Part 2

Antony muorin polvet natisivat hänen noustessaan, mutta kurttuiset kasvot olivat taasen käyneet iloisiksi.

"Saatpa illallisliemeesi papuja", hän sanoi. "Yhden 'vaimosta', toisen 'kanatarhasta' ja kolmannen siitä, että uhkasit rangaista, kun minä vain hymisin heleän 'ameneni'. Minä annan sinulle papuja -- oikeita risiinipapuja!"

Hän laskeutui portaikkoa, työnsi raskaan oven kiinni, lukitsi sen ja veti pois avaimen. Sitten hän suuntasi askeleensa kunnianarvoisan äidin kammiota kohti.

Matkalla hän pysähtyi erään oven edustalle ja kuunteli painaen korvansa tammilaudoitusta vasten. Sitten hän riensi edelleen, koputti kunnianarvoisan äidin kammion oveen ja saatuaan luvan astua sisään kiirehti kammioon, sulki oven jälkeensä ja laskeutui polvilleen.

Prioritar seisoi ikkunan ääressä tuijottaen auringonlaskun kultaiseen loistoon. Hän oli sillä haavaa kaukana ympäristöstään. Hänen mielensä heijaili noiden purppurahohteisten linnojen tuolla puolen.

Hetken kuluttua hän kääntyi ja näki vanhuksen polvillaan oven luona.

"Mikä nyt on asiana, rakas Antony?" hän virkkoi lempeästi. "Nouse pystyyn! Ripusta avain määräpaikkaansa ja esitä ilmoituksesi. Ovatko kaikki palanneet? Kaikki on kai kohdallaan, kuten tavallisesti?"

Vanha maallikkosisar nousi, ripusti jykevän avaimen naulaan, lähestyi sitten prioritarta ja polvistui uudelleen tämän jalkoihin.

"Kunnianarvoisa äiti", hän puhui, "kaikki, jotka lähtivät, ovat palanneet. Mutta kaikki ei ole kohdallaan. Sisar Mary Seraphinen kammiosta kuuluu hurjia huutoja; ja minua pelottaa niin kovin, että äiti alaprioritar sattuu kulkemaan ohitse ja kuulee ne." Priorittaren muoto muuttui vakavaksi ja alakuloiseksi, mutta säilytti siitä huolimatta lempeytensä. Hän kohotti maasta maallikkosisaren ja taputti vanhoja käsiä, jotka vapisivat.

"Lähde askareillesi, Antony kulta", hän virkkoi. "Minä menen itse pikku sisaremme luo hänen kammioonsa. Ei kukaan yritä sisään minun ollessani siellä."

IV luku

PRIORITTAREN RUKOUS.

Prioritar polvistui Neitsyttä ja Lasta esittävän marmorikuvan ääreen. Läntisestä ikkunasta tunkeutuen hyväilivät ilta-auringon säteet sen valkoista kauneutta, valoivat hohtoa Madonnan puhtaisiin piirteisiin ja kultaisen sädekehän Kristus-lapsen ympärille.

"Jumalan Äiti", rukoili prioritar kädet ristissä, "anna minulle kärsivällisyyttä kohdellessani erheeseen vaipunutta; suo minulle järkevyyttä kilvoitellakseni järjettömyyttä vastaan; sallittakoon minun saada osani tämän kärsivän sydämen tuskasta, kuten sinäkin -- nähdessäsi rakkaan Poikasi, meidän Herramme kärsivän ristinpuussa -- tunsit miekan lävistävän myöskin oman sydämesi.

"Lahjoita minulle myötätuntoisuutta kärsimystä kohtaan, vaikka risti ei olekaan omani, vaan toisen.

"Mutta luo minuun lujuutta ja käskymieltä: niinkuin sinä sanoit palvelijoille Kaanaassa: 'Mitä tahansa Hän sanoo teille, se tehkää!'"

Prioritar odotti pää painuneena.

Sitten hän ojensi äkkiä kätensä ja kosketti Lapsen marmorijalkaa.

"Anna minulle lempeyttä", hän pyysi.

V luku

OIKULLINEN NUNNA.

Sisar Mary Seraphine makasi pitkällään kammionsa lattialla.

Käsissään hän lujasti puristi revityn huntunsa siekaleita.

Hän takoi nyrkkejään lattian kiviin säännöllisin poljennoin. Kun sitten käsivarret eivät jaksaneet enää kohota, hän jatkoi poljentoa varpaillaan jäljitellen hurjasti hevosen laukkaa.

Maatessaan hän hoki yksitoikkoisesti toistaen: "Purppuraloimi ja hopeata tiu'ut; häntä ja harja kuin aaltojen vaahto; lumenkarva-ratsu jo valmiina vartoo!"

Prioritar astui sisään, sulki oven jälkeensä ja katseli tutkivasti tuota viruvaa olentoa. Sitten hän kohotti vyössä riippuvaa tiirikka-avainta ja lukitsi oven sisäpuolelta.

Sisar Mary Seraphine oli vaiennut kyllin kauan kuullakseen, että ovi suljettiin ja lukittiin.

Nyt hän aloitti uudelleen.

"Purppuraloimi ja hopeata tiu'ut --"

Prioritar astui kapean ikkunan ääreen ja katseli ruusunpunaisia pilviä, jotka kiehkuroina koristivat vihertävää taivasta.

"Oi!... Oi!... Oi!..." valitti sisar Mary Seraphine heittelehtien lattialla; "häntä ja harja kuin aaltojen vaahto; lumenkarva-ratsu jo valmiina vartoo!" Prioritar katseli pääskysiä, jotka nopein siivin pyydystivät hyönteisiä iltavalossa.

Niin täydellinen oli äänettömyys, että sisar Mary Seraphine -- vaikka olikin kuullut avaimen kiertyvän lukossa -- kuvitteli sittenkin olevansa yksinään.

"Purppuraloimi ja hopeata tiu'ut!" hän huudahti rajusti. Sitten hän kohotti päätään kurkistaakseen ja näki priorittaren kookkaan olennon seisovan ikkunan ääressä.

Silmänräpäyksessä sisar Mary Seraphine antoi päänsä painua.

"Häntä ja harja", hän aloitti -- sitten rohkeus petti; "aaltojen vaahto" häipyi epäröintiin, ja epäröinti on moisissa tilanteissa turmiollinen.

Tuokion hau makasi aivan hiljaa, voihkien tuskallisesti; sitten hän vavahti äkkiä kiireestä kantaa päähän ja kapsahti pystyyn ikäänkuin kuunnellakseen.

"Wilfred!" hän huudahti; "Wilfred! Tuletko jo pelastamaan minut?"

Sitten hän avasi silmänsä ja kurkisti jälleen. Välittämättä vähääkään "Wilfredin" odotetusta tulosta prioritar seisoi ikkunan ääressä katsellen tyynesti pääskysiä.

Sisar Mary Seraphine alkoi itkeä. Lopulta hänen raju nyyhkytyksensä taukosi. Kammiossa vallitsi keskeytymätön hiljaisuus. Ulkopuolella kohotettiin oven salpaa, mutta lukko ei antanut myöten.

Jonkun ajan kuluttua sisar Mary Seraphine raahautui priorittaren jalkojen juureen, tarttui tämän hameen liepeeseen, ja suuteli sitä.

Silloin prioritar kääntyi päin. Hän veti päättäväisesti liepeen irti noista takertuvista käsistä, mutta katseli hellä sääli silmissään jalkain juureen polvistumitta olentoa.

"Sisar Seraphine", hän puhui -- "sillä sinun osoitettava todellista katumusta, ennenkuin voin sallia sinua mainittavan Pyhän Neitsyen nimellä -- sinun on nyt tultava minun kammiooni, missä tahdon viipymättä keskustella kanssasi."

Sisar Seraphine kaatui tuossa tuokiossa pitkälleen.

"Minä en voi kävellä", hän sanoi.

"Sinun ei tarvitsekaan kävellä", vastasi prioritar jyrkästi. "Sinun on kuljettava käsilläsi ja polvillasi ryömien."

Hän astui ovelle, kiersi avainta ja avasi sen sepposen seljälleen.

"Ja kuulehan vielä", hän lisäsi ovelta, "ellet saavu luokseni riittävän ajan kuluessa, niin minun lienee pakko lähettää noutamaan äiti alaprioritarta." Priorittaren kammio sijaitsi pitkän kivikäytävän toisessa päässä; mutta sisar Seraphine ryömi sisään määräaikaakin nopeammin.

Tuo outo liikunto oli vaikuttanut perin terveellisesti hänen mielialaansa.

Hänen raskaasta kankaasta tehty suora pukunsa oli tehnyt polvillaan liikkumisen kömpelöksi ja vaivalloiseksi. Kädet olivat sotkeutuneet repeytyneeseen huntuun. Joka hetki hän oli pelännyt käytävää reunustavien kammioiden ovien avautuvan; vanha Antony saattoi palata pylväskäytävästä tai mikä olisi kaikkein onnettominta -- äiti alaprioritar voisi tulla häntä vastaan refektorion portaikolta! Saavuttaakseen suuremman nopeuden hän oli koettanut nostella polviaan, kuten norsut nostavat jalkojaan. Tämä liikkumistapa oli kömpelyydestään huolimatta varsin tehokas; mutta katsojille se olisi ollut perin hullunkurinen. Kivet runtelivat käsiä ja polvia paljoa pahemmin kuin hänen takoessaan näitä oman kammionsa lattiaan.

Hän saapui kunnianarvoisan äidin jalkajakkaran ääreen palavissaan sekä mieleltään että ruumiiltaan, häveten itseään, asuunsa harmistuneena, lyhyesti sanoen kauttaaltaan järkevämpänä kuin huutaessaan "Wilrediä" ja hokiessaan yhtä mittaa purppuraloimista ja hopeatiu'uista.

Kenties prioritar oli ennalta tietänyt tämän tuloksen määrätessään moisen rangaistuksen. Laimeus tai myötätuntoisuus olisi sillä haavaa ollut turmiollista ja typerää; ja olihan prioritar aivan erikoisesti anonut järkevyyttä!

Hän istui pöytänsä ääressä, kun sisar Seraphine saapui kuppelehtien ja laahustaen näkyviin. Hän ei kohottanut katsettaan kuvitetusta messukirjasta, jota hän parhaillaan luki. Toinen käsi lepäsi isolla hakasella, toinen oli valmiina lehteä kääntämään. Hänen jalo muotonsa näytti kuin ylevän tyyneyden olennoitumalta.

Kuullessaan sisar Seraphinen huohottavan jalkainsa juuressa hän puhkesi puhumaan, kohottamatta kuitenkaan vielä katsettaan.

"Saat nousta seisomaan", hän virkkoi, "ja sulkea oven."

Sitten odottava käsi käänsi lehteä ja syntyi jälleen äänettömyys.

"Järjestä asusi parempaan kuntoon", sanoi prioritar kääntäen taasen lehteä.

Kun hän viimein kohotti katseensa, seisoi sisar Seraphine puku järjestyksessä ja nähtävästi oikeassa mielentilassa nöyränä lähellä ovea.

Prioritar sulki kirjan ja kiinnitti raskaat hakaset. Sitten hän osoitti tammituolia viitaten nunnaa siirtämään sen lähemmäksi.

"Istu, lapseni", hän sanoi äärettömän lempeällä äänellä. "Meillä on nyt paljo puhuttavaa, ja sinun mielesi on alttiimpi kuuntelemaan, jos ruumiisi saa levätä."

Kiintein katsein prioritar tarkasti noita sieviä, punoittavia kasvoja, jotka olivat itkusta pöhöttyneet ja aikoivat nyt ilmaista oikullista uhmaa, jota pintapuolinen nöyryys vain lievästi verhosi.

"Mikä aiheutti tämän puuskan, lapseni?" tiedusti prioritar perin leppeästi.

"Kun me istuimme tuomiokirkon parvekkeella, kunnianarvoisa äiti, missä minulla oli sija lähellä ikkunaa, niin satuin hetkellisen hiljaisuuden vallitessa kuulemaan hevosen hirnahtavan ulkona kadulla. Se hirnahti aivan samoin kuin oma herttainen ratsuni, kun se vartosi kotona linnanpihassa, että tulisin alas ja nousisin satulaan. Joka kerta kuin tuo hevonen hirnahti, saatoin nähdä yhä selvemmin Lumihiutaleen heleän punaisine satulaloimineen ja hopeatiukuineen; se kuopi monen muun ratsun joukossa kärsimättömänä maata ja pureskeli kuolaimiaan, sillä minua huvitti lähteä alas viimeisenä, kun kaikki jo istuivat satulassa. Sitten ratsastajat kohottivat töyhtöniekkahattujaan, kun minä ilmestyin, ja Wilfred työnsi paashini syrjään nostaakseen minut satulaan. Ja niin me ratsastimme kaikki huutaen ja nauraen ja torvien raikuessa ulos metsästämään tai turnajaisiin, minä ensimmäisenä Lumihiutaleella ja Wilfred heti takanani."

Prioritar istui aivan hiljaa kuunnellen. Hän ei siirtänyt katsettaan noista punoittavista kasvoista. Lievä väri hohti hänen omillakin poskillaan.

"Kuka on Wilfred?" hän tiedusti, kun sisar Seraphine vaikeni hengähtääkseen.

"Serkkuni, joka olisi nainut minut, jos --"

"Jos?"

"Jos en olisi luopunut maailmasta."

Prioritar mietti tätä.

"Jos kerran sydämestäsi halusit joutua naimisiin serkkusi kanssa, lapseni, minkä vuoksi siis teit nunnalupauksen ja luopuen kaikista maailman ja lihan himoista liityit meidän pyhään järjestöömme?"

"Minä en halunnut sydämestäni joutua naimisiin serkkuni kanssa!" huudahti sisar Seraphine ärtyisästi. "Minä olin kyllästynyt Wilfrediin. Olin kyllästynyt kaikkeen! Tahdoin tehdä nunnalupauksen. Tahdoin päästä luostariin. Se oli kaikkein paras keino rangaista muutamia ihmisiä ja hämmästyttää toisia. Mutta Wilfred sanoi, että määrähetken tullessa hän saapuisi ryöstämään minut vapaaksi."

"Ja -- kun sitten määrähetki tuli?"

"Hän ei ollutkaan saapuvilla. En ole nähnyt häntä sen koommin."

Prioritar kääntyi katselemaan ulkonemaikkunasta. Hän näytti huolellisesti harkitsevan, mitä oli sanottava.

Puhjetessaan viimein puhumaan hän piti katseensa kiintyneenä puunlatvoihin, jotka huojuivat luostarinmuurin toisella puolella.

"Sisar Seraphine", hän sanoi, "moni uskonnollisen elämän omaksunut tietää, kuinka vaikeata on suoriutua sellaisesta elämyksestä, minkä sinä olet nyt kokenut. Mutta yleensä he kilvoittelevat kiusausta vastaan ja voittavat sen oman sydämensä salaisuudessa, oman kammion hiljaisuudessa.

"Siitä elämästä, jota vietimme, ennenkuin paremman osan valiten luovuimme maailmasta, kummittelee mielessämme toisinaan muistoja, kevytmielisen suloisia. Sellaiset muistot eivät voi muuttaa asemaamme, johon valamme ikiajoiksi sitoo meidät mutta ne voivat, herättää meissä turhia mielitekoja tai maailmallisia haluja. Juuri sen vuoksi ne ovat synnillisiä.

"Auttaakseni sinua tässä vaarassa minä annan sinulle nyt kaksi rukousta; jotka sinun on painettava muistiisi ja toistettava aina tarpeen tullen. Ensimmäinen on messukirjassa."

Prioritar veti luoksensa mustakantisen hopeahelaisen kirjan, avasi sen ja luki siitä lyhyen latinalaisen rukouksen. Mutta kun sisar Seraphinen kasvoilla ei näkynyt mitään vastaanottavaisuuden tai ymmärtämyksen häivää, toisti hän sen verkalleen käännettynä.

Kaikkiwaltias ja ikuinen Jumala, suo meidän tahtomme aina nöyrästi alistua Sinun tahtoosi ja tee sydämemme aina vilpittömän alttiiksi Sinua palvelemaan. Amen.

Hänen silmänsä viipyivät kaihoisasti hymyillen kirjassa.

"Tämä rukous voisi riittää", hän sanoi, "jos sydämemme olisi todella vilpitön, jos tahtomme alistuisi ainiaan. Mutta sydämemme on ennen kaikkea petollinen, ja tahtomme on altis kavaltamaan hyvät aikomuksemme.

"Sen vuoksi olen löytänyt sinua varten Gregoriuksen sakramentariosta toisen rukouksen: se on vähemmän tunnettu, mutta paljoa vanhempi, seitsemättä sataa vuotta sitten kirjoitettu. Se käsittelee vaikuttavasti petollista sydäntä, salakavalia vietteleviä ajatuksia ja epävakaista tahtoa. Tässä on käännös, jonka olen itse kirjoittanut reunakkeeseen."

Prioritar laski kätensä ristiin messukirjalle, ja kun hän luki tuon vanhan kuudennelta vuosisadalta polveutuvan rukouksen, josta henki yksinkertainen syvä hartaus, niin äänessä värisi syvä liikutus, sillä hän antoi nyt toiselle sellaista, mikä oli merkinnyt äärettömän paljoa enemmän hänen omalle sisäiselle elämälleen.

Kaikkiwaltias Jumala, jolle kaikki sydämet ovat avoinna, kaikki mielihalut tunnetut ja jolta ei mikään pysy salassa; puhdista sydämemme ajatukset Sinun Pyhän Henkesi avulla, jotta voisimme täydellisesti Sinua rakastaa ja arvokkaasti ylistää Sinun Pyhää Nimeäsi, Kristuksen, meidän Herramme kautta. Amen.

Prioritar käänsi päänsä sisar Seraphinen heltymättömästä muodosta ja kiinnitti katseensa vielä kerran puunlatvoihin. Hän ajatteli niitä salaisen taistelun pitkiä vuosia, jotka tunsi vain Hän, jolta ei mikään pysy salassa; ajatustensa alinomaista puhdistusta, jota hän oli niin hartaasti anonut; pelkoansa, ettei hän kykenisi koskaan arvokkaasti ylistämään tuota Pyhää Nimeä.

Hetken kuluttua -- sydän täynnä nöyrää hellyyttä -- hän kääntyi sisar Seraphinen puoleen.

"Nämä rukoukset, lapseni, jotka sinun on opittava ulkoa, ennenkuin käyt nukkumaan tänä iltana, suojelevat sinua muistamasta liian itsepintaisesti maailmaa, josta olet luopunut; ja ne auttavat sinua oikein perusteellisesti kuolemaan joka päivä omalle itsellesi, jotta rakkaan Herramme Pyhä Nimi voisi arvokkaasti ylentyä sinun kauttasi."

Mutta tämä hellä kohtelu, nämä pitkät vaitiolon hetket, tämä pyhien rukousten rauhallinen lukeminen olivat vain ärsyttäneet sisar Seraphinen pahankurisuutta.

Hänen pintapuolinen luonteensa ei kyennyt käsittämään tuon jalon sydämen syvyyksiä, joka kohteli häntä niin hellästi. Hän mittasi sen valtamerisuuruutta omien sairaalloisten mielialojensa keinotekoisten pikku purojen mukaan. Hän erehtyi pitämään lempeyttä heikkoutena, tyyntä itsehillintää tahdonlujuuden puutteena. Hänen terveellinen kunnioituksensa prioritarta kohtaan oli unohtunut.

"Mutta minä en tahdo kuolla!" hän huudahti. "Minä tahdon elää -- elää -- elää!"

Prioritar kohotti kummastuneena katseensa. Pintapuolinen nöyryys oli kadonnut sisar Seraphinen pöhöttyneiltä kasvoilta. Niissä ilmeni selvästi oikullista uhmaa.

"Polvillesi!" komensi prioritar käskevästi. Niskoitteleva nunna heittäysi maahan polvilleen kaataen samalla takanaan olevan tuolin.

Prioritar teki äkillisen liikkeen, mutta hillitsi sitten itsensä. Hän oli anonut kärsivällisyyttä erheeseen joutunutta kohdellessaan.

"Me kuolemme, jotta voisimme elää", hän virkkoi juhlallisesti. "Sisar Seraphine, tämä asia on sinun harhaantuneen sydämesi opittava. Kuollen omalle itsellemme me elämme Jumalassa. Kuolettaessamme synnin me aloitamme elämän hurskaudessa. Kuolettaessamme maailman me löydämme Iäisen Elämän."

Lattialla polvistuessaan sisar Seraphine tunsi asenteensa paatokseen soveliaaksi.

"Mutta minä tahdon _elää_ maailmalle!" hän huudahti puhjeten kyyneliin.

Luostarielämä ei pyri suosimaan yksilöllistä surua. Mietiskellessä alituiseen ja hartaudella Suurinta Surua, joka tuotti maailmalle vapahduksen, mieli käy vähemmän alttiiksi vuodattamaan omakohtaisen säälin kyyneleitä.

Sisar Seraphinen intomieliset nyyhkytykset herättivät priorittaressa levottomuutta ja huolta.

Tämä nuori nunna oli vasta äskettäin lähetetty Whytstoneen Tewkesburyn luostarista, missä hän oli palvellut uusikkoaikansa ja tehnyt lopullisen lupauksensa. Prioritar tajusi nyt, kuinka vähän hän tunsi sisar Seraphinen sisäistä mielenlaatua, ja moitti itseään siitä, että oli katsonut enemmän ulkonaiseen muotoon kuin sydämeen, ollut asiastaan liian varma ja luottanut ylenmäärin toisten arvosteluun. Tuntiessaan menetelleensä väärin sekä koko nunnakuntaa että erikoisesti sisar Seraphinea kohtaan hän sai uudelleen kärsivällisyyttä.

Hän kohotti itkevän nunnan lattiasta, kietoi käsivartensa suojelevasti hänen ympärilleen ja talutti hänet Madonnan alttarin ääreen.

"Lapseni", hän puhui, "meille on annettu eräitä kärsimyksiä, jotka voimme parhaiten kertoa Pyhälle Neitsyelle itselleen. Koeta keventää sydäntäsi ja löytää lohtua... Kallistaako mielesi korvansa jälleen maallisen rakkauden muistolle, jonka hylkäsit antautuaksesi täydelleen taivaalliselle rakkaudelle?... Tuottaako sinulle tuskaa pelko, että menettelit väärin rakastamaasi miestä kohtaan, kun hylkäsit hänet ruvetaksesi Taivaan morsioksi?"

Sisar Seraphine hymyili -- halveksivaa pikku hymyä. "Ei", hän sanoi, "minä olin kyllästynyt Wilfrediin. Mutta -- olihan niitä muitakin."

Priorittaren ääni kävi entistään vakavammaksi ja alakuloisemmaksi.

"Avioliittoako sinä sitten kaipaat ja halajat?"

Sisar Seraphine nauroi -- tylyä, itsetietoista pikku naurua.

"En, minusta oli sietämätöntä tulla sidotuksi yhteenkään mieheen. Mutta minusta tuntui hauskalta olla rakastettu, ja minä tahdoin olla ensimmäisenä toisen ihmisen ajatuksissa ja sydämessä."

Prioritar katsoi tuota sievää, kyynelten tahrimaa muotoa ja pehmeäviivaista vartaloa. Silloin hänen mielessään heräsi muuan ajatus. Sen lausuminen nosti väliverhon hänen oman sydämensä kärsimysten Kaikkein Pyhimmän edestä; mutta hän ei jättäisi käyttämättä mitään, mikä voi auttaa tätä sielua, jota hän koetti ylentää.

Katse luotuna Neitsyt-äidin käsivarsilla lepäävään Pienokaiseen hän kysyi vakavalla ja hiljaisella äänellä:

"Saattaako sinun sydäntäsi halajamaan takaisin maailmaan herkeämätön kaipaus saada oma lapsi sylissä pidettäväksi, rinnoille painettavaksi, helmassa uneen liekutettavaksi?"

Sisar Seraphine tuijotti priorittareen kerrassaan hämmästyneenä.

"Kaikkea vielä!" hän vastasi kärsimättömänä. "Minä en ole koskaan pitänyt lapsista. Äitiyden harmit eivät minua houkuttele; siinä olisi jo kyllin syytä luopua maailmasta."

Silloin prioritar veti pois suojelevan käsivartensa ja katsoi ankarasti sisar Seraphineen.

"Sinä menettelet petollisesti valaasi kohtaan", hän sanoi, "sinä pilkkaat kutsumustasi; eikä kuitenkaan mikään arvokas tai jalo tunne vedä sinun sydäntäsi takaisin maailmaan. Sinä haluat vain turhaa komeutta ja loistoa, kaikkea sellaista, mikä on omansa kohottamaan oman itsesi kunniaan. Palaa kammioosi ja vietä kolme tuntia rukouksessa ja katumuksessa Ristiinnaulitun edessä."

Prioritar kohotti kättään ja viittasi Kristuksen kuvaan, joka riippui isossa karkeassa ristissä seinällä vastapäätä ovea. Hänen äänensä tulkitsi ylimaailmallista hartautta, kun hän turvautui vielä viimeiseen keinoon.

"Totisesti", hän sanoi, "totisesti ei mikään omakohtainen rakkaus voi elää katsellessa meidän autuaan Herramme kuolemaa ja uhrautumista! Polvistu siis ristin ääreen ja opi --"

Mutta sisar Seraphinen ärtynyt mieli, havaiten äkkiä toivottoman kapinoitsemisensa turhaksi, kiihtyi samassa tuokiossa aivan hillittömäksi.

Räjähtäen hurjaan nauruun hän työnsi päänsä taaksepäin ja osoitti sormi ojolla Ristiinnaulitun kuvaa.

"Kuolema! Kuolema! Kuolema!" hän kirkui; "lohdutonta, toivotonta, hirveätä! Minä pyydän elämää, minä tahdon elää; olen nuori, olen iloinen, olen kaunis. Ja minun käsketään -- käsketään -- käsketään painua polvilleni -- moneksi tunniksi -- ja katsella kuolemaa!" Hänen äänensä yltyi viiltävän kirkuvaksi. "Hah-haa! Siihen en suostu! Kuollut Jumala ei voi auttaa minua! Minä haluan elämää, en kuolemaa!"

Kirkaisten hän hypähti pystyyn, kiiti huoneen halki, takoi pyhää kuvaa nyrkeillään, repi sitä kynsillään.

Tuokion ajaksi valtasi priorittaren kivettävä kauhu. Sitten hän hyökkäsi nunnan kimppuun.

Tarttuen rikollisen molempiin ranteisiin hän heitti tämän maahan ja kiskaisi sitten seinään kiinnitetystä köydestä, joka sai ison hälyytyskellon käytävässä hurjasti helisemään.

Viipymättä kuului kiitävien askelten kopinaa; huudettiin alaprioritarta, mutta tämä oli jo paikalla.

Kun he kiskaisivat oven auki, seisoi prioritar -- kasvot valkoisina, silmät leimuten ja käsivarret levällään -- heidän ja ristiinnaulitun kuvan välillä.

Lattialla virui sisar Mary Seraphine lysmyyn vaipuneena.

Nunnien säikähtynyt parvi täytti oviaukon kenenkään uskaltamatta puhua tai astua sisään, kunnes vanha Mary Antony, työntyen alapriorittaren ohitse, polvistui kunnianarvoisan äidin eteen ja kohottaen tämän kaavun lievettä suuteli sitä ja painoi sen rintaansa vastaan.

Verkalleen antoi prioritar käsivarsiensa vaipua.

"Käykää sisään", hän virkkoi; ja kaikki tunkeutuivat kammioon.

"Sisar Seraphine", sanoi prioritar kammottavan juhlallisella äänellä, "on häväissyt Ristiinnaulitun kuvaa halventaen meidän autuasta Herraamme, joka riippuu tuolla."

Kaikki nunnat vaipuivat polvilleen kätkien kasvot käsiinsä.

Seuraavien hetkien äänettömyys teki hirvittävän vaikutuksen.

Hitaasti prioritar kääntyi, heittäysi maahan ristin juurelle ja painoi otsansa lattiaan. Sitten nunnat kuulivat yhden ainoan syvän, värisyttävän nyyhkytyksen.

Ei yksikään pää kohonnut. Ainoa nunnista, joka uskalsi kurkistaa, oli sisar Mary Seraphine, joka virui pitkällään permannolla.

* * * * *

Jonkin ajan kuluttua prioritar nousi kalpeana, mutta tyynenä.

"Kantakaa hänet omaan kammioonsa", hän sanoi.

Kaksi kookasta nunnaa, joille hän viittasi, nosti sisar Seraphinen maasta ja kantoi hänet pois.

Kun heidän askeltensa laahustava ääni häipyi etäisyyteen, ryhtyi prioritar jakelemaan lisää määräyksiä.

"Kaikki palaavat nyt kammioihinsa ja polvistuvat krusifiksin ääreen rukoilemaan. Ovet ovat jätettävät auki. _Miserereä_ on laulettava, kunnes refektorion kello soi. Äiti alaprioritar jää tänne."

Nunnat hajaantuivat yhtä nopeasti kuin olivat kokoontuneetkin; kaikki pyrkivät kammioihinsa paeten kuin säikähtyneet linnut nousevan myrskyn tieltä.

Kookkaat nunnat, jotka olivat kantaneet pois sisar Seraphinen, palasivat ja odottivat kunnianarvoisan äidin ovella.

Prioritar seisoi yksinään, traagillisena kuvana, murheen valtaamana.

Äiti alaprioritar siirtyi likemmäksi. Hänen kapea muotonsa, kurkistaen esiin hunnun suojasta, muistutti nyt entistä enemmän näätää. Pienissä silmissä vilkkui säälimätön välke.

"Jääkö se minun tehtäväkseni, kunnianarvoisa äiti?" hän kuiskasi.

Prioritar taivutti päätään.

Äiti alaprioritar mutisi toisen kysymyksen.

Prioritar kääntyi katsomaan krusifiksiin.

"Kyllä", hän virkkoi lujasti.

Äiti alaprioritar liukui lähemmäksi ja kuiskasi sitten kolmannen kysymyksensä.

Prioritar ei vastannut. Hän katseli leikkauksin koristettua tammituolia, joka makasi kumollaan. Hän ajatteli, olisiko voinut menetellä harkitsevammin, puhua viisaammin. Hänen sydäntänsä kivisti. Tuollaiset ylevät luonteet moittivat aina itseään kunnottomien tekemästä vääryydestä.

Kun äiti alaprioritar ei saanut vastausta, kuiskasi hän uuden ehdotuksen.

"Ei", virkkoi prioritar.

Äiti alaprioritar lievensi ehdotustaan.

Prioritar kääntyi katsomaan Madonnan hellää olentoa, joka kumartui siunatun Lapsen ylitse.

"Ei", virkkoi prioritar.