Part 27

Tähän hän tuijotti tuokion, kuin epätietoisena mitä tehdä, sitten kosketti hän siinä olevaa jousta ja kun kansi aukeni, otti hän rasiasta pienen valkean öylätin. Sen hän pudotti viiniin.

Ritari, joka katseli tapahtumaa levottomin silmin, näki, miten se maljan pohjaan vaipuessaan nopeasti liukeni.

Mutta kaikki tietoisuus öylätistä, viinistä, polvistuneesta ritarista näytti hetkellisesti haihtuneen piispasta. Hän näytti uneksivasti katselevan lippua, joka näennäisesti ilman aihetta liehui edestakaisin, riippuessaan pitkässä tammitangossaan korkealla katto-orsien tasalla.

"Miksi se liehuu?" mutisi piispa, lisäten tällä suuresti ritarin levottomuutta. "Miksi -- miksi se liehuu?"

"Juokaa tämä, kunnianarvoisa isä", kehoitteli ritari. "Minä pyydän teitä, rakas herra, juokaa tämä."

"Siellä täytyy olla vetoa", mutisi piispa.

"Tämähän on teidän mainiota Italian viiniänne", sanoi ritari. "Minä rukoilen teitä, juokaa."

"Orsien luona", sanoi piispa, mutta hän istuutui, otti maljan ritarin kädestä ja joi verkkaan sen sisällön.

Melkein heti heikko värinhäive alkoi näkyä hänen poskillaan ja huulillaan; hänen silmänsä alkoivat loistaa. Hän hymyili ritarille, asettaessaan tyhjän maljan vieressään olevalle pöydälle.

"Ah, rakas Hugh", sanoi hän, ojentaen kätensä, "minulle on mieluista, että sinä olet täällä. Jatkakaamme keskusteluamme, jos sinä olet kyllin levännyt ja virkistynyt. Minulla on paljon sinulle sanottavana."

Tuntien suurta helpoitusta tarttui Hugh d'Argent ojennettuun käteen ja suuteli innokkaasti piispan sormusta.

Se oli vain vilpittömän sydämen kunnioituksen ilmaus. Mutta sulavasti säestäessään sitä _Benedicite_-toivotuksellaan, tunsi piispa pienen omantunnon pistoksen, mikä hänelle oli yhtä poikkeuksellinen kokemus kuin hänen äskeinen kuohahduksensa. Hän tarttui keskustelun katkenneeseen lankaan juuri sillä kohdalla, minne hänestä oli tarkoituksenmukaisinta palata, nimittäin missä hän oli ensi kerran astunut harhaan.

"Senvuoksi, rakas Hugh, olen nyt yksityiskohtaisesti kuvannut sinulle näyn, osoittaen sinulle, että meidän siitä on kiittäminen enemmänkin maallista kiintymystä kuin jumalallista vaikutusta -- vaikkapa toinen hyvin saattaa olla toisen käyttämä keino. Nyt meidän on harkittava ja päätettävä, millä tavoin menettelemme Moraan nähden niin, että parhaiten varjelemme hänen mielenrauhansa.

"Minä olen harkinnut, kunnianarvoisa isä", vastasi ritari yksinkertaisesti; "ja tehnyt päätökseni."

"Mitä sinä olet päättänyt tehdä, poikani?" kysyi piispa lempeimmällä äänellään.

"Kertoa Moralle, niin pian kuin palaan, totuuden kokonaisuudessaan."

Piispa kohotti katseensa, nähdäkseen vieläkö lippu hulmahteli.

Sen se teki.

Varmastikin kävi tuulenhenki orsien välissä.

"Ja mitä sinä luulet, poikani, sellaisen ilmoituksen vaikuttavan vaimosi mielentilaan?"

"Minun asiani ei ole muodostaa mitään arveluita; minä tiedän vain tosiseikoista."

"Aivan niin, poikani, aivan niin", vastasi piispa, puristaen sormenpäät yhteen ja kohottaen ne huulilleen. "Mutta kun kerran olemme tekemisissä syiden kanssa, saattaa toisinaan olla paikallaan tutkistella niiden seurauksia, jotteivät ne yllätä meitä vallan valmistumattomina. Oletko ottanut huomioon, että koska vaimosi katsoi olevansa oikeutettu poistumaan luostarista ja solmimaan avioliiton kanssasi ainoastaan sillä perusteella, että pyhä Neitsyt ihmeellisellä tavalla antoi hänelle siihen luvan, hän nyt, saadessaan kuulla, että mitään tällaista ihmeellistä lupaa ei olekaan esiintynyt, ei enää tunne olevansa siihen oikeutettu?"

"Se on suuresti pelättävää", vastasi ritari.

"Oletko itsekin nyt sitä mieltä, ettei hän ole siihen oikeutettu?"

"En!" vastasi ritari äkillisellä kiihkolla. "Siitä saakka kun minä sain kuulla, millä tavoin hänen sisarensa oli pettänyt hänet, olen aina pitänyt häntä omanani. Taivas tiesi, kun hän vannoi nunnavalansa, että minä yhä olin uskollinen, ja että hän siis oli minun kihlattuni. Taivas salli minun paljastaa totuuden ja löytää hänet -- elossa ja yhä naimattomana. Minun nähdäkseni mikään jumalallinen tahdonilmaus ei ollut tarpeen. Ja lain pyhän Isän lupakirja saapui, ilmoittaen kirkon hyväksynnän, ei todella enää mitään näyttänyt olevan välillämme. Mutta Mora ajatteli toisin."

Heikko välkähdys loisti piispan silmistä; se oli kuin äärimäisen herkistyneenä sama viekas katse, joka niin usein pilkisti Mary Antony eukon silmistä.

"Oletko koskaan kuullut sanottavan, poikani, että kaksinkertainen kielto on samaa kuin myöntö. Etkö luule, että hiukan samalla tavoin kaksinkertainen petos voi käydä totuudesta? Mora oli petoksen uhri astuessaan luostariin ja petettynä hän sieltä poistui; mutta tästä kaksinkertaisesta petoksesta astuu ilmi se suuri totuus, että hän taivaan silmissä aina on ollut sinun. Ensimäinen petos tekee tyhjäksi toisen, ja jälelle jää vain se tosiseikka, että Mora on sinun vaimosi, että sinun on varjeltava häntä ja suojeltava häntä surulta; ja mitä Jumala on yhdistänyt, ei kenenkään ihmisen pidä eroittaman."

Hugh d'Argent nosti kätensä otsalleen.

"Minä toivon, että Mora on käsittävä asian niin", sanoi hän.

Lippu hulmusi yhä hiljaa. Piispa ryhtyi miettimään, mistä veto saattoi olla lähtöisin.

"Hän ei tule käsittämään asiaa niin", sanoi hän sitten. "Hyvä Hugh, kun vaimosi saa sinulta kuulla, että Mary Antony eukko oli pettänyt hänet, palaa hän takaisin samaan mielentilaan, missä hän oli ennen luultua näkyä, ja on yhä tunteva olevansa Valkoisten sisarten prioritar."

"Minunkin tietoisuudessani hän on ollut se siitä saakka kuin asia tuli minun tietooni", myönsi ritari.

Piispan nauttiman suloisen juoman vaikutus oli tehokkaimmillaan.

"Entä mitä ehdotat, poikani, tehtäväksi tälle naimisissa olevalle priorittarelle? Luuletko hänen jäävän kotiisi, tyytyväisenä täyttämään aviolliset velvollisuutensa?"

"Minä pelkään", vastasi ritari synkästi, "että hän jättää minut."

"Ja minä olen varma siitä, että hän jättää sinut", vastasi piispa.

"Tämä tulevaisuuden pelko minut saikin tulemaan luoksenne, herra piispa. Jos Mora, kuten sanotte, haluaa pysyä samana, kuin hän oli, ennenkuin petos sai hänet poistumaan luostarista, tahdotteko te silloin järjestää asiat niin, että hän huomiota herättämättä voi palata paikalleen Worcesterin Valkoisten sisarten priorittareksi?"

"Mahdotonta", vastasi piispa lyhyesti. "Se on liika myöhäistä. Meillä ei luostarissa voi olla muita madonna-ryhmiä kuin ne mitä on veistetty marmoriin tai puuhun."

Seurasi hiljaisuus, joka kesti useampia minuutteja.

Vihdoin ritari pakoitetusti puhuen lausui hyvin hiljaa.

"Se _ei_ ole liika myöhäistä."

Heti kääntyivät tutkivat silmät häneen. Punainen juova välähti piispan poskille, kuin piiskan siiman jälki.

"Hupsu!" kuiskasi hän, mutta sanassa tuntui enemmän säälivää hellyyttä kuin vihaa. Oliko koskaan nähty niin ritarillista hupsua tai niin hupsua ritaria. "Mikä on ollut esteenä, poika? Luulitko huomanneesi, ettei hän kaikesta huolimatta rakastanutkaan sinua?"

"En", vastasi Hugh nopeaan. "Minä kiitän Luojaa ja pyhää Neitsyttä, vaimoni rakastaa minua niinkuin en koskaan olisi voinut kuvitella hänen kaltaisensa täydellisen olennon voivan rakastaa minua. Mutta -- ensinnäkin -- kaikki oli niin uutta ja outoa hänelle. Kyllin kummallista oli jo joutua uudelleen maailmaan, saada vapaasti tulla ja mennä, ratsastaa ulkona, nähdä ihmisiä ja esineitä. Minä asetin hänen onnensa yli muun... Ei, helppoa se oli, kun rakastaa häntä niinkuin minä teen, niin suuresti toivoen hänen parastaan. Isä, minä halusin sitä mitä te tarkoititte, puhuessanne kodin madonnasta. Senvuoksi me -- minun ehdotuksestani -- sovimme siitä, että vaikka vihkimys olikin täytynyt näin kiireesti toimittaa, me yhä edelleenkin pitäisimme toisiamme kihlautuneina, senkin jälkeen kuin saapuisimme Norellen linnaan, niin monta päivää ja viikkoa kuin hän haluaisi; siihen saakka, kunnes hän itse sanoisi haluavansa, että minä veisin hänet kotiini. Mutta -- jokainen päivä, jonka me ratsastimme kohti pohjoista, oli ollut edellistä täydellisempi, jokaisen päivän jokainen tunti oli ollut suloisempi kuin edellinen. Täten tapahtui, että samana päivänä kuin me saavuimme Moran kotiin, me erottuamme yöksi hänen huoneensa ovella, tapasimme toisemme uudelleen linnanmuurilla, missä me vuosia aikaisemmin olimme jättäneet toisillemme hyvästit; ja istuessamme siellä kuutamossa, hän kertoi minulle pyhän Neitsyen armollisen näyn, ja senjälkeen, mitä hellimmin sanoin, rakkautensa vielä suuremman ihmeen, ja sanoi olevansa valmis ratsastamaan kotiin minun kanssani. Näin me erosimme niin syvän ja puhtaan hurmion vallassa, että sen pelkkä ilo sai meidät vaipumaan uneen. Mutta aikaisin aamulla minä heräsin siihen, että veli Philip kolkutti ovelleni ja toi minulle teidän kirjeenne, kunnianarvoisa isä."

"Ah!" sanoi piispa. "Kunpa minä olisin tiennyt, että hän pystyi itselleen tyydyttävästi selittämään muiston, joka sinulla oli minun sanoistani."

Mutta piispa puhui koneellisesti; hän puhui kuin se joka puhuessaan ajattelee muita asioita. Sillä sydämessään kamppaili hän nyt kovinta taistelua, mitä hän rakkautensa kaikissa vaiheissa oli kokenut.

Nopean ajatuslennon kautta oli hän mielessään palannut takaisin penkin luo puutarhaan, minne Mary Antony oli jättänyt hänet lähtiessään hakemaan kunnianarvoisaa äitiä. Hän oli näkevinään luostarikäytävään päin vievän aurinkoisen kentän suuren pyökkipuun varjosta. Hän näki priorittaren tulevan kookkaana ja komeana, hänen virkaristinsä välkkymässä rinnalla, hänen suloisten silmiensä loistavan tervehdykseksi. Ja äkkiä olivat he puhelemassa kuten he aina puhelivat toisilleen, jolloin jokaisen sanan elävöitti ajatuksen täyteläisyys, jolloin jokainen ajatus riensi toista vastaan, joka sen oli sytyttänyt.

Ja sitten oli piispa uudelleen istuvinaan samalla penkillä, katsellen nurmikkoa myöten päivänpaisteiseen luostariin päin, todeten, ettei hän enää koskaan saisi havaita priorittaren astuvan itseään vastaan, huomaten ensi kertaa äärimäisen yksinäisyytensä, korvaamattoman tappionsa, minkä hän oli kärsinyt Hugh'n ja Moran hyväksi.

Piispan mittaamaton menetys oli ollut Hugh'n ääretön voitto. Ja nyt kun Hugh näytti olevan taipuvainen panemaan alttiiksi onnensa, oli suhde päinvastainen. Olisihan hänen menetyksensä, jos hän pysyisi aikeessaan, piispan voitto.

Kuinka helppo olisi mennä Moraa vastaan muutaman peninkulman päähän Worcesterista; edetä komeassa kulkueessa Valkoisten sisarten luostariin; käskeä avaamaan selälleen suuren portin, ratsastaa sisään ja asettaa Mora taas priorittaren-toimeensa ilmoittamalla, että korkeampi tehtävä, johon pyhä Isä oli kutsunut hänet, nyt oli täytetty. Mikä ilo ikävöivässä sisarkunnassa! Mutta, ennen kaikkea, mikä ilo taas saada nähdä häntä, puhella hänen kanssaan, istua hänen vieressään siellä, milloin tahansa! Ei mitään yksinäisyyttä eikä lohduttomuutta enää, ja Moran omatunto rauhoittuneena, tyytyväisenä.

Mutta niin pian kuin hän ajatuksissaan näin kohtasi rakastamansa naisen, virisi hänen tosi olentonsa eloon ja hänen mielikuvituksensa taantui.

Se nainen, joka mitä hellimmin sanoin oli Hugh d'Argentille puhunut rakkautensa ihmeestä ja oli valmis seuraavana päivänä lähtemään hänen kotiinsa, ei enää tyytyisi luostarin hiljaisuuteen.

Jos Hugh pysyi mielettömässä suoruudessaan ja järkytti hänen rauhansa, saattoi hän kyllä jättää miehensä.

Jos piispa avaisi hänelle tien, saattaisi hän helposti palata luostariin.

Mutta tosielämänsä olisi hän silloin jättänyt taakseen rakastajansa luo.

Hän toisi mukaansa luostariin rikkirevityn omantunnon ja murtuneen sydämen.

Varmastikin nämä kaksi miestä, jotka häntä rakastivat, saattoivat säästää hänet tältä ahdistukselta, jos he luopuivat kaikesta itsekkyydestä ja ajattelivat vain häntä.

Heti päätti piispa täyttää oman osansa.

"Rakas Hugh", sanoi hän, "sinä teit oikein, kun tulit luokseni neuvottelemaan näistä suunnitelmista, ennenkuin otit peruuttamattoman askelen, pannaksesi ne täytäntöön. Vain minä saattaisin palauttaa vaimosi Valkoisten sisarten priorittareksi ja senlisäksi olisi minun välttämätöntä jatkuvasti oleskella täällä taatakseni hänelle hankaluuksista vapaan elämän. Mutta minä en tule oleskelemaan täällä, minä tulen kohdakkoin jättämään sekä Worcesterin että koko maan ja palaamaan kauniiseen Italiaani. Pyhä Isä on suvainnut yksityisesti ilmoittaa minulle että minulle piakkoin tarjotaan korkea virka-asema. Minä olen tänään päättänyt ottaa sen vastaan. Minä palaan Italiaan pyhän kirkon kardinaalina."

Hugh nousi ja kumarsi. Voimakas suuttumus välähti hänen katseestaan.

"Jalo herra Kardinaali, minä onnittelen teitä. Sen minä saatan ymmärtää, että kardinaalinhattu saattaa houkuttaa teitä jättämään katedraalinne, kaupunkinne ja kansanne, joka teitä rakastaa. Mutta että te päästäksenne eteenpäin kirkollisella urallanne, vaikka kuinka suuresti tahansa, olette valmis vapaaehtoisesti lähtemään ja jättämään Moran suruun, Moran vaikeuksiin, Moran kaipaamaan apuanne --"

Ritari keskeytti hämmästyneenä sanatulvansa. Piispa, joka ei koskaan nauranut, naurahti ääneen. Ja samalla hän, joka ei koskaan itkenyt, jo näytti olevan purskahtamaisillaan itkuun.

Suomut putosivat Hugh'n silmistä, ennenkuin piispa oli sanonut sanaakaan. Hän havaitsi toisen rakkauden yhtä suureksi kuin omansa.

"Ah, houkka!" sanoi Worcesterin Symon. "Sinä seuraat näin omia ajatuksiasi, ja helppo on viedä sinut harhaan. Kun puhuin lähdöstäni, puhuin siitä vain hänen takiaan, toivossa, että ajatus minun poissaolostani estäisi sinua aikomustasi toteuttamasta. Mutta nyt minä tosiaankin olen vakuutettu siitä, että sinä tulet antamaan alttiiksi oman onnesi ja hänen onnensa. Tahdonpa siis miettiä jotain keinoja millä pidättää pyhän Isän lähettiä, niin ettei minun tarvitse antaa vastaustani ennenkuin kahden viikon kuluttua. Sinä ehdit Moran luo viimeistään viiden päivän kuluttua tästä. Niin pian kuin hän on päättänyt mitä hän tekee, lähetä minulle siitä tieto nopean sanansaattajan kautta. Jos hän päättää palata luostariin, niin ilmoita paikka ja aika tiellä, minne tulen häntä vastaan. Hänen prioritar-pukunsa ja hänen virka-ristinsä minulla on täällä. Edellisenhän sinä lähetit minulle majatalosta, jälkimäisen löysin hänen kammiostaan. Sinun täytyy ottaa ne mukaasi. Jos hän palaa, täytyy hänen palata täydessä virka-asussaan. Jos taas hän päättää jäädä sinun luoksesi; jos hän -- minkä Luoja suokoon -- on tyytyväinen eikä tarvitse minun apuani, niin ilmoita se minulle lähetin kautta. Minä saatan silloin poistua tuohon kauniiseen maahan, johon minä ensinnä lähdin hänen vuokseen, josta poistuin hänen vuokseen ja johonka minä taas palaan iloiten, ellei hän enää ole apuni tarpeessa. Myöntämäni aikamäärä sallii neljän päivän epäröinnin."

"Herra piispa", sanoi ritari nöyrästi, "antakaa anteeksi vääryyteni teitä kohtaan. Suokaa anteeksi, että otin vakavalta kannalta sen, minkä tarkoititte pilaksi tai minkä, tarkalleen sanoen, te toivoitte voivan estää minua aikeestani. Ah, tosiaankin toivoisin, että minut siitä estettäisiin."

"Hugh", sanoi piispa innokkaasti, "olihan hän sinun käsityksesi mukaan oikeutettu tulemaan luoksesi mistään näyistä välittämättä?"

"Kyllä", vastasi ritari, "mutta minä en tunne olevani oikeutettu ottamaan häntä, kun tiedän, että hän antaa itsensä vapaasta tahdostaan vain siksi, että hän uskoo näkyyn. Puhtaimmankin ilon hetket himmentäisi salainen häpeäni. Tietäessäni petoksen, olisin minäkin siihen osallinen, minä, jota hän rakastaa, johon hän luottaa."

"Totuuden vaikeneminen ei ole samaa kuin valehteleminen", vakuutti piispa.

"Herra piispa", vastasi Hugh d'Argent, nousten pystyyn ja laskien kätensä miekkansa kahvaan. "Minä en osaa näissä asioissa järkeillä, minä en osaa tehdä eroa totuuden vaikenemisen ja valehtelemisen välillä. Mutta kunniani kutsua minä kuuntelen ja lähden taisteluun -- itseäni vastaan, jos se on tarpeen, tai jos se on välttämätöntä, jotakuta toista vastaan. Itämaan taistelutanterilla pyhässä sodassa minä voitin nimen, jonka koko leiri, jopa vihollinenkin tunsi: 'Hopeisen Kilven ritari'. Meidän nimemme on Argent ['Argent' (ransk.) = hopea (suom.)] ja meillä on oikeus käyttää puhtaasta hopeasta tehtyä kilpeä. Mutta minä sain tuon nimen siitä, että kilpeni oli aina kirkas, ettei se ainoassakaan taistelussa pudonnut tomuun, etten antanut sen tahrautua. Se oli niin kirkas, että kun minä ratsastaessani kannoin sitä edessäni, niin se heijasti auringon säteitä niin, että vihollisten silmät huikaistuivat. Jalo herra, minä en voi tahrata hopeista kilpeäni ottamalla osaa vilppiin tai vaikenemalla silloin kuin kunnia käskee minua puhumaan."

Katsellessaan ylvästä hahmoa edessään, piispa tunsi halua vastata hänen jaloihin sanoihinsa ja antaa niille tunnustuksensa. Mutta hän ajatteli Moran mielenrauhaa, Moran auennutta sydäntä ja sarastavaa onnea. Moran takia täytyi hänen loppuun saakka vastustaa.

"Rakas Hugh", sanoi hän. "Kaikki tämä puheesi hopeakilvestä ja kunnian kutsusta kaunistaa kylläkin taistelukentän soturia. Mutta rakastajan on noudattaminen ankarampia ohjeita; hänen täytyy kieltää itsensä, senkin itsensä, jolle oma kunnia on kallis. Kun sinä kiilloitit hopeakilpesi, pitääksesi sen niin kirkkaana, niin mitä näit siitä kuvastuvan? Omat ylpeät kasvosi kai? Samoin sinä nytkin kartat vähäisintäkin tahraa kunniantunnollasi, mutta sinä tahdot pitää tämän hopeakilven kirkkaana Moran kustannuksella, sinä tahdot ratsastaa tietäsi ylpeänä, yksinäisenä kunniassasi, heijastaa aurinkoa, huikaista kaikki katsojat, sillävälin kun vaimosi, Mora, joka on rakastanut sinua, luottanut sinuun, joka on mitä hellimmin sanoin tulkinnut sinulle rakkautensa ihmeen, makaa pimeydessä epätoivoisena, murtunein sydämin. Hugh, minä tahtoisin, että sinä ajattelisit enemmän hänen kultaisen sydämensä aarretta kuin oman itsekkään hopeakilpesi kirkkautta."

"Itsekkään!" huusi ritari. "Onko itsekästä pitää kunniansa puhtaana? Onko itsekästä hävetä sitä, että pettää rakastamaansa naista? Olenko minä, jonka pyrkimyksenä on kaikessa ollut asettaa hänen onnensa etusijaan, ollut itsekäs häntä kohtaan tänä vaikeuden hetkenä?"

Hän vaipui raskaasti istumaan; nojasi kyynärpäät polviinsa ja antoi päänsä painua käsiin.

Tämä äärimäistä masennusta ilmaiseva asento teki piispan miettiväiseksi. Saisiko hän voiton nyt, kun hän juuri oli luopunut kaikesta voiton toivosta?

"Tuhoisan itsekäs, rakas Hugh", sanoi hän. "Mutta Luojan kiitos, ei mitään vahinkoa vielä ole tapahtunut. Kuuntele sanojani, niin minä osoitan sinulle keinon, millä voit pitää kunniasi tahrattomana ja, kuitenkin vaieta Moralta tiedon asiasta, joka järkyttäisi hänen mielentilansa."

LI luku

JALOT SYDÄMET EROAVAT.

Samana iltana, tuntia ennen auringonlaskua, molemmat miehet, jotka Moraa rakastivat, katselivat toisiansa valmistautuen lausumaan toisillensa lopulliset jäähyväiset.

Piispa oli sanonut sanottavansa. Keskeytymättä oli hänen sanojensa virta vuotanut, kaunopuheisena, sovittavana, vakuuttavana.

Hän näki edessään ritarin pään, hänen yhteen liitetyt ja pöydän yli ojennetut kätensä.

Hän ihmetteli itsekseen, mitä ajatuksia mahtoi askarrella tämän tumman, kiharan tukan alla. Hän oli toivonut, että tämä epätoivon jäykkä asento olisi pehmennyt. Hän oli käyttänyt kaikkein vakuuttavinta äänensävyä saadakseen tämän tuloksen aikaan, mutta menestyksettä. Hän oli toivonut, että ritari katkaisisi vaitiolon, vaikkapa raivotakseen tai vastustaakseen. Sitä varten oli piispa päästänyt puheeseensa tahallisen tosiasiain vääristyksenkin ja myöhemmin tehnyt kouraantuntuvasti väärän päätelmän. Mutta kumpikaan ei ollut saanut ritaria liikkeelle.

Hetken kuluttua oli Hugh kohottanut päätään ja nojannut taapäin tuolissaan; hän vuorostaan oli kiinnittänyt katseensa orsista riippuvaan lippuun.

Se oli lakannut hulmuamasta. Nähtävästi oli isä Benedict sulkenut kattoluukun, joka oli piilossa pystyn hirren takana ja josta hänellä oli tapana väijyä alas pitosaliin, katsoakseen oliko kaikki kunnossa, eikö kunnianarvoisa isä tarvinnut mitään.

Mainittakoon tässä ohimennen, että tämä isä Benedictin ylen suuri valppaus sai vain vähän kiitosta osakseen. Sillä huomatessaan ritarin kanssa keskustellessaan lipun hulmuavan oli piispa aavistanut jotain juonta ja arvannut sen oikein, jonka johdosta hän oli salaa antanut veli Philipille määräyksen, sillä seurauksella, että kun kappalainen seuraavalla kerralla vaani salissa tapahtuvaa yksityiskeskustelua, hän sen päätyttyä havaitsi ullakkohuoneen oven ulkoapäin suljetuksi, ja kun hän väkivoimalla oli sen avannut, ei hänen asemansa ollut parantunut, kun tikapuut, jotka olivat yhdistäneet sen alla olevaan käyttämättömään huoneeseen, oli poistettu. Senjälkeen sai hän nähdä piispan ynnä hänen vieraansa nauttivan kolme ateriaa, ennenkuin hän sai ilmaistuksi tukalan asemansa ja pääsi siitä pois. Ja silloinkin piispa hämmästyttävän hitaasti pystyi huomaamaan, mistä päin apua anova hätääntynyt ääni oli lähtöisin. Useampia veljiä kutsuttiin avuksi, niin että vallan pieni ihmisjoukko seisoi tuijottamassa isä Benedictin kalpeisiin kasvoihin, jotka näkyivät kattoluukusta, kun hän makasi siellä tyhjällä vatsallaan, huutaen vastauksia piispan kysymyksiin ja koettaen turhaan esittää jotain järjellistä syytä omituiseen asemapaikkaansa.

Mutta palatkaamme kohtaukseen, joka aiheutti tämän aineesta poikkeamisen.

Ritari oli kohottanut päätään, mutta yhä pysyi hän vaiteliaana ja eleettömänä.

Kun piispa vihdoin oli vaiennut, odottaen jotakin vastausta, oli Hugh d'Argent kääntänyt katseensa pois orsista ja kysynyt:

"Missä te, jalo herra, voisitte kohdata Moran, jos vaimoni, kuultuaan totuuden, haluaa palata luostariin?"

Täten oli piispan pakko todeta, että hänen vuolas kaunopuheisuutensa, hänen läikkyvä huumorinsa, hänen sitova todistelunsa, hänen hellittelevät sanansa, hänen uhkaustensa ukkoset, kaikki olivat yhtä turhaan iskeneet ritarin järkähtämätöntä päätöstä vastaan ja jättäneet sen ennalleen.

Silloin piispa vaieten nousi ja astui kirjastoon. Täällä he nyt katsoivat toisiinsa, sanoakseen lopulliset jäähyväiset.

Kumpikin tiesi, että hänen menetyksensä olisi toisen voitto; hänen voittonsa toisen korvaamaton menetys.

Ja kuitenkin kumpikin tällä hetkellä ajatteli vain Moran mielenrauhaa. Heillä vain oli eri käsitys siitä, millä tavoin tämä rauha oli paraiten säilytettävissä.

"Minun täytyy ottaa hänen ristinsä, herra piispa", lausui ritari päättävästi.

Piispa meni huoneen nurkassa olevan pöydän ääreen ja kumartui sen yli, kääntäen selkänsä Hugh d'Argentille. Sitten hän pujotti käden poveensa ja otti sieltä jalokivin koristetun kultaristin. Sulkien pöydän vanhan kannen hän palasi takaisin ja laski ristin ritarin ojennettuun käteen.

"Minä luovutan sen sinulle, rakas Hugh, vain yhdellä ehdolla: että minä varmasti saan sen takaisin kahden viikon kuluttua. Jos sinä päätät kertoa vaimollesi totuuden näystä, pitää minun nähdä tämä risti hänen rinnallaan, kun hän ratsastaa takaisin Worcesteriin, uudelleen Valkoisten sisarten priorittarena. Mutta jos taas viisaampi harkinta pääsee valtaan ja sinä päätät olla kertomatta, täytyy sinun nopean lähetin kautta palauttaa se minulle sinetöidyssä käärössä."

"Minä tulen kertomaan", vastasi ritari. "Jos hän päättää jättää minut, tulette näkemään ristin hänen rinnallaan, jalo herra. Jos hän päättää jäädä luokseni, saatte te sen nopean lähetin kautta."

"Hän päättää jättää sinut", sanoi piispa. "Jos kerrot hänelle, niin hän päättää jättää sinut."

"Hän rakastaa minua", sanoi ritari, ja hänen äänessään kuului hellä kunnioitus ja hänen silmissään oli katse, jolla ihminen puhuu uskosta Jumalaansa.