Part 26

"Tämän matkan kautta hän oli saanut viehättävät valmistuksensa loppuunsuoritetuiksi. Vaikkapa Hugh saapuisi tänä iltana ja haluaisi viivyttelemättä ratsastaa kotiin, saattoi Mora käskeä satuloimaan Iconin ja sanoa: 'Minä olen valmis, rakas ritarini; lähtekäämme'."

Niinpä seisoi Mora linnan muurilla, katsellen auringonlaskun punaista loimua, joka näytti liekehtivän kuin kullankarvaisen kaupungin muureilta; sitten hän kädellä silmiänsä varjostaen loi vielä kerran katseensa tielle.

Juuri silloin tuli tummasta kuusimetsästä näkyviin yksinäinen ratsumies.

* * * * *

Vain silmänräpäyksen ajaksi sai mieletön luulo, että Hugh oli palannut, hänen sydämensä sykähtämään. Seuraavana hetkenä hän tiesi ettei se voinut olla Hugh, hän huomasi miehen selvästi muukalaiseksi.

Mora näki hänen eroavan tieltä ja nousevan kiertävää polkua kohti linnan porttia, näki portinvartijan menevän luukulle vastaukseksi kuuluvaan koputukseen; näki hänen menevän noutamaan Zachary vanhusta, joka puolestaan lähetti hakemaan Martin Goodfellowia; senjälkeen portti avautui selälleen, ja muukalainen ratsasti pihaan.

Mora arveli asiakseen laskeutua muurilta alas, mennäkseen katsomaan kuka tämä odottamaton vieras saattoi olla.

Isojen portaiden päässä hän kohtasi Martinin.

"Rouva", sanoi tämä, "alhaalla odottaa mies, joka välttämättä tahtoo puhutella sir Hugh'ta. Kuultuaan meiltä, että ritari on ratsastanut etelään ja viipyy matkallaan moniaan päivän, hän pyytää saada puhutella teitä kahdenkesken, mutta hän kieltäytyy ilmoittamasta asiaansa ja nimeänsä. Mestari Zachary toivoi, että te suvaitsisitte käskeä meitä lähettämään miehen pois, sanomalla hänelle, että jos hän tahtoo, saattaa hän palata kuuden päivän kuluttua, jolloin kunnioitettava ritari lienee palannut." Mora rypisteli kulmiaan. Hänelle ei ollut ensinkään mieleen, että Zachary ja Martin Goodfellow yhdessä päättivät, mitä hänen tuli tehdä.

"Kuvaa hänet minulle", sanoi hän. "Minkälaatuinen mies hän on?"

"Tummaverinen", sanoi Martin, "ja sotilasmainen, vähän hurjapään näköinen, mutta käytökseltään moitteeton. Zachary ja minä luulisimme --"

"Minä tahdon tavata häntä", keskeytti Mora, alkaen astua alas portaita. "Minä tahdon tavata hänet pitosalissa ja kahdenkesken. Sinä, Martin, voit odottaa ulkona, niin että voit astua sisään heti kun minä kutsun. Käske Zacharyn toimittaa ateria ynnä viiniä tai pullo hyvää olutta, niin että voin tarjota sen matkamiehelle, jos hän on virkistyksen tarpeessa".

* * * * *

Mora seisoi pitosalissa, samalla paikalla, missä Hugh heidän erotessaan oli polvistunut, kun tuo tummaverinen, vähän hurjapään näköinen mies astui sisään.

Mutta epäilemättä ei hänen käytöstään sopinut soimata. Hän tempasi päähineensä pois heti kun näki Moran, astui muutaman askelen eteenpäin ja pysähtyi sitten kumartaakseen syvään; astui taas vähän eteenpäin ja kumarsi taas.

Mora lausui: "Te tahdoitte tavata miestäni, hyvä ystävä, niinhän? Hän on poissa ja palaa tuskin ennenkuin neljän päivän kuluttua aikaisintaan. Onko asianne sir Hugh'lle sitä laatua, että minä suullisesti voin toimittaa sen hänelle?"

Mora toivoi, etteivät nämä rohkeat tummat silmät huomaisi, millä hehkuvalla mielellä hän nyt ensi kertaa puhui Hugh'sta vieraalle omana miehenään.

Vieras vastasi koruttomin sanoin, kuin suorasukainen sotilas.

"Jalo rouva, kun en tavannut ritaria, jota minä olen kaukaa ratsastanut etsimään, on minun paras kertoa asiani teille.

"Vuosia sitten, Syyrian taisteluissa, oli minulla onni kerran sodan melskeessä joutua vierekkäin sir Hugh d'Argentin kanssa. Uskottomat iskivät minut maahan, ja pahasti haavoittunut kun olin, olisin minä joutunut heidän armoilleen, ellei tämä jalo ritari, nähdessään minun suistuvan, olisi pyörtänyt hevostaan ja raivannut itselleen tietä luokseni, iskien vihollisiani oikeaan ja vasempaan. Nostaen minut taakseen satulaan laukkasi hän sitten kanssani pois. Silloin minä Luccan pyhän ristin kautta vannoin, että jos minä koskaan saisin tilaisuutta tehdä jonkun palveluksen sir Hugh'lle, Hopeisen Kilven ritarille, matkustaisin vaikka maailman ääreen sen tehdäkseni.

"Kymmenen yötä sitten minä sattumalta ratsastin Worcesterin ja Warwickin keskivaiheilla olevan metsän kautta. Kun minua vastaan tuli joukko roistoja, käännyin minä ratsuineni tieltä syrjään, kätkeytyen tiheikköön. Mutta Worcesterista päin tulevan yksinäisen ratsumiehen ei onnistunut välttää heitä. Minun nähteni he karkasivat hänen kimppuunsa, pakoittivat hänet laskeutumaan ratsunsa selästä, riistivät hänet paljaaksi ja käskivät hänen jalkaisin palata samaa tietä takaisin. Minä en voinut tehdä mitään häntä auttaakseni. Meitä oli vain kaksi, heitä täysi tusina. Rosvot ryöstivät rahat uhrinsa laukusta. Siitä löysivät he myös kirjeen, jonka he heittivät pois arvottomana. Minä huomasin, minne se putosi, lähelle piilopaikkaani.

"Kun melske oli ohi, uhri paennut ja rosvojoukko ratsastanut tiehensä, tulin minä esiin, poimin kirjeen maasta ja pistin sen omaan laukkuuni. Niin pian kuin aurinko nousi, otin minä sen esiin taas, ja huomasin hämmästyksekseni, että se oli osoitettu urhoolliselle pelastajalleni, Hopeisen Kilven ritarille. Se näytti olevan tähdellinen, koska sen kuoressa oli paitsi Warwickin linnaa mainittu kuusi pysähdyspaikkaa pohjoiseen johtavalla tiellä; niinikään oli mainittu että se oli toimitettava perille mitä pikimmin.

"Minusta näytti, että minä nyt olin saanut tilaisuuden tehdä urhoolliselle ritarille palveluksen. Sen vuoksi minä olen osoitetta seuraten ratsastanut paikasta toiseen, ja vihdoinkin minä olen päässyt tänne Norellen linnaan, missä minä saan kuulla, että hän, jolle olin aikonut kirjeen jättää, on ratsastanut etelään toista tietä myöten. Täten on aikeeni tehdä hänelle palvelus rauennut tyhjiin."

"Ei, hyvä ystävä", sanoi Mora, jota kertomus oli suuresti liikuttanut. "Antakaa minulle käsiinne joutunut kirje, jonka te niin uskollisesti olette koettanut tuoda perille. Mieheni palaa viiden päivän kuluttua. Silloin minä jätän hänelle kirjeen ja esitän kertomuksenne. Hän on oleva kovin kiitollinen hyvästä palveluksestanne ja liikutettu teidän uskollisesta muistostanne."

Tummaverinen mies veti laukustaan vahvasti sinetöidyn kirjeen, jonka kuoressa oli pitkä osoite. Hän antoi sen Moralle.

Mora katseli uteliaana miehen kasvoja. Hänen oli ihmeellistä nähdä edessään mies, jonka hengen Hugh oli pelastanut kaukana Idän taistelutanterilla.

"Mieheni nimessä kiitän teitä", sanoi hän. "Ja nyt tuo väkeni teille ruokaa ja viiniä. Teidän täytyy saada lepoa ja virkistystä, ennenkuin taas lähdette eteenpäin."

"Kiitän teitä", vastasi muukalainen. "Mutta minun täytyy viivyttelemättä jatkaa matkaani. Olisin vain toivonut, että palvelus, jonka omituinen sattuma salli minun ritarille suorittaa, olisi ollut arvokkaampi ja vaaranalaisempi."

Mies kumarsi syvään ja poistui. Tuokiota myöhemmin hän ratsasti ulos portista ja eteni pohjoiseen päin.

Jos veli Philip olisi ollut läsnä, olisi hän voinut huomata, että tummaverinen muukalainen istui piispan rotevimman ratsun selässä.

Sillä kuriton rosvon elämä ei päästä miestä valastaan, jonka hän vilpittömästä kiitollisuudesta on vannonut entisinä parempina päivinään.

Yksin jäätyään Mora astui parvekkeelle ja tarkasteli siellä, kirkkaammassa valaistuksessa, tätä tahriintunutta kirjettä.

Hämmästyksekseen huomasi hän siinä Symonin, Worcesterin piispan, tutun käsialan. Kuinka moni kirje, jonka kuorella olivat nämä sievät kirjaimet, olikaan saapunut Moran käteen.

Ja nyt oli Hugh lähtenyt, mennyt tälle monipäiväiselle ratsastusmatkalleen tapaamaan piispaa, jolta hän oli saanut kirjeen, joka riittämättömin yksityiskohdin kertoi hänelle jonkun tärkeän seikan. Epäilemättä tämä ensimäinen kirje, joka Moralla nyt oli kädessään, oli tarkoitettu saavuttamaan hänet ensin. Epäilemättä hänen ei olisi tarvinnut ensinkään matkustaa, jos hän olisi saanut sen.

Tätä seikkaa harkitessaan Mora melkein tietämättään mursi sinetit. Hän alkoi jo kiertää auki pergamenttia, mutta kysyi itseltään, lukisiko hän sen nyt vai odottaisiko Hugh'n paluuta.

Kauan hän ei kuitenkaan epäröinyt. Kirjehän koski niin läheisesti häntä. Sen verran oli Hugh ilmoittanut. Oli kenties välttämätöntä heti ryhtyä toimiin ensimäisen kirjeen johdosta, joka niin omituisen sattuman kautta oli tullut perille vasta toisen jälkeen. Ja ellei hän ottanut selvää sen sisällöstä, ei hän voisi toimia.

Mora nousi taas kiertoportaita myöten muurille.

Lännen kultaiset pilvimuurit olivat kalvenneet, mutta verenkarvainen lippu näytti vielä liehuvan taivaanrannalla. Sen yläpuolella oli taivas kirkas.

Samalla tuolilla istuen, millä hän oli kertonut Mary Antony eukon ihmeellisen näyn, Mora luki piispan kirjeen.

XLIX luku

KAHDESTI PETETTYNÄ.

Verenkarvainen lippu häipyi ja hävisi.

Sen yläpuolella oleva taivas tummeni purppuraiseksi ja tuijotti tyhjin silmin alla olevaan maailmaan. Tuon tuostakin muurilla yksinään istuva nainen kohotti murheiset kasvonsa kohti taivasta, mistä tähtien kirkkaat silmät avautuivat häntä vastaan.

Vihdoin oli koko taivaanlaki siroittunut tähtiä täyteen, kiertotähdet loistivat tasaisella valollaan; vähenevä kuu kohosi suurena ja kullankarvaisena havumetsän takaa, ja tuli sitä pienemmäksi ja hopeisemmaksi, kuta korkeammalle se kohosi.

Mora peitti kasvonsa käsillään. Kesäyö oli kukkurallaan tuoksun suloa. Tähdet tuntuivat laulavan. Kuu näytti voitonriemuisena kulkevan taivaalla. Tänä pimeyden hetkenään hänen täytyi sulkea silmistään tuo loistava taivas. Hän antoi kasvonsa vaipua käsiinsä ja nojasi päänsä polviin.

Isku iskun jälkeen oli piispan kirjeestä langennut häneen.

Ensiksikin, että piispa itse oli ryhtynyt pettämään häntä ja pitänyt selviönä, että Hugh rupeisi hänen liittolaisekseen.

Sitten oli vanha Mary Antony eukko petkuttanut häntä sinä iltana, jolloin Hugh tunkeutui luostariin, ja piispa tiesi tästä eikä se näyttänyt hänessä herättäneen muuta kuin tyydytystä ja hieman hilpeyttä.

Ja sitten järkyttävä uutinen, että Mary Antonyn näky oli ollut pelkkä keksintö, jonka vanha eukko melkein peloittavalla älykkäisyydellä oli pannut toimeen, ja piispa kehoitti ritaria kiittämään Luojaa eukon viisaudesta ja estämään Moraa kuulemasta ainoatakaan sanaa, joka voisi saada hänet epäilemään näyn aitoutta ja huomaamaan, että häntä oli petetty ja peijattu! Todellisuudessa piispa ja hänen miehensä yhä edelleenkin olivat osallisia Antony eukon petoksessa.

Nyt Mora täysin ymmärsi, miksi piispa puolittain humoristisella, puolittain epäilevällä tavalla otti vastaan hänen kertomuksensa näystään. Eipä ihme, että piispa oli nimittänyt Antony eukkoa "erinomaisen viisaaksi ja taitavaksi lapseksi".

Mutta juuri kun Morassa alkoi viritä viha, eikä vain piispaa, vaan myöskin rakastamaansa ja suojaamaansa vanhaa naista kohtaan, joka nyt oli pettänyt hänet, yllätti hänet uutinen vanhan maallikkosisaren kuolemasta ja kuvaus hänen hartaasta uskollisuudestaan loppuun saakka.

Eläessään Mary Antony usein oli intoileva olento, vainajana hän riisui suuttumuksen aseistaan.

Ja, kaiken lopuksi, vanha maallikkosisar tekonäkyineen kävi merkityksettömäksi tärkeämmän kysymyksen rinnalla: mille kannalle asettuisi Hugh? Oliko hän vaikeneva ja täten tuleva petokseen osalliseksi, vai kertoisiko hän, maksoi mitä maksoi. Moralle totuuden?

Todistuksena lemmen Morassa aiheuttamasta muutoksesta oli, että tämä seikka tuli muita niin paljon tärkeämmäksi, ettei Mora ennen sen ratkaisua voinut ryhtyä miettimään muita mahdollisuuksia.

Toivehikkaana muisti Mora Hugh'n omantunnontarkkuuden isä Gervaisen asiassa. Mutta miksi oli hän lähtenyt neuvottelemaan piispan kanssa, ellei hän aikonut alistua piispan ohjeisiin?

Mutta vasta kun Mora oli palannut huoneeseensa ja polvistunut pyhän Neitsyen alttarin eteen, huomasi hän, että hän oli menettänyt oikeutuksensa jättää luostarin, ellei mitään näkyä ollutkaan esiintynyt.

"Pyhä Neitsyt", rukoili hän, kohottaen yhteenliitetyitä käsiään. "Minä, joka olen tullut kahdesti petetyksi, sekä mennessäni luostariin, että lähtiessäni sieltä, minä rukoilen sinua, kautta miekan, joka on lävistänyt sinunkin sielusi, suo minulle nyt ilmestys, joka vihdoinkin on _tosi näky_."

L luku

HOPEAKILPI.

Piispa istui pyöreän pöydän ääressä keskellä pitosalia, ryypäten vettä rubiininvärisestä pikaristaan, sillaikaa kun ritari aterioitsi.

He eivät olleet yksinään. Maallikkoveljiä, sandaalit jalassa, kulki äänettömästi edestakaisin, ja veli Philip seisoi liikkumattomana piispan tuolin takana.

Piispa puheli rauhallisesti kaikenlaisista asioista, tarkastellen sillä välin Hugh'ta, ja iloiten kylvyn vaikutuksesta. Se oli epäilemättä huuhtonut pois muutakin kuin matkatomun.

Ukkospilvi oli haihtunut ritarin otsalta; hänen silmänsä eivät enää olleet synkät, vaikka vielä väsyneet; hänen käytöksensä oli vielä kohteliaampi ja kunnioittavampi kuin tavallista, ikäänkuin olisi hän tahtonut hävittää töykeän ensi esiintymisensä vaikutuksen.

Hän kuunteli aivan vaieten piispan hiljaista puhelua, mutta saman piirteen oli piispa huomannut hänessä ennenkin; ja olihan helposti ymmärrettävissä, että vaitioloon vaipui mies, joka oli matkustanut kaukaa niukan muonan varassa ja nyt istui hyvinvarustetun pöydän ääressä.

Mutta ritari vain maisteli runsasta ateriaa ja tuskin liikuttikaan mainiota Italian viiniä.

Kun päivällinen oli päättynyt, lähetti piispa veli Philipin ja palvelevat munkit pois, nousi pöydästä ja meni lieden ääressä olevaan nojatuoliin viitaten ritaria asettumaan toiseen.

Niin istuivat he taas samalla tavoin kuin sinä yönä, jolloin paavin lähetti saapui, mutta nyt ei liedessä ollut tulta eikä kynttilöitä palanut pöydällä. Sensijaan loisti nyt kesäinen auringonpaiste sisään avoimista akkunoista.

"No, rakas Hugh", sanoi piispa, "kai sinä nyt kerrot, mikä on saanut sinut tulemaan. Vain ylen tärkeä seikka on saattanut aiheuttaa, että niin harras rakastaja ja aviomies on jättänyt morsiamensa ja lähtenyt hänestä neljän päivämatkan päähän, vain kaksi viikkoa hääpäivästä."

"Minä olen tullut, herra piispa", lausui ritari, joka puhui matalalla äänellä ja ilmeisesti itseänsä pakoittaen, "kuullakseni teiltä täyden totuuden näystä, joka sai Valkoisten sisarten priorittaren luulemaan, että hän oli vapaa valoistaan, jättämään luostarin ja päättämään avioliitolla kihlauksen, jossa hän oli ollut ennen luostariin menoaan."

"Vait!" sanoi piispa. "Valkoisilla sisarilla ei ole prioritarta. Alaprioritar hoitaa sitä tointa, kunnes priori ja minä täytämme sen uudelleen. Me emme ole tässä puhuaksemme priorittaresta, vaan siitä jalosta naisesta, joka Jumalan ja pyhän Neitsyen armosta on tullut sinun vaimoksesi. Pidä huoli siitä, että jatkuvasti saat nauttia suurta onneasi."

Ritari ei vastustanut pyhän Neitsyen mainintaa, mutta hänen vasen kätensä tarttui kultaketjussa hänen kaulassaan riippuvaan medaljongiin ja puristi sitä lujasti.

Piispa keskeytti puheensa, mutta huomatessaan, että ritari uudelleen oli vaipunut vaitioloon, hän jatkoi:

"Sinä siis tahdot kuulla kokonaisuudessaan kertomuksen vanhan maallikkosisaren, Mary Antonyn hurskaasta uskollisuudesta -- olkoon Jumala hänen sielulleen armollinen." Molemmat miehet tekivät hartaina ristinmerkin, kun piispa mainitsi vainajan. "Onko minun esitettävä se sinulle nyt, vai tahdotko odottaa huomiseen, kunnes oiva yölepo saa sinut siitä paremmin nauttimaan?"

"Herra piispa", sanoi Hugh, "ennenkuin tämä aurinko laskee, toivon minä olevani monta peninkulmaa kotimatkalla."

"Siinä tapauksessa", lausui piispa, "on minun kerrottava sinulle tämä liikuttava tarina enempää viivyttelemättä."

Alkaen mainitsemalla Mary Antonyn tavasta laskea Valkoiset sisaret kuivien herneiden avulla, kertoi piispa ritarille hänen koko osuutensa luostarin tapahtumiin sinä päivänä, jolloin ritari tunkeusi sinne, ynnä kaiken mitä sitten seurasi, ja tehosti erikoisesti eukon kiintymystä Moraan ja hänen pysyvää rukoustaan, että pyhä Neitsyt terästäisi hänen vanhaa järkeään.

Piispan aikomus oli epäilemättä antaa kertomukselleen enemmän mystillistä ja ylevää sävyä kuin mitä tosiseikat oikeastaan sisälsivät. Mutta kun hän kerran antautui sen valtaan, ei hän huumorinaistissaan voinut olla nauttimatta siitä sellaisenaan. Kaiken mieltäliikuttavan hän tosin asetti oikeaan valoonsa, mutta hän antoi myös hilpeän kajastuksen langeta kaikkeen naurettavaan. Hän kuvasi Mary Antonyn niin havainnollisesti, että vanhan maallikkosisaren eriskummainen käytös ja liikehtiminen piirtyi silmään, kuulija oli näkevinään hänen mumisevat huulensa ja nokkelat vihjauksensa. Esiin astui alaprioritar, kettumaisesti väijyen, ja sisar Mary Rebecca, joka pitkänenäisenä ja litteäjalkaisena koetti vainuta jotain väärää. Ja viimeksi kertoi piispa keskustelustaan Moran kanssa ruusutarhassa, ja siinäpä oli Mora hartaana ja uskonintoisena. "Sinä olet salannut nämä asiat viisailta ja taidollisilta ja paljastanut ne lapsille", johonka piispa oli vastannut, puoleksi hilpeänä, puoleksi epäuskoisena: "Vanha lapsi! Tosiaankin erinomaisen viisas ja taitava lapsi!" Sitten kohtaus priorittaren kammion ovella, kun piispa avasi oven, ynnä Mary Antonyn täysi tunnustus ja liikuttava kuolema.

Kaikkea sitä kuunteli ritari vaieten, peittäen kasvonsa kädellään.

"Senvuoksi, poikani", lopetti Worcesterin piispa, "kun minä äkkiä muistin keskustelumme tuolla kentällä, jolloin mainitsin sinulle luulevani, että vanha maallikkosisar tiesi käynnistäsi luostarissa ja että hän oli nähnyt sinut Moran kammiossa, minä kiiruhdin lähettämään sinulle varoituksen, jotta sinä et huomaamattasi mainitsisi tätä asiaa Moralle ja siten herättäisi hänessä epäilyksiä näyn aitoudesta, häiritsisi hänen mielenrauhaansa ja saattaisi vaaranalaiseksi hänen onneaan ynnä omaasi. Onko hän jo kertonut sinulle näystä?"

Yhä varjostaen kasvojaan vastasi ritari hyvin matalalla äänellä:

"Iltaa ennen kuin lähetti, joka toi teidän kirjeenne, saapui, kertoi hän minulle näyn."

"Etkö maininnut mitään minun sanoistani sinulle?"

"Heti kun hän mainitsi nimen Mary Antony, mainitsin minä muistavani teidän, herra piispa, kertoneen, että hän yksin tiesi käynnistäni luostarissa. Mutta Mora väitti heti, että hän itse oli sen minulle kertonut silloin kun minä vielä valepuvussa olin hänen kammiossaan, mutta että maallikkosisar myöhemmin oli tunnustanut erehtyneensä. Tämä näytti minusta selittävän asian, jonka vuoksi en puhunut siitä sen enempää, enkä minä hetkeäkään epäillyt, että näky ei ollutkaan jumalallinen ihme."

"Olkoon siitä pyhimyksille kiitos", sanoi piispa. "Silloin ei mitään vahinkoa ole tapahtunut. Sinä ja minä yksin tunnemme asian kokonaisuudessaan, ja sinun ja minun, jotka tahdomme suojella Moran onnea hengellämme, on katsominen, ettei hän koskaan saa aihetta epäilyksiin."

Hugh d'Argent kohotti päätään ja katsoi suoraan piispaan.

"Herra piispa", sanoi hän, "luuletteko että Mora olisi poistunut luostarista ja tullut minun luokseni, ellei olisi esiintynyt mitään näkyä eikä ilmestystä, jonka kautta pyhä Neitsyt laski hänen kätensä omaani?"

"Ei, rakas poika, sitä hän ei olisi tehnyt. Olihan hän vielä samana aamuna, kuten sinulle kerroin, jaloin polkenut paavin lupakirjaa eikä tahtonut ottaa vastaan mitään vapautusta valoistaan. Mikään muu ei riittäisi, sanoi hän, kuin suoranainen ilmestys, joka olisi lähtöisin pyhästä Neitsyestä itsestään."

"Mutta", lausui ritari verkkaan, "eikö siis ollut mitään näkyä, herra piispa? Ei mitään ilmestystä? Ei mitään lausuttua sanaa tai annettua merkkiä?"

Piispa kohtasi hänen vakavan katseensa, täynnä syvää tutkistelua. Hän tuijotti eteensä vaivautuneesti, sitten hän hymyili ja teki torjuvan kädenliikkeen.

"Meidän kesken sanoen, rakas Hugh -- vaikka ei ole hyvä näinkään ollen sanoa se liika selvään -- meidän kesken sanoen ei tietenkään mitään -- _ihmeellistä_ tapahtunut, sitä lukuun ottamatta että pyhä Neitsyt epäilemättä terästi Antony eukon järjen. Siksi on sinun vaimostasi varmastikin kiittäminen juuri tätä järkeä, ja saat ylistää pyhää Neitsyttä sen terästämisestä."

Mutta silloinpa ritari nousi seisoalleen.

"Mutta minä en suvaitse", sanoi hän, "että minun on vaimostani kiittäminen rienausta ja petosta."

Piispa kumartui eteenpäin ja tarttui molemmin käsin tuolinsa kädensijoihin. Hänen kasvonsa olivat vallan värittömät, mutta hänen silmänsä näyttivät terästutkaimien tavoin lävistävän ritarin, joka ei saanut katsettaan irroitetuksi niiden terävästä valosta.

Kun piispa vihdoin puhui, oli hänen kuiskauksensa järkyttävämpi kuin jos hän olisi huutanut.

"Hullu!" sanoi hän. "Kiittämätön, harkitsematon hullu! Mitä sinä moisilla sanoilla tarkoitat?"

"Nimittäkää minua hulluksi, jos tahdotte, herra piispa", sanoi ritari, "se on minulle yhdentekevää niin kauan kuin omatuntoni ei nimitä minua roistoksi."

"Mitä sinä moisilla sanoilla tarkoitat?" jatkoi piispa.

"Minä tarkoitan, herra piispa, että jos totuus avaisi eteeni kuilun, joka syöksisi minut helvettiin, tahtoisin kuitenkin kernaammin omistaa sen, kuin yrittää päästä paratiisiin valheen hataria keinoja käyttämällä."

Monen vuoden kuluessa oli piispa Symon ollut lakkaamatta työssä, hän oli paljon kärsinyt, paljon aikaansaanut, paljon menettänyt. Ihmeteltävää ei liene, että hän nyt menetti malttinsa.

"Kautta pyhän Pietarin avaimen!" huusi hän.

"Minä en välitä, herra ritari, putoatko helvettiin vai kiipeätkö paratiisiin. Mutta minun asiani on katsoa, että sinä et järkytä sen naisen mielenrauhaa, jonka kanssa olet mennyt naimisiin. Senvuoksi minä varoitan sinua, että jos sinä lähdet täältä sellaisissa aikeissa, et elävänä pääse määräpaikkaasi."

Ritari hymyili. Uupumuksen verho kohosi kuin taian vaikutuksesta hänen silmistään, ne loistivat taas kirkkaina.

"Pelkät uhkaukset eivät voi saada minua paljastamaan miekkaani, herra piispa, mutta hahmoittukootpa nämä uhkaukset ihmismuotoon, niin kautta pyhän Yrjänän minä tulen mielihalulla vastaamaan niihin. Tällä samalla miekalla minä kerran raivasin itselleni tien saraseenijoukon läpi. Luuletteko, että tusina Worcesterin salamurhaajia voisi estää minua saavuttamasta vaimoani?"

Joku sävy ritarin sanoissa tyynnytti piispaa, jokin välke hänen silmissään tukahutti kirkkoruhtinaan suuttumuksen. Edellisessä tajusi hän sellaisen lemmen syvyyden, johon hän ei olisi uskonut Hugh d'Argentin pystyvän; jälkimäisessä tyyntä rohkeutta, jopa iloa lähestyvän vaaran johdosta, johonka hänen uhkauksensa murtuisivat kuin myrskylaineet graniittikallioita vastaan.

Piispa omisti sen arvokkaan, mutta harvinaisen kyvyn, että hän pystyi heti huomaamaan sen mikä on välttämätöntä ja siihen alistumaan. Ja kun hän oli astunut askelen harhaan, oivalsi hän sen ja ryhtyi erehdystään korjaamaan jo ennenkuin hänen vastustajansa oli sitä huomannutkaan.

Vihastus valtasi piispan niin harvoin, että se nyt koski häneen ruumiillisesti kipeänä voimattomuuden tuntona. Suljetuin silmin nojasi hän päänsä tuolin selustaan. Hänen muutenkin hienonkalpeat kasvonsa näyttivät nyt kuin norsunluuhun veistetyiltä. Hänen huulensa avautuivat, mutta hengitys ei sujunut. Silmäluomien heikkoa väristystä lukuunottamatta olivat piispan kasvot elottomat.

Suuresti hämmästyneenä ja levottomana katseli Hugh ympärilleen keksiäkseen jonkun keinon, millä auttaa piispaa, mutta ei huomannut mitään.

Kiiruhtaen pöydän ääreen kaasi hän viiniä venetsialaiseen maljakkoon ja kostutti sillä piispan huulia. Laskeutuen toiselle polvelleen irroitti hän sitten hänen kylmät sormensa nojatuolin kädensijoista ja hieroi niitä omiensa välissä.

Piispa avasi silmänsä -- ne eivät enää olleet teräsvälkkyisiä, vaan lempeitä ja uneksivia kuin sinikellojen sikermä kaukaisilla kummuilla. Näkemättömin silmin katseli hän päänsä tasalla oleviin hätääntyneisiin kasvoihin; sitten hän verkkaan käänsi katseensa rubiininväriseen maljakkoon, jonka ritari oli nostanut lattialta, koettaen pitää sitä hänen huulillaan.

Torjuen sen luotaan pisti piispa sormensa vyöhönsä ja otti esiin pienen sirotekoisen kultarasian, joka oli jalokivillä koristettu.