä eikä purppuraisia säteitä. Sen väri oli haalistunut ja haihtunut. Se loisti -- kuten prioritar kerran oli nähnyt sen loistavan -- kuin suuri kyynel piispan sormessa.

Piispan asento kuvasti syvää masennusta. Pois ratsastaneen ritarin mukana tuntui jotain voimakasta ja elämänintoista väistyneen hänen elämästään.

Häntä painosti tunne epäonnistumisestaan. Hänen ei ollut onnistunut taivuttaa Hugh d'Argentin tahtoa halunsa mukaan eikä hän myöskään jaksanut iloita tämän ritarillisuudesta, kun hän ei tahtonut nauttia onnestaan kunniansa kustannuksella.

Mutta vaikka hänen järkensä ei hyväksynyt ritarin siveysoppia, hänen sydämensä halasi sitä ylistää.

Kun hänen silmämääränään loppuun saakka oli Moran mielenrauha, oli hän muuttumatta pysynyt paheksuvalla kannallaan.

Hän ei koskaan enää voisi korottaa ääntänsä Hopeakilven kunniaksi. Viisastelunsa kautta oli hän taitavin sormin koettanut purkaa ritarin loistavaa asua. Missä määrin hän oli onnistunut, sitä hän ei voinut tietää. Mutta katsellessaan tässä kiireesti juoksevaa jokea, hän havaitsi toivovansa, että hän olisi saanut sitä vahvistaa, eikä heikentää, hänen asuaan vyöttää ja sonnustaa, sensijaan että hän sitä varkain avasi ja purki. Ja olisihan hän niin tehdessään taannut itselleen oman onnensa, palauttanut omaan sydämeensä elämänilon niiden kahden kustannuksella, jotka hän oli yhdistänyt toisiinsa pyhän kolminaisuuden nimessä.

Jos Hugh pysyi ajattelemattomuudessaan, menettäisi hän morsiamensa, mutta mennessään asettamaan prioritarta takaisin virkaansa, olisi piispalla tietoisuus siitä, että hän loppuun saakka oli koettanut saada ritaria luopumaan aikeestaan.

Jos toisaalta Hugh, pohjoiseen päin ratsastaessaan, palaisi järkiinsä ja päättäisi vaieta asian, kas silloin odottaisi Symonia, Worcesterin piispaa, hänen rakastamansa aurinkoinen maa ja kardinaalin hattu.

Mutta välillä oli kaksiviikkoinen epävarmuus, ja piispa ei voinut sietää epävarmuutta.

Hän kääntyi joesta pois ja alkoi kävellä edestakaisin kentällä, kumartunein päin, kädet selän takana ristissä.

Joka kerran kun hän saapui puutarhan ja pihan välissä olevalle muurille, havaitsi hän edessään kaksi ruusupensasta, punaisen ja valkoisen, jotka kasvoivat niin lähellä toisiaan, että niiden oksat takertuivat toisiinsa, ja punaisten kukkien rehevät terät loistivat niiden valkoisten naapurien tuoksuvan kauneuden vastakohtana.

Vihdoin ruusut muuttuivat piispalle vertauskuviksi -- valkoinen kuvasi priorittaren suloista seuraa, punainen häntä Roomassa odottavaa korkeaa kunniaa.

Hän sai päähänsä sellaisen uuden ajatuksen, että jos hän sulkisi silmänsä, rukoilisi pyhää Josefia ohjaamaan kättään, ottaisi kolme askelta eteenpäin ja poimisi ensimäisen kukan, jota hänen kätensä koskettaisi, saisi hän lopetetuksi tämän väsyttävän epävarmuuden.

Mutta tämä lapsellinen mielikuva sai hänet hymyilemään. Se toi mieleen vanhan maallikkosisaren Mary Antonyn, joka leikki herneillään ja luotti satakieleensä. Sitäpaitsi piispa ei koskaan tehnyt mitään suljetuin silmin. Hän olisi tahtonut nukkuakin silmät auki, ellei luonto olisi säätänyt toisin.

Vielä kerran käveli hän koko kentän poikki, kädet yhteenliitettyinä selän takana, silmät tähdättyinä yli joen, kaukaisiin kumpuihin.

"Tuleeko hän vai menenkö minä? Lähdenkö minä vai palaako hän?"

Hänen kääntyessään kaiteen luona tuntui itsepintainen ääni kuiskaavan: "Valkoinen ruusu tarkoittaa hänen paluutaan luostariin, punainen lähtöä Roomaan."

Ja kun hän taas saapui muurille, tirkistivät häneen porttiholvista pikkutytön kirkkaat silmät.

Piispa seisahtui aivan hiljaa katselemaan häntä.

Milloinkaan hän ei ollut nähnyt niin viehättävää keijukaista. Päivänsäde näytti kätkeytyneen jokaiseen hänen tuuhean tukkansa kiharaan. Hänen pienillä ruskeilla kasvoillaan oli kypsän persikan kukkeus; hänen katseessaan oli havahtuneen kauriin arka loiste.

Piispa hymyili.

Loistavista silmistä hävisi niiden pelokas välke, ne sädehtivät vastaukseksi. Piispa viittasi.

Pikku tyttö hiipi porttiholvista esiin, sai lisää rohkeutta, kiisi kentän yli ja seisoi piispan ja ruusujen välillä.

"Mistä sinä tulit tänne, pienokaiseni", kysyi Worcesterin Symon lempeimmällä äänellään.

"Iso portti oli auki ja minä juoksin siitä sisään."

"Entä mikä on nimesi, pikku tyttö?"

"Verity", kuiskasi lapsi arasti ja punastui lausuessaan oman nimensä.

"Niinkö", mutisi piispa. "Onko Totuus [Verity = totuus. (Suom.)] tosiaankin tullut avoimesta veräjästäni sisään?"

Sitten hän sanoi, hymyillen kohti pieniä kasvoja, jotka olivat luottavaisesti kääntyneet häneen päin.

"Haluatko jotain, enkelilapsi, mitä minä voin sinulle antaa?"

Toinen paljaista ruskeista pikku jaloista hankasi levottomasti toista vastaan. Viisi paljasta ruskeata pikku varvasta kaivautui nurmeen.

"Älä pelkää", lausui piispa. "Pyydä minulta mitä tahdot, ja minä annan sen sinulle, vaikkapa se olisi puolet valtakuntaa. Niin, vaikkapa se olisi isä Benedictin pää vadissa."

"Ruusun", sanoi lapsi innoissaan, ollenkaan huomaamatta isä Benedictin pään ja puolen valtakunnan tarjousta. "Ruusun tuosta kauniista puusta! Minä näin muurin takaa, miten kauniit ne olivat!"

Piispan huulet hymyilivät vielä, mutta hänen silmänsä kävivät äkkiä vakaviksi.

"Pyhä Josef!" mutisi hän ja teki ristinmerkin.

Sitten hän kumartui lapsen yli ja laski kätensä hänen kiharoilleen.

"Aivan niin, pikku Verity", sanoi hän, "sinä saat itse ottaa yhden ruusun ja antaa minulle toisen. Saat itse valita! Katso, minä liitän käteni yhteen selkäni taakse -- näin! Niin pian kuin minä olen kääntänyt selkäni, tulee sinun poimia kaksi ruusua. Juokse ruskeine pikku jalkoinesi luokseni ja pane toinen ruusu -- kumman tahdot -- minun käteeni. Juokse sitten itse kotiin toisen kera. Hyvästi, pikku enkelilapsi. Jumalan siunaus olkoon otsallasi."

Piispa kääntyi ja asteli verkalleen kentän yli, kumartunein päin, kädet liitettynä yhteen selän taakse.

Pienien paljasten jalkojen askel ei nurmikolla kuulunut. Mutta ennenkuin piispa oli ehtinyt puolimatkaakaan, pistettiin ruusun vana hänen sormiensa väliin. Kun ne sulkeutuivat sen ympäri, kuului hilpeä naurunhelähdys hänen takanaan, häipyen etäisyyteen.

Enkelilapsi oli tehnyt valintansa ja juossut tiehensä oman ruusunsa kera. Piispan kohtalon oli hän jättänyt, tämän omaan suljettuun käteen.

Pysähtymättä tai ympärilleen katsomatta astui piispa eteenpäin, tuijottaen hetkisen säihkyvään vedenkalvoon; sitten loi hän katseensa sen yli, etäisiin metsiin, joiden kautta ritari parhaillaan ratsasti.

Vihdoin hän kääntyi yhä pitäen käsiään selkänsä takana, astui sisään puutarha-ovesta, joka oli jäänyt selälleen, ja meni kirjastoon.

Mutta vasta kun hän polvistui pyhän Josefin alttarin eteen, liikutti hän oikeaa kättään ja saattoi näkyviin Verityn siihen asettaman ruusun.

Monta vuotta oli kulunut siitä kun piispa viimeksi itki. Hän ei ollut luullut enää koskaan itkevänsä. Mutta hänen nähdessään nyt enkelilapsen poimiman ruusun jokin hänessä herpaantui ja hän raukesi avuttomaan itkuun.

Parrakas ja roteva pyhä Josef näytti surkutellen katselevan kumartunutta päätä ja sen rehevää hopeista tukkaa.

Näin oli hän mahtanut itsekin itkeä, kun Jumalan enkeli ilmestyi hänelle hänen kovan koettelemuksensa hetkenä sanoen: "Älä pelkää!"

Tuokion kuluttua piispa poistui alttarin luota, meni pöydän ääreen ja laski ruusun valkoisen kiven viereen.

"Kas niin, rakas Hugh", mutisi hän, "sinun kivesi ja minun ruusuni. Hyvinpä ne sopivatkin yhteen. Molemmat kuvastavat lujan päätöksen voittoa. Mutta minun ruusuni on pian lakastuva, kun sensijaan sinun kivesi, rakas poika, on kestävä aina."

Piispa istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja soitti hopeakelloa.

Maallikkoveli astui huoneeseen.

"Pyydä veli Andrea Philippoa heti tulemaan tänne", sanoi piispa. "Minun täytyy puhutella häntä viivyttelemättä."

LIII luku

PYHÄLLÄ VUORELLA.

Yhdeksäntenä päivänä Hugh'n lähdöstä, sinä päivänä, jolloin hän nopeasti ratsastamalla saattoi saapua ennen päivänlaskua, nousi Mora aikaisin vuoteesta.

Samana tuntina, jolloin hän oli tottunut soittamaan luostarin kelloa, käveli hän kiiruusti yli nummen ja kapusi yli kanervapeittoisten kumpujen.

Hänen mieleensä oli muistunut pieni kappeli korkealla vuoristossa, missä asui pyhä erakko, jolle oli hankkinut suurta mainetta hänen pyhä elämänsä, hänen viisautensa antaessaan hengellisiä neuvoja ja hänen taitonsa sairaita hoivatessaan.

Mora oli tullut ajatelleeksi, rukoillessaan ja mietiskellessään läpi yön, että jos hän voisi tehdä täyden tunnustuksen tälle pyhälle miehelle, voisi tämä kenties luoda valoa hänen sekavaan ahdinkotilaansa.

Tämä toivo täytti hänet innolla kävellessään eteenpäin.

"Luo valoa pimeyteeni! Ohjaa minut selkeälle tielle!" niin huusi hänen ahdistunut sielunsa.

Hänen oli mielestään punnittava kahta mahdollisuutta. Ensinnäkin kysymystä, tulisiko Hugh piispan neuvosta vaikenemaan, siten joutuen petokseen osalliseksi. Toiseksi asemaa, johonka hän oli joutunut, tämän petoksen perusteella jätettyään luostarin. Mutta tällä hetkellä edellinen kysymys oli niin verrattomasti paljon tärkeämpi, että Mora havaitsi jättävänsä toisen vallan taka-alalle, sallien sen jäädä myöhemmin tarkastettavaksi, kun tämä ylen tähdellinen kohta, Hugh'n suhtautuminen asiaan, oli ratkaistu.

Mora käveli kiiruusti eteenpäin, hänessä oli vallalla vain yksi ajatus: että hän kiiruhti kohti mahdollista apua.

Hän ei hidastanut askeleitaan, ennenkuin kappeli tuli näkyviin, sen harmaat muurit välkkyivät aamuvalossa, sikermä tuuheita pihlajia kohosi sen vieressä; sen takana oli mahtava kallio, joka entisaikoina oli syössyt maahan ylempänä kohoavalta vuorelta. Tässä kalliopaadessa olevasta syvästä halkeamasta kohosi esiin nuori tammi, jonka tuores vihanta verhosi kappelin harjaa. Kaikkialla sen ympärillä, jokaisessa raossa kasvoi sananjalkoja, hienovartisia kissankelloja, kookkaita ja suoria sinikelloja ja punertavia kanervapehkoja.

Lähellä oli erakon matala maja. Ovi oli raollaan.

Mora lähestyi sitä hiljaa ja koputti ovelle.

Mikään ääni ei vastannut.

Hänen koputuksensa vaan korosti vallitsevaa hiljaisuutta.

Työntäen oven auki uskalsi Mora katsahtaa sisään.

Erakon kammio oli tyhjä. Kasvisaterian jäännöksiä näkyi karkealla pöydällä. Niinikään avoin, pahasti kulunut rukouskirja. Pöydän toisessa päässä oli kimppu lääkeyrttejä, sennäköisessä kasassa, kuin olisi ne kiiruusti puistettu niiden vieressä makaavasta laukusta. Todennäköisesti pyhä mies oli nauttiessaan varhaista murkinaansa saanut kutsun jonkun sairaan luo.

Mora käännähti ovella ja varjostaen silmiään tarkasteli hän maisemaa.

Aluksi hän näki vain lampaita, jotka verkkaan liikkuivat mättäältä toiselle kalutessaan niiden lyhyttä ruohoa, taikka vuohia, jotka hyppelivät paadelta toiselle ja äkkiä hävisivät korkean saniaisen sekaan.

Mutta pianpa hän eräällä etäisellä kukkulalla havaitsi kaksi ihmishahmoa, huomasi erakon ruskean kaavun ja pään ynnä pienen pojan, joka juosten pysytteli edellisen kintereillä hänen nopeassa tahdissaan. He hävisivät erään kummun harjan taakse, ja Mora -- yksinään tässä autiossa seudussa -- oivalsi, että oli kuluva monta tuntia ennenkuin erakko palaisi.

Sensijaan että tämä seikka, joka esti häntä toteuttamasta tarkoitustaan, olisi herättänyt hänessä tyytymättömyyttä, täytti se hänen sydämensä äkillisellä helpotuksen tunteella.

Erakon kammion sisustus oli elävästi palauttanut hänen mieleensä hänen jylhän luostarielämänsä. Erakko olisi todennäköisesti katsellut hänen asiaansa kokonaan tämän elämän kannalta.

Hän ei mitenkään olisi saattanut tajuta näiden päivien yhä yltyvää ihmettä, joka oli ilmennyt siitä saakka kuin hän ynnä Hugh ratsastivat pois Warwickista ja joka kohosi huippuunsa tuona ihmeellisenä hetkenä linnan muurilla, jolloin Mora oli Hugh'lle kertonut näkynsä, kuiskaten ilmaissut täyden antaumuksensa, ja Hugh siitä huolimatta oli koskettanut häntä vain hehkuvilla silmillään.

Kuinka saattaisi pyhä erakko, joka eli yksinään keskellä hiljaisia kumpujaan, tajuta väkevän keskinäisen rakkauden peloittavan voiman, sen hehkun, ilon, syvän, suloisen levottomuuden, sielujen keskinäisen kutsun, sydänten nyyhkyn, joka täytti yhteisen yön enkelisiipien suihkeella?

Kuinka saattaisi pyhä erakko tajuta Hugh'n saaman iskun, kuinka hän voisi käsittää lykkäyksen hullaannuttavan kärsimyksen, epätoivon kuilun, johonka hänet oli syössyt piispan kirje, kun se oli saapunut niin pian sen jälkeen kuin hän oli sanonut: "Minä en pyydä mitään korkeampaa iloa kuin odottaa sen päivän koittoa, jolloin saan viedä sinut kotiin." Mutta päivän koitto olikin tuonut mukanaan välttämättömyyden, joka oli riistänyt hänet pois morsiamensa luota.

Mutta miksi? Mitenkä paljon sisälsi toinen kirje? Oliko se vähemmän yksityiskohtainen kuin ensimäinen? Oliko Hugh ratsastanut etelään saadakseen kuulla totuuden kokonaisuudessaan. Vai oliko hänen tarkoituksensa piispan kanssa järjestää asiat niin, että Mora voitaisiin aina pitää petettynä?

Seistessään tässä kukkulan kiireellä, missä aamutuuli puhalsi hänen ympärillään, auringon kohotessa voittoisana taivaalle "kuin ylkä, joka astuu ulos kammiostaan", kaikkialla ympärillä kanervan tuoksua, mehiläisten surinaa, liitelevän leivosen iloista liverrystä, samalla kun hänen oma ruumiinsa sykki täynnä eloa kiireisen kiipeämisen jälkeen -- tunsi Mora mahdottomaksi, että Hugh voisi vastustaa kiusausta pidättää itselleen omansa millä hinnalla hyvänsä. Ja kuinka saattaisi pyhä erakko arvostella häntä yhtä säälivästi kuin Mora -- nainen, joka häntä rakasti -- tiesi häntä täytyvän arvostella?

Mora tunsi kiitollisuutta tämän kunnon miehen poissaolon johdosta, vaikka hänen avuntarpeensa olikin jäänyt tyydyttämättä.

Katsoessaan taakseen kohti matalaa majaa, huomasi hän ovenkamanaan jonkun tunnuslauseen karkeasti veistetyksi. Hän huomasi siinä olevan latinaisia sanoja ja mentyään lähemmä hän, kun oli monen vuoden kuluessa tottunut jäljentämään ja kääntämään, saattoi vaikeudetta lukea ne.

"Hänen kanssaan, pyhällä vuorella", oli kirjoitettu erakon majan ovenkamanaan.

Mora toisti näitä sanoja yhä uudelleen, ja hänen niin tehdessään valui hänen ylitseen tunto jonkun näkymättömän läsnäolosta keskellä tätä yksinäisyyttä.

"Hänen kanssaan pyhällä vuorella."

Mora katsahti kappeliin. Senkin oven kamanaan oli veistetty kirjaimia. Hän astui lähemmäksi lukeakseen ne.

"Ja kun he olivat kohottaneet katseensa eivät he nähneet ketään ihmistä, ainoastaan Jesuksen yksinään".

Mora avasi oven ja astui pieneen kappeliin.

Tullessa kirkkaasta ulkoilmasta se ensinnä näytti pimeältä, mutta hän oli jättänyt oven auki ja siitä tulvi valoa sisään.

Sitten hän kohotti katseensa ja näki; ja nähdessään hän ymmärsi sisäänkäytävän yläpuolella olevain sanojen merkityksen.

Pienessä kappelissa oli vain yksi veistokuva. Siellä ei ollut pyhimyksen kuvia, ei pyhän Neitsyen eikä ristiinnaulitun kuvaa.

Mutta alttarin yläpuolella olevassa syvennyksessä seisoi ihmeellinen Kristus-kuva; se ei esittänyt häntä vainajana eikä kuolevana, ei kirkastettuna eikä taivaaseen-astuvana, vaan ihmisenä, joka astui maan kamaralla ihmishahmossa, ja kuitenkin erehtymättömästi, voittoisasti jumalallisena.

Tämän marmorikuvan oli veistänyt sama käsi, joka oli tehnyt sen Madonnankuvan, jonka piispa oli tuonut Roomasta mukanaan ja sijoittanut Moran luostarikammioon. Se oli ollut piispan lahja vanhalle erakko-ystävälleen. Heti ensi silmäyksellä Mora muisti, mitenkä piispa oli kuvannut sen hänelle. Sitten veistoksen kauneus valtasi hänet ja hän unohti kaiken muun.

Se eli! Sen katseessa ilmeni tutkivaa hellyyttä; sen huulilla oli rakastavan ymmärtämyksen hymy; sen ojennetun käden ilmeestä puhui ääretön sääli. Mora lankesi polvilleen. Vaistomaisesti hän palautti mieleensä isä Gervaisen ankaran kehoituksen katumuksentekijöille, että he, ennenkuin polvistuivat ristiinnaulitun eteen, toistaisivat mielessään: "Hän elää ainaisesti ollakseen minun välimiehenäni." Ja omituista kylläkin muisti hän samalla kuinka Mary Seraphine oli hurjalla äänellä huutanut, kun häntä kehoitettiin kohdistamaan katseensa kuolevaan Vapahtajaan: "Minä tahdon elämää -- en kuolemaa!"

Tässä oli tosiaankin Elämä! Tässä oli maailman Vapahtaja kuolevaisen hahmossa, lihaksi tullut Sana.

Mora kohotti katseensa ja luki sanat, jotka kultakirjaimin koristivat seinäsyvennyksen holvikaarta ja loistivat päivänpaisteessa Jumalihmisen kärsivällisen pään yläpuolella.

"Kaikissa kiusauksissa koeteltuna kuin me ja kuitenkin synnitönnä."

Ja vieläkin ylempänä, holvikaaren yläpuolella:

"Suuri Ylimmäinen pappi... Astui taivaaseen." Tässä hiiskumattomassa hiljaisuudessa ei Mora, joka niin äskettäin oli ollut Valkoisten sisarten prioritar, voinut muuta kuin polvistua ja rukoilla. Näkymättömän läsnäolo tuntui selvemmin. Mora sulki silmänsä. Herran käsi lepäsi hänen sydämellään.

Kammiossaan Mora oli rukoillut, että Vapahtajan puuhun naulittu jalka tulisi hänelle yhtä läheiseksi kuin pienokaisen jalka Neitsyt-äidin helmassa. Hänen murheessaan oli tämä rukous hänelle täytetty.

Mutta nyt kun hän oli joutunut ulkomaailmaan, tarvitsi hän enemmän. Hän tarvitsi sitä jalkaa, joka käy ja liikkuu, astuu ihmiskoteihin, joka pysähtyy lieden ääreen, tulee hääjuhlaan ja äskenluodun haudan viereen, jalkaa, johon on tarttunut tomu elämän valtatieltä, jalkaa, joka on taivaltanut työläitä teitä, eikä koskaan ole kompastunut.

"Kaikissa kiusauksissa koeteltu"... Silloinpa tässä oli Hän, joka saattoi ymmärtää Hugh'n kovan koettelemuksen, joka saattoi armahtaa, jos Hugh lankesi. Tässä oli Hän, joka saattoi ymmärtää Moran poloisen sydämen murtumisen, jos hänen täytyi jättää Hugh nyt, kun hän häntä näin rakasti. "Suuri Ylimmäinen pappi"... Mitä muita pappeja oli tarvis, kun sai olla "Hänen kanssaan pyhällä vuorella". Joka oli astunut taivaaseen ja kuitenkin aina eli meidän välimiehenämme.

Syvä rauha valui Moran sydämeen, kun hän hartaana polvistui tälle pyhälle paikalle, missä hän ensi kerran uskonnollisen elämänsä aikana oli kohdannut "Jesuksen yksinään".

"Oi, vanhurskas Luoja!" huudahti hän vihdoin... "Sinä joka tunnet miehen sydämen, ja voit aavistaa, minkälainen on naisen sydän, suo minulle tänä päivänä tosi näky -- näky, joka tavalla, mikä ei jätä epäilykselle mitään sijaa, osoittaa minulle Sinun tahtosi minuun nähden".

LIV luku

NÄKYMÄTÖN.

Uusi- ja ihmeellinen oli se maailma, jonka Mora kohtasi kääntyessään kappelista pois ja ohjatessaan askeleensa kotiinpäin.

Hän oli tottunut pitämään kiusausta itseäänkin synnillisenä, mutta nyt tuo pyhä sana "kaikissa kiusauksissa koeteltu kuten mekin" näytti puhdistavan tämän sieluntilan, kunhan hän vaan saattoi siihen lisätä voittoisasti: "ja kuitenkin synnitön".

Astuessaan kiireisin askelin ruohoisia polkuja myöten kanervan lomitse tunsi hän Näkymättömän kulkevan vierellään.

Omituiselta tuntui, että hän ulkona maailmassa oli oppinut tuntemaan Näkymättömän alituisen läsnäolon suloisen salaisuuden, jota hän ei ollut luostarissa tajunnut. Usein kun hänen velvollisuutensa luostarissa olivat vaatineet häntä poistumaan kammiostaan, kun hän oli kävellyt maanalaista tietä tuomiokirkosta palatessaan tai kun hän vain virkistyksekseen oli astellut luostarin puutarhassa, kaipasi hän kappelin pyhää hiljaisuutta, tai omaa kammiotansa, missä hän sai polvistua pyhän Neitsyen alttarin eteen ja tajuta hänen sydämensä taivaallisen puhtauden, missä hän sai langeta maahan ristiinnaulitun kuvan eteen, kiinnittää katseensa tähän lävistettyyn jalkaan ja pakoittaa kylmän sydämensä käsittämään sen valtavan totuuden, että jumalallinen Vapahtaja näin oli riippunut ja kärsinyt hänen syntiensä vuoksi.

Hän oli sen hetkittäin tajunnut kammiossaan tai valvoessaan luostarin kappelissa tai katsellessaan tuomiokirkon parven korkeudesta pääalttaria, palavia kynttilöitä, huojuvia suitsutusastioita ja kuunnellessaan munkkien laulua ja hopeakellon kilinää. Mutta silloin oli hän päässyt tajuamaan sen vain oman tahtonsa kautta. Itsetietoisen ponnistuksen lakattua tämä tajunta haihtui, ja hänen sydämensä oli tuntunut entistäänkin kylmemmältä, hänen henkensä entistä enemmän lamaantuneelta. Jota suuremmalla ponnistuksella hän oli itsessään koettanut herättää tätä tajuntaa, sitä täydellisemmin oli se sen lakattua häneltä haihtunut.

Mutta nyt, tässä uudessa ihmeellisessä kokemuksessa hän ei tarvinnut mitään ponnistusta. Hän oli vain odottanut, ja jokainen hänen olentonsa huokonen oli ollut valmis ottamaan vastaan. Ja nyt tunsi hän todellakin Näkymättömän läsnäolon itsessään ja ympärillään. Ylösnoussut Kristus astui hänen vieressään. Mikään verho ei enää häntä estänyt tajuamasta Häntä, sillä luvattu parakleetti täytti hänet, poisti sumun hänen sielunsa silmistä ja kuiskasi hänen hehkuvassa sydämessään: "Hän on Herra!"