Part 25

"Mora, armaani", lausui hän, "jokainen olentoni säije huutaa sinun puoleesi. Kuitenkin minä tahdon, että sinun onnesi on käyvä omani edellä, ja ennen kaikkea tahdon, että pyhä Neitsyt asuu kodissani. Hänenkään käskystään minä en voi sinua ottaa. En voi ottaa sinua, ennenkuin omat suloiset huulesi lausuvat: 'Ota minut. Minä olen aina ollut sinun!'"

Mora kohotti silmänsä niin että ne kohtasivat ritarin katseen. Kuutamovalossa näyttivät Moran kasvot melkein ylimaallisilta puhtaassa sulossaan, ja samoin kuin tuona yönä niin kauan sitten näki ritari hänen silmänsä loistavan vastaansa jalokiviä kirkkaampina, lemmen kyynelten täyttäminä.

"Rakas oma mieheni", kuiskasi hän, "tänä yönä me olemme kihlattuja vielä. Mutta huomenna minä ratsastan kotiin sinun kanssasi. Huominen on oleva meidän hääpäivämme. Minä sanon kaiken -- minä en sano mitään -- minä sanon kaiken mitä tahdot. Ei, katsohan! Päivä sarastaa idässä. Sano 'tänään' -- _tänään_, rakas ritarini! Mutta anna minun nyt poistua, anna minun tavoittaa outo onneni yksinäni! Anna minun nukkua omassa huoneessani, herätäkseni virkistyneenä, mennäkseni, Hugh, sinun kanssasi, milloin ja minne ikinä sinä tahdot." Ritari risti kätensä rinnalleen. "Mene", sanoi hän lempeästi, "ja olkoon pyhä Neitsyt kanssasi. Sielumme ovat tänä yönä olleet kukkurallansa pyhää onnea. Minä en pyydä mitään korkeampaa iloa kuin odottaa sen päivän sarastusta, joka on antava sinut minulle, tietäessäni, että sinä turvallisesti nukut huoneessasi tämän katon alla."

"Minä rakastan sinua!" kuiskasi Mora ja oli poissa.

* * * * *

Hugh d'Argent katseli aamun sarastusta -- hopeajuovaa purppuranpunaisessa pilvessä.

Hänen sydämensä täytti kuvaamaton rauha ja onni. Hänelle oli paljon arvokkaampaa, että hänen morsiamensa oli tullut hänen luokseen totellen jumalallista näkyä, kuin jos hänen miehinen lempensä olisi kukistanut Moran ja tämä olisi antautunut hänelle vastoin omaatuntoaan.

Ja hän tiesi myös, että hänen kärsivällinen itsekurinsa vihdoinkin saisi palkkansa. Nunnan sydän ei häntä enää peljännyt. Hänen rakastamansa nainen oli hänen yhtä varmasti kuin konsanaan.

Kun päivä alkoi pilkistää taivaanrannasta, kullaten sen kevyet rusopilvet, kääntyi Hugh tornin kiertoportaisiin, astui alas ja meni huoneeseensa. Ja tuskin oli hän laskeutunut vuoteelleen, kun pelkkä ilo sai hänet vajoamaan uneen.

* * * * *

Mutta tumman havumetsän ja taivaanrannalla olevain kumpujen takana katseli neljä ratsumiestä, jotka olivat lähteneet liikkeelle tien vieressä olevasta majatalosta ennen aamunkoittoa, taivaan avartuvaa hopeajuovaa ja kullanhohdetta, joka oli lähestyvän päivän tervetullut merkki.

Niin syvästi nukkui Hugh d'Argent, ettei hän ensinkään herännyt, kun ulkoportin äänekäs koputus kolme tuntia myöhemmin sai portinvartijan jalkeille; ja vaikka hänen akkunansa oli pihalle päin, ei hän kuullut kavionkapsetta, kun veli Philip kolmen miehen saattamana ratsasti linnaan.

Ritari ei herännyt, ennenkuin koputus kuului hänen omalla ovellaan ja hän vuoteesta hypähtäessään näki -- kuin oudossa, hurjassa unessa -- veli Philipin, joka tomuisena ja uupuneena seisoi kynnyksellä ojentaen hänelle piispan kirjeen.

XLV luku

RASTAAN LAULU.

Aamuaurinko pilkisti jo Moran huoneeseen, kun hän avasi silmänsä ja heräsi samassa täyteen tajuntaan, kuten syvän ja unettoman levon jälkeen tapahtuu.

Ja samalla kun hän heräsi, kuuli hän sydämensä kuiskaavan: "Meidän hääpäivämme. Tänä päivänä minä annan itseni Hugh'lle! Tämä päivä vie minut kotiin".

Hän ojentausi täyteen pituuteensa vuoteellaan, kädet ristissä rinnallaan, ja antoi suloisen lemmenaallon huuhtoa ylitsensä, kiireestä kantapäähän saakka.

Ulkona maailma kylpi päivänpaisteessa; hänen omassa sydämessään säteili tämä uusi lemmen täyttymys.

Hän lepäsi aivan hiljaa ja antoi sen peittää koko olentonsa.

Kymmenen päivää sitten pyhä Neitsyt oli antanut hänet Hugh'lle.

Kahdeksan päivää sitten oli piispa kirkon nimessä tehnyt saman.

Mutta tänään oli hän itse antava itsensä rakastajalleen.

Tämä oli hänen oikea hääpäivänsä. Tätä oli Hugh odottanut. Ja hänen ritarillisen kärsivällisyytensä palkkana oli oleva, että Mora omasta vapaasta tahdostaan lausuisi: "Hugh, mieheni, vie minut kotiisi!"

Mora hymyili muistaessaan, kuinka hän ratsastaessaan ulos Warwickin kaupungin portista oli itsekseen suunnitellut, että kunhan hän onnellisesti pääsee omaan linnaansa, hän jää sinne päiväkausiksi, viikoiksi, ehkäpä kuukausiksikin!

Hän ojensi käsivarret levälleen, sitten heilautti hän ne päänsä päälle.

"Vie minut kotiin", kuiskasi hän. "Hugh, mieheni, vie minut kotiin."

Alhaalla olevasta pensaasta kuului rastaan liverrys:

"Tee se nyt! Tee se nyt! Tee se nyt!" Hilpeästi naurahtaen hypähti Mora vuoteestaan ja katsoi ulos kesän aurinkoiseen luontoon, jossa humisi kuumeinen elämä, jossa kukat tuoksuivat ja lintujen liverrys kaikui.

"Mikä hääpäivän aamu!" huudahti hän. "Koko luonto huutaa minulle 'Herää! Nouse!' Ja minä olen unikeko! Nyt minun pitää kiiruusti pukeutua mennäkseni etsimään ja tervehtimään rakastajaani!"

"Tee se nyt!" lauloi rastas.

* * * * *

Raikkaana ja tuoksuvana kuin aamu itse poistui Mora puoli tuntia myöhemmin huoneestaan ja ohjasi askeleensa kohti isoja portaita.

Kuullessaan huutoa pihalta ja hevosten tömistelyä, pysähtyi hän akkunaan ja katsahti alas.

Hämmästyksekseen näki hän ratsun selässä veli Philipin tutun hahmon ynnä kolme muuta hevosmiestä, kaikki piispan väreissä, ja Martin Goodfellow toi esiin Hugh'n mieliratsun, joka oli valmiiksi satuloitu.

Ylen hämmästyneenä astui Mora portaita alas ja ulos parvekkeelle, minne hän oli käskenyt valmistaa murkinan.

Parvekkeelta katsahti hän pitosaliin ja tuli yhä enemmän ymmälleen, sillä siellä asteli edestakaisin Hugh d'Argent, kannukset jalassa ja matkavalmiina. Kahden käännöksen ajan Mora katseli häntä, huomasi hänen rypistyneet kulmansa ja hänen esiinpistävän leukansa ankaran ilmeen.

Mutta sitten, kolmatta kertaa kääntyessään, kohotti Hugh katseensa ja näki Moran ulkona päivänpaisteessa -- ihastuttava näky, joka sai miehen sydämen kiivaasti sykkimään.

Hugh pysähdytti ripeät askeleensa ja seisoi kuin paikalleen juurtuneena, tekemättä yhtäkään liikettä Moraa kohti.

Hetkisen Mora epäröi. "Tee se nyt!" lauloi rastas.

XLVI luku

"KUINKA VOIN EROTA SINUSTA?"

Mora astui kiiruusti pitosaliin.

"Hugh", sanoi hän ritarin luo tullessaan. "Hugh, mieheni, nyt on meidän hääpäivämme. Tahdotko viedä minut yhteiseen kotiimme?"

Mutta Hugh'n silmistä kohtasi hän katseen, joka oli täynnä mykkää apeutta.

Sitten välähti niistä intohimon salama, hurjan huolettomuuden ilme. Hän ojensi käsivartensa tavoittaakseen Moran, mutta antoi niiden vaipua taas ja katsahti kummallekin kupeelleen, kuin etsien jotakin ulospääsyn tietä.

Mutta nähdessään Moran kasvoilla kuvastuvan hämmästyksen, Hugh voimakkaalla ponnistuksella hillitsi mielenliikutuksensa ja puheli tyvenesti ja huolella harkiten sanansa.

"Ah Mora", sanoi hän, "kovalta tuntuu minusta tosiaankin, että minun juuri tänä päivänä on pakko jättää sinut. Mutta varhain aamulla saapui kirje, joka velvoittaa minut viivyttelemättä ratsastamaan etelään järjestämään muuatta asiaa, joka on erinomaisen tärkeä. Uskon, etten viivy poissa kauemmin kuin yhdeksän päivää. Kun sinä nyt olet onnellisesti päässyt omaan kotiisi, oman väkesi keskuuteen, voin minä pelotta poistua luotasi. Sitäpaitsi Martin Goodfellow jää tänne edustamaan minua, ja on kaikessa sinun käskettävänäsi."

"Keneltä on kirje, Hugh, joka tällaisena päivänä riistää sinut minulta?"

"Se on mieheltä, joka on minulle hyvin tuttu, ja joka asuu neljän päivämatkan päässä täältä."

"Mikset suoraan sano: 'Se on piispalta, ja on kirjoitettu hänen palatsissaan Worcesterin kaupungissa.'"

Hugh rypisti kulmiaan.

"Mistä sinä sen tiesit?" kysyi hän melkein töykeästi.

"Rakas ritarini, kuultuani hevosten tömistelyä pihalta, minä katselin alas akkunasta ja näin itselleni hyvin tutun maallikkoveljen ynnä kolme muuta hevosmiestä piispan väreissä. Mitä on piispa Symon saattanut kirjoittaa, että sen juuri tänään pitää riistää sinut minulta?"

"Sitä minä en voi sinulle kertoa", vastasi Hugh. "Mutta hän kertoo pääpiirtein asiasta, jonka minun viivyttelemättä pitää saada tietooni kaikissa yksityiskohdissaan. Minulla ei ole valinnan varaa, minun täytyy ratsastaa tapaamaan piispaa itseään. Kysymystä ei voi kirjeellisesti selvittää enkä minä myöskään jaksaisi odottaa lähetin paluuta. Usko minua, Mora, asia ei siedä viivytystä. Vain äärimäisen pakoittava seikka voi saada minut poistumaan luotasi tänä päivänä."

"Koskeeko se minun pakoani luostarista?" kysyi Mora.

Ritari nyökkäsi.

"Kerrotko minulle asian palattuasi, Hugh?"

"En tiedä", vastasi tämä poiskääntynein kasvoin. "En voi sanoa." Ja häneltä purkausi intohimoinen huudahdus: "Oh Jumalani, Mora, älä kysy enempää! Minun täytyy tavata piispaa. Minun täytyy puhutella häntä! Viimeistään yhdeksän päivän kuluttua minä olen luonasi taas. Velvollisuus vaatii minua menemään, muuten en lähtisi."

Sana 'velvollisuus' tehosi heti Moraan.

"Mene siis, rakas ritarini", sanoi hän. "Järjestä asiasi piispa Symonin kanssa. Minä en halua tietää sen aihetta. Jos se koskee pakoani luostarista, niin onhan paavin lupakirja täysin riittävä. Mutta oli se mitä tahansa, voin minä turvallisesti jättää sen uskollisen ritarini ja luotettavan ystäväni piispan käsiin. Minä ainoastaan pyydän, että sinä mahdollisimman kiiruusti palaat luokseni, kun kaikki on järjestyksessä."

Äkkiä laskeutui ritari toiselle polvelleen hänen jalkainsa juureen.

"Siunaa minua, ennenkuin minä lähden", sanoi hän.

Mora laski kätensä hänen kumartuneelle päälleen.

"Ah!" huudahti hän, "kuinka voin erota sinusta!"

Työntäen sormensa syvemmälle ritarin hiuksiin ja kumartuen hänen ylitseen kuiskasi Mora äärettömällä hellyydellä: "Kuinka saattaa vaimosi siunata sinua?"

Moran povelle kiinnitettyjen tuoreitten ruusujen tuoksu verhosi ritarin niin että hän pidätti hengitystään.

"Siunaa minua", sanoi hän tukahdutetusti, "niinkuin Valkoisten sisarten priorittarella oli tapana siunata nunniaan ja köyhiä luostarin portilla."

"Armaani!" sanoi Mora ja hymyili. "Se tuntuu jääneen niin kauas!" Mutta kun Hugh yhä kumartuneena odotti, antoi Mora äänellensä vakaan sävyn, nosti kätensä ja laski ne juhlallisin elein takaisin hänen päälaelleen. "Herra siunatkoon sinua", sanoi hän, "ja varjelkoon sinua, ja tuokoon pyhä Neitsyt, joka on palauttanut minut sinulle, onnellisesti sinut takaisin taas!"

Silloin kohotti Hugh päätään ja katsahti Moran kasvoihin, ja hänen silmistään kuvastuva murhe pani Moran hellyyden väreilemään tavalla, jolla niiden lemmenhehku tai syvä intohimo ei koskaan ennen ollut häntä liikuttanut.

Moran huulet avautuivat; hän hengitti kiihkeästi; hän olisi tahtonut painaa ritarin povelleen; hän olisi tahtonut suudelmillaan poistaa tämän tuntemattoman murheen, hän olisi tahtonut tukahduttaa ritarin tuskan syleilynsä armauteen.

Mutta äkkiä kumartuen kohotti ritari hänen kaapunsa lievettä ja kosketti sitä huulillaan; sitten hän nousi ja jätti Moran siihen, taakseen katsahtamatta.

Hän jätti Moran yksikseen pitosaliin. Ja kun tämä seisoi siinä sykkivin sydämin kuunnellen ritarin kaukaa kuuluvia käskyjä, hevosen kavion kapsetta pihan kivityksellä, hänen heittäytyessään satulaan, porttien avautumista ja ratsasjoukon häipymistä kuuluvilta, näytti Morassa tapahtuvan muutos. Hän ei enää tuntenut itseään onnelliseksi kaihoavaksi morsiameksi, joka etäisiä maita matkattuaan vihdoin pääsee kotiinsa takaisin.

Hän tunsi taas olevansa Valkoisten sisarten prioritar. Luostarin kylmä käsi tuntui vielä kerran pusertuvan hänen sykkivän sydämensä ympärille.

Ja miksi?

Siksikö, että kun hänen huulensa kumartuivat kohti ritaria antautuvan hellyyden vallassa, ritari oli osoittanut hänelle priorittarelle kuuluvaa kunnioitusta, sensijaan että olisi syleillyt häntä vastaukseksi hänen antautumiseensa?

Vai siksikö, että ritari oli pyytänyt häntä siunaamaan itseään, niinkuin hän meni siunaamaan köyhiä luostarin portille?

Vai vaikuttiko hänen ajatuksiinsa tajuttomalla tavalla ritarin ajatus, kun tämän äkkiä oli pakko lähteä ratkaisemaan jotakin vaikeutta, joka koski heidän avioliittoaan tai piispan osallisuutta pakoon?

Portin sulkeutuminen kajahti hänen korvissaan kuin pamahdus.

Hän värähti; ja muisti, kuinka hän oli värähtänyt kuullessaan avaimen kiertyvän kryptan ovessa. Minkä suuren muutoksen kahdeksan rakkauden ja vapauden päivää olikaan aikaansaanut? Silloin värähdytti häntä ajatus, että hän nyt oli peruuttamattomasti suljettu luostarista pois. Nyt värähdytti häntä se, että piispan lähetin saapuminen ja jokin määrittelemätön ilme Hugh'n esiintymistavassa sai hänet muistelemaan entisyyttään.

Hän seisoi aivan hiljaa. Kukaan ei tullut häntä hakemaan. Hän oli kuin kiveksi jähmettynyt.

Ei ollut ensi kertaa kuin tällainen taaksensa katsominen vaikutti jähmetyttävästi naiseen. Hänen mieleensä muistui Lotin vaimo, joka astui eteenpäin enkelin käden hiljaisen painostuksen ohjaamana, mutta katsoi taakseen, kun painostus lakkasi.

Hän oli astunut eteenpäin pyhän Neitsyen armollisen ilmoituksen ohjaamana. Miksi katsoisi hän taakseen. Parempi oli hänen toimia pyhän käskyn mukaisesti, "Unohtaa ne kuin takana ovat ja kurkottaa niihin, kuin edessä ovat" -- niin oli apostoli Paavalin mukaan ihmisen tekeminen. Varmastikin oli tämä ainoa, mitä hän nyt saattoi tehdä; muun sai hän jättää miehensä ja piispan huomaan.

"Tämän vain minä teen", lausui hän ääneen. Ja tämä päätös mielessään astui hän eteenpäin päivänpaisteeseen.

"Tee se nyt!" lauloi rastas pihlajassa.

XLVII l1uku

YLLÄTYS.

Worcesterin piispa istui pöytänsä ääressä kirjastossaan, ja mietiskeli kirjettä, jonka Vatikaanista saapunut lähetti oli tuonut hänelle edellisenä iltana.

Se sisälsi kutsun palata hänen eniten rakastamaansa maahan, päivänpaisteen ja kukkien, kauniin kielen ja kohteliaan käytöstavan, taivaallisen kauneuden ja enkelimäisen laulun maahan, ja vielä lisäksi, palata sinne Rooman kirkon kardinaalina.

Hänen piti ennen yötä ratkaista suostuisiko hän vai hylkäisikö hän tarjouksen. Lähetin piti lähteä paluumatkalle aikaisin seuraavana aamuna.

Pitikö hänen mennä vai jäädä tänne?

Oliko Mora nyt onnellisesti turvassa vai vieläkö hän tarvitsi häntä?

Milloinkaan ei kardinaalin hattu varmaankaan ollut tällaisesta syystä riippuvainen! Pyhä Isä ei saattanut uneksiakaan, että kysymys erään naisen onnesta tai onnettomuudesta saattoi aiheuttaa epäröintiä.

Mutta äkkiä kohotti piispa päätään; kirjasto oli kaukana pihasta, mutta varmasti kuuli hän hevosen kavioiden kapsetta kivitystä vasten.

Hän oli tuskin rohjennut toivoa veli Philipin palaavan ennenkuin päivänlaskun jälkeen; mutta miksei -- kiireesti ratsastamalla --.

Jos ritarin vastaus oli kaikissa suhteissa tyydyttävä -- jos Moran onni oli taattu -- silloin --.

Hän soitti hopeakelloa.

Palvelija astui huoneeseen.

"Mitä hevosmiehiä ratsasti vastikään pihaan, Jasper?"

"Jalo herra, veli Philip on juuri palannut, ja hänen mukanaan --".

"Käske veli Philipin heti tulla tänne."

"Suvaitkaa, jalo herra --"

"Minä en suvaitse mitään muuta", vastasi piispa, "kuin että minun käskyjäni viivyttelemättä totellaan."

Jasper poistui tottelevaisena ovesta.

Piispa kumartui jälleen Roomasta saapuneen kirjeen yli, kädellään varjostaen kasvojaan.

Hän saattoi tuskin hillitä levottomuuttaan, mutta hän ei tahtonut antaa veli Philipille tilaisuutta huomata, kuinka utelias hän oli kuulemaan ritarin vastausta.

Hän kuuli oven avautuvan ja sulkeutuvan ja lujan astunnan kajahtavan permannolla. Se ihmetytti häntä, sillä maallikkoveljellä ei ollut tapana tulla hänen eteensä niin sotaisin askelin ja kilisevin kannuksin. Mutta hänen huomionsa oli liian kiintynyt odottamaansa Hugh d'Argentin kirjeeseen, niin että hän vain tiedottomasti pani nämä seikat merkille.

"Pianpa sinä palasit, kunnon Philip", sanoi hän katsettaan kohottamatta. "Olet toimittanut asiasi paremmin kuin uskalsin odottaakaan. Jätitkö itse minun kirjeeni sir Hugh d'Argentin käsiin, ja oletko tuonut minulle jalon ritarin vastauksen?"

Miksei veli Philip vastannut mitään?

Miksi kulki hänen hengityksensä kiihkeänä -- toisin kuin rotevan maallikkoveljen, kun tämä oli kiireestä hengästynyt; pikemminkin kuin epätoivoisen miehen, joka on purrut hampaansa yhteen hillitäkseen kielensä?

Piispa pyörähti ympäri istuimellaan ja huomasi katsovansa kasvoista kasvoihin Hugh d'Argentia -- Hugh'ta, joka tomuisena ja uupuneena tuijotti häneen silmin, jotka pitkiin aikoihin eivät olleet tienneet unesta mitään.

"Sinäkö?" huudahti piispa ja hämmästys saattoi hänet poikkeamaan tavallisesta rauhallisuudestaan.

"Sinäkö? Täällä!"

"Niin, minä", sanoi ritari. "Hämmästyttääkö teitä, herra piispa, nähdä minut täällä? Eikö teitä, katsoen siihen, mitä suvaitsitte ilmoittaa minulle kirjeessänne, ennemminkin hämmästyttäisi, jos minä en olisi saapunut tänne -- niin kiireesti kuin ratsu saattoi minut kiidättää?"

"Mikään ei minua hämmästytä", lausui piispa. "Minä olen elänyt maailmassa niin kauan ja olen ollut tekemisissä niin monien hupsujen kanssa, etteivät ihmisten päähänpistot enää pysty minua hämmästyttämään. Ja kautta pyhän Neitsyen, herra ritari, mitä kuuluu minuun, missä sinä olet, kunhan vain olet jättänyt hyvään turvaan ja rauhalliselle mielelle naisen, jonka minä -- toimien paavin ja pyhän kirkon tulkkina -- tuskin kahta viikkoa sitten jätin sinun huomaasi."

Ritarin kulmilla näkyi ukkospilvi.

"Olisi paras, herra piispa, syrjäyttää pyhän Neitsyen nimi tästä keskustelusta. Sitä on liiaksi käytetty häpeällisellä ja petollisella tavalla. Mora voi hyvin. Missä määrin hänen mielenrauhansa voidaan pitää järkkymätönnä, siitä olen minä tullut tänne ottamaan selvää. Ennen kaikkea tahdon kuulla totuuden kokonaisuudessaan."

Mutta piispa oli jo ehtinyt saavuttaa tasapainonsa.

Hän nousi hymyillen kaikkein viehättävintä hymyään ja ojensi molemmat kätensä suosiolliseen tervehdykseen.

"Ei, rakas ritarini, ennen kaikkea muuta sinä tarvitset kylvyn! Minun kauneudenaistiani tosiaan loukkaa nähdä sinut noin tomuisessa asussa." Hän soitti kelloa. "Ja vielä sinä tarvitset hyvän aterian, mainion italialaisen viinini maustamana. Sinä teit oikein saapuessasi tänne mieskohtaisesti, poikani. Jollei Moralle ole mitään mainittu, ei mitään vahinkoa ole tapahtunut, ja yhdessä voimme hoitaa asian kaksinverroin paremmin. Minua ilahduttaa, että olet saapunut. Mutta kiihkeä matkustus tuottaa suurta mielenjännitystä, kun levottomuus on kiihoittimena... Jasper, valmista kylpy sir Hugh d'Argentille minun omaan kylpyhuoneeseeni; sekoita siihen hiukan tuota tuoksuvaa ja virkistävää pulveria, jota Santa Maria Novellen veljet ovat minulle lähettäneet. Sillävälin kun jalo ritari kylpee, tulee sinun etuhuoneeseen asettaa esille täydellinen vaatekerta, joka hänellä oli yllään, kun hänen päähänsä pisti mennä uimaan jokeemme. Minä oletan, että se on huolellisesti kuivattu ja silitetty ja pantu talteen, hyvänhajuisten yrttien peittämänä... Hyvä on. Nyt, rakas Hugh, salli Jasperin palvella itseäsi, Hän on tekevä kaikkensa sinun mukavuudeksesi. Lähetä sana veli Philipille, Jasper, että minä tahdon puhutella häntä täällä."

Piispa saattoi ritarin kirjaston ovelle, näki hänen vaiteliaana ja yrmeänä astuvan kiiruhtavan Jasperin jäljissä käytävää pitkin; sitten piispa kääntyi ympäri ja astui verkkaan pöydän luo takaisin, hiljaa hykerrellen käsiään.

Hän oli voittanut aikaa ja saanut takaisin ylemmyyden tuntonsa. Yllätettynä oli hän tuntenut, ettei hän olisi pystynyt kiistämään tätä epätoivoisen päättäväistä ritaria vastaan. Mutta ritari jättäisi tuoksuvaan kylpyyn muutakin kuin vain matkatomunsa! Hän tulisi takaisin oikeassa puvussaan ja mielentilassaan. Hyvä ateria ja pullo Italian viiniä kohentaisivat vielä hänen mieltään, tekemällä sen taipuvaiseksi -- vaikka oli tosiaankin käsittämätöntä, miksi taivuttaminen oli tarpeen. Vielä käsittämättömämpää oli, että mies, joka kaksi viikkoa sitten oli saanut Moran vaimokseen, vapaasta tahdostaan jätti hänet. Piispa käännähti.

Veli Philip seisoi ovella ja kumarsi syvään.

"Tule sisään, kunnon Philip", sanoi piispa, "tule sisään ja sulje ovi... Minun täytyy saada kuulla kertomuksesi kaikkine yksityiskohtineen; mutta kun meillä ei ole paljon aikaa käytettävänä, pyydän sinua alkamaan hetkestä, jolloin Norellen linnan muurit kohosivat näkyviin."

XLVIII luku

OMITUINEN SATTUMA.

Neljäntenä päivänä miehensä lähdettyä Mora nousi muurille katsomaan komeaa auringonlaskua.

Mieluista oli hänen myös viipyä paikalla, missä hän ynnä Hugh olivat viettäneet tuon ihmeellisen yön kuutamossa, jolloin Mora oli kertonut miehelleen näyn ja tämä oli seuraavana päivänä luvannut viedä hänet kotiinsa.

Mora pysähtyi kiertoportaitten päässä olevan matalan holvioven kynnykselle, muistaen mitenkä hän siinä oli kääntynyt kuiskaamaan: "Minä rakastan sinua." Ah, miten usein hän senjälkeen olikaan sanonut: "Rakas mieheni, minä rakastan sinua! Palaa onnellisesti luokseni, palaa pian luokseni; minä rakastan sinua!"

Se, että Hugh oli jättänyt hänet silloin, kun hänen lempensä oli valmis vastaamaan Hugh'n lempeen, oli saattanut tämän kehittymään yhä syvemmäksi ja voimakkaammaksi.

Ja nyt Mora myös täydellisemmin tajusi, kuinka jalosti ritari oli hillinnyt itsensä, kuinka ritarillista hienotunteisuutta hän oli osoittanut vaimoaan kohtaan, kuinka ylevä hänen epäitsekkyytensä oli. Ensi hetkestä saakka oli Hugh'n käyttäytyminen häntä kohtaan ollut täydellistä; ja nyt oli hänen ainoa halunsa, että jos hänen lempensä saattoi antaa korvauksen siitä, oli Hugh sen saava.

Ah, milloinka hän saapuisi! Milloinka hän saapuisi!

Mora ei voinut olla kädellään varjostamatta silmiään ja katselematta tietä pitkin kohti kuusimetsää, vaikka nyt oli vasta neljäs päivä Hugh'n lähdöstä -- päivä, jolloin tämä saattoi saapua Worcesteriin, jos hän ratsasti kiivaasti -- ja aikaisintaan vasta yhdeksäntenä päivänä saattoi Mora toivoa hänen palaavan.

Mitenkä verkkaan kuluivat päivät. Kuitenkin ne olivat täynnä rauhaa ja iloa.

Siitä hetkestä saakka, jolloin Mora oli astunut ulos päivänpaisteeseen, päättäen lujasti käydä eteenpäin taaksensa katsomatta, oli hän innolla ja mielihalulla antautunut hoitamaan taloaan ja tiluksiaan. Niinpä oli hän jo toisena päivänä saanut aatteen, jonka hän heti oli toteuttanut.

Ottaen Martin Goodfellowin mukaansa oli hän ratsastanut Hugh'n kotiin. Ja kuten hän oli odottanutkin, oli hän havainnut sen olevan suuresti naisellisen hoidon tarpeessa. Ja hän oli heti ryhtynyt panemaan toimeen välttämättömimpiä järjestelyitä, jotta kaikki olisi kunnossa, kun Hugh palatessaan veisi hänet kotiinsa.

Moran johdolla hänen tuleva huoneensa pantiin täydellisesti kuntoon; hänen omat tarve esineensä siirrettiin sinne, ja kaikki tehtiin niin valmiiksi, että hän ynnä Hugh voisivat lähteä liikkeelle minä hetkenä tahansa, tarvitsematta matkatavaroita ja palvelijoita, ja yhdessä ratsastaa kotiin.

Tässä huoneessa oli kaksi ovea, joista toinen muutamia porrasaskeleita myöten johti parvekkeelle, toinen avautui suoraan suureen saliin, joka oli talon keskeinen huone.

Mora seisoi mielellään tällä ovella, katsellen tuota mahtavaa huonetta avaroine liesineen, jonka kummallakin puolen oli mahtava veistoksin koristettu nojatuoli, seinillä aseita ja muistomerkkejä urotöistä, mikä kaikki teki siitä Hugh'n kodin. Ja Mora muisti, mitä Hugh tästä paikasta oli lausunut pyhää Neitsyttä rukoillessaan: "Sääli yksinäistä kotia, murheellista liettä... ja lähetä hänet luokseni."

Nyt se ei enää ollut oleva yksinäinen ja murheellinen. Eikä sen omistajan uskollinen sydän enää ollut jäävä tyydyttämättömäksi.

Tänä päivänä oli Mora käynyt siellä kolmannen kerran. Mennessään hän ynnä Martin olivat ratsastaneet maantietä myöten, sillä heillä oli vaatteita ynnä muuta tavaraa sälytettynä satuloihinsa; mutta he palasivat lyhempää tietä metsän kautta, joka oli äänetön ja sammalpohjainen, vilpas ja viheriä.