Part 18

Äkkiä Mary Antony tajusi, ettei hän pystyisi niitä katselemaan. Hän ei vielä sietäisi nähdä kunnianarvoisan äidin kasvoja vailla tuota ihmeellisen hellyyden ilmettä. Ja juuri kun hän oivalsi tämän kuuli hän avaimen rasahtavan lukossa.

Asettuen paikalleen portaiden yläpäähän, kaksikymmentä viisi hernettään oikeassa kädessä, valmistautui Mary Antony kiireesti toimeensa. Hän ei voisi kohottaa katsettaan kunnianarvoisan äidin kasvoihin, hänen oli laskeminen ohi astuvat jalat.

Kynttilää kantava nuori maallikkosisar astui kolaten portaita ylös ja laski äänekkäästi lyhdyn maahan. Hän pudottausi polvilleen vastapäätä Mary Antonya.

"Sisar Mary Rebecca on tänään johtajana", lausui hän matalalla laulavalla äänellä, "ja koko matkan astui hän minun kantapäilleni."

Mutta Mary Antony ei kiinnittänyt mitään huomiota tähän tiedonantoon, joka muulloin aina olisi huvittanut häntä.

Kumartunein päin ja maahan tähdätyin katsein hän odotti ohiastuvia jalkoja.

Verkkaan ja vakavasti ne lähestyivät.

Ne menivät ohi, parittain, ja hävisivät hänen näköpiiristään.

Kaikki olivat menneet.

Ei -- ei suinkaan kaikki? Vielä tulee joku. Varmasti tulee vielä joku!

Nostaen lyhtynsä nousi sisar Abigail meluavasti seisoalleen.

"Mitä sinä odotat, sisar Antony? Pyhät sisaret ovat nyt jo astuneet kammioihinsa."

Mary Antony kohotti hämmästyneitä silmiään.

Päivänsäteiden kultakimput lankesivat tyhjään pylväskäytävään.

Avoimen oven läpi näkyi kaukana käytävässä muutamia valkeita hahmoja, jotka yksitellen hävisivät kammioihinsa.

Mary Antony peitti pelästyksensä vihanpuuskaan.

"Mene tiehesi, hävytön homssu! Hillitse äänekäs kielesi ja ripusta kajahteleva lyhtysi naulaan; tai vielä parempi on, jos pidät lyhtysi ja ripustat itsesi naulaan lyhty kädessä. Jos minulla on hurskas aikomus rukoilla täällä auringonlaskuun saakka, niin ei se koske sinua ensinkään. Mene tiehesi, sanon minä!"

Yksin jäätyään Mary Antony avasi hitaasti oikean kämmenensä ja tuijotti siihen.

Siinä oli yksi herne.

Hän astui istuimen ääreen ja laski vapisevin käsin vasemmassa olevat herneet.

Kaksikymmentä neljä! Yksi pyhistä sisarista ei siis ollut palannut.

Tämä oli heti ilmoitettava kunnianarvoisalle äidille.

Kiihkoissaan Mary Antony unohti mielenliikutuksen, jonka vallassa hän äsken oli ollut.

Rientäen portaita alas kiersi hän avaimen ovesta, pysähtyi hetkeksi kurkistamaan kosteaan pimeyteen, kuunteli, kuuluisiko juoksuaskeleita tai kutsuvaa ääntä, sitten hän sulki ja lukitsi oven, veti avaimen pois, ja kiiruhti kunnianarvoisan äidin kammioon.

Ovi oli raollaan, kuten hän oli sen jättänyt.

Hän koputti, mutta astui huoneeseen kutsua odottamatta, huutaen: "Voi, kunnianarvoisa äiti! Kaksikymmentä viisi pyhää sisarta lähti iltamessuun ja vain kaksikymmentä neljä on --"

Mutta hänen äänensä sammui hiljaisuuteen.

Kunnianarvoisan äidin kammio oli tyhjä.

Värähtämättä seisoi Mary Antony, hänen maailmansa meni pirstaleiksi hänen vanhain jalkojensa alla ja hänen taivaansa kiertyi kokoon kuin käärö hänen päänsä päällä ja haihtui pois.

Kunnianarvoisan äidin kammio oli tyhjä.

Kunnianarvoisa äiti oli se, joka ei ollut palannut.

"Hyvästi, oma Antony. Siunatkoon sinua Herra läsnäolollansa, kun me olemme menneet." Ah, mennyt -- koskaan palaamatta!

Taas seisoi vanha maallikkosisar paikallaan kuin unennäkijä, mutta autuaallisen ilon sijasta oli hänen uneksunnassaan nyt hyljätyn surua.

Samassa kuului ovi aukenevan, askel kajahti kaukana käytävällä, refektorion portaiden tuolla puolen.

Heti tuli iäkkäille kasvoille neuvokas ja päättäväinen ilme avuttoman pelon sijaan. Sukkelaan sulki hän kammion oven, ripusti kryptan avaimen sen tavalliselle paikalle; polvistui pyhän Neitsyen alttarin eteen ja rukoili, ojentaen yhteenliittyneet kätensä: "Autuas Neitsyt, vahvista vielä kerran vanhan Mary Antonyn ymmärrystä!"

Hän nousi, löysi kunnianarvoisan äidin kammion avaimen, astui ulos ja sulki oven jälkeensä, lukitsi sen ja pisti avaimen laukkuunsa.

Käytävä oli tyhjä. Kaikki nunnat viettivät rukouksessa ja mietiskelyssä tunnin, ennenkuin refektorion kello, soisi.

Mary Antony ilmestyi keittiöön vain muutamia minuutteja myöhemmin kuin tavallista.

"Valmistakaa _te_ illallinen", sanoi hän palvelijoille. "_Minä_ en välitä siitä, miten pyhät sisaret tänä iltana aterioivat tai kuinka huonosti se tarjotaan. Kunnianarvoisa äiti tahtoo taas viettää yön rukoillen ja paastoten. Alaprioritar tulee tietenkin taas sadattelemaan paistia, tai sisar Mary Rebecca naukumaan sen takia kuin vanha naaraskissa, joka on näkevinään uroksen joka sopessa, vaikka kaikki urokset jo aikaa sitten ovat paenneet hänen näkyvistään. Tarjotkaa illallinen tavalliseen aikaan; ja soittakoon Abigail refektorion kelloa. Minulla on työtä muualla. Ja muistakaa että kunnianarvoisaa äitiä ei saa millään ehdolla häiritä."

* * * * *

Portinvartijatar oli vähällä pudota istualleen, kun hän käännähtäessään näki Mary Antonyn vieressään.

"Siunatkoon, sisar Antony!" huudahti hän. "Miksi ihmeessä --"

"Vait!" sanoi Mary Antony. "Älä puhu niin äänekkäästi. Ja kuuntele nyt, Mary Mark! Näitkö, mitenkä ylhäinen herra piispa eilen käveli Mary Antonyn kanssa? Ha, ha! Niin, totisesti! 'Arvoisa äiti', niin hänen kunnianarvoisuutensa nimitti minua. 'Arvoisa äiti', käsi sydämellään. Puutarhaan käveli hän Mary Antonyn kanssa. Miksi, kysyt sinä? Miksipä käveli ylhäinen herra piispa luostaripuutarhassa vanhan maallikkosisaren kanssa, joka jo yli puoli vuosisataa sitten lakkasi olemasta sievä piikanen? Siksi, sisar Mark, jos sinun välttämättä pitää se tietää, että herra piispa oli täynnä pelkoa kunnianarvoisan äidin vuoksi, ja tiesi että Mary Antony, vaikka hän onkin vanha, saattoi auttaa ja varjella häntä. Herra piispa ja arvoisa äiti molemmat pelkäsivät, että kunnianarvoisa äiti paastoaa liian usein, ja viettää liian monta tuntia valvoen. Kunnianarvoisa isä on senvuoksi valinnut arvoisan äidin pitämään silmällä tätä seikkaa, ja heti saattamaan hänen tietoonsa, jos kunnianarvoisa äiti taas saattaa terveytensä vaaraan liiallisen paaston tai valvonnan kautta. Ja nytpä kunnianarvoisa äiti juuri tänä päivänä aikoo olla saapumatta illalliselle ja viettää koko yön rukoillen ja valvoen pyhän Neitsyen alttarin ääressä. Senvuoksi arvoisan äidin -- nimittäin minun -- pitää heti kiiruhtaa viemään sanaa herra piispalle; ja sinun, sisar Mary Mark, pitää avata portti ja antaa minun mennä."

Portinvartiatar töllisteli häneen silmät pyöreinä.

"Ei, sisar Mary Antony, sitä minä en voi, ellen saa määräystä kunnianarvoisalta äidiltä itseltään. Ja ethän sinä missään tapauksessa jaksaisi kävellä herra piispan palatsiin saakka. Epäilen, tokko sinä pääsisit Fore-kadullekaan asti."

"Mutta minun täytyy ja minä jaksan!" huusi Mary Antony. "Ja jos vanhat jalkani pettäisivät, niin moni kohtelias mies on tarjoava minulle hevosensa. Niinhän minä vallan hienosti saan ratsastaa Worcesterin kaupunkiin. Etkö sinä nähnyt kuinka minä ratsastin herra piispan valkealla hevosella huvipäivänä?"

Sisar Mary Mark purskahti nauruun,

"Oh", sanoi hän, "kylkiäni on vasta äsken lakannut särkemästä. Minä pyydän sinua, sisar Antony, älä palauta tätä näkyä uudestaan mieleeni!"

"Avaa siis portti, Mary Mark, ja anna minun mennä!"

"Ei, minä en uskalla."

"Jos minä siis en voi täyttää herra piispan käskyä, niin minä kerron hänelle, että sinä ja sinun itsepintaisuutesi ovat estäneet aikeeni toteuttamisen."

Portinvartiatar vapisi.

"Tuo minulle käsky kunnianarvoisalta äidiltä, sisar Antony!"

"Sitä minä en voi", sanoi Mary Antony, "kuten hupsukin huomaa, kun minä kerran kunnianarvoisan äidin tietämättä menen viemään sanaa herra piispalle tämän omasta käskystä."

Sisar Mary Mark epäröi. Hän oli kylläkin nähnyt herra piispan astuvan porttiholvista sisään ja menevän puutarhaan, tuttavallisesti keskustellen sisar Mary Antonyn kanssa. Mutta kunnianarvoisa äiti oli uskonut hänen huomaansa portin vartioimisen.

"Kuuleppas, Mary Mark", sanoi sisar Antony. "Minun täytyy heti lähettää sana alapriorittarelle. Sinä lähdet sitä viemään ja jätät minulle portin vartioinnin, kuten niin usein on kunnianarvoisan äidin käskystä tapahtunut, kun sinut on käsketty muuanne. Jos sinä palatessasi -- eikä sinun tarvitse kiirehtiä -- huomaat minun lähteneen, ei kukaan saata soimata sinua. Ja kun herra piispa auringonlaskussa ratsastaa tänne, antaa hän sinulle siunauksensa ja vielä jotain muutakin."

Mary Markin epäilykset haihtuivat.

"Minä otan viedäkseni sanan", sanoi hän pehmentyneenä.

"Mene keittiön ja refektorion portaita alapriorittaren kammioon. Sano, että kunnianarvoisa äiti aikoo viettää yön rukoillen ja valvoen, eikä saavu illalliselle, vaan haluaa, että alaprioritar astuu hänen sijaansa. Ja ettei kunnianarvoisaa äitiä saa millään ehdolla häiritä."

Sisar Mary Mark, joka näin sai pätevän syyn poistua paikaltaan ja ansaita piispan suosion antamatta aihetta tyytymättömyyteen priorittaren taholta, lähti keittiön kautta viemään Mary Antonyn sanomaa.

Tuskin oli hän kadonnut näkyvistä, kun Mary Antony jo tarttui avaimeen, väänsi suuren portin auki ja jätti sen raolleen, avaimet lukkoon; sitten kiiruhti hän takaisin pihan poikki, pujahti holvin alitse ja pääsi pensaiden peitossa kulkien pylväskäytävän portaille; livahti kenenkään huomaamatta! pylväskäytävän ovesta tyhjään käytävään, avasi kunnianarvoisan äidin kammion oven, astui sisään ja lukitsi oven hiljaa jälkeensä.

Ja jottei hän voisi mitenkään langeta kiusaukseen avata ovea, hän veti avaimen pois ja heitti sen avoimesta akkunasta ulos, kauas pensastoon.

Näin valmistautui Mary Antony puolustamaan asemaa, kunnes piispa saapuisi.

XXXIV luku

MORA DE NORELLE.

Symon, Worcesterin piispa, soimasi itseään levottomuutensa takia. Olipa hän menettänyt valtansa jäseniinsä!

Tuskin oli hän päättänyt lähteä kävelemään linnan ympärillä oleville pehmeille kedoille, kun hän jo huomasi kiipeävänsä muurille; ja nyt, vaikka hän oli päättänyt asettua suuresti kaipaamaansa lepoon syvään nojatuoliin, asteli hän tässä permannolla edestakaisin, tai käveli toisen akkunan luota toisen ääreen.

* * * * *

Kiivaasti ratsastamalla oli hän ehtinyt Warwickiin, kun aurinko, joka tosin jo oli vaipunut taivaanrannan taakse, vielä valaisi taivaan rusopilviä ja levitti kullanhohtoisen verhonsa yli lännen äärien.

Linnan herra oli poissa, kuninkaan mukana, mutta kaikki oli valmista piispan tuloa varten ja suuriin varustuksiin oli ryhdytty sir Hugh d'Argentin vastaanottoa varten. Hänen väkensä, joka oli aikaisin samana aamuna lähtenyt Worcesterista, oli kerääntynyt pihalle, kun piispa ratsasti sisään.

Hänen astuessaan ovesta sisään tuli häntä vastaanottamaan vanhahko nainen, hilpeä, pulska ja äidillisen näköinen, jonka piispa helposti arvasi ritarin mainitsemaksi kamarirouvaksi.

"Päivää, jalo herra", sanoi tämä, ja hänen intonsa salli hänen tehdä vain puutteellisen tervehdyksen. "Tuleeko sir Hugh d'Argent tänne täksi yöksi?"

"Kyllä", vastasi piispa, luoden ystävällisen katseen Moran vanhaan imettäjään. "Kahden tunnin kuluttua pitäisi hänen olla täällä."

"Tuleeko hän yksinään, jalo herra?" kysyi mistress Deborah.

"Ei", vastasi piispa, "kreivitär de Norelle, ylhäinen nainen, jonka kanssa ritari on kihloissa, ratsastaa tänne hänen seurassaan."

"Pyhimykset olkoot kiitetyt!" huudahti vanha vaimo ja kääntyi syrjään salatakseen kyyneleensä.

Sillävälin kuin hänen palvelijansa valmisti kylvyn ja otti esille hänen pukunsa nousi piispa vallille ja katseli lännen kultaista ruskoa. Hän silmäsi alhaalla virtaavaa jokea, joka oli uurtanut itselleen uoman läpi kenttien, puiden aaltoilevaa paljoutta ja hilpeätä ketoa, jossa kesäkukat loistivat. Sitten katseli hän kauan kohti kaupunkia, josta hän oli tullut.

Ankaran ratsastuksen kestäessä oli hän kaiken aikaa ollut kuulevinaan asemiesten verkkaista astuntaa; paareilla pitkällään lepäävän avuttoman olennon ääriviivat olivat kaiken aikaa olleet hänen silmäinsä edessä.

Mutta hän ei pystynyt mielessään kuvailemaan; tuloa majataloon, peitteen poistoa, priorittaren astumista uuteen elämään, rakastajan käsivarsien häntä syleillessä.

Kuin ilkeässä unessa, josta mieli ei löydä pääsyä pois, vaan alituisesti palaa takaisin vaivaavaan kohtaan, oli piispa koko ratsastuksensa ajan mielessään seuraillut paareja pitkin Worcesterin katuja, kunnes hänestä vihdoin tuntui, että ennenkuin viitta oli ehditty nostaa pois, oli sen alla lepäävä solakka, suloinen hahmo jo jäykistynyt vainajaksi.

"Vainaja morsiamena! Vainaja morsiamena!" mustan Shulamiten kaviot tuntuivat iskevän nämä sanat tiehen. "Voi ritari-raukkaa! Vainaja morsiamena!"

Piispa laskeutui muurilta alas.

Poistuessaan huoneestaan tuntia myöhemmin, oli hän pukeutunut purppuraviittaan, joka hänellä oli ollut yllään tuona iltana, jolloin hän oli aterioinut ritarin kanssa palatsissa.

Hänen astellessaan kentällä edestakaisin, välkkyi kultainen risti hänen rinnallaan ilta-auringon valossa.

Yöhaukka, joka lensi korkealla ilmassa katsellen alaspäin, luuli varmaankin, että suuri punainen valmu oli lähtenyt liikkeelle kukkalavastaan ja mennyt kävelemään kentälle.

Palvelija tuli kysymään, milloin herra piispa halusi illallista.

Liitelevästä haukasta luultavasti näytti siltä kuin olisi mustarastas hypähtänyt esiin ja kääntynyt kävelevän valmun puoleen.

Piispa sanoi tahtovansa odottaa sir Hugh'n tuloa; mutta hän kääntyi ja seurasi miestä linnaan.

Ja nyt hän istui tuossa suuressa huoneessa.

Kaksi tuntia oli kulunut hänen tulostaan.

Ellei mitään odottamatonta ollut tapahtunut, täytyi ritarin ratsassaaton olla täällä ennen pitkää. Ritari oli aikonut lähteä tunnin kuluessa; ja vaikka piispa oli ratsastanut kiivaasti, saattoivat toiset kuluttaa matkaan tuskin enempää kuin tunnin lisää.

Mutta entä jos prioritar viime hetkellä oli ruvennut horjumaan ja vaatinut päästä takaisin luostariin. Olisiko ritarin jalomielisyys kestänyt sellaisen kokeen? Ja kun prioritar oli poistunut luostaristaan salaisesti, kuinka saattaisi hän palata sinne avoimesti? Olisiko hänen mahdollista päästä kryptan kautta?

Piispa alkoi toivoa, että hän olisi ratsastanut Tähden majataloon ja siellä odottanut tapahtumain kehitystä, sensijaan että hän oli kiirehtinyt edeltä. Huone, jossa hän istui, oli keskellä linnaa. Sen akkunoista näkyi puutarha. Täten hän ei saattanut kuulla ratsasjoukon saapumista pihalle. Hän ei kuullut miesten huutoja, kavionkapsetta kivityksellä, hevosten korskumista.

Hän istui suuressa veistetyssä nojatuolissa lieden ääressä, pakoittaen itsensä tyyneksi; mutta levottomuus ahdisti häntä niin, että hän puoleksi oli aikeissa käskeä valjastamaan uuden hevosen ja ratsastaa takaisin Worcesteriin.

Äkkiä, ilman mitään edelläkäypää merkkiä, avautui eteishuoneesta johtava ovi.

Oviaukkoon ilmestyi näky, joka hetkeksi sai Worcesterin piispan kysymään itseltään, näkikö hän unta, niin ylen ihana oli sisään astuva nainen vihreässä ratsastuspuvussaan, katsellessaan piispaa tuijottavin silmin, hehkuvin poskin ja hiusten kultainen huntu hartioille valuen.

* * * * *

Oi Mora, suloinen lapsi! Onko tyttöaikasi ihana lupaus tällä tavoin täyttynyt? Ovatko vuodet muuttaneet sinua niin vähän -- ja kuitenkin niin paljon?

Vangin maanpako kului nopeasti, maanpako, johon hän oli joutunut sinun tähtesi kauan sitten; vanki koetti päästä vapaaksi, mutta vankina on hän vieläkin ja iäti sinun kultaisten hiuksiesi verkossa.

Oi Mora, suloinen lapsi! Miksi kaikkeen tähän ponnisteluun sinun kehkeymisesi ja ilosi täydellisyyttä kohti pitää sisältyä niin polttavaa tuskaa, kun nyt näen sinut uudelleen tuollaisena?

* * * * *

Worcesterin piispa nousi, purppurassa ja kullassa välkkyi hänen ylevä hahmonsa huoneen taustassa. Hiustensa hopeista hohdetta lukuunottamatta olisi hän saattanut olla mies parhaassa iässään -- niin pysty oli hänen vartalonsa, niin tarmokkaat ja loistavat olivat hänen silmänsä.

Ovesta astuva kookas nainen huudahti hiukan.

"Tekö?" sanoi hän. "Te! Pappi, joka tulee meidät vihkimään?"

Piispa seisoi hetken paikallaan odottaen naisen lähenevän.

"Niin, minä", sanoi hän.

Keskellä huonetta nainen pysähtyi.

"Ei", sanoi hän kuin itsekseen. "Minähän uneksin! Eihän tämä ole isä Gervaise, tämähän on piispa!"

Hän astui lähemmä.

Piispa katsoi häneen vakaasti, koettaen nähdä hänessä Whytstonen priorittaren -- ystävänsä kaikkina näinä onnellisina, rauhallisina, siunattuina vuosina.

Mutta prioritar oli hävinnyt.

Mora de Norelle seisoi hänen edessään, päätänsä häntä itseään pitempänä; pitkä ratsastus yöilmassa oli saanut hänen poskensa hehkumaan, hänen hermonsa olivat pingoittuneet katketakseen; hänen silmistään kuvastui suuri levottomuus, niin päistikkaa oli hän syössyt uuteen maailmaan. Mutta hänen lujat suloiset huulensa olivat ennallaan, ja juuri kun piispa kiinnitti niihin huomionsa, värähtivät ne lausuakseen:

"Kunnianarvoisa isä, minä olen valinnut vaikeamman osan, kuten tekin pyysitte minun tekemään." Hän heitti pois ratsastusruoskansa, ja liittäen kätensä yhteen, ojensi hän ne piispaa kohti. "Kristuksen tähden, jalo piispa, rukoilkaa puolestani!"

Piispa otti hänen yhteenliitetyt kätensä omiinsa eroitti ne lempeästi toisistaan ja piteli niitä rinnallaan olevaa ristiä vasten.

"Te olette valinnut oikein, lapseni", sanoi hän: "rukoilkaamme teille armoa ja voimaa, niin että horjumatta voitte jatkaa uuden kutsumuksenne uraa."

Mora tuijotti häneen tutkivin katsein. Piispan lempeät silmät kohtasivat värähtämättä tämän katseen, mutta niissä ei myöskään ollut mitään jälkeä siitä rajusta hehkusta, joka oli Moraa hämmästyttänyt hänen seistessään ovella.

"Kunnianarvoisa isä", sanoi hän ja hänen äänessään oli outo hämmentynyt kysymys: "Minä pyydän teitä, sanokaa minulle, mitä te käskette katumuksentekijöitä miettimään, kun he polvistuvat rukoilemaan ristinkuvan eteen?"

Piispa katsoi avoimesti näihin vastaansa kumartuneisiin tuijottaviin harmaisiin silmiin, eivätkä hänen omansa värähtäneet. Hänen ääneensä tuli ankaruuden häive, joka sopeutui Moran kysymyksen juhlalliseen aiheeseen.

"Minä kehoitan heitä, tyttäreni, miettimään pyhiä haavoja, jotka vuosivat verta, ja sydäntä, joka murtui heidän tähtensä."

Mora veti kätensä pois ja peräytyi askeleen.

"Sydäntä, joka murtui!" sanoi hän. "_Murtuvatko_ sitten sydämet?" huusi hän. "Ei, ennemmin ne kivettyvät!" Hän nauroi hurjasti, mutta pidätti sitten henkeään -- ritari oli astunut huoneeseen.

Huolettomin askelin ja pystypäin astui Hugh d'Argent heitä kohti.

"Jalo piispa", sanoi ritari, "te olette ollut meille liika hyvä. Minä lähetän Moran tänne yksinään, jotta hän kohtaisi teidät, kertomatta hänelle, kuka se pappi oli, joka niin suosiollisesti tarjoutui vihkimään meidät, kun tiesin, kuinka paljon merkitsisi hänelle saada huomata, että _te_ olitte se, kunnianarvoisa isä."

"Minun on mieluista olla täällä sitä tarkoitusta varten, poikani," vastasi piispa, "kun minulla, kuten tiedätte, on paavilla lupa toimittaa vihkimys. Menemmekö heti kappeliin, vai aiotteko ensin syödä illallista?"

"Ei, isä", sanoi ritari. "Morsiameni on ratsastanut kauan ja kaipaa ruokaa ensin ja sitten hyvin hukutun yön levon. Ellei se liian kauaksi lykkää paluutanne Worcesteriin, pyytäisin teitä vihkimään meidät vasta huomisaamuna."

Tietäessään, kuinka päättäväisesti Hugh suunnitelmiaan laatiessaan oli vaatinut heti Warwickiin päästyä tulla vihityksi, piispa loi häneen nopean silmäyksen, haluten päästä selville tämän muutoksen aiheuttajasta.

Hän näki ritarin kasvoilla saman säteilevän rauhan ilmeen, jonka prioritar oli nähnyt, kun kaapu ensinnä aukeni kryptassa; ja piispa, jonka henki oli kulkenut saman uran, tajusi, että Hugh'lle oli annettu se armo, jonka vain todellinen rakastaja saa -- syvin kaikista iloista, jonka tuntee se, ken syrjäyttää oman itsensä, ja ajattelee yksinomaan rakastettunsa menestystä.

Ja tämän nähdessään piispa vapautui pelostaan ja hänen sydämensä kiitti Jumalaa.

"Hyvä ajatus, Hugh", sanoi hän. "Minä olen täällä aamuun saakka."

Silloin ritari kääntyi, astui nopeasti ovelle ja viittasi.

Sitten hän palasi, taluttaen kädestä hilpeän ja äidillisen näköistä vanhaa rouvaa, jonka piispa oli nähnyt saapuessaan. Kun lady Mora näki hänet, huudahti hän ja juoksi häntä vastaan.

"Debbie!" huusi hän. "Oi Debbie! Mennään kotiin!"

Ja silloin laukesi hänessä äkkiä kaikki jännitys, ja nojaten vanhan imettäjänsä käsivarsiin hän nyyhkytti tätä uskollista povea vasten, joka oli ollut hänen lapsuutensa turvapaikka.

"Kas niin, kultaseni!" sanoi Deborah niin hyvin kuin omalta nyyhkytykseltään saattoi. "Kas niin kas niin. Me _olemme_ kotona, nyt kun olemme yhdessä. Mennään katsomaan huonetta, jossa saamme nukkua, aivan niinkuin nukuimme monia vuotta sitten, kun te olitte pieni, rakkaani".

Näin, vanhan imettäjänsä tukemana, astui hän, joka oli niin ylväänä saapunut huoneeseen, hiljaa siitä ulos kyynelharso silmissä.

Piispa kääntyi poispäin.

"Rakkaus ei koskaan petä", mutisi hän puoliääneen.

Hugh käännähti myös ja nauroi, mutta hänen naurussaan ei ollut mitään loukkaantumusta, ei mitään katkeruutta, ei mitään levottomuutta. Se oli sellaisen sydämen onnellista naurua, jota varma toivo lämmittää.

"Meitä oli kaksi toissa yönä, rakas herra", sanoi hän; "mutta nyt, kun vanha Debbie on tullut, näyttää meitä olevan kolme!"

XXXV luku

RUUSUTARHASSA.

Seuraava päivä sarasti säteilevän kirkkaana; oli ihana kesäaamu.

Mora heräsi jo kello viideltä.

Huolimatta edellisen päivän rasituksesta ja mielenjännityksestä ja vaikka hän oli vasta myöhäisiä hetkellä vihdoin vaipunut uneen, voitti monivuotinen tottumus hänen ruumiinsa levontarpeen.

Hänen ensimäinen tietoinen ajatuksensa kohdistui nuoraan, joka hänen kammionsa seinässä olevan reiän kautta vei käytävän suureen kelloon, mitä soittamalla hän herätti koko luostarin. Hänellä oli ollut pysyväisenä tapana soittaa sitä itse. Hänellä oli mieleen antaa nunnien tuntea, että kutsu uuden päivän aloittamiseen saapui heille priorittarensa kädestä. Tietäen, kuinka vaikeata oli nousta aikaisin varsinkin valvottujen öiden jälkeen, oli hänellä mieluista, kun nunnat tiesivät, että kellon äänen kajahtelu kautta luostarin merkitsi kunnianarvoisan äidin itsensä olevan jalkeilla.

Mutta kun hän nyt katsahti ovelle päin, ei hän nähnytkään mitään nuoraa. Entä mitä merkitsivät nämä ylelliset seinäverhot?

Hän hypähti vuoteeltaan ja katsahti ympärilleen.

Miksi valuivat hänen hiuksensa hartioille kuin kultainen pilvi? -- nämä ihanat hiukset, jotka jos sain toisessa nunnajärjestössä olisi leikattu hänen päästään, ja tässä oli täytynyt aina pitää kireästi palmikoituina ja näkymättömiin peitettyinä. Yhä puoleksi hämmennyksissään hän sipaisi ne syrjään ja katsahti outoja ja kuitenkin hänelle ennestään tuttuja vaatteita, jotka olivat valmiina hänen käytettäväkseen.

Joskus oli hänellä ollut tämäntapaisia unia -- unia, joissa hän oli palannut maailmaan, joissain hänellä oli maailmalliset vaatteet yllään, joissa hän maistoi maailman iloja ja katseli kiellettyjä asioita.

Tietenkin näki hän unta nytkin!

Mutta silloin kajahti hänen korviinsa ääni, jonka hän tosin kauan sitten oli unohtanut, mutta joka kuitenkin oli hänelle niin tuttu, että hän sen kuullessaan tunsi olevansa lapsena kotonaan taas -- syvässä unessa lepäävän vanhan Debbien hiljainen, tyytyväinen kuorsaus.

Ääni on aina vakuuttavampi kuin näkö. Sokea on varma maailmastaan, varmempi kuin kuuro.

Moran ei ollut tarvis kääntyä katselemaan nurkassa olevassa vuoteessa makaavan vanhan imettäjän pulskaa hahmoa. Kuullessaan tämän hyrisevän kuorsauksen hän tiesi kaiken mitä hänen tarvitsi tietää -- tiesi ettei hän enää ollut prioritar, että hän oli luopunut lupauksistaan; tiesi että luostari tällä hetkellä valvoi ja ihmetteli, kuten se viime yönä oli mahtanut kummeksia ja epäillä, ja huomenna kyselisi ja tuomitsisi; tiesi että nyt oli hänen hääaamunsa, että tämä hohtavan valkea puku jalokivillä koristettunne voineen ja tämä jalokivillä somistettu hiuskoristus olivat vanhan Debbien valitsemat, jotta hän juhlan mukaisessa puvussa seisoisi ylkänsä vieressä alttarin edessä.