Part 23

Prioritar oli astunut pöytänsä ääreen, ja piispa oli jäänyt istumaan kuten nytkin, paitsi että hänen katseensa silloin saattoi viipyä priorittaren kasvoilla, kun tämä istui kirjansa ylle kumartuneena.

Hetkisen kuluttua oli piispa kysynyt: "Mistä te tiedätte, että minä olin väsynyt, rakas prioritar?"

Katsettansa kohottamatta tämä oli vastannut:

"Siitä, että te hymyilitte kahdesti, vaikkei ollut mitään aihetta hymyillä."

Taas kesti tuokion lepoisaa hiljaisuutta -- prioritar työskenteli ja piispa katseli sitä. Sitten jälkimäinen huomautti: "Ystäväni sanovat, etten minä ole koskaan väsynyt."

Ja prioritar oli vastannut: "He puhuisivat enemmän totta, jos he sanoisivat, että te ette koskaan paljasta itseänne."

Piispa hämmästyi huomatessaan olevansa näin hyvin ymmärretty. Hän tuskin pystyi panemaan hiippaa päähänsä, niin oli prioritar kukkuroinut hänen päänsä kiitoksen laakerilla. Ja tämä oli ainoa hetki, jolloin piispa kysyi itseltään, uskoiko prioritar tosiaan, että isä Gervaise lepäsi valtameren pohjassa. Miehelle tuottaa aina hämmästystä, kun naisen hairahtumaton vaisto kohdistuu häneen itseensä.

Nyt, tänä musertavan uupumuksen hetkenä hän palautti mieleensä kuvatun kohtauksen. Sulkien edessään olevan avaran näköalan silmistään ja avaten nämä kohti muistojensa lumottuja maisemia, hän oli näkevinään nuo tyvenet kasvot, niiden jaloa itsehillintää tulkitsevan puhtaan ilmeen, kun hän istui siinä kumartuneena kirjailemansa sivun yllä. Hän näki priorittaren riippuvan hunnun vakavat viivat ja poimut, hänen pitkien sormiensa hienostuneet liikkeet, jopa hänen povellaan riippuvan jalokivillä koristetun ristinkin, hänen korkean toimensa merkin.

Näin menneisyyteen silmäten piispa palautti mieleen tämän hiljaisen hetken suuren rauhan, priorittaren istuessa työnsä ääressä. Mitään sanoja ei tarvittu. Piispalle soi levon priorittaren pelkkä läsnäolo ja tietoisuus, että hän tiesi hänet uupuneeksi. Taas katsahti piispa mielikuvaansa. Mutta nyt olivat hunnun poimut hävinneet. Kultainen kehä ympäröi hänen kauniit loistavat hiuksensa.

Piispa avasi väsyneet silmänsä ja kiinnitti ne uudelleen maisemaan.

Hän arveli, että kahden perättäisen päivän pitkät ratsastukset olivat ruumiillisesti taittaneet hänet; ja hänen ponnistuksensa taatakseen naiselle, joka oli hänelle kalliimpi kuin oma elämä, turvan ja onnen oli nyt vaihtunut henkiseksi uupumukseksi, joka näytti tekevän hänet kykenemättömäksi katsomaan silmästä silmään tulevia yksinäisiä vuosia. Ajatus että prioritar nyt oli ritarin luona, ei tuottanut hänelle kärsimystä. Pelkoa aiheutti hänessä vain ajatus että tapahtuisi jotain odottamatonta, joka estäisi heidän onnensa puhkeamasta täyteen kukoistukseensa.

Piispa ei ollut koskaan rakastanut Moraa niinkuin mies sitä naista, jonka kanssa hän tahtoo solmia avioliiton; -- ainakin oli hän heti tukehduttanut ja ehkäissyt tämänsuuntaiset rakkautensa oireet.

Hänestä tuntui, että hän alusta saakka oli rakastanut häntä niin kuin Josef oli mahtanut rakastaa neitsyttä, joka oli hänen huomaansa uskottu -- joka oli hänen eikä kuitenkaan hänen, josta näyssä oli lausuttu "Maria, sinun vaimosi", mutta joka kantoi tätä nimeä vain siksi, että Josefilla olisi oikeus varjella ja hoitaa häntä, joka oli pyhimmän lipas ja Korkeimman siipien suojassa: Jumalan Äiti, pyhä Neitsyt iänkaiken.

Piispasta tuntui, että ilo, jota hän oli tuntenut siitä saakka kuin hän oli joutunut Worcesterin piispanistuimelle ja ollut Moran suojelijana, oli sellainen, että Josef hyvin olisi saattanut sen ymmärtää; ja nyt hän oli tehnyt suurimman uhrauksensa, ja se oli jättänyt hänet itsensä epätoivon valtaan.

Edellisenä iltana, heti kun vanhan maallikkosisaren ruumis oli poistettu priorittaren kammiosta, oli piispa kerännyt kaikki sellaiset esineet, joille Mora pani erikoista arvoa ja jotka hän oli pyytänyt piispan varaamaan itselleen; ne olivat enimmäkseen piispan lahjoja hänelle.

Hartauskirjat, joita Mora niin usein oli jäljentänyt ja kääntänyt, lepäsivät nyt piispan pöydällä.

Hänen uupunut katseensa viivähti niissä. Kuinka usein olikaan hän nähnyt noiden valkeiden sormieni avaavan niiden raskaat hakaset ja verkkaan kääntävän niiden lehtiä.

Kirjat jäivät jälelle, mutta Mora oli mennyt.

Piispan uupuneet aivot toistivat yhä uudelleen tätä selvää seikkaa; sitten alkoivat ne kuvitella sen vastakohtaa. Mitähän, jos kirjat olisivat menneet, mutta Mora itse jäänyt...? Ja hänen mielessään muodostui aivan luettelo kaikesta siitä, mikä kernaasti olisi saanut mennä menojaan, ilman että hän olisi sitä kaivannut, kunhan vaan tuo rakas olisi jäänyt... Pian oli palatsi... kaupunki... luostarikirkkokin siirtynyt luetteloon... Hän eli yksinään Moran kanssa auringonlaskussa... ja taivaanranta hohti... ja kohta hän ja Mora astuivat Mary Antonyn kultaisia portaita myöten ylös, yhdessä...

Vait!... "Niin päästi Hän omansa rauhaan."

* * * * *

Piispa oli juuri käynyt luostarin hautausmaahan siunaamassa iäkkään maallikkosisaren kuluneen ruumiin.

Kun hän oli ilmaissut haluavansa itse toimittaa hautausmenot, oli alaprioritar hämmästyneenä rohjennut ruveta kiistämään vastaan.

Koko nunnakunnan historian aikana ei sellaista kunniaa oltu suotu edes laitoksen taloudenhoitajattanne, sitä vähemmän kenellekään maallikkosisarelle. Isä Pietari tai priori ne toimittaisi? Jos prioritar itse olisi ollut kysymyksessä, silloin olisi ollut toisin --

Harvat muistavat nähneensä Worcesterin piispan ystävällisistä silmistä purkautuvan äkillisen suuttumuksen salaman. Mutta alaprioritar ei koskaan unohtanut sen jähmettävää vaikutusta.

Ja suurella komeudella ja juhlallisuudella kuin olisi Valkoisten sisarten prioritar itse ollut kysymyksessä, laskettiin Mary Antony eukon halvat jäännökset luostarin hautausmaahan, paikkaan, jonka hän oli itse valinnut puoli vuosisataa aikaisemmin. Koko järjestö oli suuren murheen vallassa. Se suuri menetys, minkä he olivat kärsineet, kun prioritar salaperäisellä tavalla poistui heidän keskuudestaan, painoi nunnain mieliä raskaasti; ja jollakin tavoin, jota he eivät osanneet itselleen selvittää, näytti se olevan yhteydessä vanhan maallikkosisaren kuoleman kanssa.

Kun hautauskulkue verkkaan asteli tietään kappelista kypressikujan ja hedelmätarhan kautta hautausmaalle, tipahtelivat nunnien murheellisilta kasvoilta kyyneleet yhtä paljon rakkaudesta entistä prioritarta kohtaan kuin surusta Mary Antonyn menetyksen johdosta. Maallikkosisarten pieni ryhmä nyyhkytti lakkaamatta. Sisar Abigail, jota Antony eukko niin usein oli nimittänyt "rähiseväksi homsuksi", osoitti tässä viime kohtauksessa nimensä täysin oikeutetuksi.

Kun kulkue taas järjestyi poistuakseen haudalta, tajusi sisar Mary Seraphine, että nyt, kun Mary Antony oli saatettu leposijaansa, oli tullut hetki, jolloin hän sopivasti saattoi tulla huomion keskustaksi ja päästä takaisin luostariin muiden käsivarsien kannattamana. Senvuoksi yllätti hänet pyörtymiskohtaus ja hän putosi päistikkaa maahan.

Piispa, hänen kappalaisensa, pappinsa ja apulaisensa pysähtyivät, epävarmoina, mitä tehdä.

Sisar Theresa ynnä muut nunnat olisivat halunneet kiiruhtaa nostamaan hänet maasta, mutta alapriorittaren käsky kajahti käskevänä ja selvänä.

"Antakaa hänen maata. Jos hän mieluummin jää makaamaan kuolleen seuraan, niin ei siitä ole suurta vahinkoa eläville."

Ja hurskaasti ristien kätensä rinnalleen, luoden huntunsa aukosta vaanivan katseensa oikeaan ja vasempaan, alaprioritar lähti astumaan eteenpäin nunnien etupäässä.

Piispan kulkue oli taaskin johdossa; juhlallinen veisuu alkoi; ja kun piispa kääntyi kypressikäytävään, näki hän Mary Seraphinen rientävän hedelmäpuiden välissä, koettaen huomaamatta päästä taas entiselle paikalleen muiden joukkoon.

Piispa hymyili, muistaen monia keskustelultaan, joita hänellä oli ollut priorittaren kanssa Mary Seraphinesta, ynnä ritarin vihastusta, kun hän pelkäsi heidän tyrkyttävän tätä hölmöä nunnaa hänelle.

Sitten hän huokasi muistaessaan, että luostarin johto nyt oli siirtynyt alapriorittaren pystyviin käsiin, ja että uuden priorittaren valinta näiden tavattomien olosuhteiden vallitessa lankesi hänen osalleen.

Kenties hänen tätä seikkaa koskevat keskustelunsa, ensin priorin, sitten alapriorittaren kanssa, osaksi olivat syynä siihen äärimäiseen uupumukseen, kun hän nyt lopultakin huomasi olevansa yksinään kirjastossaan.

* * * * *

Mutta niiden palkka, "joiden voimana on istua hiljaa", oli jo tullut piispan osalle.

Niin pian kuin hän oli kiinnittänyt katseensa hartauskirjoihin, alkoivat hänen silmäluomensa hiljaa painua. Uni oli jo yllättämäisillään hänet, kun hän päätti antaa palatsin, kaupungin, jopa katedraalinkin mennä menojaan, kunhan hän vain saisi pitää priorittaren. Ja kun hän Moran kanssa nousi ylös kultaisia portaita, oli hänen mielensä päässyt lepoon: hänen uupunut ruumiinsa oli vaipunut uneen.

Muutaman harvan minuutin uni riitti piispalle; ja herätessään hän kuvitteli kuulleensa itsensä sanoneen: "Ei, Hugh. Ei kukaan muu kuin vanha maallikkosisar Mary Antony."

Hän nousi istumaan, ihmetellen mitä tämä lause saattoi tarkoittaa, milloin ja missä se oli mahtanut tulla lausutuksi.

Näin kummeksiessaan hän sattui kohdistamaan katseensa valkeaan kiveen, jonka hän oli heittänyt Severniin ja jonka ritari, syöksymällä kaiteelta jokeen, oli tuonut sen pohjasta. Kivi näytti jollakin tavoin olevan yhteydessä tämän satunnaisen lauseen kanssa, joka oli hänen aivoissaan toistunut.

Piispa nousi, astui työpöytänsä ääreen, otti valkean kiven käteensä ja seisoi liikkumattomana, mietteisiin vaipuneena. Sitten astui hän ulos kentälle ja käveli edestakaisin pihaan johtavan holviportin ja jokea reunustavan rintamuksen väliä.

Niin -- täällä se tapahtui.

Hän oli ratsastanut Shulamiten selässä kaupunkiin sen yläpuolella olevilta kummuilta, mistä hän oli katsellut, kuinka prioritar oli ratsastanut joen rannalla olevalla niityllä.

Hän oli tavannut Hugh d'Argentin itseään odottamassa ja yhdessä he olivat käyskennelleet tällä kentällä vakavaan keskusteluun vaipuneina.

Hugh oli ollut kovin halukas kuulemaan joka yksityiskohdan, mikä oli sattunut piispan käydessä luostarissa, kohtauksen priorittaren kammiossa, kun piispa oli näyttänyt hänelle paavin vast'ikään Roomasta saapuneen lupakirjan. Puhuessaan siitä, millä tavoin asiat lähituntien kuluessa saattaisivat kehittyä, Hugh kysyi, tiesikö Moraa lukuunottamatta luostarissa kukaan hänen olostaan Worcesterissa, siitä, että hänen oli onnistunut tunkeutua pylväskäytävään kryptan kautta, valepuvussa päästä Moran kammioon ja puhua hänen kanssaan.

Piispa oli vastannut, ettei tästä tiennyt kukaan lukuunottamatta vanhaa maallikkosisarta Mary Antonya, joka oli priorittarelle ehdottomasti uskollinen, joka oli viekastunut yhdeksänkymmenen vuoden ajan pettäessään ylempiään, mutta ansaitsi täyttä luottamusta.

"Kuinka tuli hän tietämään asian?" luuli piispa muistavansa ritarin kysyneen. Siihen oli piispa vastannut, että hänellä ei siitä vielä ollut varmaa käsitystä, mutta että hän oli taipuvainen luulemaan, että kun prioritar oli käskenyt eukon poistua, oli tämä pujahtanut johonkin kätköpaikkaan, mistä hän oli nähnyt ja kuullut jotakin mitä kammiossa tapahtui.

Tähän ei ritari maininnut mitään; ja kävellessään nyt edestakaisin kentällä, valkea kivi kädessään, ei piispa saattanut tuntea itseään vallan varmaksi siitä, oliko Hugh täysin käsittänyt hänen sanainsa merkityksen; kuitenkin hän tiesi että lauseet, jotka kulkevat korvain ohi melkein huomaamatta, kun ajatus on muualla, helposti juolahtavat mieleen uudelleen ja paljastuvat täydessä merkityksessään, kun sattuu jotakin, johonka ne luovat valaistusta.

Tämä asianvaihe siis oli saanut piispan kävelemään kentälle, missä hän palautti mieleensä joka askelen siellä tapahtuneessa keskustelussa.

Ennemmin tai myöhemmin Mora kertoisi miehelleen Mary Antonyn ihmeellisen näyn. Jos hänen onnistuu keskeytetyksi tulematta kertoa se loppuun, on kaikki hyvin. Ritari on huomaava, kuinka tärkeätä on pitää salassa, että vanha maallikkosisar -- aivan maallisella tavalla -- oli saanut tietoonsa ritarin luostarissa käynnin. Mutta jos Mora sensijaan alottaisi kertomuksensa huomauttamalla, ettei kukaan luostarissa tiennyt hänen käynnistään, niin ritari epäilemättä heti lausuisi: "Ei, siinä sinä erehdyt! Minä olen kuullut piispalta, että vanha maallikkosisar Mary Antony tiesi sen; hän oli piileksinyt paikassa, mistä hän oli nähnyt ja kuullut paljon siitä, mitä tapahtui; mutta kun hän on hyvin uskollinen ja tavallista viekkaampi, saattaa häneen -- lausui piispa -- täydellisesti luottaa."

Tästä saattoi koitua korjaamatonta vahinkoa, sillä Mora huomaisi heti, että hänet oli petetty, ja hänen omantunnonrauhansa häiriintyisi, ehkäpä kokonaan järkkyisikin.

Yksi seikka oli piispan mielestä selvä.

Hugh'ta täytyi varoittaa. Otaksuttavasti ei vielä ollut mitään vahinkoa tapahtunut. Näky oli Moralle niin pyhä asia, että viikkoja saattoi kulua ennenkuin hän puhuisi siitä miehelleen.

Niin pian kuin mahdollista oli Hugh'ta varoitettava.

XLII luku

VAROITUS.

Virkeänä, päättäväisenä, väsymyksen merkistä kokonaan vapautuneena palasi piispa kirjastoon, laski kiven kirjoituspöydälle ja istuutui kirjoittamaan kirjettä. Hän oli suunnitellut sanansa valmiiksi eikä hän kertaakaan pysähtynyt eikä epäröinyt yhdenkään sanan johdosta.

Viime sanoja kirjoittaessaan hän kohotti vasemman kätensä ja vetäisi hopeakellon nauhaa.

Kun palvelija astui huoneeseen, puhutteli piispa häntä nostamatta katsettaan pöydästä.

"Pyydä veli Philipiä tulemaan tänne viivyttelemättä."

Kun piispa sinetöityään kirjeensä laski kynän kädestään ja kohotti katseensa, seisoi veli Philip hänen edessään.

"Philip", sanoi piispa, "valitse luotettava lähetti hevosmiesten joukosta, joku, jolla on järkeä yhtä paljon kuin lihaksia; anna hänelle hyvä ratsu, varusta hänet kaikella mitä hän suinkin tarvitsee kuuden päivän matkaa varten. Toimita hänet minun luokseni niin pian kuin hän on valmis lähtemään. Hänen on vietävä hyvin tärkeä kirje sir Hugh d'Argentille; ja kun minä tiedän vain ritarin matkatien ja pysähdyspaikat hänen retkellään kohti pohjoista, mutta en hänen lähtöhetkeään, joka on saattanut sattua eiliseksi tai lykkäytyä huomiseksi, täytyy lähetin ratsastaa ensin Warwickiin, ja jos ritari on poistunut sieltä, tulee hänen seurata edellisen jälkiä, kunnes hän tapaa hänet."

"Herra piispa", sanoi veli Philip, "aurinko laskee ja päivänvalo sammuu. Lähetti ei nyt enää voi ehtiä Warwickiin ennenkuin myöhään yöllä. Eikö olisi parempi varustaa kaikki valmiiksi ja antaa hänen lähteä päivän koitteessa. Hän voisi silloin saapua perille aikaisin päivällä ja voisi pian tavata kunnioitettavan ritarin, joka ratsastaessaan rouvansa kanssa kulkee lyhyin päivämatkoin."

"Ei", vastasi piispa, "asia ei salli mitään lykkäystä. Varusta lähetti niin hyvin, että hän selviää kaikista vaaroista. Hänen pitää lähteä puolen tunnin kuluttua."

Veli Philip kumarsi syvään ja poistui.

Piispa kumartui taas pöydän yli ja luki, mitä hän oli kirjoittanut. Alkutervehdyksiä hän vain vilkaisi, mutta tutki huolellisesti seuraavan.

"Tämän kirjeen tuo sinulle, poikani, rientävä ratsaslähetti, koska sen sisältämä huomautus on erinomaisen tähdellinen.

"Älä missään tapauksessa salli Moran saada tietoonsa sitä mitä minä kerroin sinulle neljä päivää takaperin, kun me kävelimme nurmikolla, että nimittäin vanha maallikkosisar Mary Antony tiesi sinun käynnistäsi luostarissa, ja että hän jostakin kätköpaikasta oli nähnyt ja kuullut paljon mitä Moran kammiossa tapahtui. En tiedä, huomasitko tämän seikan, kun minä mainitsin asiasta. Sinä et senjohdosta mitään maininnut. Silloin asia ei paljon merkinnyt, mutta nyt se on saanut erinomaisen merkityksen.

"Kun minä tuona aamuna havaitsin, että vanha maallikkosisar tiesi enemmän kuin kukaan aavistikaan ja oli järkähtämättömän uskollinen priorittarelle, minä ratsastaessani ulos luostarin pihasta sattumalta mainitsin hänelle, että kunnianarvoisa äiti molemmin käsin torjui luotaan onnen, ellei pyhä Neitsyt itse, näyn tai ilmestyksen kautta, sitä hänelle tarjoaisi.

"Tämän johdosta, rakas ritarini, tuo uskollinen vanha sielu käytti järkeään, jota hän oli pyytänyt pyhän Neitsyen terästämään, pani toimeen oman keksimänsä näyn, joka oli niin erinomaisesti keksitty ja niin oivallisesti toimeenpantu, että Mora -- jolla ei ollut aavistustakaan Antony eukon salaisesta tiedosta -- ehdottomasti uskoi sen todeksi. Sinä voit, poikani, tosiaankin kiittää taivasta tuon vanhan eukon järkevyydestä; sillä, kuten sinä joskus epäilemättä saat kuulla Moralta itseltään, antoi se sinulle vaimosi!

"Mutta älköön missään tapauksessa mikään sinun satunnainen sanasi saattako Moraa epäilemään näyn aitoutta. Se riistäisi _hänellä_ hänen sielunrauhansa. Se riistäisi _sinulla_ hänen läsnäolonsa.

"Tällä välin on iäkäs maallikkosisar kuollut eilen, senjälkeen kun hän oli petkuttanut koko luostarin, sulkemalla itsensä priorittaren kammioon ja pysyttelemällä siellä, siitä saakka kuin hän havaitsi sen tyhjäksi nunnien palattua iltamessusta siihen asti kuin minä seuraavana iltana saavuin sinne. Täten esti hän syntymästä mitään Moran pakoa koskevia utelemisia ja vältti mahdollisen pahennuksen. Mutta tämä vuorokauden kestänyt paasto maksoi vanhalle vaimolle hänen henkensä. Uskollinen sielu hän oli, ja hänellä oli terävä järki!

"Tilaisuuden sattuessa minä joskus kerron sinulle Mary Antonyn salajuonen kokonaisuudessaan. Se on kyllä kuulemisen arvoinen.

"Minä uskon, että sinun onnesi on täydellinen; kuinka on vaimosi laita, Hugh?

"Mutta me emme saa panna alttiiksi mitään, emmekä koskaan saa unohtaa, että käsitellessämme Moraa me käsittelemme naisen sydäntä.

"Senvuoksi, poikani, ole varovainen. Suokoon taivas, että tämä kirje viipymättä saapuisi käsiisi, ajoissa estääkseen onnettomuuden."

* * * * *

Kun veli Philip saattoi matkaansa varten täysin varustetun lähetin piispan eteen, oli tämä kirje valmiina, sinetöitynä. Se oli osoitettu sir Hugh d'Argentille, Warwickin linnaan ensi sijassa, mutta ellei se siellä häntä saavuttaisi, kuhunkin seuraavaan pysähdyspaikkaan pohjoiseen vievällä tiellä, viimeksi Norellen linnaan, joka piispan laskujen mukaan saavutettaisiin seitsemäntenä päivänä Warwickista lähdettyä.

Niinpä lähetti hypähti satulaan ja ratsasti suuresta portista ulos. Hänen vyöllään riippuvassa nahkalaukussa oli kirje ja huomattava rahasumma matkansa tarpeita varten; ja hänen hieman yksinkertaisessa mielessään viipyivät piispan antamat ohjeet, jotka eivät suinkaan olleet monimutkaiset, mutta jotka piispa oli esittänyt häneen niin läpitunkevasti katsoen, että tämä kunnon mies tunsi saaneensa ne kuin miekan teräksisestä tutkaimesta.

Hänen piti ratsastaa Warwickiin täyttä menoa, herättää portinvartija ja linnanvouti, saapui hän perille mihinkä aikaan hyvänsä. Jos ritari vielä oli linnassa, piti kirje annettaman hänen käteensä niin pian kuin hän aamulla poistui huoneestaan. Mutta jos hän jo oli lähtenyt Warwickista, piti lähetin, saatuaan ruokaa ja lepoa itselleen ja hevoselleen, ratsastaa seuraavaan pysähdyspaikkaan, ja, jos tarvittiin, yhä seuraavaan, kunnes hän tapaisi sir Hugh'n ja voisi jättää kirjeen hänen omiin käsiinsä, niin huomaamatta kuin mahdollista.

* * * * *

Kun lähetti oli poistunut kirjastosta, astui piispa käytävään, nousi pitosaliin ja katseli, kuinka hän ratsasti pois, seisten ikkuna-aukossa, josta näkyi pihalle ja josta Hugh oli katsellut, kuinka Roger de Berchelai saapui perille, tuoden kirjeen Roomasta.

Ja piispa tunsi sydämessään suurta helpotusta, kun hän kuuli nopeimman hevosensa kavionkapseen kajahtavan kivitystä vasten ja kuolevan etäisyyteen.

Vakava vaara välttyisi, jos ritari tulisi aikanaan varoitetuksi.

Piispa rukoili, että tämä kirje saapuisi Hugh'n käsiin, ennenkuin Mora saisi aihetta kertoa hänelle Mary Antonyn näystä.

Hän soimasi itseään katkerasti siitä, ettei hän aikaisemmin ollut muistanut kentällä tapahtunutta keskustelua. Kuinka helppo hänen olisi ollut, senjälkeen kuin hän ruusutarhassa oli kuullut Moran tarinan, vihjata Hugh'lle varoituksen sana ennenkuin hän poistui Warwickista.

Heti auringonlaskun jälkeen saapui palatsiin muuan piispan miehistä, joka oli jäänyt jälelle Warwickiin, ja toi sen uutisen, että ritari, hänen puolisonsa ja koko heidän seurueensa oli ratsastanut pois Warwickista edellisenä päivänä iltapäivällä.

Piispa pahoitteli tämän välttämättä aiheuttamaa viivytystä, mutta iloitsi samalla kotimatkan pikaisesta alkamisesta, hän kun oli salassa peljännyt, että Hugh'lle kenties tuottaisi vaikeutta saada morsiamensa jatkamaan matkaa kanssansa.

Kuitenkin kaikitenkin olivat he vain kaksi päivämatkaa lähetistä edellä, ja kiiruusti ratsastamalla saattoi tämä tavata heidät seuraavana päivänä. Mukavassa takasatulassakin istuen oli mistress Deborah osoittautuva kykenemättömäksi liika kiireiseen matkantekoon.

* * * * *

Mutta seuraavana päivänä veli Philip saapui piispan luo kiirehtien kovin levottoman näköisenä.

Lähetti oli palannut, kipein jaloin ja lopen uupuneena, runneltuna ja haavoittuneena, tuskin riepuakaan yllään.

Metsässä, enää kymmenen peninkulman päässä Warwickista oli rosvojoukko pimeyttä hyväkseen käyttäen karannut hänen kimppuunsa, riistänyt häneltä hevosensa ja kaiken hänen omaisuutensa ja jättänyt hänet kuolleeksi luultuna tienojaan. Mutta mies oli vain ällistynyt ja ruhjoutunut, ja kun hänelle selvisi asemansa, katsoi hän parhaaksi palata takaisin Worcesteriin ja siellä kertoa tapaturmansa.

Piispa kuunteli vaieten tätä tarinaa.

Kun se oli päättynyt lausui hän hiljaa: "Hyvä veli Philip, sinun älysi osasi oikeaan, minun väärään. Jos minä olisin antautunut sinun opastettavaksesi, en minä olisi menettänyt hyvää hevosta enkä -- ja sillä seikalla on näissä oloissa suurempi merkitys -- kaksikymmentä neljä tuntia kallista aikaa."

Veli Philip teki syvän kumarruksen ja näytti syvästi häpeävän omaa suurempaa älykkäisyyttään ja onnettomana toivovan, että kunnianarvoisa isä olisi ollut oikeassa ja hän väärässä.

"Kuitenkin", jatkoi piispa hetken mietittyään, "täytyy minun nyt jättää sikseen typeryyteni tutkistelu, kunnes olemme ryhtyneet kiireellisiin toimenpiteisiin korjataksemme tapaturman."

"Tällä kertaa, kunnon Philip, saat sinä viedä minun kirjeeni perille. Ota seuralaisiksesi kaksi miestämme ja enemmänkin, jos katsot sen tarpeelliseksi. Ratsasta täältä suoraan Norellen linnaan, jalon kreivittären linnaan, joka äskettäin vihittiin sir Hugh'n kanssa. Minä annan sinulle matkasuunnitelman.

"Jos sir Hugh on morsiamineen saapunut perille, kun sinä tulet linnaan, koeta saada aikaan keskustelu ritarin kanssa kahden ja pistä kirje hänen omiin käsiinsä. Mutta jos he vielä ovat matkalla, niin ratsasta heitä vastaan, pitkin tietä, jonka sinulle ilmoitan. Pidä vain huoli siitä, etteivät muut kuin ritari tai hänen palvelijansa Martin Goodfellow huomaa asiaasi.

"Kun olet jättänyt kirjeen ja saanut siihen vastauksen tulee sinun palata luokseni niin kiiruusti kuin mahdollista, kuitenkaan uuvuttamatta miehiä ja ratsuja. Kuinka pian voit lähteä liikkeelle?"

"Tunnin kuluttua, jalo herra", vastasi veli Philip iloisena, sillä tämä kutsu välittömään palvelukseen paransi hänet häpeästään; "kolmen miehen seuraamana, jotenka voimme ratsastaa yhtä hyvin päivin kuin öin."

"Hyvä", sanoi piispa, ja kun maallikkoveli syvään kumartaen oli kiiruhtanut huoneesta, tarttui Worcesterin Symon kirjoitusvehkeisiin ja laati uudelleen ritarille aiotun varoituksensa; hän kirjoitti sen lyhemmin kuin taannoin, mutta korosti painokkaasti, kuinka välttämätöntä oli salata Mary Antonyn tieto hänen käynnistään luostarissa, jotta ei Mora rupeisi epäilemään sen näyn aitoutta, joka oli saanut hänet tekemään suuren päätöksensä ja joka itse asiassa kokonaisuudessaan oli Mary Antonyn rakastavan sydämen ja nokkelan älyn toimeenpanoa.

* * * * *