Valkoiset sisaret: Tarina kahdenneltatoista vuosisadalta

Part 21

Chapter 213,057 wordsPublic domain

"Luuletteko, kunnianarvoisa isä", lausui vanhuksen intohimoinen, värisevä ääni, "että vanha Antony joskus pääsee helvetistä tunnin ajaksi istumaan jalokivi-istuimelle ja katsomaan, kuinka kunnianarvoisa äiti nousee ylös kultaisia portaita, tuo loistava ritari toisella ja jalo herra piispa toisella puolellaan?"

"Sisar Mary Antony", vastasi piispa selvällä, juhlallisella äänellä, "helvetissä ei ole niin uskollisen ja rakastavan sydämen paikka ollenkaan. Sinä saat astua suoraan jalokivi-istuimellesi; ja koska Jumalan luona yksi päivä on kuin tuhannen vuotta ja tuhannen vuotta kuin yksi päivä, ovat silmäsi tuskin ehtineet tottua tähän suureen loistoon, ennenkuin saat nähdä kunnianarvoisan äidin tulevan, näiden kahden välissä kävellen, jotka ovat uskollisesti häntä rakastaneet; ja sinä, joka myös olet häntä uskollisesti rakastanut, saat myös nousta ylös kultaisia portaita, ja me saamme yhdessä polvistua Luojan valta-istuimen eteen ja vihdoinkin ymmärtää näiden ihmesanojen täyden merkityksen: _Jumala on rakkaus_."

Hellä ilo valaisi kuolevan kasvoja. "Suoraan jalokivi-istuimelleni", sanoi hän, "katsomaan -- odottamaan --".

Sitten raukeni äkkiä hänen teennäinen voimansa. Piispa ojensi kätensä ja tavoitti pyhän öljyn.

* * * * *

Laskevan auringon kultainen valo täytti säteilevänä huoneen.

Piispa odotti vielä vuoteen ääressä. Mary Antony oli virkistynyt sen verran, että hän saattoi tehdä viime rippinsä, joka oli lyhyt ja yksinkertainen kuin lapsen; hän oli saanut synninpäästön ja kirkon viimeiset sakramentit ja vaipunut rauhalliseen uinailuun.

Piispan oli pakko kumartua kuuntelemaan, ollakseen varma siitä, että hän vielä hengitti.

Äkkiä hän avasi silmänsä ja katsoi piispaa suoraan kasvoihin.

"Tekö vihitte kunnianarvoisan äidin ja loistavan ritarin?" kysyi hän, ja hänen äänensä oli taas ponteva ja luonnollinen, ja kuin ennen tuntui siinä pieni uteliaisuuden ja hyväntuulisuuden häivähdys.

"Tänä aamuna", vastasi piispa, "minä vihin heidät."

"Suuteliko ritari häntä?" kysyi Antony vanhus, silmissään kuvaamaton rattoisan ilon tuike, vaikka nämä välkehtivät silmät nyt näyttivätkin olevan ainoat, mikä iäkkäissä kasvoissa eli.

"Ei", vastasi piispa. "Ne jotka vaihtavat oikeita suudelmia, eivät suutele julkisesti."

"Ah", kuiskasi Mary Antony. "Niin tosiaankin, niin sen täytyy olla."

Hän nosti verkkaan sormensa ja pitkän hapuilemisen jälkeen hän kosketti otsaansa, kasvoillaan onnekas hymy.

Käsittämättä mitä tämä ele oikeastaan tarkoitti, kumartui piispa eteenpäin ja teki ristinmerkin hänen otsalleen.

Mary Antonylta pääsi pieni hilpeä hihitys, jolla hänen aina oli ollut tapana ilmaista iloaan, kun oppineet miehet hairahtuivat. Se saattoi hänet omissa silmissään näyttämään kovin sukkelalta.

Mutta sitten sammui iäkkäiden silmien valo, ja piispa alkoi jo ajatella etteivät ne enää aukenisikaan tähän maailmaan, kun tapahtuikin kumma seikka.

Kuului siipien suhahdus ja avoimesta akkunasta lensi satakieli huoneeseen.

Ensin se pysähtyi madonnan marmorikädelle. Sitten se päästi iloisen liverryksen ja hypähti suoraan vuoteelle, jolla Mary Antony lepäsi.

Kuullessaan tämän liverryksen Mary Antony avasi silmänsä ja näki rakkaan pikku lintunsa iloisesti hypähtelevän peitteellä.

"Hei, sinä pikku houkko!" sanoi hän. "Senkin hupsu sämpyläsaksa! Oletko tullut katsomaan vanhaa Antonya hänen sairasvuoteellaan? Herra piispa pian hirttää sinut."

Satakieli hypähti lähemmäs ja nokki hiljaa kättä, joka niin usein oli sitä ruokkinut, mutta nyt lepäsi avuttomana pieluksella.

Suloinen mielihyvä loisti vanhuksen katseesta.

"Ah, pieni hurmepukuinen ritarini", kuiskasi hän, "kaipaatko juustoani? Odota hetkinen, niin Antony vanhus katsoo laukustaan."

Hän nousi äkkiä istumaan kuin jotakin etsien.

Sitten tuli hänen kasvoihinsa hämmästynyt katse. Hän ojensi apua anovasti kätensä piispaa kohti.

Heti otti tämä ne omiinsa.

"Älä pelkää, rakas Antony", sanoi hän. "Kaikki on hyvin."

Satakieli levitti siipensä ja lehahti akkunasta ulos. Ja Mary Antonyn rakastava sielu lähti sen mukana.

Piispa laski nääntyneen ruumiin hiljaa takaisin vuoteelle, sulki vainajan silmät ja asetti hänen kätensä rinnalle ristiin.

Sitten hän astui akkunan ääreen ja katseli kohti kaupungin muureja, jotka kultaisina hehkuivat auringonlaskun iltataivaan herkkää sineä vasten.

Ja piispa tunsi sielunsa olevan suuresti yksinään, hänen seisoessaan siinä tyhjässä kammiossa.

Prioritar oli mennyt; satakieli oli mennyt; Mary Antony oli mennyt; ja piispa toivoi hartaasti, että hänkin pääsisi lähtemään.

Nyt hän kääntyi priorittaren pöytää kohti. Prioritar oli lähettänyt palatsiin paavin kirjeestä tekemänsä jäljennöksen. Mutta hän oli jättänyt pöydälle pergamenttikaistaleita, joille hän valvontaöinään oli jäljentänyt ja kääntänyt palasia rukouskirjoistaan. Piispa keräsi ne ja luki ne seisoessaan siinä. Kaksi hän pisti vyöhönsä, mutta kolmannen hän asetti vuoteelle, yhteenliitettyjen käsien viereen.

"Ota tämä mukaan jalokivi-istuimellesi, rakas uskollinen sydän", sanoi hän, "sillä totisesti oli sinun suotu käsittää, mitä sinun piti tekemän ja myöskin armoa ja voimaa toteuttaa se!"

Rauhalliset kasvot, jotka teki kauniiksi se ikuisen nuoruuden ilme, jonka kuolema tuo mukanaan iäkkäillekin, näyttivät hymyilevän, kun kallisarvoinen pergamentti pujottui yhteenliitettyihin käsiin. Piispa polvistui pitkään kiitosrukoukseen. Vihdoin hän kohotti kasvonsa ja lausui: "Ja suo, oi Jumalani, minunkin pysyä uskollisena kuolemaani saakka."

Sitten hän nousi ja soitti luostarin kelloa.

XXXIX luku

"LOISTAVA RITARI".

Warwickin linnan portailla seisoi ritari morsiamineen.

Heidän katseensa oli vielä kääntyneenä kohti holvikäytävää, jonne Symonin, Worcesterin piispan ylväs hahmo, mustan tammansa Shulamiten seljässä, juuri oli hävinnyt heidän näkyvistään.

Vihkimys oli toimitettu linnan kappelissa puoli tuntia aikaisemmin hämmästyttävällä loistolla ja juhlallisuudella. Pappeja oli odottamatta astunut esiin. Notkeavartiset liljat hehkuivat valkeina pyhäkön varjossa. Juhlallinen soitanto paisui ja taantui, Gregoriuksen virsien kumea pauhu alkoi matalalta kuin jättiläismehiläisten hyminä suuressa apilapellossa; sitten se paisui täysiääniseksi soinnuksi ja kohosi mahtavana ääniaaltona korkeuteen, ja kaiku vastasi klerestoriosta; sitten se taantui hiljaiseksi taas.

Morsiuspari, joka seisoi pyhän katoksen alla, kohotti silmänsä korkeaan alttariin päin ja näki keskellä suitsutuspilviä piispan, joka komeassa puvussaan astui sen portaita alas heitä kohti.

Moran kiitolliseen muistiin jäi siitä mikä nyt seurasi, se ihme, että kun hän oli peljännyt tuntuvan pyhän häväistykseltä antaa toiselle se mikä jo oli pyhitetty Jumalalle, osasi piispa sensijaan saada hänet tuntemaan, että hän vielä saattoi hengessään olla Kristuksen morsian, vaikka hän täyttikin lupauksensa Hugh'lle, ja myöskin, että hän astuessaan uuteen kutsumukseensa ei ollut vaipunut alaspäin entisestä asemastaan, vaan ennemmin noussut sen yläpuolelle.

Ja kun ne sanat lausuttiin, jotka tekivät hänestä vaimon, tuntui kuin piispa olisi lempeästi uudelleen verhonnut hänet arvokkuuteen, jonka hän oli menettänyt niinä nöyryytyksen hetkinä, jolloin hän Hugh'n käskystä oli laskeutunut pitkäkseen paareille.

Piispa suoritti toimituksen vaikuttavalla mahtiponnella; ja kun Hugh hänen käskystään tarttui morsiamensa oikeaan käteen omalla oikealla kädellään ja piispa laski omansa kummallekin puolelle heidän yhteenliitettyjä käsiään ja julisti heidät mieheksi ja vaimoksi, tuntui todellakin siltä kuin jumalallinen kosketus olisi yhdistänyt heidät, kuin jumalallinen ääni olisi vahvistanut heidän lupauksensa ja pyhittänyt heidän liittonsa.

Mora ei ollut koskaan ennen nähnyt miehen niin täydellisesti vaipuneen korkean toimensa täyttämiseen.

Ja kun kaikki oli ohi, kun piispa astui Shulamiten selkään ja ratsasti pois, oli hänellä pihasta lähtiessään sama ryhti kuin temppeliritarilla, joka pyhässä sodassa käy taisteluun.

Morasta tuntui, että hän oli jättänyt hyvästit sille vanhalle ystävälle, joka samana aamuna, kun he poistuivat ruusutarhasta, oli hymyillyt hänelle niin ystävällisin ja iloisin silmin ja laskenut niin hilpeätä pilaa.

Jäljelle jäi vain miehistä toinen: "loistava ritari", joka oli ilmestynyt vanhan Antonyn näyssä; rakastaja, joka oli ajanut häntä takaa luostariin saakka, kosinut häntä hänen omassa kammiossaan antamatta hänen asemansa arvon itseään aristaa, kukistanut hänen tahtonsa, pakoittanut heräämään hänen jähmettyneen sydämensä, jonka vasten tahtoa virinneen hellyyden väre oli hämmentänyt, saattanut hänet järkytyksen valtaan ehdottomasti lopulliselta näyttävän lähtöhetken ahdistuksen avulla, voittanut puolelleen piispan ja hänen kauttaan paavin, ja lopuksi itsepintaisella rukouksellaan saanut pyhän Neitsyen toimittamaan näyn hänen hyväkseen.

Sellainen oli tämä "loistava ritari", jota vastaan tähdet totisesti eivät olleet taistelleet. Kaikki esivallat ja mahdit olivat olleet hänen puolellaan, ja häntä vastassa vain nainen ja hänen omatuntonsa -- ja ritari oli voittanut.

Kun ritari heidän ensi kohtauksessaan, hänen kammiossaan, oli vastaukseksi Moran kysymykseen:

"Miksi ette ole vaimonne luona?" lausunut: "Minä _olen_ vaimoni luona; ainoa vaimo, jota olen koskaan pyytänyt, ainoa vaimo, jonka kanssa minut koskaan vihitään, on tässä" -- oli Mora ollut valmis iskemään; häntä tikarilla vastaukseksi yritykseen loukata hänen puhtauttaan ja yrittänyt säälivästi hymyillä tälle tyhjälle kerskailulle.

Mutta nyt? Jos ritari nyt sanoisi: "Vaimoni on tässä", ja tavoittaisi häntä omistajan elein, saattaisi Mora vain alistuvaisesti ristiä kätensä rinnoilleen ja lausua: "Niin, herrani. Minä olen sinun. Tee minulle mitä tahdot."

Kun piispan purppuravaippa ja hänen ylväs hahmonsa hävisivät näkyvistä, niin joukkokin, joka tähän saakka oli ympäröinyt morsiusparin, hajosi kuin taikasauvan kosketuksesta. Ensi kertaa katedraalin kryptassa vietetyistä jännittyneistä hetkistä saakka Mora nyt oli kahden Hugh'n kanssa.

Hän ei ollut kyllin nuori ollakseen hämmästynyt, mutta kylliksi vanha ollakseen peloissaan, peloissaan hallitsijanluonteensa ja käskevän tahtonsa takia, joka aina oli ollut taipuvainen pikemmin murtamaan kuin taivuttamaan esteitä, joita sen tiellä oli, ja samalla peloissaan jonkin vuoksi, joka hänessä virisi vastaukseksi ritarin ylvääseen voimaan, jonkin vuoksi, joka kaipasi käskynalaisuutta, ikävöi antautumista, halusi totella; mutta jos hän olisi päästänyt sen valloilleen, olisi se tuhonnut hänen henkensä ja kääntänyt hänen heränneen hellyytensä halveksunnaksi itseään ja vihaksi ritaria kohtaan.

Näin seisoi Mora, pelko sydämessään, päivänpaisteessa ja katseli kohti tyhjää holviporttia, jonne viimeinen rengas, joka vielä yhdisti hänet luostarielämään, oli hävinnyt; ja katsomatta ympärilleen oli hän tietoinen siitä, että Debbie, joka niiaillen oli seissyt hänen takanaan, ei enää ollut siellä, että Martin Goodfellow, joka oli pidellyt Shulamiten päitsiä piispan noustessa satulaan, oli hävinnyt yhtäänne ja muut miehet toisaanne; hän oli elävästi tietoinen siitä, että hän ja Hugh nyt olivat kahden; ja peloissaan värisi hän uudelleen, kuten hän oli värissyt kryptassa, sitten hän äkkiä tuli tästä tietoiseksi ja äkillinen yllyke, häpeä ja mielipaha, sai hänet kääntymään ja katsahtamaan Hugh'hun.

Tämä oli tosiaankin Mary Antonyn näyn "loistava ritari"! Hän oli vihkiäisiään varten pukeutunut hopealla kirjailtuun valkeaan pukuunsa, joka hänellä viimeksi oli ollut yllään illallisilla piispan luona palatsissa. Tämän asun vaikuttavana vastakohtana oli hänen tumma päänsä ja hänen vartalonsa ylväs kauneus, ja Mora, joka etupäässä muisti hänet soreana, sulavana ja hilpeänä nuorukaisena, havaitsi ensi kertaa hänen miehisen muhkeutensa ynnä muutoksen, minkä kaikki hänen kokemansa, hänen kärsimänsä ja kestämänsä oli hänessä aiheuttanut.

Kryptassa edellisenä päivänä ja sitä seuraavina tunteina hän tuskin oli sallinut silmäinsä kohdistua Hugh'hun; vaikka tämä alituisesti oli hänen vieressään, oli hän pysynyt Moran näköpiirin ulkopuolella.

Siitä saakka kuin Hugh kryptassa oli verhonnut hänet vaippaansa, ei hän ollut koskenut häneen kertaakaan, kunnes kirkko vastikään mahtisanallaan oli käskenyt hänen tarttua morsiamensa oikeaan käteen.

Moran mieli palasi edellisen päivän tapahtumiin. Muistelevan ajatuksen välähtävällä nopeudella hän taas eli jokaisen kokemuksen siitä hetkestä saakka kun mustarastaan kutsu kajahti kryptassa. Hän tunsi avuttoman kauhunsa, kun näkymättömät kädet nostivat hänet ilmaan; verkkaisan, huojuvan etenemisen, jota asemiesten tahdikas astunta säesti, tukahuttavan pimeyden, kun raskas vaippa sulki pois ilman ja valon, josta huolimatta hänellä oli selvä tietoisuus siitä, minä hetkenä paarit siirtyivät tuomiokirkosta ulos päivänpaisteeseen; äkillisen pysähdyksen, kun piispa kohtasi paarit, ja sitten hänen yhä avuttomana maatessaan heidän välillään

-- Symonin kysymyksen ja Hugh'n vastauksen, jotka olivat täynnä salattua merkitystä ja täyttivät hänet voimattomalla vihalla, ne kun osoittivat, mitenkä täydellisesti piispa oli Hugh'n salajuonessa mukana. Sitten Hugh'n pyynnön, piispa käden, jonka hän tunsi päällään ja piispan äänen, joka kohosi siunaukseen. Sitten uudelleen vain tahdikasta astuntaa ja paarien säännöllistä huojumista, mutta nyt miesten kannat kolahtivat katukiviin ja ääniä kuului kaikilta tahoilta, hilpeitä tervehdyksiä, laulunpätkiä, keveitä sukkeluuksia, jotain kauppaa tai kokousta koskevia satunnaisia sanoja, karkeita kirouksia; ja kaiken aikaa samaa tahdikasta astuntaa ja Hugh'n kannusten kilinää.

Moran voimat raukenivat ja hänestä tuntui kuin kuolisi hän vaipan alle, ja että kun Hugh vihdoin poistaisi sen, osoittautuisi se paariliinaksi, jonka alla makaisi kuollut morsian.

"Kuollut morsian! Kuollut morsian!" kajahtelivat askeleet. Ja koko matkan Moraa vaivasi kuvittelu, joka pimeässä oli käynyt hänen hämääntyneitten aistiensa kimppuun, että isä Gervaisen henki oli tullut paareja vastaan, että se oli hänen äänensä, joka oli lempeästi kuiskannut: "Älä ole peloissasi äläkä murehdi. Mene rauhaan."

Samalla oli hänessä virinnyt todellinen kammo ulkomaailmaa kohtaan, luostarin tarjoaman suojan hurja kaipaus ja suorastaan ruumiillinen pelko sitä hetkeä kohtaan, jolloin verhoava vaippa poistettaisiin ja hän joutuisi olemaan kahden rakastajansa kanssa, joka tavoittaisi hänet syliinsä, kun hän nousisi paareilta.

Ja kun hänet sitten oli nostettu portaita ylös, ja hän huomasi käytävän hiljaisuuden ja kohta huoneen vielä suuremman äänettömyyden, kun paarit oli laskettu maahan ja kantajain askeleet lakanneet kuulumasta, lausui Hugh syvällä äänellään hiljaa: "Vaihda nopeasti vaatteita, rakkaani. Me emme saa menettää aikaa yhtään." Mutta hänen kätensä ei koskettanut vaippaa ja hänenkin askeleensa lakkasivat kuulumasta.

Silloin hän työnsi yltään raskaat poimut ja noustessaan istualleen hän havaitsi olevansa yksinään makuuhuoneessa, jossa kaikki, mitä hän saattoi tarvita oli valmiina esillä, ja vuoteella oli hänen vihreä ratsastuspukunsa, josta hän oli luopunut ainaiseksi kahdeksan vuotta aikaisemmin!

Seuraavan puolituntisen hän mielessään sivuutti.

Hän näki ilmestyvänsä ovelle portaitten päähän, jotka johtivat majatalon pihalle, missä ratsasjoukko odotteli ja Iconia, piispan kaunista valkoista ratsua, kuletettiin edestakaisin ja Hugh seisoi avattu kirje kädessään.

Kun hän epäröiden pysähtyi ovelle ja loi silmänsä odottavaan joukkoon, katsahti Hugh ylös ja näki hänet. Hänen silmissään välähti voitonriemuinen ilo, jumaloiva rakkaus ja ihailu. Mora oli välttänyt katsomasta kuvastimeen, mutta kun Hugh portaita myöten astui häntä vastaan, heijastui hänen kasvoistaan hänen morsiamensa sulo. Hänelle oli tuottanut sellaista sydämen ahdistusta luopua pyhästä puvustaan ja ottaa ylleen nämä maailmalliset vaatteet, jotka kuuluivat elämään, jonka hän jo kauan sitten oli jättänyt taakseen, että Hugh'n ilmeinen ihastus muutoksen johdosta sai hänen tuntemaan järjetöntä katkeruutta. Ja Hugh'n tummissa silmissä näkynyt äkillinen lemmenvälähdys huikaisi hänen sydäntään, kuten välähtävä auringonsäde huikaisee alituiseen hämärään tottunutta silmää.

Mora otti piispan kirjeen poiskääntynein silmin, luki sen ja astui sitten nopeasti portaita alas odottavan Iconin luo.

"Nosta minut satulaan", sanoi hän Martin Goodfellowille saapuessaan hänen luokseen, ja Martin Goodfellow heilautti hänet satulaan.

Sitten pelästyi hän tekoaan, yllykettä, joka oli saanut hänet vetäytymään Hugh'n luota pois.

Kun Hugh'n hevosen tumma harja eteni Iconin pään viereen ja he vieretysten ratsastivat pihasta ulos, pelkäsi Mora näkevänsä ukkospilven ritarin otsalla ja paras, mitä hän luuli voivansa odottaa, oli yrmeä vaitiolo. Mutta Hugh'n ääni kaikui tyynenä ja lempeänä hänen korvaansa ja luodessaan häneen pikaisen katseen, Mora yhä näki hänen kasvoillaan saman valon, joka äsken oli hänen sydäntään huikaissut. Kuitenkaan ei Hugh saanut puhua ainoatakaan sahaa, jota eivät kaikki saaneet kuulla, eikä kertaakaan laskea kättään Moran käteen. Joka kerran kun he laskeutuivat ratsailta, näki Mora hänen antavan merkin Martin Goodfellowille, ja Martin auttoi hänet maahan.

* * * * *

Nopeana muistelona välähti kaikki tämä Moran mielessä, hänen seisoessaan loistavan ritarinsa vieressä ja hänet masensi tietoisuus, että hän oli vavissut ja että Hugh oli sen huomannut; ja hän pelkäsi Hugh'n aavistavan, kuinka hänen sydämensä oli vetäytynyt pois hänen luotaan, pois rakkaudesta, pois kaikesta mitä rakkaus merkitsi. Ah -- miksi kiinnittikään tämä mies -- tämä inhimillinen, hehkuva, rakastava mies -- kaikki onnentoiveensa nunnan sydämeen? Olisiko mahdollista, että Hugh ymmärtäisi, että kahdeksan luostarielämässä vietettyä vuotta ei voinut yhdessä päivässä hävitä jäljettömiin?

Mora katsahti häneen taas. Nämä ankarat kasvot olisivat hyvin voineet lausua: "Vapiseppas vielä, niin minä teen sinulle jotain, joka tosiaankin saa sinut vapisemaan!"

Ja samalla hetkellä Hugh puhuikin, ja hänen äänensä oli sanomattoman lempeä.

"Tuossa ratsastaa tosi ystävä", sanoi hän. "Mies, joka on oppinut rakkauden syvimmän sanan."

"Mikä on rakkauden syvin sana?" kysyi Mora.

Hugh kääntyi ja katsahti häneen ja hänen tummain silmiensä hehku hukkui hellyyteen.

"Että tosi rakkaus merkitsee itseuhrausta", vastasi hän. "Tule rakkaani. Menkäämme kävelemään puistoon, missä saamme rauhassa laatia suunnitelmia tulevia päiviä varten."

XL luku

NUNNAN SYDÄN.

Hugh ja Mora astuivat yhdessä suuren hallin ja asehuoneen poikki, kiertoportaita alas ja sitten ulos puutarhaan.

Ritari johti heidän askeleensa nurmikon poikki, ruusutarhan kautta, marjakuusi-aitaa ja pallokenttää kohti.

Vanha Debbie, joka katseli heitä akkuna-aukosta, ajatteli että he olivat sanomattoman onnellisia, kun he siinä astuivat nurmikon poikki -- Mora puettuna valkoiseen ja kultaan, Hugh valkoiseen ja hopeaan; ja jälkimäisen tumma pää kohosi edellisen kauniin pään yläpuolelle, vaikka Mora oli tavattoman kookas. Ja polvillensa vaipuen rukoili vanha Debbie enkeli Gabrielia, että hän saisi pidellä käsivarsissaan ja tuudittaa povellansa uneen suloisia pienokaisia, jotka olisivat sekä tummia että kauniita: "Sieviä pikku tyttöjä", sanoi hän, "ja somia tummatukkaisia poikia", selitellen Gabrielille, mikä hänen mielestään olisi sopivinta.

Sillä välin astuivat Mora ja Hugh askelen päässä toisistaan -- kokonaan tietämättöminä näistä perhesuunnitelmista, joita yläakkunassa niin innokkaasti laadittiin heidän puolestaan --, taivuttivat korkeat päänsä, astuivat kuusiaidassa olevan kaariportin kautta, menivät pallokentän poikki ja saapuivat ruusumajaan.

Hugh johti heidän kulkuaan ja Mora seurasi häntä mielellään tänne, missä vielä tuntui piispan läsnäolo, tarjoten hänelle lepoa ja suojaa.

Kaikki varhaisen aterian merkit olivat hävinneet maalaispöydältä.

Mora asettui samalle paikalle, missä hän oli varhain aamulla istunut; samalla kun Hugh -- siitä tietämättä -- istuutui piispan paikalle.

Aurinko loisti keltaisten ruusujen lomitse, jotka tertuissa riippuivat sisäänkäytävän yläpuolella.

Piispan läsnäolo tuntui paikalla niin voimakkaasti, että Mora vastustamattomasti ryhtyi hänestä puhumaan.

"Hugh", sanoi hän, "varhain tänä aamuna, kauan ennen kuin sinä olit hereillä, piispa ja minä murkinoimme yhdessä tässä ruusumajassa."

Ritari hymyili.

"Minä tiedän sen", sanoi hän. "Luonteenomaisella tavallaan kertoi piispa siitä minulle. 'Poikani', sanoi hän, 'sinä olet kääntänyt pyhän vertauksen päinvastaiseksi. Ylkähän nyt tänä aamuna uinui.' 'Se on totta, jalo herra', sanoin minä. 'Mutta nytpä ei ollut mitään tyhmiä neitseitä myöskään.' 'Ei tosiaankaan', vastasi piispa. 'Ne kaksi neitsyttä jotka tänä aamuna heräsivät, olivat ylen viisaita: toinen valmisti auringon noustessa joukon kullanvärisiä voipalleroita ja kakkuja; toinen nousi varhain nauttimaan niitä hyvällä maulla. Tosiaankaan ei tyhmiä neitseitä ollut ensinkään. Oli vain hupsu pappi.'"

Mora, joka vielä niin äskettäin oli ollut valkeiden sisarten prioritar, punastui suuttumuksesta kuullessaan nämä sanat.

"Miksi sanoi hän niin", kysyi hän vakavasti. "Hän, joka aina on viisaimpiakin viisaampi?"

Hugh havaitsi hänen poskiensa hehkun ja hänen äänensä ilmaiseman vastalauseen.

"Ehkä", vihjasi hän, puhuen verkkaan kuin huolellisesti valiten sanansa, "piispan pää, joka on niin viisas, paljasti hänelle itselleen jonkun sydämen hupsuuden."

Mora löi kätensä pöytään.

"Ei suinkaan!" huudahti hän. "Pää ja sydän ovat yhtä viisaat; ja -- toisin kuin muissa miehissä -- piispan pää hallitsee hänen sydäntään."

"Ja vieläpä mitä jalointa sydäntä", sanoi ritari tyvenesti, sävähtämättä pöydän saaman lyönnin tai haasteen takia, joka sisältyi sanoihin "toisin kuin muissa miehissä".

Sitten hän, laskien käsivartensa pöydälle ja katsellen tutkivasti morsiamensa kasvoihin, lausui: "Kerro minulle, onko kaikkien näiden vuosien kuluessa ystävyytesi piispa Symonin kanssa merkinnyt sinulle paljonkin?"

Jokin sävy hänen äänessään sai Moran hillitsemään itsensä. Hän vastasi yhtä vakavana: "Kyllä, Hugh. Se on suonut minulle enemmän kuin helposti voin kertoa. Se on säilyttänyt minussa elävänä ja kasvukykyisenä paljon sellaista, mikä muuten olisi kutistunut ja kuollut; alituinen tuores ajatusvirta kävi siinä, missä muut paitsi hän olisivat havainneet vain umpilammen. Synkkä sydämeni olisi saattanut käydä katkeraksi, luonteeni liika ankaraksi, varsinkin kun kohoamiseni korkeaan toimeen välttämättä toi mukanaan yksinäisyyttä, ellei minulla olisi ollut hänen mielenkiintoisia ja viehättäviä käyntejään ja kirjeitään, hänen alituisia lahjojaan ja ystävyydenosoituksiaan. Hänessä viihtyy keveä hilpeys, omituinen huumori ja elämänhalu, joka ei voi olla herättämättä iloisuutta jokaisessa sydämessä, jonka kanssa hän tulee kosketukseen. Ja yhtyneenä hänen terävään älyynsä, hänen laajaan ihmisten ja olojen tuntemukseensa, on hänessä hellämielisyyttä, joka ei ajattele mitään pahaa, aina uskoo hyvää ja toivoo parasta; rakkaus, joka ei koskaan petä; ystävällisyys, joka saattaa häpeämään jokaisen, joka hautoo tylyjä tai kostonhimoisia ajatuksia."

Hugh ei vastannut. Hän istui vaiti, katse kiinnitettynä edessään oleviin kauniisiin kasvoihin, jotka nyt hehkuivat innostuksesta. Hän odotti saavansa kuulla jotain lisää. Nyt se tulikin.

"Myöskin vaikutti minuun", lausui Mora verkkaan, "rakas muisto entisajoilta, jolloin minä nuorena tyttönä olin hovissa kuningattaren seuranaisena; piispa näet huomattavassa määrässä muistuttaa erästä, joka, kuten minä vasta tänä aamuna ensi kerran kuulin, todellakin oli hänelle läheistä sukua. Muistatko, Hugh, että minä monta vuotta sitten puhuin isä Gervaisesta?"

"Muistan", vastasi ritari.

Mora nojasi kyynärpäänsä pöytään, taivutti kasvoi käsiinsä ja katsoi suoraan hänen silmiinsä.

"Isä Gervaise oli minulle enemmän kuin koskaan olen kertonut sinulle, Hugh."

"Mitä oli hän sinulle, Mora?"