Part 20

Mary Mark katsahti ristikosta ulos kuullessaan portille koputettavan. Hänen suunsa rävähti selälleen, kun hän näki herra piispan jalkaisin seisovan ulkopuolella.

Nopeasti hän avasi portin ja kääntäessään sitä yhä enemmän auki kätki hän iloisen muotonsa portin taakse.

Mutta piispa ei ensinkään joutanut ajattelemaan Mary Markia eikä hänellä ollut halua olla piilosilla omantunnon vaivaaman portinvartiattaren kanssa.

Välttäen pääsisäänkäytävää astui hän pihani poikki oikealle, meni ruusuholvin alitse, pitkin kuusikäytävää ja nurmikon yli pyökin alla olevan penkin luo, missä hän kaksi päivää aikaisemmin oli odottanut prioritarta.

Tänne pysähtyi hän hetkeksi, katsahti kohti hiljaista pylväskäytävää, ja palautti mieleensä Moran kookkaan vartalon, hänen liehuvan huntunsa ja ryhdikkään astuntansa, kun hän tuli piispaa vastaan yli päivänpaisteisen nurmikon.

Mutta tässäkään ympäristössä hän ei enää voinut kuvailla Moraa priorittareksi. Luostaripihan nurmikkoakin myöten tuli häntä vastaan nyt suloinen nainen jalokivillä koristettuine voineen, valkeine pukuineen ja kultakoristeisine hiuksineen -- Hugh'n morsian.

Tämä oli ehkä Worcesterin piispan vaikein hetki koko tänä vaikeana päivänä.

Tänä hetkenä hän ajatteli itseäänkin.

"Minä olen menettänyt hänet!" sanoi hän. "Pyhä Jesus -- sinä, jonka sydän murtui, kun olit ollut kolme tuntia pimeydessä, Jumalan hylkäämänä -- armahda minua! Elämäni valo on mennyt minulta ja kuitenkin minun täytyy elää."

Tajutessaan näin äkisti menetyksensä, henkisesti ja ruumiillisesti lopen uupuneena piispa vaipui penkille.

Mora oli onnellisesti Hugh'n luona. Siitä oli hänen täytynyt huolehtia.

Mutta nyt saivat asiat mennä omaa menoaan. Hän ei voinut tehdä enempää -- mennä vielä eteenpäin.

Silloin oli hän taas kuulevinaan Moran sanovan ruusutarhassa suloisella äänellään, joka värähdytti hänen sydäntänsä pohjia myöten: "Hän merkitsi minulle kaikkea mikä on elinvoimaista uskonnossa ja elämässä; tarmokkaana toimimaan, kestävänä kärsimään."

Viisi minuuttia istui piispa paikallaan, silmät suljettuina, kädet lujasti yhteen liitettyinä.

Niin hiljaa hän istui, että pieni "hurmepukuinen ritari", joka kirkkain silmin katseli häntä ylhäältä puusta, jo aikoi hypähtää penkin toiseen päähän. Se kaipasi sisar Mary Antonya, joka ei ollut näyttäytynyt koko aamuna, se oli siis saanut olla ilman sekä leivän että juuston murusia ja "pikku houkko" oli nälkäinen.

Mutta viiden minuutin kuluttua nousi piispa tyynenä ja itsetietoisena, astui lujasti nurmikon poikki, nousi portaita ylös ja eteni pylväskäytävään.

XXXVII luku

ALAPRIORITTAREN SELONTEKO.

Jo viidennen kerran oli alaprioritar sovittanut silmänsä avaimenreikään, mutta hän ei nähnyt priorittaren kammiosta mitään lukuunottamatta osaa suuresta puurististä, joka kuvastui vastakkaisella seinällä.

Sisar Mary Rebecca oli noussut tuolille, koettaen vakoilla nuoranreijästä, jonka kautta kunnianarvoisa äiti soitti luostarikelloa. Mutta sisar Mary Rebecca ei huolimatta siitä, että hän kolahutti päänsä hirteen ja nenänsä seinään, jotka olivat hänen silmänsä tiellä, kuitenkaan nähnyt muuta kuin osan kunnianarvoisan äidin akkunan päädystä.

Kuin suurena paljastuksena kuulutti hän julki, että akkunaverhot oli vedetty syrjään, mihinkä alaprioritar happamasti huomautti, että sen hän jo aikaa sitten oli havainnut alhaalta pihasta, ja töykkäsi vihoissaan hänen tuoliansa, niin että sisar Mary Rebecca lensi alas.

Hän teki suuren harppauksen pelastuakseen ehjänä, putosi raskaasti sisar Teresan jalalle, läimäytti sisar Mary Seraphinea suoraan kasvoihin kyynäspäällään ja hajoitti oven ympärille kerääntyneen joukon joka taholle.

Täten sai alaprioritar näköpiiriinsä käytävän ja kauempana, avatun paksun oven tuollapuolen pylväskäytävän, ja aikoessaan juuri ryhtyä torumaan Mary Rebeccaa moisesta loikkaamisesta, käskemään sisar Teresaa lopettamaan kiemurtelunsa ja Mary Seraphinea parkumaan kammioonsa ja sulkemaan oven perässään, jos hänen välttämättä piti parkua -- silloin näki alaprioritar piispan, joka yksinään ja odottamatta astui heitä kohti pylväskäytävästä.

"_Benedicite_", lausui piispa lähestyessään. "Minulla on onni tavata koko sisarkunta koossa."

Piispan kohotetut sormet saivat nunnat polvistumaan; mutta he kiiruhtivat heti taas jaloilleen ja kerääntyivät alapriorittaren selän taakse, joka astuen askeleen eteenpäin kiiruhti selittämään tilannetta.

"Herra Piispa, te tapaatte meidät suuren alakuloisuuden vallassa. Kunnianarvoisa äiti on sulkeutunut kammioonsa, ja me pelkäämme että hän valvottuaan ja paastottuaan kokonaisen yön on mennyt tainnoksiin. Naputtaessamme ovelle emme ole saaneet minkäänlaista vastausta, emmekä me pysty avaamaan ovea väkivallalla, kun se on niin tavattoman vahva ja paksu."

Piispa loi tutkivan silmäyksen alapriorittaren vaaniviin kasvoihin, mutta niiden ilme tulkitsi pelkkää ahdinkoa ja sekasortoa.

Hän katsahti tukevaan oveen ja nunnien kiihoittuneeseen joukkoon. Häneltä riitti aikaa huomata että Seraphinen nenä ja huulet alkoivat paisua, ja piispa tunsi veitikkamaista toivomusta, että hänen ritarinsa nyt olisi nähnyt hänet.

Sitten hänen tyven, tutkiva katseensa taas kääntyi alapriorittareen.

"Ja kuinka te voitte olla niin varma, äiti alaprioritar, että kunnianarvoisa äiti tosiaan on kammiossaan?"

"Koska me _tiedämme_ hänen olevan siellä", vastasi alaprioritar niin töykeästi kuin uskalsi piispaa puhutellessaan. "Sallikaa minun, kunnianarvoisa isä, kertoa teille viimeisten kahdenkymmenen tunnin: tapahtumat.

"Palattuamme eilisiltana ehtoomessusta lähetti kunnianarvoisa äiti Mary Antonyn kautta sanan, että hän taas aikoi viettää yönsä rukoillen ja valvoen eikä tulisi olemaan läsnä illallisella ja ettei häntä missään tapauksessa saisi häiritä. Mary Antony toi sanan keittiöön käskien nuorempia maallikkosisaria valmistamaan illallisen ilman häntä ja sanoen, ettei hän piitannut siitä, mitenkä kehnosti se valmistettiin, kun kerran kunnianarvoisa äiti ei tulisi sitä nauttimaan."

Alaprioritar pysähtyi hengähtääkseen ja antaakseen toisille nunnille tilaisuutta huudahduksin ilmaista paheksumistaan Mary Antonyn käytöksen johdosta. Mutta piispan heissä herättämä pelonsekainen kunnioitus ja todellinen levottomuus, jota he tunsivat vanhan maallikkosisaren takia, sai heidät pysymään vaiti.

Piispa siveli poskiansa, pidellen suupielensä lujasti alallaan peukalonsa ja etusormensa avulla. Vanha Antony oli ylen hullunkurinen sanoessaan nämä sanat itse, mutta vielä hullunkurisemmilta tuntuivat hänen huomautuksensa alapriorittaren toistamina.

"Tuo vanha _elukka_", jatkoi alaprioritar luoden epäluuloisen silmäyksen piispan käteen, "lähti sitten ulkoportille ja kertoi portinvartiattarelle, että hän oli saanut teiltä itseltänne, kunnianarvoisa isä, määräyksen ilmoittaa teille, kun kunnianarvoisa äiti taas aikoisi viettää yönsä valvoen ja paastoten, koska te ja hän -- te ja _hän_ tosiaankin -- muka olette levottomia kunnianarvoisan äidin alituisen paastoamisen ja liiaksi pitkitetyn valvonnan takia. Velvollisuutensa mukaisesti Mary Mark kieltäytyi päästämästä vanhaa --"

"Maallikkosisarta", huomautti piispa ankarasti.

Alaprioritar veti henkeänsä; sitten hän teki syvän kumarruksen -- "vanhaa maallikkosisarta luostarista ulos. Mutta silloin sisar Antony lähetti Mary Markin tuomaan kunnianarvoisan äidin sanaa minulle ja lupaamalla hänelle jonkun lahjan teiltä, jalo herra, hän houkutteli Mary Markin antamaan avaimen hänelle. Portinvartiattaren palatessa oli Mary Antony mennyt, suuri portinpuolisko oli raollaan ja avain reiässä. Senjälkeen ei häntä ole nähty. Onko hän tullut palatsiin ja puhutellut teitä, jalo herra? Onko hän nyt turvassa palatsissa?"

"Ei", sanoi piispa vakavasti. "Sisar Mary Antonya ei ole ensinkään nähty palatsissa."

"Voi surkeutta!" huudahti sisar Abigail; "hän on varmaankin menehtynyt tielle! Hän oli liian vanha jaksaakseen kulkea kaupunkiin saakka."

"Hiljaa, tyttö!" käski alaprioritar. "Sinun huomautuksesi ja voivotuksesi eivät kuulu asiaan, vaan ainoastaan vihastuttavat herra piispaa."

Mikään ei saattanut olla vähemmän vihastuneen näköistä kuin piispan hyväntahtoiset kasvot. Mutta hän oli lausunut ankaran sanan alapriorittarelle, jonka vuoksi tämä koetti puhdistautua käyttämällä ensimäistä sopivaa tilaisuutta syyttääkseen piispaa aiheettomasta äkeydestä.

Piispa rauhoitti sisar Abigailia hymyllä, sitten sanoi hän, suljettuun oveen viitaten: "Jatkakaa kertomustanne, äiti alaprioritar. Te ette tähän saakka ole antanut minulle mitään todistetta siitä, että prioritar olisi kammiossaan."

"Kun Mary Antonyn poissaolo tuli tunnetuksi, jalo herra", jatkoi alaprioritar, "tuntui meistä asianvaatimalta ilmoittaa kunnianarvoisalle äidille vanhan maallikkosisaren paosta. Minä itse naputin tälle ovelle; mutta vastaukseksi kuului sisältä vain matalaa rukoilevan veisuuta, eikä oikeastaan selvää veisuuta, vaan pelkkää hyminää, ja aina kun nunnat yön kuluessa kuuntelivat ovella tai uskalsivat uudelleen koputtaa, kuulivat he kunnianarvoisan äidin äänen lausuvan virsiä tai rukouksia. Muistattehan, jalo herra, että maanpinta rakennuksen toisella puolen on alempana kuin pylväskäytävän permanto. Kunnianarvoisan äidin akkunat ovat senvuoksi pensaston yläpuolella, joten ei ole mahdollista nähdä huoneeseen. Mutta kun sisar Mary Rebecca pimeän tultua kiersi rakennuksen ympäri, huomasi hän, että kunnianarvoisa äiti oli sytyttänyt vahakynttilät ja vetänyt verhot eteen. Tänä aamuna valo sammutettiin, verhot vedettiin syrjään, ja akkunaluukku avattiin. Sen lisäksi kunnianarvoisa äiti aamulla nousuaikaan soitti kelloa, kuten hänen tapansa on, herättääkseen nunnat -- soitti sitä kammiostaan käsin tämän nuoran ja rattaan avulla."

"Ymmärrän", sanoi piispa.

"Sisar Abigail, joka jo oli jalkeilla, kiiruhti silloin kunnianarvoisan äidin kammion edustalle ja kellon vielä heilahdellessa koputti ja kysyi, saiko hän tuoda maitoa ja leipää. Yhäkin kuului vastaukseksi vain matalaa virrenveisuuta. Sisar Abigail sanoo myös, että ääni oli niin heikko ja värisevä, että hän tuskin saattoi tuntea sitä kunnianarvoisan äidin ääneksi. Ja siitä saakka on ollut hiljaista kammiossa ja suuri pelko ja ahdistus täyttää meidän sydämemme, sillä kunnianarvoisalla äidillä ei ole tapana pitää ovea suljettuna, kun koko sisarkunta kutsuu häntä sen ulkopuolella."

Piispa kohotti kättään.

"Siinä kohden te puhutte oikein, äiti alaprioritar", sanoi hän. "Ja minun tuleekin kertoa teille enempää viivyttelemättä, että prioritar ei ole kammiossaan."

"Eikö hän ole kammiossaan!" huudahti alaprioritar.

"Eikö sellissään!" parkaisi joukko pelästyneitä ääniä kuin kirkulokkeja, jotka huutavat toisilleen ennenkuin myrsky lähestyy.

"Prioritar poistui luostarista eilen iltapäivällä", sanoi piispa, "minun tieteni ja hyväksymiselläni. Hän lähti heti riittävän seurueen saattamana jonkun matkan päässä Worcesterista olevaan paikkaan, missä minäkin vietin yön. Minä olen tullut tuomaan teille hänen pyhyytensä paavin viestin, joka on lähetetty minulle suoraan Roomasta... pyhä isä käskee minun sanoa, että minä olen hänen täydellä hyväksymisellään siirtänyt priorittaren toisaanne, missä häntä tarvitaan korkeampaan toimeen. Kenties minä myös saatan kertoa teille", lisäsi piispa, luoden hyväntahtoisen silmäyksen kaikkiin näihin sulaa hämmästystä kuvastaviin kasvoihin, "että minä itse tänä aamuna suoritin juhlallisen toimituksen, johon minulla oli paavin erikoinen valtuutus ja jonka kautta teidän entinen priorittarenne vihittiin korkeampaan toimeensa. Häntä surettaa, ettei hänen ole mahdollista sanoa teille hyvästiä. Hän lähettää teille ystävällisen tervehdyksensä, kiittää teitä uskollisuudestanne ja tottelevaisuudestanne ja rukoilee että Jumalan siunaus aina olisi teidän kanssanne."

Piispa lakkasi puhumasta.

Ensinnä vallitsi hämmästynyt hiljaisuus.

Sitten tapahtui jotain odottamatonta: yht'äkkiä puhkesi alaprioritar intohimoiseen itkuun.

Koskaan ennen ei alapriorittaren oltu nähty itkevän. Tämä näky jähmetytti koko luostarin. Ja jollakin tavoin kaikki kuitenkin tiesivät hänen itkevän siksi, että sen kovan pähkinän sisällä, joka hänellä oli sydämen sijasta, oli ydin täynnä syvää rakkautta heidän jaloa prioritartaan kohtaan.

Ja muutkin nunnat itkivät, koska alaprioritar itki.

Nyyhkytys kasvoi aivan tavattomaksi. Minne piispa katsoikin, näki hän vastassaan kyynelöivän nunnan.

Äkkiä alaprioritar pyyhki silmänsä ja hillitsi mielensä taas. Hänen mieleensä juolahti, että piispan sanoihin oli mahdoton uskoa, kun kaikki heidän omat aistinsa todistivat niitä vastaan. Olihan samana aamuna kello viisi priorittaren kammiosta soitettu kelloa, joka kutsui luostarin jalkeille.

Niinpä kuivasi alaprioritar silmänsä, rankaisi nenäänsä sen osanotosta hänen olemuksensa yleiseen lankeemukseen ja lausui luoden piispaan taistelunhaluisen silmäyksen: "_Jos_ kunnianarvoisa äiti _ei_ ole kammiossaan, niin suvainnette, jalo herra, ilmoittaa luostarille, _kuka_ siellä sitten on?"

"Se kysymys", lausui piispa, "voidaan pian ratkaista."

Hän otti vyöstään priorittaren tiirikka-avaimen, jonka tämä oli antanut hänelle Warwickissa.

Pistäen sen reikään avasi hän kammion oven ja astui sisään, alapriorittaren ja koko vapisevan uteliaan nunnajoukon seuraamana.

Päästyään muutaman askeleen ovesta pysähtyi piispa, viittasi alaprioritarta astumaan eteenpäin, mutta pidätti kohotetulla kädellään hänen takanaan tunkeilevia nunnia.

Huoneessa oli aivan hiljaista.

Priorittaren tuoli oli tyhjä.

Mutta Neitsyen alttarin edessä makasi pitkällään lattialla tainnoksissa vanha maallikkosisar Mary Antony.

XXXVIII luku

PIISPA VALVOO.

Vanha Mary Antony makasi kuolemankielissä.

Piispa ei ollut sallinut kuljettaa häntä priorittaren kammiosta omaansa.

Hän oli käskenyt siirtää kunnianarvoisan äidin vuoteen sisähuoneesta Neitsyen alttarin eteen. Siinä lepäsi Mary Antony ja piispa itse valvoi hänen vieressään.

Avoimesta akkunasta lankesi huoneeseen illan valo, luoden kajastuksensa vanhuksen tyynille kasvoille, joiden ryppyjä kuoleman rauhoittava käsi jo silitteli pois.

Viisi tuntia oli kulunut siitä kun hänet löydettiin. Oli kestänyt kauan, ennenkuin hänet oli saatu palaamaan tajuntaan; ja niin pian kuin hän oli tullut ympäristöstään tietoiseksi ja tuntenut alapriorittaren ja kaikki lukuisat kasvot ympärillään, hän taas painui vaiteliaisuuteensa, kieltäytyi vastaamasta mihinkään kysymykseen ja kiinnitti vain ahdistuneena silmänsä oveen.

Tämän huomatessaan sisar Teresa pujahti huoneesta ja riensi salaa kertomaan asian piispalle, joka oli vain pikimältään käynyt palatsissa, ja nyt asteli nurmikolla pylväskäytävän alapuolella.

Piispa saapui heti, ja nähdessään hänen astuvan huoneeseen Mary Antony huudahti ja koetti nousta pystyyn patjoiltaan.

Vuoteen ääreen astuen piispa laski kätensä vanhuksen väriseville käsille, jotka tämä hänet nähdessään oli liittänyt yhteen.

Innokas kysymys kuvastui hänen piispaan kohdistetusta katseestaan.

Piispa kumartui vuoteen yli.

"Kyllä", sanoi hän hymyillen.

Silloin katosi katseesta ahdistus, silmät sulkeutuivat. Riemukas hymy valaisi kuolevan kasvoja.

Kääntyen teki piispa kuiskaavalla äänellä muutamia kysymyksiä alipriorittarelle.

Mary Antony oli maistanut vähän viiniä, mutta hänen näytti olevan mahdoton nauttia ruokaa. Hän oli ollut niin kauan ilman ruokaa, että luonto nyt ei enää näyttänyt siitä huolivan.

"Epäilemättä on hän kuolemaisillaan", totesi aliprioritar, ei tosin epäystävällisesti, vaan virallisella puhetavalla, missä mikään mielikuvituksen tai myötätunnon ilmapiiri ei miedonna tosiasian tylyjä ääriviivoja.

"Tiedän sen", sanoi piispa matalalla äänellä. "Senvuoksi minä olen tullut ripittämään sisarenne, suorittamaan kirkon viimeiset toimitukset ja tarjoamaan sen lohdutuksen. Vetäytykää te nyt pois ja jättäkää minut yksinäni valvomaan sisar Mary Antonyn kanssa."

"Me lähetimme hakemaan isä Peteriä", alkoi aliprioritar. "Mutta Mary Antony ei kiinnittänyt mitään huomiota kysymyksiin eikä tahtonut --"

Piispa astui kättään kohottaen askelen aliprioritarta kohti ja tämä kiiruhti ulos.

Piispa seurasi häntä käytävään, missä joukko nunnia viipyi kiihtyneen odotuksen ilmapiirissä, jonka muutamain mielissä herättää kuoleman pikainen läheneminen.

"Minä käsken teitä kaikkia käymään kammioihinne", sanoi piispa, "ja viettämään siellä tunnin vakavasti rukoillen tämän iäkkään nunnan puolesta, jonka sielu nyt on jättämäisillään tämän maallisen ja joka niin kauan on elänyt ja vaikuttanut tässä luostarissa. Suljettakoon kaikki ovet. Viimeisen valvonnan suoritan minä yksin. Avustusta tarvitessani soitan luostarin kelloa."

Piispa seisoi käytävässä liikkumattomana, kunnes jokainen hahmo oli hävinnyt näkyvistä ja jokainen ovi sulkeutunut.

Sitten hän palasi priorittaren kammioon ja sulki oven.

Pyhän öljyn laski hän portaalle Neitsyen alttarin eteen, mihin vanha Antony oli kumartunut rukoillessaan että pyhä Neitsyt valaisisi hänen vanhaa järkeään.

Sitten otti piispa esiin pienen pullon harvinaista italialaista juomaa, tipahutti sitä muutaman pisaran juomalusikalliseen viiniä ja työnsi nesteen vanhan maallikkosisaren avonaisten huulien väliin.

Hetken jännitys -- sitten kuuli piispa hänen nielevän.

Senjälkeen piispa veti priorittaren tuolin vuoteen ääreen ja istuutui odottamaan.

Tuokion kuluttua koriseva hengitys taukosi, avoin suu sulkeutui. Mary Antony huokasi kolmasti, kuten lapsi, joka on nukahtanut itkuunsa.

Sitten hän avasi silmänsä ja kiinnitti ne piispaan.

"Kunnianarvoisa isä --" alkoi hän puhua, sitten hän naurahti keveästi. Hän oli saanut puhekykynsä takaisin, ja hän tunsi henkensä hyvin joustavaksi, vaikka hänen peitteellä lepäävät kätensä tuntuivat kuuluvan jollekin toiselle, niin että hän toivoi, etteivät ne vain rupeaisi lyömään häntä. Jalkojaan hän ei saattanut tuntea ensinkään, mutta nähdessään mukavasti lepäävänsä täällä mielipaikassaan, miksi olisi hän tarvinnut jalkojaan? Jalat ovat joutavia kappaleita -- suurempi lepo on ilman niitä.

"Puhu matalalla äänellä", sanoi piispa kumartuen eteenpäin. "Puhu matalalla äänellä, rakas sisar Mary Antony, sekä säästääksesi voimiasi, että siksi, että vaikka minä olen lähettänyt kaikki valkoiset sisaret kammioihinsa, meidän kunnon alipriorittaremme, joka tietenkin on huolissaan sinun voinnistasi, kenties nytkin on oven ulkopuolella."

Mary Antony naurahti.

"Jospa voisimme työntää naulan hänen korvaansa", kuiskasi hän. Mutta sitten hän äkkiä kävi vakavaksi ja teki saman kysymyksen, minkä hänen silmänsä äsken: "Onnistuiko minun pitää heidät tietämättöminä kunnianarvoisan äidin paosta, kunnes te saavuitte, kunnianarvoisa isä?"

"Kyllä, uskollinen sydän. Sinä toimit aavistamattoman viisaasti."

Mary Antony naurahti taas.

"Minä salpasin heidät käytävään", sanoi hän viekkaan näköisenä. "Ja kuinka minä heidät puijasin. Monta kertaa kutsuivat he minua 'kunnianarvoisaksi äidiksi'. 'Nöyrästi pyydän teitä, kunnianarvoisa äiti, avaamaan oven', aneli aliprioritar avaimenreiästä. '_Dixi: Custodiam vias meas_' ['Olen sanonut: pidän itse huolta askeleistani'], veisasi Mary Antony ihanalla äänellään. Avatkaa, avatkaa, kunnianarvoisa äiti!' pyysi joukko oven takaa. '_Quid multiplicati sunt qui tribulant me_' ['Ketkä siellä monilukuisina häiritsevät minua'?], lauloi Mary Antony sisällä... 'Kaikkein rakkain kunnianarvoisa äiti', rukoili sisar Mary Rebecca puoliyön aikaan, 'minulla on jotain ylen tärkeätä teille sanottavaa.' -- '_Dixit insipiens_' ['Tyhmyri puhui' -- Munkkilatinaa. (Suom.)] oli Mary Antonyn asianmukainen vastaus. Ja kun sisar Mary Rebecca luuli, ettei kukaan huomannut häntä, koetti hän yöllä kuutamossa kiivetä puuhun. Kunnianarvoisan äidin akkunat olivat tarkoin verhotut, mutta vanha Antony pisti silmänsä rakoon ja tämä näky, kun sisar Mary Rebecca kiipesi puuhun, sai kaikki muut puut tärisemään naurusta, mutta sitä ei voi kuvata jalolle herra piispalle... No mitä nyt!" -- häneltä pääsi hämmästynyt huudahdus. -- "Miksi tämä pahkainen sormi kohotaiksen ja puistaa itseänsä minulle?" Piispa tarttui sierettyneeseen vanhaan käteen, joka nyt oli kylmä kuin kivi, painoi sen takaisin peitteelle ja peitti sen omalla kädellään.

Hänen antamansa juoma oli kylläkin virittänyt vanhuksen jälelläolevat voimat toimintaan, mutta liiaksi kiihoittuneet aivot olivat joutumaisillaan pois tasapainosta.

Piispa palautti hänet todellisuuteen lausumalla nimen, jonka hän tiesi vaikuttavan tehoisan loihdun tavoin.

"Tahdotteko kuulla uutisia priorittaresta, sisar Antony?"

Heti kävivät silmät innokkaiksi.

"Onko hän turvassa, kunnianarvoisa isä? Voiko hän hyvin? Onko hän tarttunut onneensa molemmin käsin, enää torjumatta sitä luotaan?"

"Onni on tarttunut häneen molemmin käsin", sanoi piispa. "Tänä aamuna minä siunasin hänen liittonsa jalon ritarin kanssa, jolle hän oli kihlattu, ennenkuin tuli tänne."

"_Minä_ tiedän sen", kuiskasi vanha Antony haltioissaan. "Minä kuulin sen kaiken, minä ynnä lihakirveeni, jotka olimme piilossa tuolla -- kun emme tahtoneet antaa kunnianarvoisan äidin antautua vaaraan yksinään. Ja minun täytyi työntää kirveen varsi leukapielieni väliin, etten huutaisi 'Oikein tehty!', kun jalo ritari ja hänen asemiehensä heittivät nuoran vahvan oksan yli ja hirttivät siihen kirjurin -- tuon laihan lurjuksen. Ah, se oli kunnon teko! Minä kuulin sen kaiken! Minä näin sen kaiken!"

Mutta sitten ilo haihtui, ja häpeän ja alakuloisuuden ilme kuvastui vanhoilla kasvoilla.

"Mutta kaiken tämän näkeminen ja kuuleminen saattoivat minut surullisella tavalla tekemään syntiä, kunnianarvoisa isä. Ah, minä olen lausunut valheita pyhistä asioista ja pelkään tehneeni syntiä, jota ei voi anteeksi antaa, vaikka minä sillä tarkoitinkin hyvää. Saanko kertoa kaikki teille, kunnianarvoisa isä, jotta voisitte arvostella pyhän Neitsyen tahdon mukaisesti, vai onko sydämeni vilpillisyys johdattanut minut kuolemansyntiin?"

Piispa loi jännittyneen katseen aurinkoon, joka verkkaan vaipui länteen. Hänen antamansa juoman teho kestäisi vielä tunnin ajan, jossa sen valhevoima huolella käytettiin. Hän arvioi neljänneksen tästä tunnista jo kuluneen.

"Kerro minulle alusta saakka mitään salaamatta, rakas Antony", sanoi hän. "Mutta puhu matalalla äänellä, jotta vain minun korvani kuulevat. Muista mahdollisia kuuntelijoita oven takana!"

Ja niin kertoi vanha Antony koko tarinansa monin sukkelin kääntein. Ja piispan sydän heltyi vanhuksen kuiskatessa tarinansa ja hän totesi sen kiintymyksen voiman, joka itseänsä ajattelematta oli uhkarohkeasti ryhtynyt tekemään onnelliseksi rakastamaansa prioritarta, vaikka hänen omatuntonsa oli arka, niin että hän nyt vapisi ajatellessaan, mitä hänen peloton sydämensä oli tehnyt.

"Minä lausuin valheita pyhistä asioista; minä pistin sanoja pyhän Neitsyen suuhun; minä sanoin hänen liikahuttaneen kättään. Mutta tehän sanoitte minulle, kunnianarvoisa isä, että kunnianarvoisa äiti oli päättänyt molemmin käsin torjua luotaan onnen, ellei pyhä Neitsyt soisi hänelle jotain näkyä tai ilmestystä. Ja mitään näkyä ei olisi ollut, ellei vanha Antony olisi aikaansaanut sellaista. Mutta nyt minä pelkään, ettei tätä rikosta koskaan anneta minulle anteeksi; minun sieluni täytyy ainaiseksi jäädä vaivaan."

Kyyneleet juoksivat pitkin hänen laihtuneita poskiaan.

Piispa polvistui vuoteen ääreen.

"Rakas Antony", sanoi hän. "Kuuntele minua. 'Täydellinen rakkaus karkoittaa pelon, sillä vain pelko tuntee vaivan.' Sinä olet rakastanut täydellisellä rakkaudella. Luota Jumalan rakkauteen, Vapahtajan kalliiseen vereen, joka puhdistaa kaikesta synnistä, pyhän Neitsyen lempeään ymmärtämykseen, hänen joka tuntee naisen sydämen. Sinä tarkoitit hyvää; ja vaikka sinä tällöin käytit vääriä keinoja, niin jumalallinen rakkaus, joka arvostelee meitä aikeittemme mukaan, on antava rikkomuksen anteeksi. 'Jos me tunnustamme syntimme, niin hän vanhurskaana antaa meille syntimme anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä'. Ajattele vain tätä. Luota vain meidän Herraamme. Vaienna pelkosi toistamalla: 'Hän on uskollinen ja vanhurskas'."