Part 14

(Ihanimmissa unelmissaan taivaasta Mary Antony näki itsensä jasperi-istuimella katselemassa, kuinka kunnianarvoisa äiti ja mahtava lordi-piispa nousivat yhdessä loputtomia kultaportaita, kun sitä vastoin äiti alaprioritar ja sisar Mary Rebecca kurkistelivat mustan ristikon takaa jostain alhaalta käsin, mistä he näkivät varsin hyvin Mary Antonyn jasperi-istuimellaan, mutta eivät erottaneet vilaustakaan kultaportaista tai niistä säteilevistä olennoista, joiden kulkua hän itse tarkkasi.)

Niin kävi piispan tavallisesti vieraillessa, jolloin kaikki oli valmiina häntä vastaan ottamaan.

Mutta nyt piispa vartosi kenenkään odottamatta portin ulkopuolella, ja Mary Antonyn oli ratkaistava tämä pulma.

Käskien portinvartijatarta avaamaan hän kiiruhti portaille... Mahdotonta oli kutsua kunnianarvoisaa äitiä ajoissa saapuville... Ei käynyt päinsä antaa lordi-piispan odottaa!... Juuri nyt pyörähtivät portinpuoliskot auki.

Mary Antony nousi kuusi porrasta; sitten hän kääntyi ovella.

Lordi-piispa oli otettava vastaan. Ketään muuta ei ollut tekemässä sitä. Hänen oli itse otettava vastaan lordi-piispa!

Nähdessään piispan ratsastavan pihaan Ikonilla, siunaten ohi ajaessaan portinvartijatarta, hän muisti, kuinka oli itse ratsastanut pitkin jokiniittyä piispana. Nyt hänen oli esitettävä priorittaren osaa.

Ja niin tapahtui,-että kun piispa ratsasti ovelle ja laskeusi satulasta heittäen ohjakset veli Philipille, hän havaitsi edessään vanhan maallikkosisaren omituisen pikku olennon täyteen mittaansa suoristuneena ja ilmeisesti oman merkityksensä ja arvonsa tuntien.

Piispan ennättäessä eteiseen sisar polvistui ja suuteli hänen sormustaan. Sitten hän koetti nousta äkkiä, mutta ei onnistunutkaan siinä ja tarrautuen piispan käsiin huudahti: "Paholainen periköön vanhat polveni!"

Piispaa ei oltu koskaan ennen otettu vastaan moisin tervehdyksin! Milloinkaan ennen ei maallikkosisar ollut suudellut hänen sormustaan! Mutta muistaen kohtauksen, jolloin Antony eukko oli ratsastanut ketoa pitkin Ikonilla, hän tajusi, että tämä esitti nyt priorittaren osaa.

"Hyvää päivää, arvoisa äiti", hän sanoi auttaen tämän pystyyn. "Henki on altis, tiedän sen, mutta teidän tapauksessanne ovat polvitaipeet heikot. Eikä ihmekään, sillä kauan ne ovat palvelleet teitä. Minunkin on vaikea nousta polviasennosta, ja kuitenkin ovat minun polveni kolmeakymmentä vuotta nuoremmat kuin teidän... Ei, en nouse kunnianarvoisan äidin kammioon, ennenkuin hänelle on ilmoitettu tulostani. Opastakaa minut puutarhaan ja antakaa minun odottaa siellä siimeksessä, sillä välin kuin käytte noutamassa hänet."

Perin ylpeänä yrityksensä onnistumisesta ja piispan hurmaavan alentuvaisuuden rohkaisemana Mary Antony opasti vieraan ruusukaariston kautta; ja luoden hänen kasvoihinsa salavihkaisia silmäyksiä huntunsa suojasta rohkeni toivoa, ettei olisi havaittavissa mitään sellaista, mikä voisi tuottaa ikävyyksiä tai huolta kunnianarvoisalle äidille.

Mary Antony tallusteli piispan rinnalla marjakuusien reunustamaa pitkää käytävää myöten, kun hän purki ilmoille tämän levottoman kysymyksen.

Heti piispa hidastutti käyntiään.

"Ei niin joutuin, sisar Antony", hän sanoi. "Pyydän teitä muistamaan ikäni ja hillitsemään askeleitanne. Minkä vuoksi odottaisitte ikävyyksiä tai huolta kunnianarvoisalle äidille?"

"Enhän minä odota mitään", vastasi Mary Antony; "en ole nähnyt mitään; en, ole kuullut mitään! Se oli kokonaan minun erehdykseni, kun laskin väärin herneeni. Sanoin sen kunnianarvoisalle äidille ja sain hänen mielensä rauhoittumaan, kun toin nähtäväksi _kuusi_ hernettä sanoen löytäneeni laukustani _kuusi_ hernettä _viiden_ sijasta."

"Pysähdytäänpä tähän", sanoi piispa, "katselemaan tätä liljaa. Kuinka viehättäviä sen terälehdet ovat. Kuinka solakkana ja valkoisena se kuvastuu pensaikkoa vastaan. Minkä vuoksi teidän oli rauhoitettava kunnianarvoisan äidin mieltä, sisar Antony; tuomalla nähtäviksi kuusi hernettä?"

"Sen vuoksi", sanoi vanha maallikkosisar, "että kun olin paluumatkalla laskenut ne kaksikymmentä hurskasta sisarta, jotka olivat lähteneet iltamessuun, niin ohitseni kulkikin vielä yksi, joten niitä tuli yksikolmatta. Ja silloin minä juoksin ilmoittamaan kunnianarvoisalle äidille sanoen typeryydessäni, että pelkäsin sen yhdennenkolmatta olevan sisar Agathan, joka oli palannut elävien ilmoille oltuaan yli viidenkymmenen vuoden vainajain parissa. Monta kertaa olenkin juuri ennen päivänkoittoa kuullut hänen koputtavan pylväskäytävän ovelle; niin, monen monta kertaa -- tap! tap! tap! Mutta hyödyttäisikö sitä avata nais-raukalle, jonka on auttanut käärinliinoihin lähes kuusikymmentä vuotta sitten? Niin että 'Koputa vain', minä sanon; 'koputa vain, sisar Agatha! Yritä Pyhän Pietarin luona Paratiisin portilla. Antony eukko on liian viisas päästääkseen sinua sisään."

"Mitä kunnianarvoisa äiti sanoi, kun te ilmoititte siitä yhdennestäkolmatta Valkoisesta sisaresta?" tiedusti piispa.

"Kunnianarvoisa äiti käski minun poistua, jotta saisi itse kohdata sisar Agathan haamun?"

"No, miksi ette poistunutkaan?" kysäisi piispa tyynesti.

Kerrassaan hämääntyneenä Mary Antony tunsi kielensä kangistuvan. Hän seisoi aivan kuin puutuneena ja tuijotti piispaan. Hänen ikenensä alkoivat kalista, ja hän puserti nystyröitään niitä vastaan kauhu ja pelko silmissään.

Piispa katseli tutkien noita säikähtyneitä vanhoja kasvoja ja luki niistä kaiken, minkä halusi tietää. Sitten hän hymyili ja tarttuen eukkoa leppeästi käsivarresta lähti astumaan edelleen marjakuusipensaikkojen keskitse.

"Sisar Antony", hän sanoi, ja hänen äänensä matala sävy tuntui kuin rauhalliselta soitolta vanhan Antonyn hämääntyneestä mielestä; "te ja minä, rakas sisar Antony, rakastamme kunnianarvoisaa äitiä niin vilpittömästi ja uskollisesti, että tekisimme mitä tahansa säästääksemme hänet tuokionkin tuskasta. _Me_ tiedämme, kuinka jalo ja hyvä hän on ja että hän päättää aina oikein ja seuraa Pyhän Neitsyen ja kaikkien, pyhimysten jälkiä. Mutta on toisia, jotka eivät rakasta häntä kuten me eivätkä tunne häntä kuten me tunnemme; ja he voisivat tuomita hänet väärin. Sen vuoksi meidän ei sovi kertoa kenellekään, mitä _me_ tiedämme -- kuinka kunnianarvoisa äiti yksinään suoriutui tuosta vieraasta, joka _ei_ ollut sisar Agathan haamu."

Mary Antony kurkisti piispaan. Hänen kasvoillaan oli suuren riemun valo. Hänen silmänsä olivat vapautuneet kauhun ilmeestä ja alkoivat vilkkua ovelasti.

"En tiedä mitään", hän sanoi. "En ole nähnyt mitään; en ole kuullut mitään."

Piispa hymyili.

"Kuinka monta hernettä oli jäljellä laukussanne, sisar Antony?"

"Viisi", hihitti Mary Antony.

"Minkä vuoksi näytitte kuutta kunnianarvoisalle äidille?"

"Rauhoittaakseni hänen mieltään", kuiskasi vanha maallikkosisar.

"Saadaksenne hänet ajattelemaan, että ette ollut kuullut mitään, nähnyt, mitään ettekä tietänyt mitään."

Mary Antony nyökkäsi jälleen nauraa hihittäen.

"Uskollinen vanha sydän!" virkkoi piispa. "Mikä antoi sinulle tämän ajatuksen?"

"Meidän siunattu Neitsyemme, kun pyysin häntä valaisemaan vanhan Antonyn järkeä."

Piispa huokasi. "Valaiskoon Pyhä Neitsyt sitä yhä edelleenkin", hän mutisi puolittain ääneen.

"Amen", sanoi Mary Antony hartaasti.

XXVI luku

RAKKAUS EI VÄSY KOSKAAN.

Piispa vartosi prioritarta sillä kivipenkillä pyökkipuun alla, mistä punarinta-satakieli oli ryöstänyt herneen.

Hän näki priorittaren tulevan päivänpaisteista pylväskäytävää pitkin.

Kun tämä laskeutui portaita ja tuli nopeasti kohti, tajusi piispa heti oudon muutoksen tapahtuneen hänessä.

Oliko tuo ratsastus Ikonilla vapauttanut hänet verkoista, joihin hän oli tähän asti ollut sotkeutuneena?

Priorittaren ennättäessä luokse piispa tarttui häntä molemmista käsistä, jotta hän ei polvistuisi.

"Minut on jo otettu vastaan polvistuksin, tyttäreni", hän sanoi ja kuvasi vanhan Mary Antonyn omituista pikku olentoa tervehtimässä eteisen ovella.

Tällöin prioritar nauroi hilpeästi ja kertoi vuorostaan piispalle tällä samaisella paikalla sattuneen kohtauksen, jolloin vanha Antony oli näytellyt herneitään punarinta-satakielelle.

"Mitä herneitä?" tiedusti piispa ja sai siten kuulla koko tarinan noista viidestäkolmatta herneestä, jotka päivittäin laskettiin ja joista muutamat esittivät erinäisiä järjestön jäseniä. "Ja eräs iso valkoinen herne oli hienon ulkomuotonsa vuoksi valittu edustamaan minua itseäni", sanoi prioritar; "ja hyljeksien alaprioritarta ja sisar Mary Rebeccaa mestari Punarinta tupsahti alas ja ryösti minut mukaansa! Kuullessani hätähuutoja minä riensin tänne ja kuulin Mary Antonyn herjaavan satakieltä 'hurmepukuiseksi ritariksi' ja valittavan äänekkäästi minun ryöstöäni. Hänen kuvitelmansa muuttuvat hänelle todellisemmiksi kuin todellisuus."

"Hänellä on uskollinen sydän", sanoi piispa, "ja sukkela äly."

"Uskollinen? Niin", virkkoi prioritar, "uskollinen ja rakastava. Mutta vasta äskettäin olen huomannut rakkauden huolellisuuden ja hartauden varjossa." Prioritar rypisti sileätä otsaansa luoden katseensa poispäin sämpyläsaksan puun lehvikköön. "Kuinka pian me unohdamme tällaisissa paikoissa pelkän muistonkin persoonallisen, inhimillisen rakkauden merkityksestä. Me totumme niin pian kohdistamaan ajatuksemme yksinomaan abstraktiseen tai jumalalliseen."

"Se on tappio", sanoi piispa. Hän kääntyi ja alkoi vitkaan astella pylväskäytävää kohti; "suuri tappio, tyttäreni. Ennenkuin siitä koituu teille korvaamaton tappio, sallisin kernaammin tuon rohkean hurmepukuisen ritarin kantavan teidät pois nopein siivin. Ennemmin punarinta-satakielen pesä, jos siinä asustaa rakkaus, kuin nunnaluostari täynnä kuolleita sydämiä."

Hän kuuli priorittaren hengähtävän äkisti, mutta ei antanut hänelle tilaisuutta puhua.

"'Ja nyt on jäljellä usko, toivo, rakkaus, nämä kolme'", puhui piispa; "'mutta suurin näistä on rakkaus.'"

He kulkivat pylväskäytävän halki. Prioritar kääntyi ovella jääden odottamaan, että piispa astuisi sisään ennen häntä.

"Tämä, herra piispa", hän virkkoi tehden ylevän liikkeen kädellään, "on Uskon ja Toivon tyyssija ja myöskin tuon jumalallisen Rakkauden, joka voittaa sekä Uskon että Toivon."

"Kuulkaa minua", sanoi piispa. "'Rakkaus kärsii kauan ja on lempeä; rakkaus ei kadehdi; rakkaus ei ylvästele eikä kerskaile; ei käyttäydy sopimattomasti; ei etsi omaansa; ei vihastu vähästä eikä ajattele pahaa; ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee totuudesta; kestää kaiken, uskoo kaiken, toivoo kaikkea, kestää kaiken. Rakkaus ei väsy koskaan.' Minun luullakseni", sanoi piispa leppeätä mietiskelyä ilmaisevalla äänellä astuessaan priorittaren kammioon, "apostoli puhui aivan inhimillisestä rakkaudesta; ja kuitenkin hän arvosti sen uskoa ja toivoa korkeammaksi."

"Ajatteletteko te yhä sisar Mary Seraphinea, herra piispa?" tiedusti prioritar, ja tämä kuuli hänen äänessään nousevan myrskyn kaukaisen kohun.

"En, rakas prioritar", vastasi piispa istuutuen espanjalaiseen tuoliin ja laskien hiippansa läheiselle pöydälle; "en puhu rakkaudesta omaa itseään kohtaan eikä sitä tee apostolikaan, jonka sanoja juuri toistin. Otaksun hänen kirjoittavan inhimillisestä rakkaudesta, joka on saanut pyhityksen, jota usko ja toivo kannattavat, mutta joka on näitä molempia suurempi; aivan samoin kuin lintu on siipiään suurempi, mutta ei voi kohota lentoon ilman niitä. Meillä täytyy olla uskoa, meillä täytyy olla toivoa; silloin poloinen maallinen rakkautemme voi kohota omahyväisyyden ja itsenautinnon alemmalta tasolta ja päästä niiden joukkoon, jotka ovat ikuisia."

Prioritar oli sijoittanut tuolinsa piispaa vastapäätä. Hän oli perin kalpea ja hänen huulensa vapisivat. Niin ankarasti hänen täytyi ponnistaa voimiaan puhuakseen tyynesti, että ääni kuului jyrkältä ja kovalta.

"Miksi puhumme maallisesta rakkaudesta, herra piispa, paikassa, missä kaikki maallinen rakkaus on hyljätty ja unohdettu?"

Havaiten huulten värisevän piispa ei kiinnittänyt huomiota äänen kovaan sävyyn, vaan vastasi varsin hellästi, vilpittömällä suoruudella, joka uhmasi kaikkea väittelyä:

"Siksi, tyttäreni, että olen tullut puhumaan Hugh'n puolesta."

XXVII luku

NAISEN OMATUNTO.

"Hugh'n puolesta?" virkkoi prioritar. Ja sitten uudestaan epäilyksen sekaisen kummastuksen matalalla äänellä: "Hugh'n puolesta! Mitä te tiedätte Hugh'sta, herra piispa?"

Piispa katsoi kiinteästi priorittareen ja vastasi tavattoman vakavasti ja pontevasti:

"Tiedän sen, että rikkoessanne hänelle antamanne juhlallisen lupauksen te särjette perin jalon sydämen; ja jättämällä hänen kotinsa autioksi te ette riistä häneltä vain onnea, vaan myöskin hänen uskonsa. Miehet ovat taipuvaiset arvostamaan pyhää uskontoamme, ei sen teoriain mukaan, vaan pitäen silmällä miten se saa meidät menettelemään niihin nähden. Jos te tuomitsette Hugh'n istumaan lietensä ääressä vuodesta toiseen yksinäisenä, lapsettomana miehenä, silloin te karkoitatte Madonnan hänen kodistaan; jos te riistätte häneltä rakkautenne, niin pahoin pelkään, että riistätte häneltä myöskin uskon Jumalan rakkauteen. En sano, että asiain tuleekin olla näin; sanon vain, että sellainen tosiasia meillä on edessämme. Ja muistakaa -- jalosukuisen miehen ja naisen kesken, joista kummallakin on puhdas kilpi ja kumpikin uskoo toisen kunnian perikuvaksi, ei rikottu lupaus ole mikään pikkuasia."

"Minä en rikkonut lupaustani", sanoi prioritar, "ennenkuin uskoin Hugh'n rikkoneen omansa. Olin kärsinyt ankaraa sydämen tuskaa ja nöyryytystä kuullessani hänen naineen serkkunsa Alfridan, ennenkuin päätin luopua maailmasta ja lähteä luostariin."

"Mutta Hugh ei nainut serkkuansa eikä ketään muutakaan naista", virkkoi piispa. "Hän pysyi teille uskollisena jokaisessa ajatuksessaan ja teossaan, vielä senkin jälkeen kuin hänkin oli kärsinyt ankaraa sydämen tuskaa sen vuoksi, että teidän oletettiin ruvenneen toisen kosijan puolisoksi."

"Sain kuulla totuuden vasta muutama päivä sitten", sanoi prioritar. "Seitsemän pitkää vuotta luulin Hugh'n pettäneen minut. Seitsemän pitkää vuotta luulin häntä toisen naisen puolisoksi ja opetin itseni unohtamaan jokaisen muiston entisestä hellyydestä."

"Te olitte kumpikin petoksen uhreja", virkkoi piispa. "Te olette molemmat saaneet kokea kovia. Te olette kumpikin toistenne tähden velvolliset korjaamaan, mikä vielä on korjattavissa."

"Seitsemän pyhää vuotta", sanoi prioritar lujasti, "olen ollut Kristuksen morsian."

"Rakastatteko Hugh'ta?" kysyi piispa.

Kammiossa vallitsi äänettömyys.

Prioritar halusi hartaasti osoittautua kuolleeksi kaikelle maalliselle rakkaudelle ja mielihalulle. Mutta joka kerta, kuin hän avasi huulensa vastatakseen, ilmestyi hänen sisäisen näkemyksensä kuvastimeen uusi kuva sulkien ne.

Hän näki käsi ojennettuna tarttuvansa Hugh'ta kädestä, kun he yhdessä olivat polvillaan Madonnan alttarin ääressä. Hän saattoi tuntea sykkivän elämän hyökynä virtaavan vierustoverin kädestä omaansa ja sitten ylöspäin turtuneeseen sydän poloiseen, saaden sen lepattamaan siipiään kuin häkkiin suljettu lintu.

Hän tunsi taasen lujana ja lohduttavana tuon väkevän käsivarren, johon hän nojausi, kun hän ja Hugh verkalleen astelivat pimeydessä äänettöminä rinnatusten.

Hän muisti jokaisen kerran, jolloin tottelevaisuus oli tuntunut omituisen suloiselta ja häntä oli viehättänyt Hugh'n käskyjen miehekäs jyrkkyys.

Hän näki Hugh'n polvillaan jalkainsa juuressa lyhdyn luomassa keltaisessa valokehässä. Hän tunsi hänen tukkansa paksuna ja pehmeänä sormiensa välissä.

Ja sitten -- hän muisti tuon värähtävän nyyhkytyksen ja kaikkien raja-aitojen äkillisen murtumisen. He tarvitsivat toinen toiseltaan lohtua ja lievennystä tuskaansa. Sitten -- antautumisen ihana hetki; noiden väkevien käsivarsien puserruksen tuottama huojennus; vuosien pituisten kärsimysten kaikkoaminen, kun hän tunsi Hugh'n huulien tapailevan omiaan ja taipui hänen janoavaan suudelmaansa.

Sitten vielä viimeinen kuva, kun Hugh kunnioittaen hänen toivomustaan, pikemmin tunnettua kuin ilmi lausuttua, oli päästänyt hänet vapaaksi ja poistunut enempää sanomatta tai koskematta tuohon himmeään harmaaseen valoon, joka väikkyi kuin helmenkarvainen aamunkoitto merellä -- oli poistunut, kadonnut näkyvistä. Hän näki itsensä yksinäisyyteen jääneenä, raskaan oven hänen omien kättensä sulkemana erottaen heidät ikiajoiksi toisistaan. Hän näki itsensä makaamassa maan alla, pimeydessä ja autiudessa, kasvot kosteassa mullassa, missä Hugh'n jalat olivat seisoneet.

"Rakastatteko Hugh'ta?" tiedusti piispa uudelleen.

Ja prioritar kohotti katseensa, joka oli täynnä kärsimystä, moitetta ja tuskaa, mutta myöskin rohkeutta ja totuudellisuutta, ja vastasi yksinkertaisesti: "Voi, jalo herra, rakastan."

Sitä seuraava äänettömyys oli jännittynyttä sisäistä taistelua. Piispa kohdisti katseensa ristillä riippuvaan Lunastajaan, olennoituun itseuhraukseen, sillä välin kuin prioritar pyrki hillitsemään mielenliikutustaan.

"Rakkaus ei väsy koskaan", virkkoi piispa sitten lauhasti.

Mutta prioritar oli päässyt oman mielensä herraksi, ja nuo leppeät sanat olivat hänelle kuin taisteluhaaste. Hän puki heti ylleen pyhän päättäväisyyden rintahaarniskan ja paljasti miekkansa.

"Herra piispa", hän sanoi, "te olette saanut minut tunnustamaan rakkauteni, mutta samalla te olette saanut minut tunnustamaan syntini. Nunnan ei sovi antautua sellaiseen rakkauteen, jota Hugh d'Argent yhä vielä haluaa saada osakseen minun puoleltani. Tuntikausia rukoilemalla ja valvomalla olen koettanut puhdistaa sieluani tahrasta, joka siihen tuli taipuessani -- vaikkakin vain hetkiseksi -- tämän miehen voimakkaaseen vaatimukseen, joka pyhyyttä solvaisevaan naamioilveilyyn turvautuen tunkeutui luostarimme pyhitetylle alueelle. En tiedä, kenet hän on lahjonut" -- jatkoi prioritar luoden suuttuneen epäluulon katseen piispaan.

"Rakkaus ei ajattele pahaa", mutisi Worcesterin Symon.

"Mutta tiedän, että jonkun vaikutusvaltaisen henkilön on täytynyt ummistaa silmänsä hänen juoneltaan, muutoin ei hän olisi voinut olla kryptassa yksinään vesper-messun aikana pukeutuakseen meidän asuumme ja liittyen palaavaan kulkueeseen päästä tänne luostariin. Ja jonkun täytyy yhä edelleen auttaa ja edistää hänen suunnitelmiaan, muutoin ei hän voisi, kuten hän itse kertoi minulle, oleskella joka päivä kryptassa yksinään juuri siihen aikaan, jolloin me kuljemme sitä tietä. Minua katkeroittaa, herra piispa, ajatellessani, että henkilö, jonka pitäisi tässä olla minun puolellani, asettuu minua vastaan."

"Ei ole pitkävillainen", puhui piispa.

"Totta puhuen, herra piispa", sanoi prioritar kohoten seisoalleen kookkaana ja suuttuneena, "minun tekisi melkein mieli unohtaa se kunnioitus, jota olen velvollinen osoittamaan teidän korkeata asemaanne kohtaan --"

"Ei käyttäydy sopimattomasti", mutisi Worcesterin Symon pannen hiipan päähänsä.

Prioritar käänsi selkänsä piispalle ja kävi ikkunan ääreen. Hän oli niin vihoissaan, että tunsi kyynelten kirveltävän silmiään. Mutta samalla hän tunsi peräti ristiriitaista halua polvistua tuon ihanan ja arvokkaan olennon eteen, nojata päätään piispan polviin ja purkaa sydämestään säälittävä tarinansa taisteluista, epäilyksistä ja ponnistuksista, viettelyksistä ja vaivoin saavutetusta voitosta, joka muodosti selonteon hänen viimeaikaisista öistään ja päivistään. Piispa oli ollut hänen uskollinen ystävänsä ja neuvojansa kaikkina näinä vuosina. Mutta nyt hän tiesi tämän ystävän asettuneen häntä vastaan taistelemaan, ja pelkäsi häntä vieläkin enemmän kuin Hugh'ta. Hugh kamppaili hänen tunteittensa kanssa; ja aistimusten tasolla hän tiesi oman tahtonsa lopulta pääsevän voitolle. Mutta piispa kamppaili hänen sielunsa kanssa, ja vanhuksen tyynen leppeyden takana oli älyn voima, joka hänen vähimmässäkään määrin väistyessään valtaisi hänet ja pitäisi hänet vallassaan kuin samettihansikkaaseen kätkeytyneet terässormet.

Hän palasi istuimelleen rauhoittuneena, mutta päättäväisenä.

"Kunnianarvoisa isä", hän sanoi, "pyydän teitä suomaan anteeksi äkillisen suuttumukseni. Teiltähän minä odotan apua näinä vaikeina aikoina. Minua surettaa, että tuotan tuskaa ja pettymystä uljaalle ja jalolle ritarille, uskolliselle rakastajalle ja mitä vilpittömimmälle sydämelle. Mutta en voi palkita uskollisuutta uskottomuudella. Jos rikkoisin pyhän valani antautuakseni hänelle, en toisi kerallani siunausta hänen kotiinsa. Parempi tyhjäkin liesi, kuin sellainen missä kirous väijyy. Sitä paitsi emme voisi koskaan kestää siitä aiheutuvaa häväistystä. Minä joutuisin kaikkien kammoamaksi. Paavi itse julistaisi meidät varmaankin kiroukseen. Siitä koituisi loputonta murhetta minulle ja vaaroja Hugh'lle. Jo nämä syyt riittävät tekemään sen mahdottomaksi."

Silloin piispa otti vyölaukustaan kokoon käärityn pergamentin.

"Tyttäreni", hän sanoi, "kun Hugh kertoi minulle surullisen tarinansa petoksesta ja tappiostaan, ei hän suostunut ilmoittamaan minulle etsimänsä naisen nimeä, sanoi vain uskovansa, että tämä oli löydettävissä Worcesterin Valkoisten sisarten joukosta. Kun tiedustin nimeä, hän vastasi: 'Suojelen hänen nimeään, kuten suojelisin omaa kunniaani. Ellen voita häntä takaisin, jos hän pysyy minusta loitolla, niin että saan ratsastaa täältä yksinäni, silloin minun on ratsastettava tieheni jättämättä moitteen varjoakaan hänen puhtaaseen maineeseensa. Hänen nimensä on säilyvä iäti sydämessäni', sanoi Hugh, 'mutta ei yksikään sana minun suustani ole antava kenellekään aihetta liittää sitä rikottuun valaan tai hyljättyyn rakastajaan.' Kerron tämän teille, tyttäreni, jotta ette tuomitsisi väärin perin uskollista ritaria.

"Mutta uskollinen rakastaja ei ole koskaan ollut valtiomies. Hugh ei ollut puhellut kauaa kanssani, ennenkuin olin täysin selvillä tiestä. Muutama varovainen kysymys ratkaisi asian aivan epäämättömästi. Minkä jälkeen, rakas prioritar --"

Piispa vaikeni. Kävi äkkiä vaikeaksi jatkaa. Priorittaren kirkas katse oli kohdistunut häneen.

"Minkä jälkeen, herra piispa?"

"Minkä jälkeen tajusin -- että muuan varhainen unelmani voisi mahdollisesti toteutua. Tunsin Hugh'n poikana -- Minussa vallitsee todellinen intohimo nähdä kaiken kehittyvän täydellisyyteensä -- Lyhyesti sanoen, lähetin Roomaan sanansaattajan, joka vei Hänen Pyhyydelleen Paaville kirjeen, missä tein tarkoin selkoa koko asiasta. Eilen illalla sanansaattajani palasi tuoden Pyhältä Isältä kirjeen ja sen ohella tämän."

Piispa ojensi kokoon käärittyä asiakirjaa.

Prioritar nousi, otti sen hänen kädestään ja kehitti auki.

Kun hän luki ensimmäiset rivit, ilmestyi hänen kasvoilleen äkisti kummastuksen sijaan tyytymättömyyden ryppyjä.

"Mitä!" hän sanoi. "Nimi ja arvo, joista luovuin" tähän järjestöön liittyessäni! Kuka uskaltaa käyttää minusta nimitystä 'Mora, Norellen kreivitär'?"

"Vain hänen Pyhyytensä Paavi ja Worcesterin piispa", virkkoi piispa nöyrästi tarkoittamatta sitä priorittaren kuultavaksi. Eikä hän kiinnittänytkään huomiota tähän vastaukseen, sillä hänen sanansa olivat olleet suuttunut huudahdus pikemmin kuin kysymys.

Mutta vielä oli pahempaakin tulossa.

"Erivapautus!" äännähti prioritar.

"Päästö valasta!" hän huudahti hetken päästä.

Ja viimein, lukien kiireesti, hillitöntä suuttumusta ja mielipahaa ilmaisevalla äänellä: "'Valtuuttaa Symonin, Worcesterin piispan, tai hänen määräämänsä papin yhdistämään avioliiton pyhällä sakramentilla ristiretkeläis-ritarin Hugh d'Argentin sekä Mora de Norellen, Worcesterin Valkoisten sisarten entisen priorittaren.' _Entisen_ priorittaren? Totta tosiaan, he ovat rohjenneet kirjoittaa siten! _Entisen_ priorittaren! On todellakin syytä antaa heidän ymmärtää, että hän on prioritar _nyt_ -- ei johonkin aikaan, vaan _nyt_ ja _täällä_!"

Hän kääntyi piispan puoleen.

"Herra piispa, Kirkko näyttää asettuvan kannattamaan mahdillaan Maailmaa, Lihaa ja Paholaista, jättäen naisen ja hänen omantuntonsa yksin ja taistelemaan kenenkään auttamatta niitä hurjia voimia vastaan, jotka ovat käyneet hänen kimppuunsa. Mutta saatte nähdä, että hän osaa käsitellä oikein jokaista vastustajain asetta, mikä sattuu joutumaan hänen käsiinsä."

Näin sanoen prioritar repäisi valtakirjan ylhäältä alas asti ja sitten yhä edelleen poikin ja pitkin, heitti palaset lattialle ja laski jalkansa niille.