Part 16

"Ei, kunnianarvoisa äiti, minua haluttaisi kovin puhua. Sieluni on täynnä ihmeitä. Mutta ainoastaan teille, kunnianarvoisa äiti, voin kertoa, mitä olen saanut nähdä."

"Kerro minulle kaikki, rakas Antony", sanoi prioritar. "Sisar Mary Rebecca arvelee, että kaikki merkit viittaavat Jumalalliseen ilmestykseen."

Mary Antonya nauratti, "Kerrankin sisar Mary Rebecca puhuu totta", hän sanoi. "Kuunnelkaa minua kärsivällisesti, kunnianarvoisa äiti, niin kerron teille kaiken."

Prioritar silitti pehmeästi laihoja käsiä, jotka lepäsivät peitteellä.

Mary Antony näytti kovin vanhalta vuoteessa. Ellei hänellä olisi ollut niin kirkkaat ja vilkkaat silmät, hän olisi näyttänyt liian vanhalta noustakseen koskaan enää jaloilleen. Mutta kuinka hän vielä häärikään noilla samaisilla vanhoilla jaloillaan! Kuinka uutterasti hän suoritti omat velvollisuutensa ja näytti toisille maallikkosisarille, miten näiden olisi pitänyt täyttää omansa!

Neljäkymmentä vuotta sitten hän oli valinnut itselleen paikan luostarin kalmistossa. Hän oli jo silloin järjestön vanhimpia jäseniä; mutta useimmat niistä, jotka olivat nähneet hänen valitsevan sen, lepäsivät nyt kukin omalla sijallaan.

"Hän jää elämään meidän kaikkien jälkeen", sanoi äiti alaprioritar eräänä päivänä happamesti, vihoissaan jostain Mary Antonyn kepposesta.

"Hän on kuin mikäkin ikivanha papukaija", huudahti sisar Mary Rebecca haluten kannattaa äiti alapriorittaren mielipidettä.

Tämän kuullessaan Mary Antony nauraa hihitti ja näpsäytti sormiaan.

"Ehkä Jumala suo minun elää kyllin kauan", hän sanoi, "pukeakseni äiti alapriorittaren säkkikangasasuun ja myöskin pureksimaan pähkinöitä sisar Mary Rebeccan hautakivellä."

Mutta ei yksikään näistä huomautuksista ennättänyt priorittaren kuuluviin. Hän rakasti tuota iäkästä maallikkosisarta tietäen, että tämän vanhassa ruumiissa oli uskollinen ja harras sydän sekä mieli, joka omituisessa yksinkertaisuudessaan usein tuntui priorittaresta pienen lapsen mieleltä -- ja sellaistenhan on Taivaan valtakunta.

"Ei tässä tarvita kärsivällisyyttä, Antony kulta", sanoi prioritar. "Voin istua rauhassa luonasi, kunnes tarinasi on loppuun asti kerrottu. Aloita sinä vain alusta."

Tunkeutuen sisään kapeasta ikkunasta osuivat ilta-auringon vinot säteet kultaisena valojuovana ristityille käsille valaen noille vanhoille kasvoille melkein yliluonnollista kirkkautta.

"Minä olin pylväskäytävässä", aloitti Mary Antony, "vartoen hurskaita sisaria palaaviksi vesper-messusta.

"Minä menen sinne varhain, koska minun on siihen aikaan tapana jutella erään pienen punamekkoisen houkon kanssa, joka tulee minua tapaamaan, kun tietää minun olevan yksin. Minä kerron hänelle tarinoita, jommoisia se ei saa kuulla missään muualla. Tänään olin aikonut kertoa siitä, kuinka suuri lordi-piispa, saapuen tänne ennalta ilmoittamatta, ratsasti kartanolle ja nähdessään Antony eukon seisovan ovella erehtyi luulemaan häntä kunnianarvoisaksi äidiksi. Se oli suuri hetki Mary Antonyn elämässä ja lisää yhä hänen arvoaan.

"'Käännä nyt ulospäin varpaasi ja kumarra kauniisti ja käyttäydy kuten pikku maallikon tulee käyttäytyä sellaisen edessä, jonka on luultu hoitavan niin korkeata virkaa Pyhässä Kirkossa.'

"Sillä lailla", selitti Mary Antony, "olin aikonut herättää kunnioitusta tuon röyhkeän linnun pienessä punaisessa rinnassa."

"No, tuliko punarinta-satakieli pylväskäytävään?" tiedusti prioritar hetken perästä, sillä Mary Antony lepäsi pieluksellaan nyökäten ja kumartaen ja hypitellen sormiaan edes ja takaisin peitteellä, kuten lintu hyppelisi ulospäin kääntynein varpain. Eikä häntä saanut mitenkään palautumaan heti iltapäivän tapahtumiin.

"Mahtava lordi-piispa nimitti minua 'arvokkaaksi äidiksi'", hän huomautti; "ei 'kunnianarvoisaksi äidiksi', kuten me nimitämme prioritartamme. Ja tämä on antanut minulle paljo miettimisen aihetta. Onko parempi olla arvokas eikä kunnianarvoisa vaiko kunnianarvoisa eikä arvokas? Kun meidän ison valkoisen sikamme onnistui saada karsinaansa enemmän pikku porsaita kuin yhdelläkään meidän sioista oli ennen ollut ja kun se pitkän ja hedelmällisen elämän jälkeen lahjoitti meille kaksi oivallista liikkiötä, sianpään ja paljon läskiä, niin se oli _arvokas_ sika, mutta se ei ollut koskaan _kunnianarvoisa_, ei edes silloinkaan kun äiti alaprioritar luki ruokasiunauksen sen pään edessä, joka oli kauniiksi koristettu -- isot norsunluu-torahampaat ja sitruuna suussa! Se ei ollut koskaan elämässään näyttänyt niin kauniilta; mikä minun luullakseni on monenkin laita. Mutta kaikesta arvostaan huolimatta se ei ollut kunnianarvoisa. Olen myöskin kuullut puhuttavan eräästä apotista, muutaman peninkulman päässä täältä, joka lainaa rahaa maksamatta sitä koskaan takaisin, sortaa köyhiä karkoittaen ne luostarin porteilta, pitelee pahoin munkkeja eikä ole lempeä muille kuin omalle itselleen. Hän taitaa olla kunnianarvoisa, mutta ei suinkaan arvokas. Sinä taas, mestari Punarinta, et ole ensinkään kunnianarvoisa; pyhimykset ja omatuntosi yksin tietävät, oletko arvokas.

"Näin", selitti Mary Antony, "minä olin aikonut opettaa hyveitä tuolle pikku vekkulille."

"Niiden, jotka ovat kunnianarvoisia, pitää myöskin tavoitella arvokkuutta", sanoi prioritar; "ja niiden, jotka pitävät itseään arvokkaina, on ajateltava armeliaasti niistä, joita he ovat velvolliset kunnioittamaan. Tuliko punarinta-satakieli luoksesi pylväskäytävään, Antony?"

Vanhuksen käytös muuttui. Hän kiinnitti katseensa priorittareen ja puhui salaperäisellä ja oudolla äänellä. Jo hänen kielensä yksinkertaisuus tuntui heti korottavan hänen omituisen tarinansa yliluonnolliselle tasolle.

"Tuli kuin tulikin. Mutta ei murusia nokkimaan, ei juustoa kerjäämään, ei vanhan Antonyn kanssa jutustamaan.

"Se seisoi harjanreunakkeella katsellen minua kirkkain silmin.

"'Mitä nyt, pikku houkko?' minä sanoin. Mutta se ei liikahtanut.

"'Kuuleppas, mestari Sämpyläsaksa', minä sanoin, oletko tullut pälyilemään hurskaita sisaria?' Mutta siipi ei lehahtanut kertaakaan, nokka ei tirskuttanut ääntäkään.

"Niin vakavalta ja kuitenkin sotaisalta se näytti, että minä sanoin lopulta: 'Kuuleppas, sinä hurmepukuinen ritari! Oletko taasen tullut ryöstämään meidän jalon priorittaremme?' Tällöin se korotti silmänräpäyksessä äänensä ja puhkesi laulamaan; lensi sitten ovelle, missä se kääntyi ja sirkutti ikäänkuin kehottaen minua seuraamaan.

"Kummastelin kovin tämän pienen lempilintuni käytöstä ja lähdin viipymättä sen perään.

"Se lensi käytävää pitkin nopein siivin, pistäysi tyhjissä kammioissa ikäänkuin jotain etsien. Sitten, kun olin vielä vähäisen matkan päässä, se katosi kunnianarvoisan äidin kammioon palaamatta enää.

"Nauraen itsekseni moista röyhkeyttä minä lähdin perässä ja sanoin: 'Hoi, sinä hurmepukuinen ritari! Mitä sinä siellä toimitat? Kunnianarvoisa äiti on poissa. Mitä etsit hänen kammiostaan, hurmepukuinen ritari?'

"Mutta kun samassa ennätin ovelle, kävin aivan mykäksi näkemästäni.

"Siellä ei ollutkaan mitään punarinta-satakieltä, vaan kerrassaan loistava ritari, yllään välkkyvä haarniska, lepäsi polvillaan Pyhän Neitsyen alttarin ääressä. Hänen rinnassaan oli veripunainen risti. Hänen tumma päänsä oli kohotettu. Hänen jaloilla kasvoillaan oli anova ja rukoileva ilme.

"Ihmeissäni, mutta pelkäämättä minä hiivin sisään ja polvistuin tuon loistavan ritarin taakse. Anova ilme hänen kasvoillaan saattoi minutkin rukoilemaan. Hänen huulensa liikkuivat, kuten olin jo alussa nähnyt; mutta pystyssä seistessäni en voinut kuulla mitään sanoja. Niin pian kuin minäkin polvistuin, kuulin ritarin sanovan: 'Anna hänet minulle! Anna hänet minulle!' Ja viimein: 'Jumalan Äiti, lähetä hänet luokseni! Sääli nälkäistä sydäntä, autiota kotia, tyhjää liettä, ja lähetä hänet luokseni!'"

Mary Antony vaikeni, kiinnittäen katseensa ruusunkarvaiseen kaistaleeseen taivasta, joka näkyi kapeasta ikkunasta. Syventyneenä näkyään kuvailemaan hän tuntui unohtaneen priorittaren. Hän vaikeni, ja kammiossa vallitsi hiljaisuus, sillä prioritar ei päästänyt ainoatakaan ääntä.

* * * * *

Hetken kuluttua ryhtyi vanha ääni jatkamaan.

"Kun se loistava ritari sanoi: 'lähetä hänet luokseni', silloin tapahtui jotain kerrassaan ihmeellistä:

"Kohottaen päätään Pyhä Neitsyt katsoi oveen päin. Sitten hän nosti kättään ja viittasi.

"Tuskin oli Pyhä Neitsyt viitannut, kun kuulin askelia lähestyvän käytävässä -- jonka tiesin tyhjäksi. Ritarikin kuuli ne, sillä hänen sydämensä alkoi sykkiä niin kovasti, että minä saatoin takana polvistuessani kuulla sen.

"Ja Pyhä Neitsyt hymyili.

"Sitten -- ovesta astui sisään kunnianarvoisa äiti kulkien pää pystyssä ja silmät aurinkoina säteillen, kuten olen usein nähnyt hänen kävelevän puutarhassa keväisin, kun linnut laulavat ja kaikkialla tuntuu syreenin tuoksua.

"Hän ei huomannut vanhaa Mary Antonya, vaan kulki suoraa päätä sinne, missä ritari oli polvillaan, ja polvistui tämän viereen.

"Sitten se loistava ritari ojensi kätensä. Mutta kunnianarvoisan äidin kädet puristivat ristiä hänen rinnallaan eikä hän tahtonut tarttua ritarin käteen, vaan kohottaen silmänsä Neitsyen puoleen sanoi: 'Pyhä Jumalan Äiti, en voi lähteä, ellet sinä itse lähetä minua hänen luokseen.'

"Ja jälleen sanoi ritari: 'Anna hänet minulle! Anna hänet minulle! Autuas Neitsyt, anna hänet minulle!'

"Ja kyyneleitä virtasi alas vanhan Antonyn poskille, koska tuska kouristi noita molempia jaloja sydämiä. Mutta ainoastaan hilpeä Pienokainen, joka kurkisti molempien kumartuneiden päiden ylitse, huomasi vanhan Antonyn olevan saapuvilla.

"Silloin tapahtui jotain ihmeellistä.

"Pyhä Neitsyt kumartui alaspäin marmori-istuimeltaan, tarttui kunnianarvoisaa äitiä kädestä ja laski sen ritarin ojennettuun käteen.

"Heti täytti ilman ikäänkuin hopeakellojen monenkertainen soitto, ja ääni niin ihmeellinen, että minä lankesin maahan kasvoilleni, puhui:

"'_Ota hänet; hän on aina ollut sinun. Minä olen vain säilyttänyt häntä sinua varten_'."

* * * * *

"Kun jälleen kohotin pääni, olivat kunnianarvoisa äiti ja se loistava ritari nousseet seisoalleen. Taivas kuvastui heidän silmissään. Kunnianarvoisan äidin käsi lepäsi ritarin kädessä ja tämä oli kietonut käsivartensa hänen ympärilleen.

"Kun siinä katselin, niin he kääntyivät yhdessä, astuivat ulos ovesta ja kulkivat hitaasti käytävää pitkin.

"Kuulin heidän askeltensa häipyvän yhä heikommiksi, kunnes he saapuivat pylväskäytävään. Sitten oli kaikkialla hiljaista."

* * * * *

"Sitten kuulin toisia askeleita lähenevän. Olin yhä polvillani peläten liikahtaa; sillä nuo maalliset askeleet hukuttivat hopeakellojen äänen, joka täytti ilman.

"Sitten -- niin, sitten näin kunnianarvoisan äidin palanneen ja palanneen yksinään.

"Silloin minä huudahdin, koska hän oli jättänyt sen loistavan ritarin. Ja huudahtaessani vaikenivat hopeakellot, kaikki pimeni ympärilläni, enkä tietänyt mistään, ennenkuin heräsin omassa vuoteessani sisar Mary Rebeccan ja sisar Teresan hoitelemana; ja Abigail -- senkin hälisevä hätikkö! -- juoksi edes ja -takaisin heidän asioillaan.

"Mutta -- kun suljen silmäni -- voi, silloin! Niin, kuulen taasen hopeakellojen soiton. Ja jonakin päivänä saan kuulla -- saan kuulla jälleen -- tuon ihmeellisen äänen -- tuon hellän äänen, joka sanoi: 'Ota hänet, hän on ollut aina -- aina' --"

Vanha ääni, joka oli puhunut niin pitkän ajan, värisi, heikkeni ja vaikeni äkkiä.

Mary Antony oli vaipunut uneen.

* * * * *

Prioritar nousi verkalleen, hapuillen ikäänkuin liian voimakkaan valon sokaisema.

Hän seisoi tuokion ajan pihtipieleen nojautuen, käsi ovenrivassa, katsellen noita kurttuisia kasvoja, jotka uinuivat hiljaa pieluksella ja joihin auringonlaskun punerrus loi sädekehän.

Sitten hän avasi oven ja astui ulos sulkien sen jälkeensä.

Priorittaren sulkiessa oven Mary Antony avasi loisen silmänsä.

Aivan oikein -- hän oli yksinään!

Hän kohousi tilallaan kuunnellen jännittyneenä.

Hän kuvitteli kuulevansa kaukana kunnianarvoisan äidin oven sulkeutuvan -- niin! -- ja avaimen kiertyvän lukossa.

Sitten Mary Antony nousi, hoiperteli krusifiksin ääreen, vaipui polvilleen ja kohotti ristityt kätensä kuolevan Vapahtajan puoleen.

"Oi, Jumala", hän sanoi, "tiedänhän kyllä, että joka pyhistä asioista valehtelee, se saattaa sielunsa ikuiseen kadotukseen. Mutta mahtava lordi-piispa sanoi, että hän torjuisi onnen luotaan molemmin käsin, ellei Pyhä Neitsyt soisi ihmenäkyä. Mielelläni minä kestän ikuisen vaivan helvetin tulessa, jotta hän saisi tuta ilon ja riemun runsautta ainiaan. Mutta, oi Marian poika, Pyhän Neitsyen sydämen surujen tähden, hänen rakkautensa kaipuun tähden minä pyydän, että kerran vuodessa saisin tulla ulos istuakseni vain tunnin ajan jasperi-istuimellani katsellen, kuinka kunnianarvoisa äiti nousee mahtavan lordi-piispan ja sen loistavan ritarin keskellä avaroita kultaportaita. Ja viimein jonakin päivänä, oi Vapahtaja Kristus, minä rukoilen sitä sinun haavoiltasi, sinun kuolevalta rakkaudeltasi, sinun särkyneeltä sydämeltäsi, saakoon Mary Antony anteeksi syntinsä -- suuren syntinsä, kun on näin valehdellut pyhistä asioista -- koska -- koska -- hän rakasti niin" -- Vanha Mary Antony kaatui pitkälleen kivilattialle. Tällä kertaa hän oli todellakin pyörtynyt. Sisar Mary Rebeccan, sisar Teresan ja äiti alapriorittaren täytyi ponnistaa kaikki voimansa palauttaakseen hänet jälleen tajuihinsa.

Heidän levottomuutensa lisääntyi vielä siitäkin, etteivät he voineet kutsua kunnianarvoisaa äitiä, tämä kun oli jo lähettänyt tiedon, ettei saapuisi illalliselle ja ettei häntä saisi häiritä, koska hän aikoi viettää yönsä valvoen ja rukoillen.

XXX luku

VAIKEAMPI OSA.

Aamu alkoi sarastaa; purppurataivaalle ilmestyi hopeinen juova, ja hetken kuluttua hiipi helmenkarvainen valo sisään ulkonemaikkunasta.

Priorittaren pöydällä sijaitsi kauniisti laadittu jäljennös paavin lupakirjasta, ja sen vieressä huolellisesti yhteen liitettyinä piispan oman jäljennöksen palaset.

Pöydällä oli myöskin avoinna Gregoriuksen sakramentario ja lähellä sitä pergamenttikaistaleita, joille prioritar oli jäljentänyt kaksi noista vanhoista rukouksista liittäen kumpaiseenkin tarkan käännöksen. Nämä ovat ne kuudennen vuosisadan rukoukset, joiden jäljentäminen ja kääntäminen oli tuottanut priorittarelle lohdutusta pitkinä valvonnan hetkinä.

Oi Jumala, kaikkien turva, jotka Sinuun luottavat, jota ilman ei mikään ole voimakasta, et mikään pyhää; anna armosi meitä kohtaan lisääntyä ja kasvaa, niin että Sinun ollessasi meidän johtajamme ja oppaamme saattaisimme siten suoriutua ajallisesta, ettemme lopulta menetä sitä, mikä ikuista on; suo tämä, oi taivaallinen Isä, Jesuksen Kristuksen meidän Herramme tähden. Amen.

Ja toiselle pergamenttipalaselle:

Oi Herra, me pyydämme Sinua armollisesti kallistamaan korvasi omiesi puoleen, jotka huutavat Sinua avukseen, ja suo heidän sekä havaita että tietää, mitä heidän olisi tehtävä, ja suo heille myöskin armoa ja voimaa uskollisesti täyttää se; Jesuksen Kristuksen meidän Herramme avulla. Amen.

Sitten, pimeimpänä tuntina ennen aamunkoittoa, hän oli avannut erään vieläkin vanhemman niteen raskaat kiinnikkeet ja jäljentänyt lyhyen rukouksen Gelasiuksen sakramentariosta vuodelta 492.

Walaise meidän pimeyttämme, me rukoilemme Sinua, oi Herra; ja suuressa armossasi suojaa meitä kaikista vaaroista ja vaikeuksista tänä yönä; ainokaisen Poikasi meidän Wapahtajamme Jesuksen Kristuksen rakkauden tähden. Amen.

Tämä näytti tulleen jäljennetyksi viimeiseksi. Muste ei ollut vielä kuivunut pergamentilla.

Kynttilät olivat palaneet aina jalkoihin asti ja sammuneet. Priorittaren tuoli, joka oli työnnetty syrjään pöydän luota, oli tyhjä.

Sisään hiipiessään päivänkoitto tapasi hänet polvillaan Madonnan alttarin ääressä, rukoukseen ja mietiskelyyn syventyneenä.

* * * * *

Hän ei ollut vielä tehnyt lopullista päätöstä tulevaisuuteen nähden. Mutta hänen epäröintinsä oli nyt pikemmin mielen hidasta, kummastelevaa avautumista hämmästyttävää tosiasiaa vastaanottamaan kuin yritystä ponnistella sitä vastaan.

Hän ei epäillyt hetkeäkään, ettei Pyhä Neitsyt, vastaukseksi Hugh'n intohimoiseen rukoukseen, ollut suvainnut tehdä Jumalallista tahtoa tiettäväksi tuon ihmeellisen ja ilmeisen selvän näyn avulla, joka oli osunut vanhan maallikkosisaren Mary Antonyn kohdalle.

Kun prioritar -- jätettyään Mary Antonyn nukkumaan, kuten hän luuli -- oli päässyt omaan kammioonsa, oli hän heittäytynyt maahan alttarin eteen ja pukenut ensimmäisen huudahduksensa kiitosmuotoon, jota Vapahtaja muinoin oli käyttänyt: "Minä kiitän Sinua, oi Isä, Taivaan ja maan Isä, että olet salannut nämä asiat viisailta ja ymmärtäväisiltä ja paljastanut ne lapsille."

Hän ja piispa olivat todellakin olleet viisaita ja ymmärtäväisiä omasta mielestään, kun he olivat pohtineet tätä vaikeata kysymystä. Mutta heille ei oltu suotu mitään kirkasta valoa, ei mitään Jumalallista näkyä.

Tuo vanha nunna, kaikkein yksinkertaisin -- niin prioritar ajatteli -- nöyrin ja lapsellisin koko järjestössä, hän oli saanut osalleen ilmestyksen.

Priorittaren mieleen johtui Pyhälle Neitsyelle lahjoitettu rikkaruohoseppele, herneleikki, lapsellinen mieltymys punarinta-satakielen seuraan, kaikki nuo monet merkit siitä, että toinen lapsuus oli hiljalleen vallannut Mary Antonyn pitkän elämän loppuajan. Aivan samoin kuin kuu alkaa sirppinä ja täyden mittansa saavutettuaan vähenee sirpiksi, joka on kääntynyt toisaanne kuin alussa, samaten oli Mary Antonykin yhdeksänkymmenen vuoden pituisen elämänvaelluksen jälkeen taasen lapsi -- ja sellaisten on Taivaan valtakunta, ja sellaisille Jumalan tahto helpoimmin paljastuu.

Prioritar ajatteli, että hän ja piispa -- molemmat viisaita ja ymmärtäväisiä -- olivat omien näkökohtiansa mukaisesti ratkaisseet asian niin ehdottomasti, etteivät heidän mielensä olleet alttiit ottamaan vastaan jumalallista ilmoitusta. Mutta vanhan maallikkosisaren yksinkertainen, lapsenkaltainen mieli, joka oli täynnä vain nöyrää uskoa ja hellää rakkautta, oli altis; ja hänen osakseen oli ilmestys tullut.

Priorittaren mieleen ei häivähtänyt epäilyksen varjoakaan tämän näyn oikeaperäisyydestä. Ainoastaan hän ja piispa tiesivät ritarin tunkeutuneen luostariin ja keskustelleen hänen kanssaan kammiossa.

Olihan hän käskenyt Mary Antonyn poistua keittiöön, ennenkuin oli itse lähtenyt kutsumatonta vierasta etsimään; ja kunnianarvoisan äidin määräysten uhmaaminen oli niitä asioita, joita luostarissa ei edes uneksittukaan.

Kun hän sitten oli pelännyt, että ruvettaisiin puhumaan siitä, kuinka kahdeskymmenesyhdes Valkoinen sisar oli palannut, vaikka vain kaksikymmentä oli lähtenyt, rauhoittui hänen mielensä täydellisesti vanhan Antonyn ilmoittaessa, että hän olikin laskiessaan erehtynyt.

Kertoessaan tuosta kuvitellusta näystä melkein vaarallisen taitavasti ei Mary Antony ollutkaan kuvannut ritaria sellaisena, kuin tämä oli esiintynyt, priorittaren kammiossa, yllään yksinkertainen sametti- ja verkapuku, vaan ristiretkeläis-ritarin täysissä varusteissa. Kiiltävä haarniska ja verenkarvainen risti, jotka soveltuivat hyvin tähän näkyyn, olisivat estäneet epäilemästä silminnäkijän olleen todistamassa tuota todellista kohtausta, jos sellainen ajatus olisi tiedottomasti juolahtanut priorittaren mieleen.

Asiain näin ollen tuntui aivan epäämättömältä, että kaikki se, minkä vanha maallikkosisar tiesi Hugh'sta, hänen olemuksestaan, asenteestaan ja sanoistaankin, voi olla peräisin vain jumalallisesta ilmestyksestä. Ja kuinka saattoi prioritar silloin epäillä näyn huippukohtaa, jolloin Pyhä Neitsyt liitti hänen kätensä Hugh'n käteen lausuen nuo ihmeelliset sanat: "Ota hänet. Hän on aina ollut sinun. Minä olen vain säilyttänyt häntä sinua varten."

Yhä uudelleen prioritar toisti nämä sanat; yhä uudelleen hän kiitti Pyhää Neitsyttä siitä, että tämä oli niin selvästi ilmaissut tahtonsa. Silti hän oli huolissaan siitä, ettei hänen omassa sielussaan herännyt vastakaikua tunnustaen nuo sanat jumalallisiksi. Hän tiesi, että niiden täytyi olla jumalallisia, mutta hän ei voinut tuntea niitä sellaisiksi.

Aamuruskon hiipiessä kammioon hän havaitsi yhä uudestaan toistavansa: "Merkki, merkki! Sinun tahtosi oli salassa minulta; mutta minä tunnustan sen tulleen ilmi tämän lapsen kautta. Mutta minä anon merkkiä, joka puhuisi myöskin omalle sydämelleni. Merkki, merkki!"

Hän nousi ja avasi ikkunan, joka oli oikealla Neitsyttä ja lasta esittävästä ryhmästä ja lähellä sitä.

Hän oli uupunut sekä mieleltään että ruumiiltaan, mutta ei saanut itseään pakotetuksi poistumaan alttarin luota tai käymään vuoteeseen.

Hän muisti tuon kunnianarvoisan ja pyhän miehen, piispa Wulstanin esimerkin. Hän oli äskettäin lukenut Firenzen aikakirjoista, kuinka "Wulstan varhemmin elämässään, nimitettynä kirkon laulajaksi ja rahastonhoitajaksi, oli käyttänyt tilaisuutta palvellakseen Jumalaa vapaammin, antautuen mietiskelyyn ja käyden kirkossa päivin ja öin rukoilemassa sekä Raamattua lukemassa. Niin hartaasti hän antautui pyhään valvontaan, ettei pysytellyt valveilla ainoastaan öisin, vaan sekä päivin että öin; ja kun luonto lopulta pakotti hänet nukkumaan, ei hän hemmotellut ruumistaan lepäämällä vuoteessa tai patjoilla, vaan laskeutui lyhyeksi ajaksi kirkon penkille lepuuttaen päätään kirjalla, jota oli käyttänyt rukoillessaan tai lukiessaan."

Prioritar oli sattunut lukemaan tämän kohdan ääneen refektoriossa kaksi päivää sitten.

Seisoessaan aamunkoiton valossa unen uuvuttamana, mutta tahtomatta väistyä alttarin äärestä, hän muisti tämän suuresti kunnioitetun Worcesterin piispan, joka oli suurella hurskaudella ja kyyhkyn kaltaisella vaatimattomuudella varustettu mies, Jumalan rakastama ja samaten kaikkien ihmisten, joita hän hallitsi kaikissa asioissa. Tämä Wulstan oli kuollut toista sataa vuotta sitten, mutta eli pysyväisesti kaikkien muistissa.

Muistaen nyt Wulstanin esimerkin prioritar kävi pöydän luo, sulki kallisarvoisen Gregoriuksen sakramentarion hakaset ja sijoitti sen lattialle Neitsyen alttarin eteen.

Sitten hau heitti viittansa maahan ja silkkiliinan kirjalle, vaipui lattialle ja ojensi väsyneet jäsenensä viitalle sekä laski päänsä sakramentariolle. Ehkä jokin sen sisältämistä pyhistä rukouksista siirtyisi unessa hänen mieleensä.

Ja yhä hänen henkensä huusi: "Merkki, merkki! Kuinka vähäinen tahansa, kuinka mitätön tahansa; merkki, jonka oma sydämeni voi ymmärtää."

Nukkuiko hän vain muutaman hetken vaiko tunnin ajan, sitä ei hän voinut sanoa. Mutta hän tunsi omituisesti virkistyneensä, kun hän heräsi mitä taivaallisimman laulun säveliin. Ne virtasivat hänen kammioonsa suloisin soinnuin ikäänkuin hopeakellojen helähdyksinä.

Prioritar avasi silmänsä liikahtamatta paikaltaan. Auringonpaiste tulvehti sisään avoimesta ikkunasta, ja katso, Madonnan marmorikädellä, samalla kädellä, joka näyssä oli tarttunut hänen omaansa ja laskenut sen Hugh'n käteen, istui Mary Antonyn punarinta-satakieli, tuo hilpeä pieni hurmepukuinen ritari, livertäen niin ihmeellistä laulua lemmestä ja riemun runsaudesta, että tuntui siltä kuin sen pieni pörröinen kurkku varmaankin pakahtuisi raikkaasta säveltulvasta.

Satakieli lauloi. Pyhä Neitsyt hymyili. Pienokainen hänen helmassaan näytti iloitsevan.

Prioritar makasi tarkaten, uskaltamatta liikahtaa; hänen päänsä lepäsi yhä sakramentariolla.

Sitten hänen mieleensä juolahti ajatus tapahtumasta, joka soveltui merkiksi.

"Jos se lentää kammion ympäri", hän kuiskasi, "silloin on paikkani täällä. Mutta jos se lentää suoraa päätä ulos, silloin Pyhä Neitsyt käskee minunkin nousta ja lähteä."

Ja tuskin hän oli näin ajatellut, kun punarintasatakieli päästi viimeisen riemuntäyden viserryksen ja kiiti oikopäätä Pyhän Neitsyen kädeltä ikäänkuin vasama jousesta ulos avoimesta ikkunasta päivänpaisteiseen, vasta valveutuneeseen ulkoilmaan.

* * * * *

Prioritar nousi, kääri kokoon viittansa ja nosti kirjan takaisin pöydälle. Sitten hän polvistui alttarin eteen, riisui rinnaltaan virkaristinsä ja laski sen Pyhän Neitsyen käteen, jolta pikku lintu oli lentänyt.