Part 17

Pää painuneena, kasvot kalpeina, kädet nöyrästi ristissä rinnalla prioritar pysyi kauan rukoukseen polvistuneena.

Varhaisen kesäaamun leyhkä puhalsi sisään avoimesta ikkunasta ja hyväili hänen poskeaan.

Ulkona puutarhassa lauleli punarinta-satakieli toverilleen.

Viimein prioritar nousi, liikkuen kuin omituisessa unessa vaeltava, astui sisäkammioon ja laskeutui vuoteelleen.

Piispan rukous oli kuultu.

Priorittarelle oli suotu armoa ja voimaa valita vaikeampi osa; hän uskoi toden teolla juuri vaikeamman osan Jumalan tahdoksi.

Ja kun hän viimein laski päänsä pielukselle, hiipi hänen mieleensä muuan rukous Gregoriuksen sakramentariosta, tyynnyttäen hänet lepoon kaikkivaltiasta voimaa ja ikuista rauhaa tulkitsevalla viestillään.

Kaikkiwaltias ja ikuinen Jumala, Joka hallitset kaikkea taivaassa ja maan päällä; kuule armollisesti omiesi rukoukset ja suo meille Sinun rauhasi kaikkina elomme päivinä; Jesuksen Kristuksen meidän Herramme kautta. Amen.

XXXI luku

ISONKUOVIN KUTSU.

Viimeistä kertaa ritari odotti kryptassa.

Laskettuaan kantamuksensa alttarin ääreen soturit nojausivat kukin pylvääseensä jäykkinä ja välinpitämättöminä, mutta valmiina polvistumaan heti kun vesper-laulu ennättäisi kryptaan ylhäältä kuorista

Mies lepäsi paareilla liikahtamatta, pää siteissä mutta hänen silmänsä olivat valppaat ja kirkkaat ja pään kääntyminen ilmaisi hänen kuulostelevan. Tummansininen, hopealla päärmätty vaippa peitti kauttaaltaan hänen ruumiinsa.

Hugh d'Argent seisoi erään pylvään varjossa vastapäätä seinässä olevaa kapeata oviaukkoa, josta kierreportaat johtivat ylös klerestorioon.

Tästä paikasta hän saattoi myöskin nähdä portaat, jotka johtivat kryptaan maanalaisesta käytävästä, sekä sen osan kryptaa, jonka poikki Valkoisten sisarten oli kuljettava päästäkseen näistä rappusista seinässä olevaan portaikkoon.

Tässä ritari vartioi viimeistä kertaa.

Omituinen iloisuus oli vallannut hänen mielensä. Hän tuntui jättäneen masentuneisuutensa ikäänkuin raskaan taakan joen pohjaan. Hugh oli ollut voitostaan varma aina siitä hetkestä pitäen, jolloin hän melkein tukehtumaisillaan oli nähnyt ja siepannut piispan kiven tuoden sen riemuitsevana pinnalle. Niin, jo ennen kuin Symon oli heittänytkään tuon kiven, jo silloin kun ritari oli, piispan esittäessä epäilyksensä Pyhän Neitsyen hymyyn nähden, vastannut hänelle: "Minä luotan rukouksen voimaan", oli hänessä herännyt iloinen tietoisuus. Hän oli ojentanut kuihtuneen uskonsa oikean käden, ja katso, se oli osoittautunut väkeväksi ja elinvoimaiseksi.

Mutta kun hän nyt kryptan painostavassa hiljaisuudessa kuuli avaimen kiertyvän lukossa, lakkasi hänen sydämensä sykkimästä ja mieli jännittyi jäykäksi ensimmäisen hunnutetun olennon liukuessa varjomaisena ja aaveen kaltaisena näkyviin.

Se ei ollut hän, tuo odotettu.

Ritarin suonet alkoivat jälleen sykkiä. Hänen sydämensä jyskytti rajusti, kun määrätyin välin matkoin yhdeksän, kymmenen, yksitoista valkoista olentoa vaelsi ohitse.

Sitten -- kahdestoista: pitkä nunna, melkein Moran kokoinen; mutta ei kuitenkaan hän.

Sitten -- kolmastoista: oi, siunattu Neitsyt! Oi, Jumalan pyhät! Mora! Hän, hän itse. Mahdotonta oli erehtyä hänen ryhdistään, hänen päänsä kuninkaallisesta asenteesta. Kaikista hunnuista ja viitoista huolimatta hän oli varma asiastaan. Se oli Mora; ja koska hän astui kulkueen keskivaiheilla niin hänen kävisi verraten helposti siirtyminen syrjään. Eikä kuitenkaan -- --

Mutta samassa tuokiossa Mora käänsi ohitse astuessaan päätänsä, ja hetkisen ajan hänen silmänsä kohtasivat varjostosta tähystävän ritarin silmät.

Seuraavassa tuokiossa hän oli kadonnut kierreportaikkoon.

Mutta se silmänräpäys riitti. Kun heidän silmänsä kohtasivat toisensa, tiesi Hugh d'Argent samassa, että hänen morsiamensa oli jälleen hänen omansa.

Hänen sydämensä lakkasi jyskyttämästä; suonet sykkivät taasen tasaisesti.

Hänet valtasi suuren, iloisen varmuuden tuottama tyyneys, uskomaton riemu. Ja kuitenkin hän tiesi olleensa siitä varma aina siitä pitäen, kun oi noussut Severnin syvyydestä päivänvaloon kädessään valkoinen kivi.

"Minä luotan rukouksen voimaan... Anna hänet minulle! Anna hänet minulle! Pyhä Neitsyt, anna hänet minulle! 'Veistokuvan hymy'? Ei, herra piispa. Minä luotan rukouksen voimaan!"

* * * * *

Munkkien juhlallinen laulu kantautui hiljaa alas kaukaisesta kuorista. Vespermessu oli alkanut.

Ritari astui alttarin ääreen ja lepäsi siinä polvillaan muutaman minuutin, kädet miekkansa ristikahvan ympärille liittyneinä.

Sitten hän nousi ja puhui matalalla äänellä sotureilleen.

"Kun rastas kutsuu, silloin teidän on poistuttava kryptasta ja vartioitava sisäänkäytävää ulkopuolelta; eikä ketään saa minkään syyn nojalla päästää sisään. Kun mustarastas viheltää, silloin te palaatte, nostatte paarit maasta ja kannatte ne kuten ennenkin tuomiokirkosta majataloon."

Sitten ritari palasi alttarin luo ja kumartui paareilla lepäävän miehen puoleen.

"Martin", hän virkkoi puhuen varsin hiljaa, niin että vain hänen luotettava kasvinveljensä saattoi sen kuulla. "Kaikki on hyvin. Toivioretkemme lähenee loppuaan ja, kuten olemme toivoneet, se parantaa monta haavaa. Kun isonkuovin kutsu kajahtaa, hypähdä silloin paareilta ja jätä siteet sen viereen; mene sisäänkäytävän luo vartioimaan sitä sisäpuolelta, mutta älä käännä päätäsi tännepäin, ennenkuin mustarastas viheltää; piiloudu tällöin pylväiden joukkoon äläkä näyttäydy kenellekään, ennenkuin me olemme poistuneet. Pyri sitten täältä pois sopivalla tavalla ja kohtaa minut majatalossa, minne sinun on tultava puutarhan ja ikkunan kautta näyttäytymättä pihassa."

Terävät silmät hymyilivät suostumustaan kääreiden varjosta.

Kumartuen nosti ritari kaapua, kiinnitti sen vasempaan olkapäähänsä, ja veti sen ympärilleen, kooten sen monet poimut suurimmaksi osaksi oikeaan käteensä.

Ylhäällä veisasivat munkit messua _Nunc dimittis_.

Vähitellen vaikenivat äänet.

Iltamessu oli ohi.

* * * * *

Varovaisia pehmeitä askeleita saapui seinäportaita myöten.

Yksi kerrallaan astuivat valkeat hahmot näkyviin

Ritari seisoi taustalla, jäykkänä, henkeään pidättäen.

Silloin kun kukin nunna astui seinässä olevasta holviovesta kryptan permannolle ja astui kohti maanalaiseen käytävään vieviä portaita, hävisi hän seuraavan nunnan näkyvistä, joka silloin vielä oli kiertoportaissa. Tähän oli ritari perustanut suunnitelmansa.

Kuudes, seitsemäs, kahdeksas...

Pyhä Antony, kuinka verkkaan ne astuivat!

Yhdeksäs, kymmenes, yhdestoista...

Ritari tarttui kaapuun ja peräytyi vielä askeleen varjoon päin.

Kahdestoista...

Järkähtivätkö pylväät? Oliko tämä uusi suuri tuomiokirkko suistumaisillaan hänen päälleen?

Kolmastoista...

Prioritar oli hänen vieressään varjossa.

Hän oli astunut syrjään.

Kahdestoista valkoinen sisar asteli poispäin, selin heihin.

Neljännentoista askeleita kuului portaissa, mutta hän ei ollut vielä näkyvissä.

Hugh pujotti vasemman käsivartensa priorittaren ympäri ja veti hänet itseensä kiinni; sitten hän heitti kaavun poimut ylt'yleensä hänen ympärilleen ja yli oman vasemman hartiansa ja painoi hänen päänsä rintaansa vasten.

Näin seisoivat he liikkumattomina; priorittaren kasvot olivat kätkössä, ritarin silmät tuijottivat seinän ahtaaseen holvioveen.

Neljästoista valkoinen sisar tuli näkyviin. Ilmeisesti huomasi hän odottamattoman pitkän välin itsensä ja kaukaisen, melkein jo portaissa olevan hahmon välillä, ja kiiruhti eteenpäin.

Viidestoista teki samoin.

Kuudestoista oli sattunut laskeutumaan portaat pikemmin; hän tuli näkyviin melkein heti eikä huomannut mitään aukkoa.

Seitsemästoista, kahdeksastoista, yhdeksästoista, kahdeskymmenes...

Ainoakaan ei ollut kääntänyt päätänsä pylvääseen päin.

Kulkue eteni juhlallisin askelin totuttua tietään.

Suloinen turvallisuuden tunne valtasi Hugh d'Argentin. Hänen rakastamansa nainen oli hänen sylissään. Häntä oli hänen iäti suojattava ja varjeltava.

Kahdeskymmenes ensimäinen, kahdeskymmenes toinen.

Mora oli tullut hänen luokseen -- tullut omasta vapaasta tahdostaan. Kuinka kovalta oli tuntunut päästää ja jättää hänet. Ja kuinka iloinen hän nyt kuitenkin oli, että oli tehnyt niin.

Kahdeskymmenes kolmas, kahdeskymmenes neljäs.

Kun kaikki nämä valkeat hahmot ovat menneet ohi ja alkaneet peninkulmaisen vaelluksensa, ja ovi lukittu heidän jälkeensä -- silloin aukaisisi hän kaavun, kääntäisi Moran suloiset kasvot ylöspäin ja painaisi huulensa hänen huulilleen.

Kahdeskymmenes viides.

Kiitetyt olkoot pyhimykset! Viimeinen! Mutta mikä vanha nuuskija!

Niin -- hetkeksi teki aliprioritar ritarin levottomaksi. Hän pälyili oikeaan ja vasempaan. Hän oli näkemäisillään hopeahäivän sinistä vasten -- mutta ei nähnyt sitä kuitenkaan.

Sieraimillansa vainuten hän astui eteenpäin mutta vastahakoisin jaloin, ikäänkuin toinen olisi ollut toisen tiellä. Hän raotti huntuaan kääntyessään ja laskeutuessaan portaille.

Hugh hehkui ja värisi kiireestä kantapäähän saakka.

Vihdoinkin!

Kuului, kuinka ovi suljettiin.

Verkkaan kääntyi avain reiässään, ja vedettiin pois.

Sitten oli hiljaista.

Mutta kuullessaan avaimen kiertyvän vavahti hänen sylissään oleva nainen; se oli vainotun sielun vitkaista, kolkkoa vavistusta; ja äkkiä tajusi ritari, että Mora tullessaan hänen luokseen oli valinnut sen osan, mikä hänestä näytti vaikeammalta.

Tämän tietoisuuden aiheuttaman ensimäisen tunneaallon mukana tuli voimakas viekoitus työntää hänet luotaan, rientää portaita alas, painaa auki raskas ovi, työntää Mora luostariin vievään käytävään ja sulkea ovi hänen jälkeensä, ja lähteä sitten itse maailmalle ja heittäytyä hurjana kaikkeen mitä ikinä syntiä ja uhmailua on.

Mutta tätä hillitöntä halua kesti vain silmänräpäyksen; hänen oma ilonsa iski häneen sokaisevan, huumaavan iskun.

Kymmenessä sekunnissa oli hän voittanut itsensä. Hänen käsivartensa kiertyivät kiinteämmin Moran ympäri.

Mora oli tullut hänen luokseen. Monimutkaiset mielenliikutukset mahtoivat nyt järkyttää häntä -- se oli varma. Mutta myöskin se, että hän oli tullut omasta vapaasta tahdostaan. Jalka, joka oli rohjennut polkea paavin viestin revittyjä siekaleita, oli samalla uljuudella poikennut syrjään sovinnaisuuden tieltä ja tuonut hänet ritarinsa käsivarsille.

Hän ei voinut työntää Moraa luotaan. Hän oli saatava turvaan. Mutta häntä oli myös suojeltava ja varjeltava, eikä vain ulkoisia vaaroja vastaan, vaan myös kaikelta, mikä hänessä, ritarissa itsessään, saattoi hänelle tuottaa tuskaa ja levottomuutta, ja näin vaikeuttaisi hänen jaloa tarjoumustaan.

Sanat, jotka piispa pitosalissa oli hänelle lausunut, palasivat hänen mieleensä täydessä merkityksessään.

Ritarissa heräsi ilo, joka oli syvempi hänen intohimonsa hehkua; uskollisen, kärsivällisen ihmisen ilo; väkevän miehen ilo, kun hän vallitsee väkevintä viettiä itsessään; rakastajan ilo, kun hän varmalla vaistollaan ymmärtää sen, mitä eivät selvimmätkään sanat pystyisi selittämään.

Hänen rakkautensa kohosi kuninkaallisena, kruununaan Moran luottamus häneen.

Avatessaan kaavun oli ritari kohottanut katseensa holvikaareen päänsä päällä. Ja hämyisessä helmenkarvaisessa valossa ilmestyi hänelle näkynä kotinsa madonna.

Kaavun kätkö liikahti, prioritar katsahti ympärilleen hämmästynein silmin, joista kuvastui suunnaton pelko, sitten loi hän ne rakastajansa kasvoihin ja näki ne pyhän aivoituksen ja suuren päätöksen kirkastamiksi.

Mutta hänen vielä näin katsoessaan ritari irroitti käsivartensa hänen ympäriltään, astui askeleen eteenpäin, jättäen hänet varjoon ja vihelsi kolmasti jäljitellen rastaan kutsuääntä.

Silmänräpäyksessä olivat asemiehet jaloillaan, asettuivat sukkelaan kryptan sisäänkäytävän eteen ja pysähtyivät siihen, estäen ketään pääsemästä sisään.

Kun heidän kiireiset askeleensa vielä kajahtivat portailla, kuului kryptasta hiljaa kuovin haikea kutsu.

Paareilla makaava mies nousi, jätti siteensä paikoilleen ja vilkkumatta kummallekaan puolelleen astui pylväsmetsään ja hävisi näkyvistä. Käytävää, jonka vartiana hän oli, ei voinut alttarilta nähdä. Molemmat olennot, jotka vielä seisoivat hiljaa varjossa, olivat nyt täysin turvassa ja yksin.

Sitten ritari kääntyi priorittaren puoleen, tarttui vasemmalla kädellään hänen oikeaansa ja vei hänet alttarin eteen.

Täällä ritari päästi hänen kätensä, kun he polvistuivat vierekkäin, ritarin kädet miekan ristikahvalla, priorittaren ristissä rinnallaan.

Silloin irroitti prioritar vihkisormuksensa vasemman kätensä neljännestä sormesta ja antoi sen ritarille.

Vaistoten hänen halunsa tämä nousi, laski sormuksen alttarille ja polvistui uudelleen.

Kohta hän nousi taas, otti sormuksen, suuteli sitä kunnioittavasti ja pujotti sen vasemman kätensä pikku sormeen.

Priorittaren alakuloiset silmät, jotka tuijottivat häneen, eivät ilmaisseet tällöin hyväksymistä eivätkä kieltoa.

Nousten odotti hän nöyrästi, mitä ritari käskisi.

Sininen kaapu käsivarrellaan kääntyi ritari paareihin päin, keräsi siteet ja puhui sitten priorittarelle hyvin hiljaa, häneen katsomatta.

"Laskeudu pitkällesi tuohon", sanoi hän. "Minun on ikävä pyytää sitä sinulta; mutta ei ole mitään muuta keinoa huomaamatta viedä sinut täältä."

Prioritar astui kaksi askelta eteenpäin ja seisoi paarien ääressä.

Moneen vuoteen ei hän ollut laskeutunut pitkälleen toisen ihmisen läsnäollessa. Seisten, kävellen, istuen, polvistuen oli hän ollut nunnien nähtävänä, mutta pitkällään ei koskaan.

Vaikka hän jo oli menettänyt virkaristinsä ja pyhän sormuksensa, näytti hänen arvokkuutensa ja käskyvaltansa vielä kuuluvan hänelle niin kauan kuin hän komeana ja kookkaana seisoi pystyssä.

Hän epäröi. Ritarin puolusteleva äänensävy näytti lisäävän hänen epäröintiään ja teki alistumisen vain vaikeammaksi.

Kävi hetki hetkeltä mahdottomammaksi saada häntä asettumaan paareille.

"Laskeudu pitkällesi", lausui ritari ankarasti.

Tämän lyhyen käskyn kuullessaan värähti prioritar uudelleen; mutta sanaakaan hiiskumatta laskeutui hän pitkälleen paareille, sulki silmänsä ja risti kätensä rinnalleen. Kalpea hän oli, niin äänetön, niin liikahtamaton. Kun Hugh d'Argent, siteet käsissään, katseli häntä ylhäältäpäin, näytti nainen haudasta nostetun priorittaren marmorikuvalta. Mutta ritarin katsellessa näitä kauniita ylväitä kasvoja, pusertui kaksi polttavaa kyyneltä hänen suljettujen ripsiensä alta ja vieri avuttomasti kalpeita poskia pitkin alas.

Hän ei voinut nähdä Hugh'n silmien hellää sääliä ja ihailevaa rakkautta.

Hänen häpeänsä, hänen äärimäinen nöyryytyksensä näytti täydelliseltä.

Worcesterin valkoisten sisarten prioritar ei hän lakannut olemasta silloin, kun hän otti jalokivillä koristetun ristinsä ja laski sen pyhän Neitsyen käteen, ei silloin, kun hän astui syrjään ja salli kätkeä itsensä kaapuun, ei silloinkaan kun hän irroitti sormuksensa ja ojensi sen Hugh'lle, vaan nyt, kun hän laskeutui pitkälleen pyhän Oswaldin alttarin eteen ja lepäsi siinä paareilla pitkällään, rakastajansa jalkain juuressa.

Hugh kumartui ja kätki siteet hänen viereensä. Hän ei saanut kosketuksi eikä peitetyksi tätä rakasta päätä. Sensijaan peitti hän hänet kaavulla kokonaan ja sanoi, äänessään ääretön hellyys:

"Pyhä Neitsyt olkoon kanssasi. Kovin kauan ei tätä kestä."

Sitten kajahti, räikeänä kryptan hiljaisuudessa, mustarastaan heleä huuto.

XXXII luku

SUURI PARANTUMINEN.

Symon, Worcesterin piispa, sattui kappalaisensa saattamana kävelemään tuomiokirkon ohi matkalla luostarista palatsiinsa, juuri kun paaria kantavat asemiehet astuivat kirkon pääovesta ulos.

Isä Benedict, joka oli kaapuunsa verhottu ja kokonaan mustiin puettu, jonka pää ja hartiat olivat leveämmät kuin piispan, käveli hänen takanaan, kuin mikäkin synkkä hahmo.

Piispa pysähtyi. "Mene edeltäni palatsiin, isä Benedict", sanoi hän. "Minä haluan puhella tuon ritarin kanssa, joka luullakseni tulee samaa tietä."

Kappalainen pysähtyi, teki syvän kumarruksen, vetäisi päähineen kiinteämmin kasvoilleen ja asteli tiehensä.

Piispa odotti ja hänen hahmonsa loisti iltapäivän auringossa. Hänen silkkikauhtanansa, hänen hopeanharmaat hiuksensa, hänen siniset silmänsä, jotka olivat niin eloisat ja tutkivat, eivät ainoastaan muodostaneet läikkää, johon valo keskittyi, vaan näyttivät miltei itsekin sädehtivän valoa.

Asemiesten tahdikas astunta saapui lähemmäksi.

Hugh d'Argent käveli paarien vieressä, pystyssäpäin ja loistavin silmin, käsi miekan kahvassa.

Nähdessään ritarin kasvot astui piispa lähestyvää kulkuetta vastaan.

Hän kohotti kätensä ja asemiehet pysähtyivät.

"Päivää, sir Hugh", lausui piispa. "Onko pyhiinvaelluksenne pyhän Oswaldin alttarin ääreen vaikuttanut toivomanne paranemisen?"

"Kyllä, jalo herra", vastasi ritari. "Suuri parantuminen on tapahtunut. Me lähdemme Warwickiin tunnin kuluttua."

"Ihmeellistä!" sanoi piispa. "Kiitetyt olkoot pyhä Neitsyt ja hurskas pyhimys! Mutta te teette viisaasti peittäessänne potilaan huolellisesti. Vaikka parantuminen olisi täydellinenkin, on suuri varovaisuus paikallaan ja liikarasitusta on vältettävä."

"Antakaa siunauksenne potilaalle, kunnianarvoisa isä", sanoi ritari paljastetuin päin.

Piispa astui lähemmäksi. Hän laski kätensä rinnalle, joka lepäsi hopealla kirjaillun sinisen kaavun alla.

"_Benedictio Domini sit vobiscum_", lausui hän. Ja lisäsi sitten hiljaisemmalla äänellä: "Älä ole peloissasi äläkä murheellinen... Mene rauhaan."

Molemmat miehet, jotka rakastivat prioritarta, katsoivat kiinteästi toisiinsa.

Asemiehet lähtivät eteenpäin taakkoinensa.

Ritari hymyili astellessaan paarien ääressä.

Piispa kiiruhti palatsiin.

Ritari oli hymyillyt, ja ylväs ilo loisti hänen silmistään, voitonriemu nostatti hänen leveitä hartioitaan, sai hänen miekkansa heilahtamaan, kohotti hänen päänsä ylväästi pystyyn.

Piispan huulet olivat valkeat. Hänen kätensä vapisivat hänen kävellessään.

Häntä peloitti -- peloitti suuresti -- se mitä he olivat aikaansaaneet.

Toista oli mietiskellä ja suunnitella, kun prioritar oli turvassa luostarissaan. Aivan toista oli tietää, että häntä kannettiin pitkin Worcesterin katuja, missä hän lepäsi avuttomana paareilla, ja että hän, heti kun sininen verho olisi poistettu, huomaisi olevansa yksin rakastajansa kanssa majatalossa, miesten ympäröimänä, ei ketään naista kuuluvilla.

Nunnan sydän oli piispalle hyvin tuttu ja hän vapisi ajatellessaan tekoa, jossa hän oli ollut avullisena.

Myöskin ihmetytti häntä suuresti, että prioritar oli muuttanut mieltään; ja hän koetti turhaan arvailla tämän muutoksen syytä.

Saavuttuaan palatsinsa pihaan, hän kutsutti veli Philipin.

"Satuloi minulle Shulamite", sanoi hän. "Ja anna Jesperin nousta vahvimman ratsumme selkään, ja anna hänelle satulapussi. Me ratsastamme Warwickiin; meidän täytyy lähteä liikkeelle neljännestunnin kuluttua."

Tämän ajan vietti piispa osaksi kirjastossaan kirjoitellen.

Ratsun selkään noustuaan hän kumartui satulasta ja puhutteli veli Philipiä.

"Philip", sanoi hän, "eräs ylhäinen nainen, sir Hugh d'Argentin kihlattu, on juuri saapunut Tähden majataloon, missä ritari on muutamia päiviä odottanut häntä. He ratsastavat viivyttelemättä Warwickiin, jonka linnassa heillä on aikomus kohdata minut. Minä tahtoisin lainata Iconoklastesin tälle naiselle. Senvuoksi minä toivon, että satuloit sen aivan samalla tavoin kuin silloin, kun se vietiin valkoisten sisarten luostariin heitä huvittamaan. Vie se viivyttelemättä majataloon; luovuta se Hugh d'Argentin asemiehille, ja pidä huoli siitä, että he heti toimittavat tämän kirjeen ritarille, joka antakoon sen naiselleen. Älä hukkaa hetkeäkään, kunnon Philip. Pistäydy luokseni huomenna, kun olen palannut."

Piispa tarttui ohjaksiin ja lähti ravakasti liikkeelle Warwickin tietä myöten.

Hänen veli Philipille uskomansa kirje, joka oli hänen omalla sinetillään suljettu, oli osoitettu sir Hugh d'Argentille. Mutta sisälle oli kirjoitettu:

_Suvaitseeko kreivitär de Norelle ottaa ratsuni Iconoklastesin häälahjaksi vanhalta ystävältään_

_Symon Wygarn'ilta_.

XXXIII luku

MARY ANTONYN VAROKEINOJA.

Mary Antony odotti pylväskäytävässä valkoisten sisarten paluuta iltamessusta.

Vanhaa maallikkosisarta ei nyt haluttanut hilpeästi pakinoida satakielelle eikä juuri itselleenkään.

Hän istui kivi-istuimellaan raihnaisen näköisenä, ja hänen kasvoillaan oli huolestunut ilme, aivan toisenlainen kuin niiden tavallinen virkeä levollisuus.

Istuessaan antoi hän kahdenkymmenen neljän herneensä verkkaan tippua oikeasta kädestä vasempaan ja taas takaisin.

Ihmeellistä oli tapahtunut sinä iltapäivänä, juuri ennen kuin valkoiset sisaret lähtivät tuomiokirkkoon.

Kaikki olivat jo kerääntyneet pylväskäytävään, kun saapui sana, että kunnianarvoisa äiti halusi kammiossaan puhutella sisar Mary Antonya.

Sinne riennettyään näki hän kunnianarvoisan äidin seisaallaan, aivan kalpeana ja ääneti, mutta tyynenä ja lujana katselevan ulos idänpuolisesta akkunasta.

Hän ei heti kääntynyt, ja Mary Antony seisoi odottaen ovella.

Sitten hän käännähti ja lausui: "Ah, rakas Antony!" äänellä, joka vavahutti vanhan maallikkosisaren sydäntä.

"Tule tänne, Antony", sanoi hän ja samalla astui häntä kohti.

Kunnianarvoisa äiti antoi muutamia yksinkertaisia, refektoriota ja keittiötä koskevia ohjeita. Sitten hän sanoi: "Nyt minun täytyy mennä. Nunnat odottavat."

Sitten hän äkkiä kiersi käsivartensa vanhan maallikkosisaren ympäri.

"Hyvästi, oma Antony", sanoi hän. "Sinun rakkautesi ja alttiutesi on ollut minulle hyvin arvokas. Siunatkoon sinua Herra läsnäolollaan, kun me olemme menneet."

Ja kumartuen suuteli hän häntä lämpimästi otsalle ja poistui kammiosta.

Mary Antony seisoi paikallaan kuin unennäkijä.

Niin monta vuotta oli kulunut siitä kuin mikään hellä kosketus oli tullut hänen osakseen.

Ja nyt -- nämä armaat käsivarret olivat kiertyneet hänen ympärilleen; nämä seesteiset silmät olivat luoneet häneen katseen, joka oli rakastava, vieläpä jotain muutakin, -- hänen vanha sydämensä ei kyennyt sitä käsittämään --: nämä huulet, joiden jokaista käskysanaa hän ja koko luostari kiiruhtivat tottelemaan, olivat painaneet suudelman hänen otsalleen!

Kauan senjälkeen kun valkoiset sisaret olivat muodostaneet kulkueen ja poistuneet pylväskäytävästä, seisoi Mary Antony paikallaan kuin unennäkijä. Sitten hän muisti velvollisuutensa ja kiiruhti pylväskäytävään, mutta tapasi sen tyhjänä; nunnat olivat hävinneet maanalaiseen käytävään; ovi oli suljettu sisäpuolelta ja avain otettu pois.

Kulkue oli lähtenyt liikkeelle, ja Mary Antony oli laiminlyönyt vartiopaikkansa. Valkoiset sisaret olivat päässeet lähtemään kenenkään laskematta heitä. Mary Antony ei ollut ollut heitä laskemassa

Milloinkaan ennen ei kunnianarvoisa äiti ollut lähettänyt hakemaan häntä silloin, kun hänellä oli jokin velvollisuus täytettävänä.

Rientäen korjaamaan laiminlyöntiään otti Mary Antony hernepussin laukustaan, avasi sen ja kiirehtien kammiosta toiseen otti hän laukusta yhden herneen kutakin kammiota kohti, jonka hän havaitsi tyhjäksi, kunnes hänellä oli kämmenessään kaksikymmentä viisi hernettä.

Korjattuaan erehdyksensä hän nyt siis odotti; mutta yhäti -- sekä äsken juostessaan että nyt odotellessaan -- tunsi hän kunnianarvoisan äidin siunaavan suudelman, hänen syleilevät käsivartensa, hänen lempeät, ihmeelliset sanansa.

"Siunatkoon Herra sinua läsnäolollansa."

Niin, taivaallinen rauha vallitsi pylväskäytävässä. Paholainen oli sieltä poissa, mutta taivas näytti olevan hyvin lähellä. Tuo pieni houkkio, satakielikin, näytti olevan puuhassa jossain muualla. Mary Antony oli vallan yksinään.

"Kun me olemme menneet." Mutta nyt ne eivät varmaankaan olisi enää kauan poissa. Nurmikkoon lankeavista varjoista ja siitä, että päivänsäteet pujahtivat eräästä holvikaaresta sisään, saattoi Mary Antony päätellä, että paluun hetki lähestyi.

Hän tahtoi polvistua ylimmän porrasaskelen viereen ja nähdä kunnianarvoisan äidin astuvan ohi, hän tahtoi luoda katseensa näihin seesteisiin kasvoihin, jotka olivat sulaneet lempeyteen, tahtoi nähdä näiden kauniiden huulten varman viivan. --