Part 19

Mennen huonesyvennykseen hän kylpi ja pukeutui, ja pani jalokivinauhankin päähänsä hiustensa loistavan kullan siteeksi. Tämmöisissä asioissa ei Debbien tahtoa vastaan oltu koskaan rikottu, ja vähätpä Mora välitti, mitä hänellä oli yllään, sittenkuin hän oli ainaiseksi luopunut pyhästä hunnustaan.

Hän poistui huoneesta hiljaa, herättämättä vanhaa imettäjää, astui alas kiertoportaita, ulos takaovesta, ja joutui näin puutarhaan, joka säteili varhaisen aamuauringon valossa.

Hakien paikkaa, josta häntä ei linnan muureille eikä akkunoihin näkyisi, hän vaelsi ruusutarhaan, jonka korkea kuusiaita ympäröi vihreällä reunuksella. Tämän eristetyn alueen toisessa päässä oli vaatimaton huvihuone -- nyt se oli kuin keltaisten ruusujen muodostama lehtimaja.

Päätään kumartaen astui Mora kuusiholvin alatse, kolme porrasta alaspäin, ja oli kentällä.

Silloin tuli lehtimajasta esiin piispa, sinipunaisessa vaipassaan ja hiipassaan, rukouskirja kädessään.

Ensi hetkessä hän nähdessään Hugh'n morsiamen vihkipuvussaan, hääaamunaan, hämmentyi, mutta hänessä ei näkynyt mitään aivan erikoisen mielenliikutuksen merkkiä.

Kun hän tuli Moraa vastaan, hymyilivät hänen huulensa ystävällisesti, ja hänen silmissään oli se puolittain leikillinen, puolittain hellä katse, jonka Mora niin hyvin tunsi.

Kuin olisi hän juurikaan ratsastanut luostarin pihaan ja Mora seisahtunut portaille häntä vastaanottamaan, niin luonnollinen oli hänen tervehdyksensä, niin tavanmukainen hänen käytöksensä.

"Te olette varhain jalkeilla, tyttäreni, kuten minä arvasinkin; ja te olette tullut juuri tänne, kuten minä toivoin teidän tulevan. Minäkö ensimäisenä saan toivottaa teille onnea tänä ilonpäivänä?"

"Niin", sanoi Mora. "Minun kunnon Deborahnikin jäi nukkumaan, kun minä nousin. Minä heräsin tavalliseen aikaan soittaakseni luostarin kelloa, mutta minä huomasin, etten ollutkaan prioritar enää, vaan morsian -- maallinen morsian -- ja että minun tuli koristaa itseni jalokivillä maallisia häitä varten."

"Koristakaa itsenne myös nöyrällä ja levollisella mielellä, jolla Jumalan silmissä on suuri arvo", sanoi piispa, katsoen häneen merkitsevästi.

"Oi, jalo herra, minä pelkään, ettei minulla koskaan ole ollut sitä koristetta."

"Teidän täytyy kuitenkin nyt panna se yllenne, tyttäreni. Minä olen kuullut, että aviomiehet suuresti ihailevat sitä koristetta."

Seistessään siinä päivänpaisteessa, tiedottomana ihmeellisestä kauneudestaan, loi Mora häneen hämmästyneen katseen; sitten hän lankesi polvilleen mättäälle. "Siunauksenne, kunnianarvoisa isä", sanoi hän ja valtava nyyhkytys kuului hänen äänessään. "Minä pyydän teidän siunaustanne tänä hääpäivänäni."

Piispa laski kätensä hänen loistavalle hiuskoristeelleen ja luki hänen ylitseen kaksinkertaisen Aaronin siunauksen; sitten hän nosti hänet ylös ja pyysi häntä kanssansa kävelemään nurmikolle.

Piispa johti hänet lehtimajaan, tuoksuvien keltaisten ruusujen siimekseen. Sinne oli vaatimattomalle pöydälle katettu herkullinen ateria -- tuoretta maitoa, vasta poimituita hedelmiä, valkeita leivoksia, kullankarvaisia voikokkareita, joissa vielä oli maidon kosteus pinnallaan.

"Tulkaa, tyttäreni", lausui piispa hilpeästi. "Me kirkon ihmiset, me tunnemme näiden varhaisten hetkien arvon, murkinoikaamme yhdessä."

"Oletteko loihtinut tämän tänne, jalo herra?" kysyi Mora, äkkiä tuntien selvää nälkää.

"En", vastasi piispa. "Mutta minä olin ulkona tunti sitten. Ja maitotyttö oli jalkeilla ennen minua. Ja niin me saimme aikaan tämän yksinkertaisen aterian."

Ja sillaikaa kuin sulhanen ja Deborah-vanhus vielä uinailivat, aterioivat morsian ja piispa yhdessä ruusutarhassa; ja piispan silmät välkkyivät kuin iloisen koulupojan pyhäpäivänä; ja väri palasi Moran poskille ja hän hymyili ja hänen sydämensä keveni, kuten aina heidän pitkän ystävyytensä aikana, kun piispa oli tullut hänen luokseen hilpeällä mielellä.

Mutta kun Mora oli aterioinut riittävästi ja näytti voimistuneen ja virkistyneen, nojautui piispa taaksepäin istuimellaan ja lausui äkkiä vakavana: "Ja nyt, tyttäreni, kertokaa minulle, mikä sai teidät oivaltamaan oikeaksi tämän peruuttamattoman askeleen, luopumaan lupauksistanne ja antautumaan Hugh'n kihlatuksi? Kun viimeksi puhelimme yhdessä, selititte te, ettei siihen riittäisi mikään muu kuin selvä merkki, jonka pyhä Neitsyt itse teille antaisi ja joka vakuuttaisi, että teidän velvollisuutenne ennen kaikkea kohdistuu Hugh'hun ja että taivas vapauttaisi teidät lupauksistanne. Saitteko te tällaisen merkin?"

"Kyllä, jalo herra, minä sain sen ihmeellisellä lavalla. Pyhä Neitsyt ilmaisi tahtonsa ilmestyksessä, josta oli mahdoton erehtyä, ja valitsi välikappaleekseen niin halvan ja yksinkertaisen olennon, etten minä voinut muuta kuin huudahtaa: 'Sinä olet salannut nämä asiat viisailta ja taitavilta, mutta paljastanut ne lapsille?'"

"Entä kuka", kysyi piispa, kiinnittäen katseensa persikkaan, jota hän kuori ylen huolellisesti, "kuka oli tuo lapsi?"

"Vanha maallikkosisar, Mary Antony."

"Niinkö", mutisi piispa, "iäkäs lapsi! Tosiaankin hyvin huomattava lapsi. Olisinpa taipuvainen sanomaan, hyvin viisas ja taitava lapsi."

"Ei, jalo piispa", huudahti Mora päättäväisellä äänellä, joka sai piispan kuvittelemaan, että jos hän olisi kohottanut katseen persikastaan, hän olisi kohdannut hunnun ja skapularion ankarat viivat, "te ja minä olimme viisaita ja taitavia, jotka harkitsimme puoleen ja toiseen oman arvelumme ja järkemme mukaan. Mutta tälle lapselle pyhä Neitsyt soi selvän näyn."

"Kertokaa minulle se", sanoi piispa, halkaisten persikan ja poistaen kiven, jonka hän huolellisesti pyyhki ja pisti vyöhönsä. Piispalla oli tapana istuttaa persikan kiviä.

Mora kertoi sen hänelle. Hän alkoi alusta ja kertoi kaiken, pienimpiä yksityiskohtia myöten; kuvasi tarkalleen Hugh'n, joka oli niin hämmästyttävän oikein esiintynyt näyssä; kertoi, millä tavoin hän ja Hugh tosiaankin olivat polvistuneet pyhän Neitsyen alttarin edessä, mitä he olivat sanoneet ja tehneet; ja kuinka pyhä Neitsyt lopuksi oli armonsa runsaudessa lausunut äänellä, jonka vanha maallikkosisar näyssä selvästi kuuli: "Ota hänet; hän on aina ollut sinun. Minä olen ottanut hänet vain antaakseni hänet sinulle."

"Mitä sanotte te siihen, kunnianarvoisa isä", huudahti Mora lopuksi.

"Minä tuskin tiedän mitä sanoa", vastasi piispa. "Paremman puutteessa turvaudun mielilauseeseeni ja sanon: 'Rakkaus ei koskaan petä'."

Yleensä Moraa viehätti piispan raamatunkäytön tarkka sattuvaisuus, mutta tällä kertaa hänestä tuntui, ettei tämä mielilause ollut yhtään paikallaan.

Tyytymättömänä ja loukkaantuneena hän oli tuntevinaan, että piispan mieli oli ollut niin kiintyneenä hedelmään, ettei hän ollut täysin tajunnut näyn ihmettä.

"Sillä ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa", sanoi Mora jotenkin kylmäkiskoisesti, "paitsi mikäli tarkoitatte pyhän Neitsyen taivaallista hyvyyttä."

"Aivan niin", vastasi piispa, nojautuen taaksepäin istuimellaan ja vihdoin katsoen suoraan Moran vakaviin silmiin. "Pyhän Neitsyen taivaallinen hyvyys ei koskaan petä."

"Te myönnätte siis, jalo herra, että näky loi kirkkaan valon epäröidään mieleeni?"

"Ehdottomasti", vastasi piispa. "Rakkaus, joka tämän näyn sai aikaan, tähtäsi siihen. Ilmestykset ovat, tyttäreni, hyödyttömiä, elleivät ne ole selviä. Jos pyhä Neitsyt olisi vain viitannut marmorikädellään, sen sijaan että hän kumartui ottamaan teidän kätenne ja laskemaan sen ritarin käteen, olisitte ehkä ajatellut, että Neitsyt viittasi häntä poistumaan ja käski teitä jäämään. Jos hänen marmorikätensä kerran ollenkaan liikkui, oli parempi että se liikkui niin selkeällä ja käytännöllisellä tavalla.

"Minusta näyttää, kunnianarvoisa isä", sanoi Mora kumartuen pöydän yli ja tukien käsillään kasvojaan, samalla kuin hän rypistynein kulmin katseli piispaa; "minusta melkein näyttää, että koko näky teissä herättää salaista epäilyä."

"Ei, tyttäreni, siinä te erehdytte. Päinvastoin minä olen täydellisesti vakuutettu sen perusteella niitä te nyt kerrotte minulle, että tuon iäkkään lapsen, Mary Antonyn, on ollut suotu nähdä teidät ja ritarirakastajanne polvistumassa käsikkäin pyhän Neitsyen alttarin edessä; ja minä kiitän pyhää Neitsyttä, että hän suomalla tämän näyn Mary Antonylle ja sallimalla hänen kuulla sanat, jotka te itse tiedätte tosiaankin lausutuiksi, on saanut teidät havaitsemaan taivaan tahdoksi, että teidän tulee palata maailmaan ja yhtyä rakastajaanne, mikä -- siitä olen varma -- ei koidu vain teidän ja hänen onneksenne, vaan myös hedelmälliseksi hyvän lähteeksi monelle. Ja kuitenkin --"

Piispa pysähtyi miettimään, kuin pelkäisi hän sanoa niin paljon ja kuitenkin haluamatta sanoa vähempää. Sitten hän jatkoi, punniten joka sanansa: "Kuitenkin minä tunnustan suoraan, että omasta kohdastani minä kernaammin kuuntelisin Jumalan ääntä omassa sielussani tai lukisin hänen tahtonsa hänen pyhästä sanastaan kuin pyytäisin ihmettä tai toimisin toisten näkemien näkyjen perusteella."

"Luittehan kronikasta, jonka minä äskettäin lähetin teille, kuinka Herra vuonna tuhat sata kolmekymmentä seitsemän -- tuona murheen, tulipalojen, ryöstön, hävityksen ja vaivan aikana, jolloin Yorkin kaupunki ynnä sen pääluostari paloi, Rochesterin kaupunki tuhottiin ja niinikään Bathin kirkko ja Leicesterin kaupunki, jolloin kuningas Tapanin ollessa ulkomailla tai kotonaankin, missä hänen kätensä oli liian lempeä, paronit suuresti vahingoittivat ja vaivasivat kirkkoa ja kansaa -- kun silloin suuri joukko ihmisiä oli kokoontunut viettämään Windsorin messua, he saivat huomata, kuinka alttarin yllä oleva ristiinnaulitun kuva liikutti ja väänsi käsiään, milloin oikeaan, milloin vasempaan, niinkuin ahdistuksessa olevat tekevät.

"Tämä ihmeellinen näky sai heidät vakuutetuiksi siitä, että ristiinnaulittu Vapahtaja tunsi myötätuntoa maan kärsiviä asujaimia kohtaan."

"Mutta mikään veistetty ristinkuva, joka vääntelee käsiään tuijottavan joukon edessä, ei voisi saada minua niin syvästi vakuutetuksi Vapahtajan myötätunnosta kuin milloin minä yksin huoneessani istuen luen Jesaja profeetan sanat: 'Totisesti Hän on kantanut meidän murheemme ja poisottanut meidän huolemme'."

Moran otsa silisi.

"Minä luulen ymmärtäväni, jalo herra; ja kun teistä tuntuu siltä, on minun helpompi tunnustaa teille eräs asia, jota tuskin olen rohjennut myöntää itselleni. Minun oli itsenikin vaikeata kyllin antaa merkitystä Mary Antonyn kuulemille pyhän Neitsyen sanoille. Itse saamani todiste -- satakieli, joka lensi suoraan Madonnan kädestä ulos maailmaan -- puhui vakuuttavammin sydämelleni. Minä soimaan itseäni sen vuoksi, mutta niin on asia. Mutta näky kuitenkin ratkaisi minulle mikä oli velvollisuuteni."

"Tietenkin", huomautti piispa, "se seikka, että Mary Antony oli näyn välittäjänä, jonkun verran poisti sen juhlallisuutta. Pyhimmässäkin näyssä olisi pieni huvittava sävy, kun vanha maallikkosisar sen kuvaisi."

"Ei suinkaan, jalo herra", sanoi Mora. "Hän ei vaan yksinkertaisesti kertonut totuutta. Kun hän kerran pääsi alkuun, näytti hän saaneen kumman ylevyyden. Minä ihmettelin sitä samoin kuin ylimaailmallista kajastusta hänen kasvoillaan. Lopuksi minä luulin hänen nukkuneen; mutta myöhemmin kuulin alapriorittarelta, että hänet oli tavattu tainnoksissa ristinkuvan edestä ja heillä oli ollut suuri vaiva saada hänet virkoamaan.

"Jalo herra, sydämeni riutuu, kun nyt ajattelen tyhjää kammiotani ja nunnieni vaikeata mielen sekasortoa. Kuinka pian voitte te tavata heitä ja järjestää asian ilmoittamalla heille pyhän isän viestin?"

"Niin pian kuin olen vihkinyt teidät, tyttäreni, ratsastan takaisin Worcesteriin. Minä koetan päästä luostariin, ennenkuin sieltä lähdetään iltamessuun."

"Rohkenen pyytää teitä, jalo herra, sanomaan erikoisen ystävällisen sanan vanhalle Mary Antonylle, joka varmaankin on suruissaan minun lähdöstäni. Minä olin ajatellut pyytää häntä olemaan puhumatta näystään; mutta jos hän selittää tuon loistavan ritarin olleen pyhän Yrjänän tai pyhän Mikaelin, niin nunnat hurskaudessaan epäilemättä luulevat näyn tarkoittaneen vain minun siirtymistäni 'korkeampaan toimeen'."

"Minä puhuttelen vanhaa Antonya kahdenkesken", sanoi piispa.

"Isä", sanoi Mora syvän mielenliikutuksen vallassa, "kaikkina näinä vuosina olette te ollut ylen hyvä minua kohtaan, ystävällisempi kuin saatan sanoa ja aina kärsivällinen. Pelkään usein koetelleeni teidän kärsivällisyyttänne liian jäykästi pitämällä kiinni omasta tahdostani. Mutta minä pyydän teitä uskomaan, että minä aina pidin arvossa teidän neuvoanne ja olisin tuskin saattanut elää ilman teidän ystävyyttänne. Pelkään pahoin, että eilen illalla saapuessani linnaan puhuin hillittömästi ja käyttäydyin omituisesti. Minä olin lopen uupunut. Minä astuin huoneeseen yöpimeästä, tietämättä kenen minä täällä kohtaisin, ja tuokion, jalo herra -- sekamielisen tuokion ajan, minä luulin teitä erääksi toiseksi."

"Keneksi te luulitte minua, tyttäreni?" kysyi piispa.

"Erääksi, jonka te usein olette muistuttanut mieleeni, jalo herra, jos loukkaamatta voin sen sanoa, erääksi papiksi, joka oli tyttöunelmieni ihanteena. Tunsitteko monta vuotta sitten erästä isä Gervaisea, jota hovissa pidettiin suuressa arvossa ja joka oli kuningattaren ja hänen naisten rippi-isänä?"

Piispa hymyili, ja hänen sinisissä silmissään, jotka katselivat Moran silmiin, oli levollisen mielenkiinnon ilme.

"Isä Gervaisenko?" sanoi hän. "Hovisaarnaaja? Tunsin hänet tosiaankin, tyttäreni; ja enemmänkin kuin tunsin. Isä Gervaisella ja minulla oli samat isovanhemmat."

"Ah", huudahti Mora innokkaasti, "silloin voin käsittää yhdennäköisyytenne, joka jo ensi hetkenä painui mieleeni ja heti teki teidän ystävyytenne _minulle_ niin suloisen läheiseksi. Vain ääni ja silmät olivat yhtäläiset -- mutta kuinka yhtäläiset! Isä Gervaisella oli parta, joka peitti hänen suunsa ja poskensa: mutta hänen sinisissä silmissään oli sama ystävällinen ja tutkiva katse, vaikka ne eivät olleet niin hilpeät kuin teidän usein ovat, jalo herra: ja teidän äänenne on aina saanut minut muistamaan häntä.

"Ja kerran, kerran katsoivat hänen silmänsä minuun Windsorin linnanhallin poikki, ja niissä oli semmoinen syvä hehku, että minä tunsin kuin olisivat ne kutsuneet minua alttarin eteen ja kuin olisin minä silloin niistä saanut, jos vain olisin kestänyt niiden tulikokeen, ainaisen puhdistuksen, kohotuksen, siunauksen, jommoista ei kukaan maallinen neito ennen minua ole saanut, lukuunottamatta vain pyhää Neitsyttä. Koko sen yön minä uneksin tästä ja sieluni oli sitä täynnä, mutta isä Gervaisea minä en koskaan nähnyt. Seuraavana aamuna hän jätti hovin ja lähti heti senjälkeen purjehtimaan Espanjaan, mutta matkalla teki laiva suuressa myrskyssä haaksirikon ja hän ynnä kaikki muut, jotka laivassa olivat, hukkuivat. Oletteko kuullut siitä, jalo herra?"

"Olen kyllä", vastasi piispa.

"Kaikki uskoivat sitä ja surivat häntä; sillä kaikki rakastivat häntä. Mutta minä en ole koskaan saattanut tuntea häntä vainajaksi. Ja kun minä viime yönä astuin suuren hallihuoneen poikki, tuntui minusta, kuin isä Gervaisen hehkuvat silmät vielä kerran olisivat kutsuneet minua alttarin eteen."

Piispa hymyili taas, ja hänen hahmossaan oli hiljaista hilpeyttä.

"Te olitte liiaksi rasittunut, tyttäreni. Kun astuitte likemmä, tapasitte te -- kummittelevan hehkusilmäisen papin sijasta, joka monta vuotta sitten hukkui Espanjan rannikolla -- vanhan ystävänne, Worcesterin Symonin, joka oli ehtinyt ennen teitä, mistä on kiittäminen hänen hyvän tammansa Shulamiten nopeita jalkoja."

Mora kumartui eteenpäin ja laski kätensä piispan kädelle.

"Älkää pilkatko, ystäväni", sanoi hän. "Oli aika, jolloin isä Gervaise merkitsi minulle kalleintani. Ja kuitenkaan en minä rakastanut häntä kuin tyttö rakastaa miestä, vaan ennemmin kuin nunna rakastaa Herraansa. Hän. merkitsi minulle kaikkea mikä on ylevintä ja parasta; ja ennen kaikkea sitä, mikä on elinvoimaista uskonnossa ja elämässä, tarmokkaana toimimaan, kestävänä kärsimään. Hän yritti minut kerran ja käski minun ristinkuvan edessä polvistuessani lausumaan: 'Hän elää iankaikkisesti meidän välimiehenämme. Milloinkaan en minä ole sitä unohtanut. Ja toisinaan, kun minä lausun näitä pyhiä sanoja ja mieleeni muistuu isä Gervaise, tuntuu kaiku kuiskaavan sieluuni: 'Hänkin elää!'"

Worcesterin piispa nousi.

"Tyttäreni", sanoi hän, "aurinko on korkealla taivaalla. Me emme saa vitkastella täällä. Hugh ryhtyy pian etsimään morsiantaan ja mistress Deborah käy levottomaksi, kun hänen hoidokkinsa on kadonnut. Aamiainen on varmaankin valmiina pitosalissa, ja senjälkeen meidän on kiiruhtaminen kappeliin vihkiäisiin. Sitten minä viivyttelemättä ratsastan Worcesteriin pannakseni asiat luostarissa tolalleen. Menkäämme!"

Kun Mora käveli hänen vieressään päivänpaisteisen nurmikon poikki, sanoi hän:

"Isä, luuletteko että nunnan sydän koskaan voi tulla samanlaiseksi kuin muiden naisten?"

"Taivas siitä varjelkoon", sanoi piispa, kiiruhtaen eteenpäin.

XXXVI luku

SISÄINEN TAISTELU.

Piispa ratsasti Worcesteriin takaisin.

Laukaten riensi ratsu kovan valtatien ruohoista viertä pitkin.

Kunnon Shulamite kiiruhti eteenpäin, mustankiiltävänä yhä, vaikka vaahtoa oli pärskähdellyt sen kupeille.

Tärkeät tehtävät odottavat. Jokainen hetki on kallis.

Jos alaprioritar lähettää sanan palatsiin, tapahtuu onnettomuus, jota ei ole helppo korjata.

Jos uutinen priorittaren paosta pääsee leviämään Worcesterin kaupunkiin, niin sadat pahansuovat, tietämättömät, kärkkäät tai vain joutilaat kielet heti alkavat surista.

Laukkaa, laukkaa Shulamite!

Mahdoton on ehättää huhua kiinni, jos se on tunninkaan matkan edellä. Yhtä hyvin voisi tavoitella kiinni vettä, joka on syössyt ulos avatusta kanavaluukusta tuntia aikaisemmin kuin ehdit padolle.

Mahdoton on puhdistaa kerran tahrautunutta mainetta. Ajoissa ojennettu käsi olisi voinut estää kallisarvoisen venetsialaisen maljakon putoamasta kivilattialle. Mutta jos tätä kättä ei ollut, ja maljakko sekuntia myöhemmin on maassa satoina pirstaleina, ovat koko maailman kädet voimattomat tekemään siitä sitä, mitä se ennen putoamista oli.

Nopeammin, nopeammin, Shulamite!

Kun alapriorittaren sanantuoja saa kuulla, että piispa on poissa, kiiruhtaa hän varmasti isä Benedictin luo, joka on tunteva synkkää iloa, ajatellessaan saavansa pistää pitkän nenänsä priorittaren tyhjään kammioon, joka vainuaa häväistysjuttua sieltä, missä tuntuu vain liljojen tuoksu ja raastaa pirstaleiksi Moran maineen tuntematta sääliä enempää kuin susi, joka raatelee lampaan.

Täyttä laukkaa, Shulamite! Ellei kukaan pelastaakseen sitä pistä kättään alapriorittaren ja isä Benedictin väliin, on kristallimaljakko pirstautuva palasiksi.

* * * * *

Vihdoin pidätti piispa ohjaksia ja antoi tammansa kävellä peninkulman. Warwick oli nyt jo kymmenen peninkulman päässä hänen takanaan. Hän oli jo puolitiessä Worcesteriin.

Warwick oli hänen takanaan!

Piispasta tuntui, että siitä saakka kun hän oli oppinut Mora de Norellen tuntemaan, hän aina vain oli ratsastanut poispäin ja jättänyt hänet taakseen.

Hänen tähtensä hän ratsasti pois silloin, kun hän jätti taaksensa hovin, lukuisat toimensa, kasvavan vaikutusvaltansa ja nauttimansa kansansuosion.

Hänen tähtensä oli hän jättänyt isä Gervaisen nimen valtameren pohjaan ja alkanut elämänsä uudelleen Italiassa, uudella nimellä.

Hänen tähtensä oli hän pyrkinyt Worcesterin piispanistuimelle, kuultuansa Moran astuneen valkoisten sisarten luostariin, ja hän oli jättänyt rakastamansa aurinkoisen maan ja ne paljon korkeammat hengelliset arvot, jotka häntä siellä odottivat.

Ja hänen tähtensä hän nyt ratsasti pois Warwickista, niin nopeasti kuin ratsu saattoi häntä kiidättää, jättäen hänet morsiameksi toiselle, jonka käteen hän itse oli laskenut Moran käden, lausuen kirkon siunauksen heidän liitolleen.

Ratsastaa pois -- jättää taaksensa; jättää taaksensa -- ratsastaa pois. Muuta ei hänen rakkautensa ollut hänelle koskaan suonut.

Kuitenkin tunsi hän sielunsa rikkaaksi nyt, tuntiessaan, että hänellä nyt oli varmuus siitä, että hän oli arvostellut asian oikein, kun hän monta vuotta sitten oli katsonut välttämättömäksi lähteä maanpakoon. Sillä olihan Mora kertonut hänelle -- hiukkasen uneksien häntä toiseksi -- että hän, Symon, kerran oli ollut hänen kalleimpansa, mutta että hän ei ollut rakastanut häntä kuin tyttö rakastaa miestä, vaan ennemmin kuin nunna rakastaa herraansa.

Mutta totisesti olisi sen miehen pitänyt olla jumalallinen, jota niin rakastettiin ja jonka olisi tullut pitää sellaista rakkautta elossa. Ja jos näin olisikin, kun sitten olisi saapunut toinen mies, joka olisi ollut herättämäisillään hänessä sitä rakkautta, mitä tyttö tuntee miestä kohtaan, olisiko hänen sydämensä silloin ollut vapaa noudattamaan luonnon kutsua? Ei. Hänen sydämensä olisi ollut kuin lukittu ovi kaikkea lähestymistä kohtaan, ja silloin olisi hän ollut yhtä vähän Kristuksen kuin miehen morsian. Symonin silmien hehku olisi tosiaankin kutsunut hänet alttarin eteen, ja sillä olisi hän saanut uhrata naisellisuutensa täyttymyksen.

"Minä tein oikein, lähtiessäni maanpakoon", sanoi piispa, tutkistellen menneisyyttään eteenpäin ratsastaessaan. Mutta syvällä sydämessään tunsi hän Moran äskeisten sanojen tuottaman ilon: kerran hän oli ollut Moralle hänen kalleimpansa, tyttönä oli hän niin tuntenut, ja naisena hän sen muisti; ja kumpaakin ajatellessaan piispa puhkesi kiitokseen siitä, ettei hän eikä isä Gervaise olleet tehneet mitään, mikä olisi häirinnyt Moran tyttöunelmien ihannetta.

Tarttuen ohjaksiin taas hän hoputti Shulamitin ravakkaan tahtiin. Nyt ei saanut vitkastella tiellä.

* * * * *

Päästyään lähelle luostariporttia sattui piispa onneksi tapaamaan veli Philipin, joka kedolla kävelytti nuorta, äskettäin ostettua hevosta.

Piispa pyysi maallikkoveljeä ratsastamaan kanssaan luostariin, ja heti kun hän olisi astunut alas hevosen selästä, viemään Shulamiten palatsin talliin, huolellisesti ruokkimaan ja harjaamaan sen, ja sitten tuomaan hänelle virkeän hevosen.

Heidän ratsastaessaan eteenpäin kysyi piispa:

"Onko palatsiin tullut mitään viestiä luostarista, Philip?"

"Ei, jalo herra."

"Entä munkeilta?"

"Ei myöskään, jalo herra. Mutta minä olen kuullut oudon huhun --"

"Huhut ovat harvoin huomioonottamisen tai toistamisen arvoisia, veli Philip."

"Totta, jalo herra. Mutta kun minä niin äskettäin autoin tuota naista ratsastamaan Icon--"

"'Naista'? Ketä huhu sitten koskee?"

"Sanotaan, että vanha maallikkosisar Mary Antony on poistunut luostarista."

"Mary Antony!" huudahti piispa, ja hänen äänessään tuntui mitä merkillisin sekoitus hämmästystä, mielen huojennusta ja epäuskoisuutta. "Mutta taivaan nimessä, hyvä veli, miksi olisi vanha maallikkosisar poistunut luostarista?"

"Sanotaan, että hän on lähtenyt kaupunkiin etsimään teitä, jalo herra; mutta hän ei ole saapunut palatsiin."

"Entä onko mitään muita huhuja, Philip?"

"Ei, jalo herra; paitsi että prioritar on hyvin levoton vanhan nunnan takia ja on käskenyt tukkia maanalaisen tien tuomiokirkon kryptaan, vaikka portinvartiatar tunnustaa päästäneensä sisar Mary Antonyn ulos portista."

"Pelkkää huhua taaskin", sanoi piispa, "ja vailla totuuden siruakaan, sen minä takaan. Sano, kunnon Philip, kaikille tahoille, että se ei pidä paikkaansa, ja ilmoita minun lausuneen, että kunnianarvoisa äiti varmasti ei ole käskenyt tukkia kryptan tietä. Toivoisin saavani käsiini näiden typerien juorujen alkuunpanijan."

Piispa puhui näennäisesti vihastuneena, mutta sydämessään tunsi hän suurta huojennusta. Ehtisikö hän kuitenkin ojentamaan kätensä pelastaakseen kallisarvoisen maljakon.

Piispa laskeutui hevosen selästä luostarin portin ulkopuolella. Hän silitteli kädellään Shulamiten päätä ja puheli lempeästi sen korvaan.

Sitten sanoi hän: "Vie se kotiin ja pidä siitä parasta huolta. Sen kunnon sydän on tehnyt ihmeitä tänään. Meidän asiamme on pitää huolta, ettei sen ruumis siitä kärsi. Kas tässä, ota ohjakset ja mene."

* * * * *