Part 24

Niinpä seisoi piispa toistamiseen pitosalin akkuna-aukossa, ja katsellen alas pihalle hän näki uskollisen Philipinsä aseistettujen seuralaistensa saattamina ratsastavan ulos palatsin portista.

Tapaturman korjaamiseksi ei oltu yhtään aikaa hukattu. Ja kuitenkin oli piispan sydämessä raskas aavistus, kun hän verkkaan asteli salissa.

Hän pelkäsi suuresti, että tämä kahdenkymmenenneljän tunnin viivytys merkitsisi, että oli tapahtunut onnettomuus, jota ei koskaan saataisi tekemättömäksi.

Hän meni kappeliin ja polvistui pitkään rukoukseen pyhän Josefin alttarin eteen. Hän rukoili hehkuvalla hartaudella, että hänen varoituksensa saapuisi ritarin käsiin, ennenkuin hänen huuliltaan oli pujahtanut mikään sana, joka saattaisi horjuttaa Moran uskoa siihen, mikä hänen silmissään yksinään pystyi oikeuttamaan hänen ottamansa kohtalokkaan askelen.

Piispa rukoili ja paastosi; paastosi, rukoili ja valvoi. Läpi koko yön hän ajatuksissaan seurasi veli Philipiä ja hänen seuralaisiaan heidän matkallaan kohti pohjoista, kautta metsien, laaksojen ja rämeiden, suoraan Moran kotiin, jonne hän ynnä Mora pyrkivät toista kiertävämpää tietä.

XLIII luku

VANHA KOHTAUSPAIKKA.

Avoimesta akkuna-aukosta tulviva kuudan valaisi kirkkaalla säteilyllään huoneen, joka Mora de Nordien tyttöaikana oli ollut hänen makuukammionsa.

Se sisälsi monia lapsuuden aarteita. Jokainen sen tuttu esine kuiski jo kauan sitten äänettömyyden salaperäiseen Valtakuntaan siirtyneiden rakkaiden lemmestä ja huolenpidosta: jalosta isästä, joka oli kaatunut taistelussa; hellästä äidistä, joka ei jaksanut jäädä eloon soturinsa jälkeen, jonka kutsu oli käskevämpi kuin heidän molempain ihailemansa kauniin tyttären tarve.

Moran mielestä oli huone täynnä helliä ja ahdistavia muistoja.

Kuinka monet tyttöunelmat hän olikaan uneksinut terveen ruumiinsa levätessä tällä vuoteella, uuvutettuaan itsensä hurjilla ratsastuksilla tai hiipimällä jyrkillä kallioilla etsimässä harvinaisia kukkia istuttaakseen ne puutarhaansa.

Tässä huoneessa hän oli ikävöinyt isäänsä, voimakkaat nuoret käsivarret kierrettyinä itkevän äidin ympäri.

Tässä huoneessa oli hän itkenyt äitiänsä, eikä häntä lohduttamassa ollut kukaan lukuunottamatta hänen uskollista imettäjäänsä, Deborahia.

Tähän huoneeseen oli hän vihan vallassa paennut sisarpuolensa Eleanorin kanssa sattuneen kohtauksen jälkeen, jolloin tämä oli yrittänyt riistää häneltä hänen perintönsä -- isänsä hänelle jättämän ylvään linnan ja maat, joiden omistusoikeuden ynnä niiden mukana siirtyvän isän arvonimen itse kuningas oli vahvistanut. Nämä Eleanor himoitsi omalle pojalleen; mutta yhtä vähän houkutukset ja liehittelyt kuin uhkaukset ja julmat vihjaukset olivat voineet saada Moran luopumaan oikeudenmukaisesta omaisuudestaan -- lapsuuden kodistaan.

Ennenkuin tämän myrskyn mainingit vielä olivat taintuneet, oli Hugh d'Argent ensi kerran astunut näyttämölle: hän ratsasti linnanpihaan kuninkaan lähettinä, mutta ilmaisi samalla nuorelle kreivittärelle olevansa hänen läheinen naapurinsa, Cumberlandin kukkuloiden keskellä, kohtalaisen matkan päässä olevan linnan ja maiden perijä.

Kummassakin oli syttynyt rakkaus ensi näkemältä. Lyhytaikaisen mutta hehkuvan kosintansa kautta oli ritarin onnistunut voittaa Moran tyttömäinen vastustus, sillä tietoisuus siitä, että hänen sydämensä jo oli siirtynyt rakastajan puolelle, oli tehnyt hänet jäykäksi.

Kun Mora, ritarin kiihkeän päättäväisyyden voittamana vihdoin oli antautunut ja tullut hänen morsiamekseen, oli Morasta tuntunut, kuin ei elämässä voisi olla suloisempaa iloa.

Mutta ritari, joka ei ollut niin helposti tyydytetty, joka aina oli ollut itsepintainen ja kiihkeä, joka vielä lisäksi jo oli ottanut ristin rinnalleen ja nyt sai kutsun heti liittyä kuninkaaseen ja lähteä Palestiinaan, halusi, että avioliitto solmittaisiin heti, jotta hän voisi ottaa Moran kuningattaren hoviin, jonne hänen serkkunsa Alfrida jo oli kutsuttu, taikka että, jos hänen piti jättää Mora tänne, hän edes voisi jättää hänet vihittynä vaimonaan eikä kihlattuna morsionaan.

Mutta tässä olivat Eleanor ynnä hänen miehensä puuttuneet asiaan, ja käyttäen hyväkseen asemaansa Moran luontaisina holhoojina olivat he kieltäneet vihkimyksen toimittamisen. Tämä teki välttämättömäksi kuninkaan suostumuksen, jota ei voitu hankkia, hän kun oli Pyhässä Maassa: eikä Hugh'lla ollut mitään halua turvautua äiti-kuningattareen, joka hoiti hallitusta kuninkaan poissaollessa tai päästää kihlattunsa uudelleen kosketuksiin Windsorin hovin kanssa.

Mora -- joka salassa oli iloissaan siitä, että hän sai vähän kauemmin nauttia kihlausajan suloa, sen lupauksia tulevasta tuntemattomasta, mutta syvemmästä ilosta -- ei myöntynyt Hugh'n houkutuksiin uhmata Eleanoria, torjua hänen oikeudeton käskyvaltansa ja naida Hugh ilman kuninkaan lupaa. Hän oli hurmaantuneena askeleestaan, jonka hän oli ottanut kohti aavistamatonta onnen tilaa, eikä hän tuntenut mitään pakkoa tai halua kiiruhtaa ottamaan toista.

Mutta nyt, kun Mora, viimeisten yhteisten hetkien hurman ylläpitämänä, oli antanut Hugh'n mennä ja näki hänen ratsastavan pois, valtasi hänet outo aavistus tulevasta onnettomuudesta ynnä levoton kaipaus, jonka aihetta hän ei voinut käsittää, mutta jonka hän tiesi pysyvän sammumattomana kunnes hän taas saisi painaa Hugh'n pään rintaansa vasten, tuntea hänen kiharan tukkansa sormissaan ja tietää hänet vahingoittumattomaksi ja omakseen.

Niinpä oli tämä huone saanut olla pitkien rukous- ja valvontahetkien todistajana, jolloin Mora polvistui akkunain välissä olevan alttarin eteen, anoen pyhältä Neitsyeltä ja pyhältä Josefilta, että hänen lemmittynsä saisi terveenä palata.

Sitten tuli uutisia Hugh'n luulotellusta petoksesta; ja tästä huoneesta oli Mora lähtenyt kätkemään murtuneen sydämensä luostarin pyhään suojaan, tarjoamaan Jumalan ja pyhän kirkon palvelukseen elämänsä, jolta miehen heikkous oli riistänyt kaikki sen luonnolliset ilot.

Ja tämä oli tapahtunut kahdeksan vuotta sitten, ihmisten ajanlaskun mukaan lukien. Mutta mikä se olisi ollut nunnien ajanlaskun mukaan? Ja rakastavaisten? Elämänikä? vai yksi yö?

Elämäniältäpä se tuntui Valkoisten sisarten priorittaresta nyt ensi päivinä hänen palattuaan maailmaan.

Mutta naisen mielestä, joka nyt polvistui akkuna-aukkoon hengittämään kesäyön suloista tuoksua, katsomaan lempein kaihoisin silmin tuttua maisemaa, joka kylpi hopeisessa kuutamossa, se oli vain -- yksi yö.

Yksi yö -- siitä kun hän seisoi muurilla, lemmittynsä käsivarret ympärillään.

Yksi yö -- siitä kun hän lausui: "Sinä palaat minun luokseni, Hugh... Minun rakkauteni ympäröi sinut aina hopeakilpenä."

Yksi yö -- siitä kun hän oli lausunut viimeisinä sanoina mitä Hugh saattoi hänen huuliltaan kuulla. "Impi tai vaimo -- Jumala tietää, että minä aina olen sinun. Sinun, enkä kenenkään muun, ikuisesti."

Kaikista tähän huoneeseen liittyvistä muistoista oli tänä yönä selvin hänen sydämensä kipu silloin, kun Hugh oli lähtenyt. Hänestä oli tuntunut silloin, ettei tämä kipu koskaan saattaisi sammua, ennenkuin hän taas oli puristanut Hugh'n pään rintaansa vastaan. Nyt hän tiesi, ettei se koskaan ollut sammunut. Hänen oli onnistunut se huumata ja kieltää, nimittää sitä toisin nimin, mutta sammuttaa ei koskaan.

Tänä yönä se oli yhtä suloisen pakoittava kuin kahdeksan vuotta sitten, yönä, jolloin hän oli kuutamoiselta muurilta verkkaan astunut tähän samaan huoneeseen.

Mutta tänä yönä hän oli impi _ja_ vaimo. Senlisäksi oli Hugh täällä, tämän saman katon alla. Hän oli vakavasti toivottanut Moralle hyvää yötä, edes koskettamatta hänen kättään. Mutta hänen tummat silmänsä olivat lausuneet: "minä rakastan sinua".

Akkuna-aukkoon polvistuessaan Mora palautti mieleensä päivät siitä lähtien kun he olivat ratsastaneet Warwickista.

Ihmeellinen elämys oli ollut hänelle -- joka oli ollut Valkoisten sisarten prioritar -- näin ratsastaa ulos säteilevään, aurinkoiseen maailmaan.

Hugh oli aina hänen vierellään, huomaavaisena, hellänä, suojellen häntä kaikilta mahdollisilta vaivoilta ja vaaroilta ja kuitenkaan vaatimatta mitään, pyytämättä mitään itselleen.

Kun eräänä yönä ei voitu olla varmoja majapaikan turvallisuudesta, huomasi Mora perästäpäin, että Hugh oli maannut kaiken yötä sen huoneen kynnyksellä, missä hän ynnä Debbie nukkuivat.

Eräänä toisena yönä näki hän Hugh'n verkkaan astelevan edestakaisin akkunansa alla.

Mutta kun aamu tuli ja he yhdessä aloittivat uuden päivän, tervehti Hugh häntä iloisesti, kirkkain silmin ja pilvettömin otsin, eikä niinkuin se, joka on pahalla tuulella ja tyytymätön ja loukkaantunut, kun ei ole saanut nauttia oikeuttaan.

Ah jokaisen uuden päivän ihmettä! Mikä riemu ratsastaa pitkin metsäpolkujen pehmyttä sammalpohjaa, mihin päivänvalo loi tanssivia läikkiä läpi tuuhean huojuvan lehvistön, ja arka kauris katseli pensaikosta lempein silmin ja herkin liikkein; ulos sieltä, rämemaan villiin vapauteen, missä Icon, pärskyttäen raikastunutta ilmaa, tahtoi koukistella kaulaansa ja nelistää iloissaan vain siitä, että oli jättänyt kivitetyt kadut ja pihat kauas taaksensa.

Ja yhä he vaan ratsastivat pohjoiseen päin, ja koti läheni.

Ajatellessaan näitä pitkiä yhdessä vietettyjä tunteja Mora havaitsi, kuinka helppo hänen oli ollut tottua Hugh'n seuraan ja kuinka tähän oli syynä vain hänen hienotunteisuutensa ja epäitsekkyytensä. Hugh puheli hänen kanssaan alinomaa, muttei koskaan omista tunteistaan häntä kohtaan.

Hugh kertoi hänelle seikkailuistaan Itämailla; tapahtumista Englannissa viimeisen kahdeksan vuoden kuluessa, mikäli hän oli ollut tilaisuudessa niihin tutustumaan; kodistaan ja omaisuudestaan; Moran kodista ja ilosta, millä hänen väkensä oli ottava hänet vastaan.

Hugh ei milloinkaan puhunut luostarista eikä niistä tapahtumarikkaista päivistä, jotka he yhdessä olivat äskettäin eläneet.

Niin taitavasti ohjasi Hugh Moran mieltä tässä kohden, että hänestä toisinaan tuntui, kuin olisi hän vain kotimatkalla, oltuansa kauan poissa vieraassa maassa.

Hänen mielessään virisi joka hetki ehkäisemätön ilo ja kotiansa kohti matkaavan hilpeät odotukset.

Kukin Hugh'n seurassa vietetyistä päivistä näytti pyyhkäisevän pois yhden tai useamman välilläolevista vuosista, niin että kun seitsemännen päivän iltana Moran vanhan kodin harmaat tornit tulivat näkyviin, tuntui, kuin olisivat he vasta eilen eronneet näillä samoilla muureilla, ja Mora oli nähnyt ritarinsa ratsastavan pois, kunnes hänet peitti näkyvistä sama mäntymetsä, josta he nyt ratsastivat esiin.

Polvistuessaan akkuna-aukossa tunsi hän ajatustensa hukkuvan mielenliikutusten pyörteeseen, kun hän muisti heidän tulohetkensä. Suurelle portille johtava tie, jokainen puu ja kumpu, jokainen kanto ja kivi oli rakas ja tuttu ja palautti mieleen lapsuusajan iloja ja suruja, seikkailuja ja puuhia. Entä kun he astuivat veräjästä sisään ja näkivät tuttavat kasvot ja kuulivat iloiset tervehdykset -- Zachary, valkotukkaisena, mutta vielä punakkana ja rotevana, odotti portaiden juurella, ja ovensuussa, missä ehkä yksinäisyydentunne olisi vallannut hänet, seisoi vanha Debbie, katsellen häntä, kuin ei hän koskaan olisikaan ollut poissa, odottaen häntä avoimin sylin. Tätä hetkeä siis oli Hugh valmistellut, kun hän tänä aamuna oli toimittanut mistress Deborah'n aikaisin matkaan ja Moran kanssa ratsastanut pitempää tietä.

Mora kääntyi äkillisen yllykkeen vaikutuksesta ja ojensi ritarilleen vasemman kätensä, jotta tämä yhdessä hänen kanssaan astuisi kynnyksen yli. Mutta ritari oli kumartunut tarkastamaan hänen ratsunsa oikeata etukaviota, koska Mora oli kuvitellut Iconin arastellen astuneen sillä viimeisen puolenpeninkulman kuluessa; täten astui Mora yksinänsä sisään.

Takanaan kuuli hän vanhan Debbien lausuvan kaikkein soimaavimmalla äänellään: "Rouva ojensi kätensä teille, sir Hugh, ettekä te huomannut sitä!" Mutta ritarin syvä ääni vastasi kohteliaasti: "Ainoakaan hänen katseistaan tai eleistään ei jää, kunnon mistress Deborah, minulta huomaamatta, oli se kuinka vähäinen tahansa." Tämä värähdytti Moran sydäntä paljoa enemmän kuin jos Hugh'n käsi vastaukseksi olisi tarttunut hänen käteensä, tiesihän hän, että Hugh täten saattoi uskollisesti häntä kaivata, ja että hän saattoi niin tehdä vain ehdolla, ettei hän koskaan hellittänyt ankaraa itsehillintäänsä.

Ja samalla alkoi Mora toivoa, että Hugh olisi vähemmän ankara ja uskollinen itselleen, niin että hän hetkeksi saisi tuntea hänen käsivarsiensa lujan otteen ympärillään. Hugh'n jyrkkä pysyminen lupauksessaan oli Morasta kuin rangaistus siitä, että hän oli vavissut.

Miksi hän olikaan vavissut?... Vapisisiko hän nyt...?

Tämä ihmeellinen ensi ilta oli kulunut sukkelaan; he olivat käyskelleet huoneesta huoneeseen, astelleet puutarhassa ja illastaneet pitosalissa, missä heitä palvelivat Mark ja Beaumont ja Zachary ylivalvojana seisoi Moran tuolin takana.

Sitten he vielä kerran olivat käyneet penkereellä, juhlallisesti toivottaneet hyvää yötä tähdille, ja viimeksi oli hän viettänyt tämän rauhaisen mietehetken omassa huoneessaan.

Hän ei tajunnut olevansa naimisissa Hugh'n kanssa, vaan hänen mieltänsä avarsi ajatus, että hän oli Hugh'n kihlattu. Ja hän oli onnellinen -- syvästi onnellinen.

Akkunasta poistuen hän polvistui pyhän Neitsyen alttarin eteen, missä hän muinoin oli kohottanut niin monta hehkuvaa rukousta lemmittynsä onnellisen paluun hyväksi.

"Pyhä Neitsyt", lausui hän, "minä kiitän sinua siitä, että olet lähettänyt minut kotiin."

Vuodet luisuivat hänen yltään. Hän tunsi olevansa lapsi taas. Hän kaipasi äitinsä osaaottavaa hellyyttä. Kun äiti oli poissa, hän kääntyi armaan Jumalanäidin puoleen.

Kuvassa, jonka edessä hän polvistui, näkyi pyhä Neitsyt seisaallaan, kookkaana, kauniina ja armollisena; Vapahtaja-lapsi istui hänen vasemmalla kädellään, oikealla kädellään nojasi Neitsyt poikaansa itseään vasten ja poika ojensi käsivartensa ulospäin. Ei kumpikaan hymyillyt. Molemmat olivat vakavat, jopa synkätkin.

"Kotiin", kuiskasi Mora. "Pyhä Neitsyt, minä kiitän sinua siitä, että olet lähettänyt minut kotiin."

"Ei", vastasi ääni hänen sisässään. "Minä en lähettänyt sinua kotiin. Minä annoin sinut hänelle, jolle sinä kuulut. Hän on tuonut sinut kotiin. Mitä lausui näky? 'Ota hänet. Hän on sinun. Minä olen ottanut hänet vain antaakseni hänet sinulle.'"

Ja kuitenkaan Hugh ei tiennyt mitään tästä armollisesta ilmoituksesta, tästä näystä, josta hänen oli Moraa kiittäminen. Tähän saakka oli Moran ollut mahdoton kertoa hänelle siitä. Nyt kaipasi hän Hugh'ta jakamaan tämän ihmeen kanssaan.

Mora meni vuoteelleen, mutta uni ei ottanut tullakseen. Kuudan oli liian kirkas; huone liika suloisesti tuttu. Ja tuntui kuin olisi hän vasta eilen eronnut Hugh'sta muurilla, kiihkoisan lemmen ja kaipauksen vallassa.

Hänessä virisi voimakas halu nousta tälle muurille ja seista uudelleen siellä, missä hän oli seisonut lausuessaan ritarilleen jäähyväiset.

Hän nousi.

Hänen käytettäväkseen asetettujen vaatteiden joukossa sattui olemaan sama punasamettinen puku, joka hänellä tuona yönä oli ollut yllään.

Hän puki sen ylleen, jalokivineen, joita oli rinnalla ja vyötäisillä. Kärpännahkavaippa hartioillaan ja hänen kauniin tukkansa verhotessa häntä hunnun tavoin hän poistui huoneestaan, astui hiljaa käytävään, löysi kiertoportaat ja nousi muurille.

Astuessaan taivasalle tornin kiertoportaista sai näkemän ylevä kauneus hänet huudahtamaan: keskiyön helmassa nukkuva maailma ui kuutamon hopeisessa valossa ja kuusien varjot lankesivat kuin mustat vyöt linnantien poikki.

"Täältä minä näin hänen ratsastavan pois", lausui Mora, tehden kädenliikkeen tietä kohti, "katselin häntä, kunnes musta metsä nielaisi hänet. Ja täällä", -- kädenliike tornia kohti -- "täällä me erosimme."

Hän kääntyi, pidätti henkeään.

Seinää vasten nojaten, käsivarret rinnalla ristissä, seisoi Hugh.

XLIV luku

"MINÄ RAKASTAN SINUA."

Mora seisoi tuokion sanattomana eikä Hugh liikahtanut. He tuijottivat toisiinsa tässä oudossa valkeassa valaistuksessa.

"Sinäkö sait minut tulemaan tänne?" kuiskasi

Mora vihdoin.

"En, rakkaani", vastasi Hugh heti, "ellei ajatukseni, joka alinomaa viipyi sinussa, saattanut sinua luokseni. Minä kuvittelin sinun rauhallisesti nukkuvan."

"Minä en voinut nukkua", lausui Mora. "Minusta tuntui, ettei pyhä Neitsyt ollut minuun tyytyväinen, kun minä kaikkina näinä päivinä olen jättänyt sinulle kertomatta, minkä ihmeellisen ja erikoisen armon hän on minulle osoittanut.

"Minä tiesin", vastasi ritari, "että minä vielä saisin kuulla, mikä sinun mielenmuutoksesi aiheutti. Minä olin varma siitä, että sen vaikutti jokin merkitsevä seikka. Piispa kehoitti minua luopumaan toiveistani. Mutta minä olin rukoillut pyhää Neitsyttä lähettämään sinut minulle, enkä minä saattanut kadottaa uskoani rukouksen voimaan."

"Pyhä Neitsyt minut todellakin lähetti", sanoi Mora hyvin vienosti. "Hugh, uskaltaisinko kertoa sinulle kaiken nyt tässä? Mitähän jos meidät huomataan täällä muurilla öiseen aikaan?"

Hugh ei saattanut pidättää hymyään.

"Armaani", sanoi hän, "ei meitä kukaan huomaa. Ja jos meidät huomattaisiinkin, niin tottakai meillä on oikeus olla yhdessä muurilla tai niiden ulkopuolella, mihinkä vuorokauden aikaan hyvänsä."

Matala puupenkki oli rintamuksen varjossa.

Mora istui sille ja viittasi ritaria asettumaan viereensä.

"Istu tähän, Hugh. Silloin voimme puhua matalalla äänellä."

"Minä voin paremmin kuunnella seisaallani", vastasi ritari, mutta astui lähelle Moraa, nosti toisen jalkansa penkille, nojasi kyynärpään polveensa, leuan käteensä ja katseli alas häneen.

"Hugh", sanoi Mora. "Minä vastustin sinun houkutuksiasi; minä vastustin piispan todistelua; minä vastustin oman sydänraukkani kaipausta. Minä revin rikki paavin lupakirjan ja poljin sitä jalallani. Minä sanoin, ettei mikään voisi saada minua rikkomaan lupauksiani, ellei pyhä Neitsyt itse antaisi minulle selvää merkkiä siitä, että pyhä velvollisuuteni kohdistui sinuun, täten vapauttaen minut siteistäni ja osoittaen että Jumala tahtoi minun jättävän luostarin ja uudelleen ottamaan vastaan sinun entiset kihlasi.

"No antoiko pyhä Neitsyt sellaisen merkin?" kysyi ritari, kiinnittäen tumman katseensa Moran kasvoihin.

Mora kohotti kasvonsa, ne olivat kalpeat ja suloiset ja loistivat kuutamossa.

"Enemmän kuin merkin", sanoi hän, "pyhä Neitsyt salli ihmeellisen näyn, jossa kuultiin hänen oma äänensä, mikä ilmaisi myöntymyksen ja käskyn."

Ritari teki ristinmerkin ja lankesi polvilleen, kohottaen katseensa kohti taivasta hehkuvaan kiitosrukoukseen. Hän nosti huulilleen kultaisen medaljongin, joka riippui hänen kaulassaan, ja jossa oli pyhän Neitsyen kuva, ja suuteli sitä hartaasti. Hänet valtasi liikutus, hän peitti kasvonsa käsillään ja oli polvillaan pää kumartuneena, lausuen matalalla äänellä _Salve Regina_ rukousta.

Mora katseli häntä, syvä ilo sydämessään. Tämä hehkuva ja harras kiitos erosi niin suuresti siitä puolittain epäuskoisesta, puolittain iloittelevasta mielentilasta, millä Worcesterin piispa oli vastaanottanut Moran kuvauksen ihmeestä. Hugh'n harras palvonta täytti Moran onnentunnolla.

Mutta Hugh nousi ja seisoi taas Moran rinnalla, odottavana, uteliaana.

"Kerro minulle enemmän; ei, kerro minulle kaikki", sanoi hän.

"Näyn näki", alkoi Mora, "vanha maallikkosisar Mary Antony."

"Mary Antonyko", kysyi Hugh rypistynein kulmin. "'Vanha maallikkosisar Mary Antony?' Kuinkako minä tunnen tämän nimen? Olen muistavinani piispan puhuneen hänestä kävellessämme yhdessä palatsin puutarhassa, päivää jälkeen kuin lähetti saapui Roomasta. Muistaakseni piispa sanoi, että vain hän tiesi minun tunkeutumisestani luostariin, mutta että tähän uskolliseen olentoon saattoi luottaa."

"Ei, Hugh, sinä erehdyt", vastasi Mora. "Minä sen sinulle kerroin, jo ennenkuin tiesin, että tungettelija olit sinä, silloin kuin vielä puhuttelin sinua sisar Seraphinen Wilfred serkkuna. Minä sanoin, että sinun aikeesi oli ehkäissyt uskollisuudellaan vanha maallikkosisar Mary Antony, joka aina laski valkoiset sisaret heidän mennessään kirkkoon ja sieltä palatessaan, ja joka oli ilmoittanut minulle, että yksi enemmän oli palannut kuin mennyt. Perästäpäin tuotti minulle vaikean pulman se, mitenkä minun oli selitettävä asia Mary Antonylle, mutta minun suureksi helpotuksekseni hän tulikin ja tunnusti erehtyneensä ja laskeneensa väärin. Iloissani minä tietenkin jätin asian silleen, niin että hänellä oli yhtä vähän kuin kenelläkään muulla luostarin asukkaalla mitään aavistusta sinun käynnistäsi siellä. Vain piispa, sinä ja minä tiesimme sen.

"Siinä tapauksessa minä olen erehtynyt", sanoi ritari. "Mutta minä olen varma siitä, että olen kuullut tuon nimen ja että sen omistajalla oli jotain tietoa minun toimistani. Mutta minä pyydän sinua, armaani, kerro minulle kaikki."

Ja heidän istuessaan täällä Moran vanhan kodin muurilla, tuoksuvan, hiiskumattoman kesäyön helmassa, kertoi hän alusta saakka Mary Antonyn tainnostilan merkilliset vaiheet ja pyhän näyn, jonka hän oli kokenut.

Ritari kuunteli hehkuvin silmin. Kerran _hän_ keskeytti kertomuksen huudahtaakseen: "Totta, totta! Totta enemmän kuin voit uskoakaan. Jäätyäni yksin kammioosi minä polvistuin pyhän Neitsyen eteen lausuen juuri nämä sanat: 'Jumalan Äiti, anna hänet minulle. Sääli ikävöivää sydäntä, yksinäistä kotia, synkkää liettä, ja anna hänet minulle'. Vain pyhä Neitsyt, jonka puoleen minä käännyin, saattoi kuulla näiden sanain viriävän huuliltani."

Ja taaskin polvistui Hugh, suuteli medaljongia, ja korotti taivaaseen katseensa, josta loisti harras palvonta.

Jatkaen kertomustaan kuvasi Mora hänelle kaiken, jokaisen vaiheen pitkänä valvontayönään, mainiten myös, kuinka hän oli anonut suoraan itselleen annettua merkkiä, jonka satakielen äkillinen ilmestys olikin hänelle antanut. Mutta tämä ei tehnyt mitään vaikutusta Hugh'hun, joka oli tykkänään vaipunut näyn kuvitelmaan, eikä enää voinut suoda sijaa millekään epäröinnille eikä epävarmuudelle. Kuullessaan kertomuksen Moran suusta, häneltä jäi tajuamatta se hiukan hullunkurinen sävy, mikä liittyi jokaiseen Mary Antony eukon esitykseen, koski se kuinka pyhiä asioita tahansa.

Ritari oli ristiretkeläinen. Monet taistelut oli hän taistellut kristinuskon ylevimpien ihanteiden puolesta. Pyhiinvaeltaja oli hän myöskin, ja hän oli käynyt lukemattomissa pyhissä paikoissa. Vuosikausia oli hän hengittänyt uskonnollisuuden ilmaa maassa, jossa tosi uskonnolla on kehtonsa, ja kaikki mikä hänessä oli voimakkainta ja miehekkäintä oli vastannut siihen yksinkertaisella, mutta syvällä ja hehkuvalla hartaudella, mikä teki hänen uskonnollisuudestaan hänen olentonsa elinvoimaisimman osan. Tämä se myös oli antanut hänelle hänen ylvään uljuutensa hänen kantaessaan murheensa taakkaa. Sepä nyt myös antoi hänelle hänen ylvään riemunsa hänen ottaessaan vastaan suuren onnensa lahjan. Hänen mielensä täytti hurmiolla ajatus, että taivas oli antanut hänelle hänen vaimonsa suoraan vastaukseksi hänen omaan hartaimpaan pyyntöönsä.

Kun Mora vihdoin nousi seisomaan, kohottaen käsivartensa päänsä yli ja ojennellen solakoita jäseniään, sanoi ritari:

"Rakkaani, etkö olisi ilman tätä näkyä tullut minun luokseni? Olisiko minun muussa tapauksessa pitänyt ratsastaa Worcesterista yksinäni?"

Seisten hänen vieressään vastasi Mora hellästi:

"Rakas Hugh, uskollinen ritarini, kun minä nyt kerran olen täällä -- ja niin iloitsen täälläolostani -- niin kuinka voisin vastata siihen. Ja kuitenkin minun täytyy sanoa totuudenmukaisesti: ilman näkyä en olisi tullut. Mitään siunausta ei olisi koitunut siitä, jos minä olisin tullut luoksesi raahaten rikottuja valojani kuin kahleita perässäni. Mutta pyhä Neitsyt itse vapautti minut ja käski minun mennä. Senvuoksi minä tulin luoksesi ja senvuoksi minä olen täällä."

"Kerro minulle uudelleen pyhän Neitsyen sanat, kun hän näyssä laski sinun kätesi minun käteeni."

"Pyhä Neitsyt sanoi: 'Ota hänet. Hän on aina ollut sinun. Minä olen ottanut hänet ainoastaan antaakseni hänet sinulle.'"

Ja Mora kalpeni, hänen sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä, ja väri vaihteli hänen poskillaan, sillä ritari oli astunut hyvin likelle häntä ja hän saattoi kuulla tämän kiihkeän hengityksen.