Part 15

"Näin minä vastaan", hän huudahti, "teidän yritykseenne, herra piispa, houkutella paavia vapauttamaan minua valasta, jota minä pidän ikuisesti pyhänä ja sitovana. Ja jos teitä haluttaa erottaa nunna hänen Taivaallisesta liitostaan ja tehdä hänestä miehen omaisuutta, niin saatte etsiä häntä jostain muualta, mutta ei Worcesterin Valkoisten sisarten luostarista, herra piispa!"

Näin puhui suuttunut prioritar saaden rauhallisen kammion kajahtamaan suuttumuksestaan ja ylenkatseestaan.

Piispa ei ollut vähääkään yrittänyt estää häntä repimästä asiakirjaa. Kun prioritar heitti sen lattialle tallaten jalallaan palasia, hän loi vain niihin surkuttelevan silmäyksen ja kohotti sitten katseensa takaisin hänen kasvoihinsa, noihin silmiin, joista leimahti häntä vastaan raivoisa suuttumus. Ja hänen omissa silmissään oli katse niin murheellinen, niin syvästi haavoitettu ja silti niin hellän ymmärtäväinen, että se hillitsi ja lauhdutti priorittaren vihaa.

Hänen katseensa vaipui verkalleen noiden rauhallisten kasvojen ylevästä murheellisuudesta rinnan hopearistiin, joka oli koristettu itämaisilla ametisteilla; purppurakaavusta riippuvaan vyölaukkuun; polvilla lepääviin käsiin; sormuksen jalokiveen, josta heleä väri oli häipynyt jättäen sen kalpeaksi ja kirkkaaksi, niin että se kimmelsi kuin iso kyynelkarpalo piispan sormella; hänen kenkiinsä omituisine italialaisine solkineen; sitten lattiata pitkin omaan kiukkuiseen jalkaansa, joka polki siekaleita tuosta kallisarvoisesta asiakirjasta, joka oli niin suurin vaivoin ja kustannuksin hankittu Pyhältä Isältä Roomasta.

Sitten prioritar horjahti äkkiä jäykkyydestään, lamaantui, vaipui epätoivoisesti huudahtaen polvilleen, tarttui molemmin käsin piispaa polvista ja laski otsansa niille.

"Voi", hän nyyhkytti, "mitä olenkaan tehnyt! Ylpeys ja uhkamieli ovat saaneet minut puhumaan pahoin teistä, jalo herra, joka olette aina osoittanut minua kohtaan hienotunteisuutta ja ystävällisyyttä; ja harhautuneen katkeruuden valtaamana olen rikkonut Pyhää Isää vastaan repimällä asiakirjan, jossa on hänen nimikirjoituksensa. Voi minua! Yrittäessäni tehdä oikein minä olenkin menetellyt, surkean väärin; koettaessani karttaa syntiä minä olenkin tehnyt uskomattoman synnin!"

Prioritar itki nojaten päätään käsiinsä, jotka lepäsivät piispan polvilla.

Worcesterin Symon laski kätensä perin hellävaroen tuolle kumartuneelle päälle, ja tällöin hänen silmänsä etsivät jälleen ristillä riippuvaa Kristusta. Prioritar olisi todellakin kummastunut, jos hän olisi kohottanut päänsä ja nähnyt nuo silmät -- tähän asti niin älykkäät, tutkivat, ystävälliset tai hilpeyttä vilkkuvat -- nyt täynnä mittaamatonta tuskaa. Mutta nyyhkyttäen kasvot kätkettyinä prioritar ajatteli vain omia kärsimyksiään.

Hetken kuluttua piispa puhkesi puhumaan.

"Aikomuksemme ei ollut syrjäyttää teidän omaa harkintaanne tai pakottaa tunteitanne, tyttäreni. Jos asia näyttää teistä sellaiselta, niin vika on yksinomiin minun. Tämä lupakirje on laadittu kokonaan minun ehdotuksieni mukaisesti, Hänen Pyhyytensä on luottanut täydellisesti minuun ja hänelle esittämiini yksityisseikkoihin. Sallikaa minun nyt lukea teille Pyhän Isän yksityinen kirje, jossa ilmoitetaan lisäksi useita tärkeitä ehtoja."

Piispa otti esille Roomasta saamansa kirjeen, kehitti sen auki ja luki sen ääneen varsin hitaasti, jotta jokainen tavu ennättäisi tehota.

Kun priorittaren korvaan osuivat nuo armolliset ja ystävälliset sanat, jotka käskivät karttamaan kaikkea sopimatonta painostusta ja vaativat jättämään yksinomaan hänen itsensä ratkaistavaksi, halusiko hän luopua toimestaan ja käyttää hyväkseen vapautusta valastaan, silloin hänen teki mieli nöyrtyä tomuun ajatellessaan omaa kiihkeyttään ja vihaisten sanojensa tekemää vääryyttä.

Hänen itkunsa yltyi niin sydäntä särkeväksi, että piispa laski jälleen vasemman kätensä ystävällisesti lohduttaen hänen kumartuneelle päälleen.

Kun piispa luki Paavin erikoiset ohjeet siitä, millä tapaa hänen oli poistuttava luostarista ja palattava uudelleen maailmaan julkista pahennusta aiheuttamatta, silloin hän vaikeni sulasta kummastuksesta ja pidätti henkeään kuunnellakseen viimeistä määräystä, joka valtuutti piispan ilmoittamaan luostarissa, että tämä oli itse kuljetuttanut priorittaren salaisesti pois, paavin tietäen ja suostumuksella, erääseen paikkaan, missä häntä tarvittiin korkeampaan tehtävään.

"Korkeampaan tehtävään", sanoi prioritar kätkien yhä kasvonsa. "_Korkeampaan_ tehtävään. Voiko olla mahdollista, että Pyhä Isä todellakin pitää paluuta maalliseen rakkauteen ja avioliittoon, maailman nautintoihin ja kotielämän iloihin 'korkeampana tehtävänä'?"

Tuska, täydellinen pettyneisyys, mielen katkeruus, jota hänen äänensä ilmaisi, tuotti piispalle tunnonvaivaa.

"Oikeastaan ne olivat minun sanojani, tyttäreni", hän myönsi. "Minä käytin niitä Pyhälle Isälle kirjoittaessani, ja myönnän, että niitä käyttäessäni tahdoin ilmaista sitä, mitä jo kauan olen uskonut, nimittäin että aviovaimo ja äiti, jos hän täyttää tehtävänsä arvokkaasti, voi merkitä enemmän Jumalan edessä kuin aviottomuuteen sitoutunut nunna. Mutta omaksuessaan nämä sanat, siitä voimme olla varmat, ei Pyhän Isän tarkoituksena ollut halventaa luostarielämän arvoa tai teidän saavuttamaanne korkeata asemaa. Käsittääkseni hän on vain uskonut minun vakuutukseni, että se uusi tehtävä, mihin teidät on kutsuttu, on erikoisesti tässä tapauksessa korkeampi tehtävä."

Kohottaen päänsä prioritar katsoi kauan piispaa kasvoihin vastaamatta mitään.

Hänen silmänsä kylpivät kyynelissä; niiden alle oli muodostunut tummia varjoja. Mutta ylevä päättäväisyys, lannistamattomuus, loisti tämän tuskan harson lävitse, kuten aurinko voittoisana tunkeutuu usvan halki hälventäen kirkkailla säteillään himmentävän sumun.

Nähdessään tämän katseen piispa tiesi samassa, että hän oli joutunut tappiolle, että ritari oli joutunut tappiolle; että Vatikaanin kaikkivaltias julistus oli joutunut tappiolle.

Nainen ja hänen omatuntonsa pysyivät taistelussa voittajina.

Voitettuaan oman rakkautensa, hillittyään oman luonnollisen kaipauksensa tulla rakastettunsa omaksi, hän torjui helposti kaikki muut hyökkääjät.

Kahden päivän perästä Hugh saisi ratsastaa tiehensä yksinään. Mora ei seuraisi häntä ellei tapahtuisi jotain ihmettä.

Piispa tajusi tappionsa katsoessaan noihin kirkkaisiin silmiin, jotka murheellisessa nöyrtyneisyydessäänkin olivat pelottomat.

"Voi, lapsi", hän sanoi, "sinä rakastat Hugh'ta! Voitko sallia hänen ratsastaa täältä yksinään, seuralaisinaan vain uskottomuuden ja toivottomuuden hirveät kummitukset? Hänen toivonsa, hänen uskonsa, hänen rakkautensa, kaikki keskittyy sinuun. Tähän luostariin voimme löytää toisen priorittaren. Hugh d'Argentille ei voi löytää toista morsianta. Hän tahtoo saada oman kihlattunsa tai sitten olla yksin."

Pysyen yhä polvillaan prioritar työnsi päänsä taaksepäin ja katsoi ylöspäin kädet ristissä.

"Kunnianarvoisa isä", hän sanoi, "en tahdo käydä rakastamani miehen luokse rikotun valan laahatessa kahleina perässäni. Silloin ei voisi olla mitään sopusointua elämän soitossa. Milloin vain liikahtaisinkin, missä kulkisinkin, aina kuulisin noiden kahleiden kalisevan. Ei yksikään mies voi vapauttaa minua Jumalalle tehdystä valasta. Mutta --"

Prioritar vaikeni katsellen piispan ohitse Madonnan suloista olentoa. Hän oli äkkiä muistanut, kuinka Hugh oli polvistunut sen eteen sanoen: "Pyhä Neitsyt... auta tätä naista ymmärtämään, että jos hän rikkoo minulle antamansa lupauksen pysyen loitolla minusta, nyt, kun olen saapunut häntä omakseni vaatimaan, niin hän lähettää minut luotaan tyhjään elämään, lieden ääreen, jonka luona ei yksikään nainen ole istuva, kotiin, joka on ainiaan pysyvä autiona."

"Mutta?" virkkoi piispa kumartuen eteenpäin. "Entä sitten, tyttäreni? Mutta?"

"Mutta jos Pyhä Neitsyt itse antaisi minulle selvän merkin siitä, että velvollisuuteni sitoo minut ensinnä Hugh'hun, jos hän vapauttaisi minut valastani tehden selväksi, että Jumala tahtoo minut lähtemään luostarista ja ruveten Hugh'n vaimoksi elämään hänen kerallaan yhteisessä kodissa, silloin koettaisin saada itseni tekemään niin. Mutta vapautusta en voi ottaa vastaan keneltäkään muulta kuin meidän Herraltamme, jolle valani tein, tai Pyhältä Neitsyeltä, joka tuntee naisen sydämen ja jonka armo on ollut minun ylläni auttaen minua kestämään näiden kuluneiden vuosien taistelut ja kamppailut."

Piispa huokasi. "Voi sentään", hän sanoi; "voi Hugh raukkaa!"

Sillä jotta Pyhä Neitsyt antaisi selvän merkin, siihen tarvittaisiin ilmeinen ihmeteko. Ja joskaan ei piispa olisi myöntänyt sitä priorittarelle, niin silti hän uskoi sydämensä syvimmässä, että ihmetekojen aika oli ohitse.

Ihminen, joka oli niin luja päätöksessään, niin itsepintainen vakaumuksessaan, kykenisi tuskin kuulemaan jumalallisen neuvonnan sisäisiä kuiskauksia.

Jos siis Pyhän Neitsyen oli tässä autettava selvin ohjein, täytyi sen tapahtua ihmeteon muodossa. Ja huoahtaen piispa virkkoi: "Voi Hugh rukkaa!"

Hänen katseensa osui lattialla viruviin pergamenttipalasiin. Hän kurkotti kättään.

Prioritar keräsi siekaleet ja laski ne piispan ojentuneeseen käteen.

"Voi, jalo herra", hän sanoi, "te olette ollut todistamassa minun kurjan syntini, kun revin rikki Hänen Pyhyytensä armollisen viestin. Ettekö suvaitsisi määrätä minulle rangaistusta, jos sellaista tekoa käy laisinkaan sovittaminen?"

"Se synti, tyttäreni, on tuskin niin suuri kuin kuvittelet, kuten heti osoitan sinulle. Mutta olipa se millainen tahansa, sen aiheutti tyyneyden ja tuon mielen tasapainon puute, joka purjehtii järkkymättömänä ristiriitaisuuden meren poikki. Ärtyväisyys, joka ilmaiseikse äkillisinä kiivauden puuskina, on niin vieras teidän luonteellenne, että se todistaa teidän kärsineen aivan erikoista jännitystä, sekä henkistä että ruumiillista. Mahdollisesti olette antaunut liian pitkälliseen paastoon ja valvontaan kamppaillessanne tämän ankaran kysymyksen kanssa, josta tulevaisuudessa riippuu niin paljo.

"Koska pyydätte minulta rangaistusta, niin määrään teille kaksikin: toinen hyvittää teidän harkitsemattoman tekonne, toinen auttaa parantamaan tuon teon syyn.

"Ensinnäkin teidän on sovitettava nämä kappaleet yhteen ja jäljennettävä uudelle pergamentille tämä kirjoitus, jonka olette tuhonnut.

"Toiseksi teidän on, voittaaksenne takaisin mielenne tavallinen tasapaino, ratsastettava tänään tunnin aika jokiniityllä. Valkoinen hevoseni, Ikonoklastes, on odottava kartanolla puolipäivän aikaan. Eilen, tyttäreni, te ratsastitte huviksenne. Tänään saatte ratsastaa rangaistukseksi; ja siinä ohella" -- vastustamaton pikku hymy kiersi piispan suupieliä ja vilkkui hänen silmissään -- "siinä ohella, tyttäreni, te pääsette vapautumaan eräänlaisesta jäykkyydestä, joka varmaankin vaivaa teitä tottumattomuuden vuoksi. Niin", jatkoi piispa, "sellainen on Jumalallinen menettelytapa. Rangaistuksen pitäisi parantaa samalla kuin se pelottaa. Meillä on mielessä paljo jäykkyyttä, josta olisi vapauduttava, ennenkuin voimme kyyristyä kylliksi ja kulkien ahtaasta portista astua Taivaan valtakuntaan pienten lasten lailla."

Piispa nousi ja ojentaen kätensä priorittarelle nosti tämän pystyyn.

"Herra piispa", sanoi prioritar, "te olette perin ystävällinen minulle kuten aina ennenkin. Pelkään kuitenkin, että olette ollut liian leppeä oman mielenrauhani vuoksi. Kun on vihapäissään tuhonnut Hänen Pyhyytensä kirjelmän --"

"Ei, tyttäreni", sanoi piispa. "Hänen Pyhyytensä kirjelmä, joka on laadittu pergamentille ja josta riippuu Vatikaanin iso sinetti, on varmassa tallessa kallisarvoisimpien asiakirjaini joukossa. Te olette vain tuhonnut tunnin huolellisen työn tuloksen. Nousin tänä aamuna varhain laatiakseni tämän jäljennöksen. En olisi sallinut teidän repiä sitä, ellei kirjoitus olisi ollut omaani. Mutta koetin parastani, jotta saisin kirjoitustyylin aivan samanlaiseksi kuin Roomassa käytetty on; ja te saatte menetellä samaten jäljentäessänne."

Piispa kääntyi ja polvistui tuokioksi rukoilemaan Madonnan eteen. Hän ei voinut selittää syytä, mutta hänestä tuntui siltä, että ainoa toivo Hugh'n asiassa liittyi juuri siihen paikkaan.

Rohkaisevalta ei kuitenkaan tuntunut, että hänen kohottaessaan vakavana ja levottomana katseensa Pyhä Neitsyt hymyili ja suloinen Pienokainen näytti hilpeältä.

Nousten piispa kääntyi tavattoman tuikeana priorittaren puoleen.

"Muistakaa", hän virkkoi, "että Hugh ratsastaa pois huomisiltana; ratsastaa pois milloinkaan palaamatta."

Priorittaren luja katse ei antanut perään.

"Hänen olisi pitänyt ratsastaa pois viisi päivää sitten, herra piispa. Hän oli saanut vastaukseni, ja minä pyysin häntä lähtemään. Viipymällä hän on vain pitkittänyt jännitystään ja minun tuskaani."

"Niin", sanoi piispa, verkkaan, "hänen olisi pitänyt ratsastaa pois; tai vieläkin parempi olisi ollut, ettei hän olisi koskaan lähtenytkään tavoittamaan hyödyttömiä."

Hän kulki ovea kohti.

Prioritar ennätti sille ennen häntä.

Käsi ovenrivassa hän pyysi melkein huohottaen: "Antakaa minulle siunauksenne, kunnianarvoisa isä."

"_Benedicite_", virkkoi piispa sormet koholla, mutta katse pois kääntyneenä ja astui ulos.

XXVIII luku

VALKOINEN KIVI.

Vanha Mary Antony oli portilla, kun piispa ratsasti pihasta.

Työntäen portinvartijattaren syrjään hän tunkeusi esiin ja seisoi levottomat kasvot ylöspäin kohotettuina, kun piispa lähestyi.

Tämä hillitsi Ikonia, kumartui satulasta ja kuiskasi: "Pitäkää hänestä huolta, sisar Antony. Hänen mielensä on ahdistuksessa."

"Onko hän ratkaissut oikein?" kuiskasi vanha maallikkosisar.

"Hän ratkaisee aina oikein", sanoi piispa. "Mutta hän on niitä ihmisiä, jotka torjuvat onnen luotaan molemmin käsin, ellei Pyhä Neitsyt itse tarjoa sitä joko näyssä tai ilmestyksessä. Melkeinpä toivoisin, että sinun hilpeä pieni hurmepukuinen ritarisi todellakin kantaisi hänet pesäänsä ja opettaisi hänelle muutamia suloisia asioita jonkin lehväisen paratiisin vehreässä siimeksessä. Mutta minä kerron sinulle aivan liian paljon, arvoisa äiti. Pidä kielesi visusti kurissa tuossa älykkäässä vanhassa päässäsi. Hoida häntä, ja lähetä minulle sana, jos minua tarvitaan. _Benedicite_."

* * * * *

Tuntia myöhemmin piispa ratsasti mustalla tammallaan Shulamitilla ylängölle koilliseen kaupungista, mistä saattoi nähdä alas jokiniitylle.

Kuten edellisenä päivänä hän tarkkasi nytkin, kun prioritar ratsasteli Ikonilla.

Kerran tämä yllytti hevosen niin äkilliseen ja kiivaaseen laukkaan, että kaukaa katseleva piispa pakotti ohjia kiristäen Shulamitin melkein kapsahtamaan takajaloilleen, sillä hänet valtasi äkillinen pelko, että Ikon syöksyisi jokeen.

Tunnin ajan prioritar ratsasti liehuvin hunnuin, valkoisena valkoisella hevosella. He näyttivät kuin liikkeeseen saatetulta kauniilta marmoriryhmältä.

Kun tämä rangaistus sitten oli suoritettu, hän katosi porttiholviin.

Kääntäen Shulamitin Worcesterin Symon ratsasti vitkaan alas kukkulalta, suuntasi kulkunsa etelämmäksi ja ajoi kaupunkiin Munkkiportista ja sitten palatsiin, missä Hugh d'Argent vartosi.

Piispa johdatti hänet takaovesta puutarhaan, ja siellä, avaralla nurmikolla, rauhassa mahdollisilta kuuntelijoilta, piispa ja ritari astelivat edes ja takaisin vakavasti keskustellen.

* * * * *

Viimein ritari virkkoi: "Varhain huomisaamuna minä lähetän hänen kamarineitonsa edeltä käsin Warwickiin pitäen täällä vain hänen ratsastuspukunsa. Jos hän päättäisi tulla, niin meidän täytyy saada ratsastaa valtoimin ohjin. Silloinkin me ennätämme Warwickiin vasta keskiyön tienoissa."

"Hän repi sen rikki ja polki jalkoihinsa", huomautti piispa.

"Minä en luovu toivosta", sanoi ritari. "Ei mikään muu kuin ihmeteko, poikani, saa häntä muuttamaan mieltään tai luopumaan varmasta päätöksestään."

"Silloin Pyhä Neitsyt sallii ihmeen tapahtua", selitti ritari urheasti. "Minä rukoilin 'Suo hänet minulle!' ja siunattu Neitsyt hymyili."

"Veistokuvan hymy, poika kulta, on aina huomattavissa. Jos olisit rukoillut 'Estä häntä tulemasta!' niin Pyhä Neitsyt olisi silloinkin hymyillyt."

"Ei", sanoi ritari; "minä luotan rukoukseen." He seisahtuivat suojuskaiteen ääreen, joka erotti puiston joesta.

"Minua onnisti hyvin", puhui ritari, "keskustellessani asioista hänen sisarenpoikansa Eustacen kanssa. Meidän ei tarvitse vedota kuninkaaseen. Se oli pelkästään hänen äitinsä kunnianhimoa. Nyt, kun Eleanor on kuollut, ei hän välitä koko linnasta. Ensi kuussa hän nai rikkaan neidon, jolla on suuret tilukset, eikä halua laisinkaan pitää omanaan Moran kotia. Kaikki on taasen samalla kannalla kuin hänen lähtiessään sieltä. Hänen oma väkensä hoitaa tiluksia. Olen suunnitellut viedä hänet sinne Warwickista käsin, ratsastaen pohjoiseen lyhyin päivämatkoin."

Piispa kumartui ottamaan maasta sileän valkoisen kiven ja heitti sen jokeen. Se putosi loiskahtaen ja vaipui pohjaan. Vesi levisi jälleen tasaisena sen ylle. Se oli silmänräpäyksessä kadonnut näkyvistä. Sitten piispa puhkesi puhumaan. "Hugh, rakas poikani, hän luuli sitä paavin omaksi kirjelmäksi ja nimikirjoitukseksi, ja kuitenkin hän repi sen pieniksi palasiksi, heitti sen lattialle ja polki jalkoihinsa. Minusta on nyt yhtä mahdotonta, että prioritar muuttaisi mielensä tässä asiassa, kuin että saisimme koskaan enää nähdä tuota kiveä, joka nyt makaa syvällä joen pohjassa."

Suojakaiteelta oli korkea hyppäys, ja tarkatessaan paikkaa, missä ritari oli sukeltanut veteen, piispasta tuntuivat hetket pitenevän tunneiksi.

Mutta ilmestyessään jälleen pinnalle ritarilla oli kädessään valkoinen kivi.

Piispa laskeutui rantaportaille. "Uljaasti tehty, poikaseni!" hän huusi, kun ritari ui portaille. "Sinä ansaitset voiton."

Mutta itsekseen hän sanoi: "Taistelukykyisiä miehiä ja älykkäitä naisia on meillä aina oleva, ja he saavuttavat päämääränsä uutterin ponnistuksin. Mutta ihmetekojen aika on ohitse."

Hugh d'Argent nousi portaita.

"Minä voitan varmasti", hän sanoi pudistellen itseään kuin iso pörröinen koira.

Piispa, johon osui vesiryöppy, pyyhki huolellisesti välkkyvät pisarat asustaan hienolla italialaisella nenäliinalla.

"Lähde sisään, poika", hän sanoi, "ja hanki itsellesi kuivaa. Lähetä palvelijasi noutamaan toinen puku, ellei sinua haluta kernaammin lainata isä Benedictiltä munkkikaapu! Anna kivi minulle. Se soveltuu hyvin muistoksi tuosta kuuluisasta pyhästä kivestä, josta luostari on saanut nimensä. Luullakseni meidän on onnistunut saada aikaan ennusmerkki, joka osoittautuu sinulle edulliseksi." Hetken kuluttua piispa seisoi yksinään työhuoneessaan laskien valkoisen kiven raudoitetulle arkulle, johon hän oli sijoittanut paavin lupakirjan.

"Ihmetekojen aika on ohitse", hän sanoi. "Rauta ei ui enää veden pinnalla eivätkä kivet kohoa joen pohjasta, ellei jumalallisen käskyn avuksi tule voimakkaiden ihmissormien ote.

"Jää siihen, sinä toiveidemme pieni hautakivi. Merkitse paikkaa, missä makaa Pyhän Isän kirjelmä, joka kirkollisessa suhteessa on kaikkivaltias, mutta jonka on tehnyt mitättömäksi naisen uskollinen omatunto ja luja tahto. Suokoon Jumala meille enemmän sellaisia naisia!"

Piispa helisti hopeakelloa ja palvelijan saapuessa hän viittasi nenäliinaan, joka virui kosteana ja rypistyneenä pöydällä.

"Kuivaa tämä, Jasper", hän sanoi, "ja tuo minulle toinen, hiukan isompi. Moisista siroista koruliinoista ei ole hyötyä, kun 'kyyneleet vuotavat virtanaan'. Ei, älä näytä niin huolestuneelta, mies hyvä. Minä lasken vain leikkiä. Tuo märkä ritari on toimittanut minulle suihkukylvyn."

XXIX luku

MARY ANTONYN NÄKY.

Piispan odottamattoman luostarivierailun jälkeisenä iltapäivänä päätti prioritar tuomiokirkossa käytäessä astua kulkueen viimeisenä sijoittaen äiti alapriorittaren sitä johtamaan. Hänen tapansa oli silloin ja tällöin muutella kulkueen järjestystä. Toisinaan hän astui kolmantenatoista kahdentoista kulkiessa edellä ja saman määrän jäljessä.

Tänä päivänä, jolloin oli sattunut rasittava kohtaus piispan kanssa ja sitten tunnin pituinen ratsastusharjoitus Ikonilla, häntä oli ensinnä haluttanut jäädä pois vesper-messusta.

Sitten rohkeus petti, ja hän lähti. Näinä kahtena iltapäivänä -- tänään ja huomenna -- olisi Hugh vielä kryptassa. Hän ei edes vilkaisisikaan pylvääseen päin, joka kohosi klerestorioon johtavain kierreportaiden juurella. Mutta suloista olisi tuntea Hugh'n seisovan siellä hänen kulkiessaan ohitse, suloista tietää tämän kuulevan samat äänet, jotka osuivat hänenkin korvaansa.

Tänään ja jälleen huomenna hän voisi vielä noudattaa _haluaan_ saada lohtua lemmittynsä läheisyydestä; mutta sitten ei koskaan enää, siliä Hugh ei palaisi.

Uskaltaisikohan hän pyytää piispan välityksellä, että Hugh kerran vuodessa määräpäivänä olisi saapuvilla tuomiokirkon päämessussa, jotta hän voisi tietää hänen olevan saman katon alla, palvoen samalla hetkellä Jumalallisen Voiman samaa siunattua ilmausta.

Mutta melkein heti hän oli karkoittanut tuon halun tajuten, että moinen lohdutus voisi olla lohdutusta vain naisen sydämelle, miehelle sitä vastoin luultavimmin kidutusta. Ja jos Hugh'n mieli taipuisi etsimään seuraa ja lohtua toisen naisen rakkaudesta, niin vuosittainen toivioretki Worcesteriin häiritsisi hänen vastaista onneaan.

Vaeltaen tuon äänettömän kulkueen viimeisenä takaisin luostariin prioritar asteli yksinään murheineen. Hänen sydämensä oli perin raskas.

Hän oli vihoittanut vanhan ystävänsä Worcesterin Symonin. Oltuaan äärettömän kärsivällinen, vaikka olisi ollut kylläkin syytä suuttua, tämä oli äkkiä muuttanut äänensä jyrkemmäksi ja poistunut verraten jäykkänä jättäen ystävättärensä pelkäämään, että hän oli peruuttamattomasti menettänyt tämänkin ystävän.

Siksi prioritar asteli yksinään ja murheellisena.

* * * * *

Noustessaan portaikkoa myöten pylväskäytävään hän havaitsi, ettei Mary Antony ollut tavanmukaisella paikallaan.

Hiukan kummissaan ja puolittain tiedottomasti selittäen itselleen, että vanha maallikkosisar oli luultavasti jostain syystä lähtenyt edelleen alapriorittaren kera, prioritar kulki tyhjäksi jääneen käytävän halki ja astui omaan kammioonsa.

Kynnyksellä hän seisahtui hämmästyneenä.

Madonnan alttarin ääressä oli Mary Antony polvillaan ikäänkuin haltiotilassa, kädet olivat puristuneet yhteen, silmät tuijottivat kiinteästi, suu oli avoinna, väri oli kaikonnut poskilta, mutta kasvoilla väikkyi säteily ikäänkuin erinomaisen loistavan näyn jälkikajastuksena.

Hän ei näyttänyt laisinkaan huomanneen prioritarta, joka ensi hämmästyksestään toipuneena sulki oven ja astuen esiin laski kätensä pehmeästi vanhuksen olkapäälle.

Mary Antonyn katse ei hievahtanut, mutta huulet liikkuivat herkeämättä. Kumartuen hänen puoleensa prioritar saattoi erottaa katkonaisia lauseita.

"Poissa!... Mutta se tapahtui Pyhän Neitsyen käskystä... Lentänyt tiehensä. Voi sinua, pieni hurmepukuinen ritari! Ei, varmaankin se oli arkkienkeli Gabriel tai ehkä Pyhä Yrjänä kiiltävässä haarniskassaan... Kuinka me nyt tulemme toimeen ilman kunnianarvoisaa äitiä? Mutta tapahtukoon Pyhän Neitsyen tahto."

"Antony!" virkkoi prioritar. "Herää, Antony kulta! Sinä uneksit taasen. Sinä ajattelet punarinta-satakieltä ja hernettä. Enhän minä ole lähtenyt luotanne; enkä aiokaan lähteä. Katsohan! Tässä minä olen."

Hän käänsi nuo vanhat kasvot puoleensa joutuakseen Mary Antonyn näköpiiriin.

Verkalleen alkoi noissa tuijottavissa silmissä kajastaa tuntemuksen valo; sitten kuului huudahdus, ikäänkuin pelkoa ja suurinta kammoa tulkiten; sitten vanhuksen suu haukkoi kiivaasti ilmaa ja kädet haparoivat tyhjyyttä. Mary Antony kaatui pitkälleen Madonnan alttarin ääreen.

* * * * *

Tuntia myöhemmin hän makasi vuoteellaan, jonne hänet oli kuljetettu. Hän oli toipunut tajuihinsa ja nauttinut viiniä ja leipää.

Puna oli palannut hänen poskilleen, kun prioritar astui sisään, lähetti pois palvelevan maallikkosisaren, sulki oven ja istuutui vuoteen viereen.

"Sinähän voit jo paremmin, rakas Antony", sanoi prioritar. "Minulle kerrottiin, että voimasi ovat jo palanneet ja tuo omituinen pyörtymys on ohitse. Sinun täytyy maata hiljaa vielä hetkinen; mutta väsyttääkö puheleminen sinua?"