Part 22

"Hän oli tyttökauteni ihanne. Yhteen aikaan minä ajattelin häntä päivällä ja uneksin hänestä yöllä. Ainoatakaan hänen sanaansa minä en ole koskaan unohtanut. Monet hänen lauselmistaan ja elämänohjeistaan ovat vaikuttaneet ja vieläkin syvästi vaikuttavat koko minun elämääni. Itse asiassa Hugh, minä rakastin isä Gervaisea, en niin kuin nainen rakastaa miestä -- ah, en suinkaan! Vaan pikemmin kuin nunna rakastaa Herraansa."

"Ymmärrän", vastasi ritari. "Mutta silloin sinä et ollut nunna, Mora."

"En, minä en silloin ollut nunna. Mutta minä olen ollut nunna senjälkeen, ja siksi minä tällä tavoin voin parhaiten kuvailla rakkauteni kuningattaren rippi-isää kohtaan."

"Paljon senjälkeen", sanoi ritari, "tulit sinä minun kihlatukseni."

"Niin, Hugh."

"Kuinka saatoit rakastaa minua, Mora?" Maalaispöydän kummallakin puolen istuen katsoivat he suoraan toistansa silmiin. Murhenäytelmä hiipi jo ruusutarhan ympärillä, lähestyi heitä ja he tunsivat sen. Sen kolkko varjo lankesi jo heidän ja päivänpaisteen väliin.

Silloin ritari hymyili; ja tämän hymyn mukana väistyi muistojen vuoksi taapäin, väistyivät muistot kaikesta, mitä heidän nuori lempensä oli ollut, suloisesta lupauksesta, jonka se oli pitänyt.

Ja Morakin hymyili silmät Hughin silmissä kiinni.

Sisäänkäytävän keltaiset ruusut nuokkuivat päivänpaisteessa, missä hiljainen henkäys niitä liikahutti.

"Rakas ritarini", sanoi hän lempeästi, ja harras hellyys kuului hänen äänestään. "Luulen, että rakastin sinua, kuten tyttö rakastaa miestä, joka on voittanut hänen sydämensä."

"Mora", sanoi Hugh. "Minulla on sinulle jotain kerrottavaa."

"Minä kuuntelen", vastasi Mora. "Vaimoni -- niin kokonainen, niin täydellinen on rakkauteni sinua kohtaan, etten minä tietoisesti tahdo riistää sinulta mitään. Niin syvä on rakkauteni, että minä mieluummin soisin sinun tietävän ja antavan anteeksi jonkun minun rikkomukseni tai syntini kuin että sinä ajattelet minut hituistakaan paremmaksi kuin mitä minä olen."

Hän vaikeni.

Hänen silmänsä olivat hellät ja surkuttelevat. Usein oli Mora kärsivällisin sydämin kuunnellut polvistuneiden nunnien ikävystyttäviä, sairaloisia, itsekeskeisiä tunnustuksia, samalla kun nämä arin silmin odottivat merkkiä, saadakseen tarttua hänen viittansa liepeeseen ja painaa se huulilleen, osoitukseksi, että he olivat saaneet anteeksi.

Mutta hänellä ei ollut mitään kokemusta miesten synneistä. Mitä oli "loistavalla ritarilla" sydämellään, sellaista joka nyt piti hänelle kerrottaman, tässä päivänpaisteisessa lehtimajassa, heidän hääpäivänsä aamuna?

Moran sydän sykki tuskallisesti. Ah, se oli vielä nunnan sydän. Se ei tahtonut olla käskynalaisena. Pitikö hänen nyt kuulla synkkää turmelusta ja häpeää, jota hän ei edes kokonaan tajuaisi?

Oi luostarin rauhaa! Oi hänen hiljaisen kammionsa suojaavaa puhtautta!

Mutta Hugh'n silmät, jotka yhä olivat tähdätyt häneen, olivat kirkkaat ja pelottomat.

"Minä kuuntelen", sanoi Mora.

"Vähän aikaa sitten sain minä kuulla ihmeellisen kertomuksen erään miehen suuresta rakkaudesta sinua kohtaan -- miehen, joka jalompana kuin minä hillitsi kaikki itsekkäät pyyteensä; rakkaudesta, joka oli suurempi kuin minun, koska se kaikessa asetti sinun onnesi etusijaan. Kuullessani tämän kertomuksen minä petin sekä itseni että sinut, sillä minä sanoin: 'Minä rukoilen Luojaa, ettei Mora, jos hän tulee vaimokseni, koskaan saisi tietää, että hän kerran voitti minua niin paljon paremman miehen rakkauden! Mutta kun minä otin kätesi omaani ja kun piispa, laskien omansa kummallekin puolelle, antoi sinut vaimokseni, tunsin, etten saisi mitään rauhaa, jos minä arkailisin uskoa sinulle tätä tietoa senvuoksi, että mies, joka sinua rakasti, oli parempi kuin hän, joka Luojan ja pyhän Neitsyen armosta on voittanut sinut."

Ritarin näin puhuessa sai ihmetys häneen kiinnitetyt harmaat silmät laajenemaan; lempeä sääli loisti niistä, mutta silmäkulmissa oli pieni ryppy, jonka piispa heti olisi havainnut lähenevän hilpeyden oireeksi.

Tällainenko oli siis esimerkki, jonka hän sai miesten tuntemattomista synneistä? Se totisesti ei herättänyt vähintäkään pahennusta edes nunnan sydämessä. Mutta mikä kumma kertomus olikaan päässyt tämän rakkaan ja uskollisen ritarin kuuluviin? Mora kumartui vähän lähemmäksi Hugh'ta ja puhui äänellä, joka oli kuin soittoa hänen sydämelleen.

"Rakas ritarini", sanoi hän. "Mikään kertomus jonkun miehen rakkaudesta minua kohtaan ei saata olla tosi. Kuitenkin minä olen iloinen siitä, että sinä luullen sen todeksi ja huolimatta siitä, mitä sinä senjohdosta ensin tunsit, nyt aivan peittelemättä kerrot minulle asian, joten torjut luotasi kaiken väärän ja samalla annat minulle tilaisuuden sanoa sinulle, ettei kukaan jalompi kuin tämä uskollinen ritarini ole saattanut rakastaa minua, sillä lukuunottamatta muutamia hovipoikia, jotka enimmäkseen olivat houkkia, ja Carnforthin Humphrya, josta kernaasti puhun mahdollisimman vähän, ei kukaan muu mies ole minua rakastanut."

Ystävällisemmin kuin koskaan ennen katseli Mora häntä ja nojautui pöydän yli häntä vastaan.

Ojentamalla käsivartensa olisi Hugh voinut ottaa hänen armaat kasvonsa käsiensä väliin.

Moran silmät olivat hilpeät. Hänen huulensa hymyilivät.

Suuresti oli ritari kiusauksessa myöntämään että paitsi häntä itseään ja Carnforthin Humphrya, josta oli paras puhua mahdollisimman vähän, sekä hovin houkkioita kukaan muu ei ollut häntä rakastanut. Mutta hän tunsi sydämessään, että heidän välillään aina tulisi olemaan se tosiseikka, että isä Gervaise oli rakastanut häntä ja jalosti luopunut tämän rakkauden pyyteestä. Hänen tarkoituksensa ei suinkaan ollut pettää piispaa; mutta Moran oma selitys, joka selvästi osoitti, miten vaikea hänen olisi aavistaa, että piispa oli sama henkilö kuin hänen oletettu serkkunsa, oli ritarin mielestä omansa poistamaan salaamisen ainoan syyn. Mieluummin pani hän nyt alttiiksi kaiken kuin saattoi vaaraan tulevaisuuden rauhan.

Tahdonponnistus teki hänen äänensä melkein ankaraksi, kun hän sanoi: "Tämä kertomus oli tosi."

Mora väistyi taapäin, katseli häneen vakavin silmin ja yhteenliitetyin käsin.

"Kerro se minulle", sanoi hän, "että saan arvostella sen totuutta."

"Monta vuotta sitten, Mora, kun sinä olit kuningattaren nuori hovinainen, rakasti sinua syvästi mies, joka tiesi, ettei hän koskaan voisi pyytää sinua omakseen. Näin ollen ja kun hänen luonteensa oli niin jalo ja hänen rakkautensa niin epäitsekäs, ettei hän saattanut suoda itselleen iloa nähdä sinua eikä nauttia ystävyydestäsi, jottei hänen voimakas rakkautensa ilmaisemattomanakin yllyttäisi sinun sydäntäsi vastatunteeseen, joka estäisi sinua vapaasti antautumasta, kun joku mies, joka saattaisi tarjota kaiken, koettaisi voittaa sinut, -- senvuoksi, Mora, hän jätti hovin, jätti koko maan. Hän lähti vieraille maille. Hän ei ajatellut itseään. Hän tahtoi sinun saavan sen täyden onnen, jonka vain aviorakkaus antaa. Hän pelkäsi olevansa sen esteenä. Ja siksi hän poistui."

Yhä ilmaisivat Moran kasvot epäuskoista ihmetystä.

"Hänen nimensä?" kysyi hän ja odotti vastausta avoimin huulin ja tuijottavin silmin.

"Isä Gervaise", vastasi ritari.

Hän näki Moran kalpenevan, kunnes tuskin värin häivääkään oli jälellä.

Muutamaan minuuttiin hän ei puhunut sanaakaan; molemmat istuivat äänettöminä; Hugh havaitsi, kuinka peloittavan paljon hän pani alttiiksi ja oli taipuvainen katumaan liiallista rehellisyyttään.

"Entä kuka kertoi sinulle tämän", kysyi Mora vihdoin, "tämän tarinan isä Gervaisen rakkaudesta nuorta tyttöä kohtaan, jolla oli tuskin puolet hänen iästään?"

"Piispa Symon kertoi sen minulle kolme yötä sitten."

"Kuinka oli piispa voinut saada tietoonsa niin erikoisen ja salaisen asian? Ja kuinka tuli hän kertoneeksi sen sinulle?"

"Hän oli kuullut sen isä Gervaiselta itseltään. Hän kertoi sen minulle senvuoksi, että hän muistaessaan tämän muinaisen uhrauksen sinun naisellisuutesi ja äitiytesi täyttymyksen hyväksi aina oli ollut taipuvainen surkuttelemaan sitä, että sinä olit valinnut osaksesi luostarielämän ja siitä johtuvan naimattomuuden; ja tämä saattoi hänet ensi hetkestä saakka auttamaan minun asiaani. Ehkäpä piispa, vihkiessään meidät tänään, tunsi, että hän vihdoinkin kruunaisi sen jalon itseuhrauksen, jonka isä Gervaise niin kauan sitten oli tehnyt."

Sydämessään kasvava pelko näki Hugh Moran kasvojen lisääntyvän kalpeuden, hänen huultensa ankaran viivan, jotka vielä äsken olivat olleet niin armaasti raollaan.

"Ah!" huudahti Hugh, "minun ei olisi pitänyt kertoa sinulle tätä! Kömpelö haluni olla salaamatta sinulta mitään on tärvellyt hetken, joka muuten olisi ollut niin täydellinen!"

"Sinä teit oikein, kertoessasi minulle tämän, rakas ritarini", sanoi Mora, ja hellyyden väre häivähti hänen ankarilla kasvoillaan, hiljaisena kuin henkäys, joka liikahuttaa viljavainiota. "Eikä mikään tässä maailmassa ole niin täydellinen kuin totuus. Jos totuus avaisi kuilun, jonka kautta minä syöksisin helvettiin, tahtoisin kuitenkin ennemmin omistaa sen kuin koettaa päästä paratiisiin valheen arvotonta keinoa käyttämällä!"

Ja hänen lausuessaan nämä sanat oli hänen äänessään kaiku, jolla hän oli tottunut järkyttämään heikommat nunnistaan, kun nämä olivat tehneet jotakin väärää.

"Rakas ritarini, ellei piispa olisi ennättänyt ennen minua nimittäessään ratsunsa olisin minä tosiaankin löytänyt oivan uuden nimen sille! Mutta nyt minä pyydän sinua ystävyytesi takia jättämään minut hetkeksi yksin sortuneen kuvani kanssa, jotta saan koota sen sirpaleet ja saattaa ne kunnialla hautaan."

Ja samalla hänen tarmonsa petti. Hän laski yhteenliitetyt kätensä pöydälle ja nojasi niihin päänsä.

Epätoivo valtasi ritarin, kun hän seisoi siinä avuttomana, katsellen tätä ylvästä kumartunutta päätä.

Hän ikävöi laskea kätensä näille armaille kultaisille hiuksille.

Mutta Moran hartioita puistatti ankara kyyneleetön nyyhky, ja ritari pakeni pois ruusumajasta.

* * * * *

Astuessaan nurmikon yli, jota myöten piispa oli edellisenä iltana kävellyt, Hugh kirosi äkkipikaista kieltään, mutta kuitenkin oli hän sydämessään tietoinen siitä, ettei hän olisi voinut toimia toisin. Sanat, jotka Mora oli lausunut totuudesta, tuottivat hänelle kuitenkin helpoitusta. Niin oli hän aina itsekin tuntenut. Mutta kävisikö nyt ilmi, että hänen rehellisyytensä oli häneltä tärvellyt onnen mahdollisuudet, ja Moralta myös?

Uuden nimen?... Mikä se mahtoi olla?... Mikä ihmeessä olikaan piispan ratsun nimi?... Sheba? Ei, sehän oli hänen aasinsa! Salomon? Ei, se oli hänen tammansa! Mutta kuinka voi tamma saada nimen Salomon?

Hänen järkkyneessä mielentilassaan häntä järjettömästi vaivasi, että tamma oli saanut nimensä kuninkaan mukaan, jolla oli seitsemän sataa vaimoa. Sitten muisti hän, että se oli "musta, mutta pulska", ja hänen mieleensä juolahti oikea nimi, Shulamite. Niinhän se oli -- ei Salomon, vaan Shulamite. Olihan hän lukenut tuon nimettömän Itämaan paimenen lemmenrunon rabbin kanssa vuorilinnoituksessa. Rabbi huomautti, että tuo sana tässä merkityksessä käytettynä tarkoitti "päivänpaahtamaa". Suloinen Shulamite neito, joka oli paimentanut vohliansa ja hoitanut viinitarhojansa Idän auringolle alttiina, oli polttanut otsansa ruskeaksi ja hänen rinnallaan olivat kuningas Salomonin tuoksuavaan haaremiin suljetut Jerusalemin tyttäret kalpeita kuin lakastuvat liljat. Muistaessaan mustan tamman kiiltävän pinnan ihmetteli Hugh, siitä hetkisen huvitettuna, luuliko piispa "Korkean Veisun" neidon olleen etiopialaisen.

Silloin muisti hän etsimänsä nimen -- "Ikonoklastes". Niin tosiaan -- ratsun nimi oli Ikonoklastes. Mutta miksi oli piispa antanut sellaisen nimen valkealle ratsulleen?

Umpimähkään astuessaan nurmikolla polkaisi ritari äkkiä kukkalavaa. Samalla oli hän kuulevinaan piispan lempeän äänen lausuvan: "Minä annoin sille nimen Ikonoklastes, koska se polki tärviölle muutamia kukkalavoja, joihin minä olin pannut paljon aikaa ja huolta ja jotka olivat minulle ylen rakkaat."

Ah!... Niinpä niin! Kauniin kukoistuksen, lupaavain taimien, rakastettavan hoidetun tarhan hävittäjä... Siltäkö hän näytti Moran silmissä? Puhtaassa luostarikammiossaan Mora olisi voinut pysyä uskollisena tyttöaikansa hellimälle ihanteelle; ja nyt kun hän tiesi, että rakkaus oli sen häneltä riistänyt, olisi hän voinut siitä hengessään ehjästi nauttia. Aikanaan olisi hän kai myös havainnut, että piispa ja isä Gervaise olivat sama henkilö, ja monivuotinen pilvetön ystävyys olisi ollut heidän erilleen joutuneiden sydäntensä viihdykkeenä, ellei hän -- kukkalavojen tärvelijä -- olisi kömpelösti puuttunut asiaan.

Ja kuitenkin -- Mora oli ollut hänen kihlattunsa, Moran rakkaus oli ollut hänen, paljon senjälkeen kuin isä Gervaise oli jättänyt maan.

Kuinka saattoi hän uudelleen voittaa Moran itselleen samanlaisena kuin tämä oli kahdeksan vuotta sitten, kun he linnanmuurilla erosivat?

Kuinka saattaisi hän vapauttaa itsensä ja hänet näistä käsin tuntumattomista, kirkollisista kahleista?

Hänen mieleensä muistui, kuinka tukalaa hänen oli ollut kävellä valkoisten sisarten pukuun verhottuna, jolloin laahaavat liepeet ehkäisivät hänen askeleitaan. Hänen mieleensä muistui, mitä helpotusta hän oli tuntenut niistä päästessään ja saadessaan esteettä astua.

Miksei nytkin astua tielle, joka nopeasti veisi hänet valtaansa?

Mutta samalla rakkaus, joka ei etsi omaansa, tämä outo uusi taju, joka äskettäin oli hänessä virinnyt, tyynnytti rauhallansa hänen värähtävän sydämensä. Edellisenä päivänä kryptassa viettämäänsä hetkeen saakka oli hän rakastanut Moraa oman onnensa, tavoitellut häntä oman ilonsa takia. Mutta nyt hän tiesi, ettei hän voinut ottaa itselleen mitään onnea Moran kärsimysten hinnalla.

"Minun pitää opettaa häntä olemaan napisematta", huusi valtiasvaisto, joka piili hänen olennossaan.

"Minä en saa antaa hänelle mitään syytä vavista", vastasi se uusi uskollinen hellyys, joka nyt vallitsi hänen joka ajatustaan Morasta.

Palatessaan nyt takaisin ruusumajaan, Hugh tapasi Moran istumassa, kyynärpäät pöytään nojaten, leuka käsien varassa.

Hän oli itkenyt, mutta hänen tervehdyshymyllään oli sävy, jota Hugh tuskin oli osannut odottaa.

Hugh kävi suoraan asiaan. Se näyttikin olevan ainoa keino päästä näistä kietovista pulmista.

"Mora, sydämeeni koskee se, että koettaessani olla rehellinen sinua kohtaan, minä tietämättäni olen polkenut kukkalavojasi, joissa sinä kauan olet hoitanut muistojesi kauniita yrttejä ja myöskin minä pelkään, että tieto tästä jalommasta rakkaudesta tekee sinulle vaikeaksi ajatella elämääsi liittyneenä lempeen, joka näyttää sinusta vähemmän pystyvän itseuhraukseen".

Mora tuijotti häneen tavalla, joka ilmaisi pelkästään hämmästystä.

"Rakas ritarini", lausui hän, "totta on, että minä huomaan olleeni harhaluulojen vallassa, mutta en suinkaan mitä sinuun tulee. Et sinä polkenut mitään kukkalavojani. Turmeltunut on vain jumaloitu kuva, jota minä syvimmässä kunnioituksessa rakastin kuten nunna saattaa rakastaa suojelusenkeliään. Tieto, että hän rakasti minua niinkuin mies rakastaa naista ja että hän pakeni tätä rakkautta, jottei tuottaisi onnettomuutta itselleen ja minulle, muuttaa muuksi tämän vuosikausia pyhänä pitämäni muiston. Tänä aamuna kolme nimeä tulkitsi minulle sitä, mikä on korkeinta, jalointa, parasta: Isä Gervaise, piispa Symon ja Hugh d'Argent. Nyt on jälellä vain piispa ja sinä. Älä jätä minua, Hugh, silloin minä todellakin joudun hyljätyksi".

Ritari naurahti hilpeästi. Hänen sydämensä helpotuksen piti päästä purkautumaan. "Jos minä jättäisin sinut, Mora, niin sittenhän olisi vain piispa jälellä."

"Sitten olisi vain piispa jälellä."

"Minäpä en jätä sinua, armaani. Ja minä pelkään esittäneeni kömpelösti isä Gervaisea koskevan asian. Sellaisena kuin piispa sen minulle kertoi, ei siinä ollut mitään, joka ei olisi ollut jaloa. Minun mielestäni olisi pitänyt naisen sydämessä tuntua suloiselta olla niin rakastettu."

"Vaikene", vastasi Mora, "sinä et tunne nunnan sydäntä."

Hugh ei enempää pohtinut tätä. Hänelle riitti tietää, että turmeltunut kuva, jonka Mora oli kantanut hautaan, ei ollut heidän yhteisen rakkautensa ihanne tai tulevan yhteisen onnensa toivo.

"Aika rientää, rakkaani", lausui Hugh. "Saanko puhua sinulle ensi suunnitelmistani?"

"Minä kuuntelen", vastasi Mora.

Hugh seisoi ovella, keskellä keltaisia ruusuja, nojaten pihtipieleen, käsivarret ristissä rinnalla, toinen jalka levossa.

Yhtäkkiä muisti Mora kohtauksen kammiossaan, jolloin Hugh oli seissyt tässä asennossa, vielä naiseksi verhottuna, ja hän itse oli sanonut: "Tiedän, että te olette mies", ja sydämessään lisännyt: "Ja varmaankin pontevampi mies kuin Mary Seraphinen serkku Wilfred!"

"Lähdemme ratsain liikkeelle tänään", sanoi ritari, "jos sinä tunnet jaksavasi istua muutamia tunteja satulassa, päästäksemme seuraavaan pysähdyspaikkaamme. Se on muuan majatalo keskellä metsää: kovin vaatimaton paikka, pelkään; mutta siellä on yksi hyvä huone, jonne voit asettua mukavasta mistress Deborah'n kanssa. Minä makaan ulkosalla heinissä miesteni kera. Vahtia on pidettävä koko yö. Me kuljemme villien seutujen kautta määräpaikkaan päästäksemme."

Hugh vaikeni. Hän ei voinut jatkaa tässä kuivassa asiallisessa äänilajissa. Hänen ryhtyessään uudelleen puhumaan oli hänen äänensä matala ja hyvin hellä.

"Mora, minä vien sinut ensin omaan kotiisi, sinne, missä me monta vuotta sitten rakastimme toisiamme ja erosimme. Kaikki on siellä ennallaan. Väkesi, joka sinua rakasti ja välillä oli poissa, on tuotettu takaisin. Seitsemän päivämatkan kuluttua olemme siellä. Minä olen lähettänyt miehiä edellemme pitämään huolta majapaikastamme kutakin yötä varten ja kaikesta muusta. Päästyämme sinun linnaasi, Mora, olemme noin kolmen tunnin ratsastuksen päässä minun linnastani, jonne minä toivon saavani kulettaa sinut. Siihen saakka, vaimoni, kuin me sinne tulemme, olkaamme keskenämme kuin kihlatut, vaikkakin meidät on tänä aamuna juhlallisesti vihitty. Kotiin päästyämme on oleva sinun oman valintasi varassa tulla minun omakseni milloin ja miten tahdot. Tähän saakka ottamamme askel -- poistumisesi luostarista ja tulosi minun luokseni -- on välttämättä ollut tehtävä ripeästi, jos mieli sen ollenkaan onnistua. Mutta kun se nyt on suoritettu, ei enää ole mitään syytä kiiruhtaa. Kiihkoisen haluni siivet leikattakoon, niin että se jaksaa noudattaa sinun taipumustasi!"

Hugh vaikeni, katsellen Moraa halajavin hymyin. Tämä ei vastannut, jonka vuoksi ritari jatkoi taas:

"Minä olen suunnitellut, että mistress Deborah matkatavarani ja luotettavan saattueen kera kulkee suorinta ja parasta tietä seuraavaan yöpaikkaan. Siten sinä ja minä olemme vapaat ratsastamaan minne meitä haluttaa, saamme käydä katsomassa vanhoja paikkoja, joita meitä huvittaa nähdä uudelleen. Tänään voimme ratsastaa Kenilworthin kautta ja siten tulla ensimäiseen majapaikkaamme pohjanpuolella. Martin ottaa mistress Deborah'n takasatulaan ratsunsa selkään. Jos hän kyllästyy matkustamaan sillä tavoin, voi hän saada sijaa matkatavaravankkureissa. Mutta minulle on kerrottu, että hän hyvinkin pystyy matkustamaan ratsain. Me lähetämme heidät edellemme, silloin on tullessamme kaikki sinua varten valmiina. Jos nykyistä säätä kestää, on meillä joka päivä nautittavana kokonainen maailma päivänpaistetta ja kauneutta; ja joka päivä vie meidät, vaimoni, päivämatkan verran kotiamme lähemmäs. Onko tämä sinulle mieleen? Olenko minä ottanut kaiken huomioon?" Mora nousi ja astui ritarin viereen ruusutarhan ovelle.

Ylhäältä putosi kultainen ruusu hänen hiuksiinsa.

Hänen silmänsä olivat kyynelten kostuttamat.

"Niin täydellisesti olet sinä kaiken ajatellut ja suunnitellut, rakas uskollinen ritarini, että minusta tuntuu kuin olisi pyhä Neitsyt sinua opastanut. Kun me nyt ratsastamme ulos päivänpaisteeseen, on minun uudelleen tottuminen suureen maailmaan, ja sinähän olet kärsivällinen ja kenties opetat minulle asiat, jotka minä olen unohtanut."

Mora epäröi; ojensi kätensä puoleksi ritaria vastaan, mutta kun tämä ei eleeseen vastannut, risti hän ne rinnalleen.

"Hugh, kovalta tuntuu, että _minun_ pitää leikata sinun loistavat siipesi; mutta -- Hugh! Luuletko että nunnan sydän koskaan voi tulla samanlaiseksi kuin muiden naisten?"

"Taivas varjelkoon!" vastasi ritari kiihkeästi, ajatellen Eleanoria ja Alfridaa.

Ja kun he poistuivat ruusumajasta ja yhdessä kävelivät nurmikon poikki, hymyili Mora, sillä hän muisti, mitenkä piispa tänä aamuna oli vastannut samaan kysymykseen aivan samoin sanoin.

Mitä isä Gervaise olisikin sanonut, piispa ja ritari olivat yhtä mieltä!

Ja kuitenkin Mora olisi halunnut, että hänen rakas ja uskollinen ritarinsa olisi tarttunut hänen ojennettuihin käsiinsä.

Hän olisi halunnut tuntea ritarin voimakkaan otteen.

Ehkäpä pyhä Neitsyt, joka tuntee naisen sydämen, tässäkin ohjasi ritaria.

XLI luku

PIISPA MUISTELEE MENNEITÄ.

Symon, Worcesterin piispa, istui viileässä kirjastossaan.

Hän oli uupunut tavalla, jota hän ei ollut koskaan ennen tuntenut, eikä hän ollut voinut kuvitella, että mies saattaa olla henkisesti ja ruumiillisesti niin uupunut ja kuitenkin edelleenkin hengittää ja ajatella.

Muutamissa ihmisissä äärimäinen väsymys aiheuttaa ruumiillista levottomuutta. Toisin oli piispan laita. Kuta väsyneempi hän oli, sitä liikkumattomampana hän istui paikallaan; jalat hänellä oli ristissä, kyynärpäät tuolin nojapuissa, molempien käsien sormet keveästi toisiaan vasten painettuina, pää nojaten tuolin korkeata selustaa vastaan, katse kohdistettuna yli joen avautuvaan näköalaan.

Katsellessaan mitään näkemättömin silmin niittylakeutta, etäistä metsänreunaa ja Malvernin kukkuloiden pehmeätä ääriviivaa, hän ajatteli, kuinka mieluista olisi, jos ei tarvitsisi koskaan enää poistua tästä rauhallisesta huoneesta, ei koskaan enää nousta tuolistaan, ei koskaan enää hymyillä, kun sydän oli sairas, eikä kumartaa, kun mieli oli synkkä!

Henkilöt, jotka parhaiten tunsivat piispan, puhelivat usein keskenään hänen ihmeteltävästä elinvoimastaan ja tarmostaan ja heidän mielilauseensa hänestä oli, ettei hän ollut koskaan väsynyt. He olisivat osuneet oikeampaan, jos olisivat sanoneet, etteivät he koskaan olleet nähneet häntä väsyneenä.

Piispalla oli kauan ollut elämänohjeena, ettei ruumiin eikä sielun väsymystä koskaan pitänyt näyttää muille. Kuta väsyneempi hän oli, sitä valmiimpi oli hän hymyilemään, sitä keveämmät hänen liikkeensä, sitä alttiimpi oli hän kallistamaan korvansa anojille, jotka vetosivat hänen myötätuntoonsa tai harrastukseensa.

Seurassa hän ei koskaan huokaissut, kuten isä Pietari teki, kun hän nautittuaan ylen runsaasti lohta, paistettua metsänriistaa ja rusinapiirakkaa oli vatsanväänteitten takia taipuvainen alakuloisuuteen.

Hän ei koskaan haukotellut kirkonkokouksessa, yhtä vähän säädyllisesti peittämällä suunsa kädellään kuten laiha espanjalainen kardinaali teki, kuin häpeämättömästi avoimin suin, kuten teki Eveshamin pyöreä ja punakka apotti, paljastaen vastassaan istuville hämmästyneille veljille ontelomaisen nielunsa, punaisen ja vahvan kielensä ja terveen hammasrivinsä.

Sitäpaitsi piispa olisi yhtä hyvin saattanut tuoda ruttosairaan vaatteen taloon, jossa oli terveitä lapsia, kuin astua johonkin seuraan väsynein ilmein ja ikävystyneellä tavalla.

"Hän ei ole koskaan uupunut", sanoivat senvuoksi hänen ystävänsä.

"Hän ei tiedä, mitä väsymys onkaan", myönsivät hänen tuttavansa.

"Ei sellaista työtä voida lukea ansioksi, joka ei tekijälleen ole miksikään taakaksi, vaan pikemminkin huviksi", lausuivat hänen kykyjensä kadehtija!

"Häntä riivaa tarmon paholainen", pilkkasivat hänen vihamiehensä. "Jos tämä paholainen ajettaisiin hänestä ulos, raukenisi hän samassa."

"Hän on täynnä pyhää henkeä", selittivät hänen ihailijansa, "ja siitä saa hän sellaisen voiman, että hän voi tehdä työtä lakkaamatta, tietämättä mitään ihmisten tavallisesta heikkoudesta".

Eikä kenkään tiennyt, että piispa Symonin uskontoon kuului salata väsymyksensä muilta.

Kerran kuitenkin, kun hän oli istunut puhelemassa priorittaren kammiossa, oli tämä äkkiä noussut sanoen: "Te olette väsynyt, isä. Jääkää tänne hiljaa istumaan; minä kirjoitan sill'aikaa messukirjaani."