Part 13

Sitten hän sanoi: "Jalo herra, moinen ystävällisyys käy yli ymmärryksen. Että te kuuntelitte kärsivällisesti, kun kerroin teille tarinani, sekin oli jo paljo. Että te vaieten myönsitte minulle tilaisuuden päästä puheisiin morsiameni kanssa, se oli vieläkin enemmän. Mutta että kaiken aikaa, kun minä uskoin teille asian puolittain eikä Mora uskonut yhtään mitään, te olette uurastanut, käyttänyt varojanne, suunnitellut meidän hyväksemme, antautuen vielä siihenkin vaaraan, että Pyhä Isä olisi käyttänyt väärin teidän mielenne jalouden! Kaiken tämän te olette tehnyt Moran ja minun hyväksi! Että te olitte, kuten itse kerroitte, usein vieraana lapsuuteni kodissa pitäen vanhempiani suuressa arvossa, se voi kyllä selittää sen suurenmoisen ystävällisyyden, jolla minut otitte vastaan. Mutta tämä jalomielisyys -- tämä ihmeellinen hyvyys -- minä olen ihmeissäni, ymmälläni! Että te ryhtyisitte niin suureen työhön toimittaaksenne minulle mahdollisuuden naida priorittaren -- se käy yli ymmärryksen!"

Kun Hugh d'Argent herkesi puhumasta, ei Worcesterin Symon ryhtynyt heti vastaamaan. Hän istui katsellen tuleen, hypistellen vasemmalla kädellä kultaristiä rinnallaan ja rummuttaen oikean käden sormilla puuhun leikattua leijonanpäätä, joka muodosti hänen tuolinsa kädennojan.

Tuntui siltä, kuin piispa olisi äkkiä käynyt levottomaksi ritarin kiitollisuudesta; tai ikäänkuin hänessä olisi herännyt jokin ajatussarja, jota hän ei halunnut tuoda julki ja joka oli karkoitettava takaisin, ennenkuin hän antautui puhumaan.

Lopulta hän vastasi ritarille laskien kätensä ristiin ja katsellen yhä tuleen. Hänen ympärillään väikkyi jonkinlainen erillisyyden tuntu ikäänkuin näkymättömänä, mutta silti läpäisemättömänä kilpenä.

"Rakas Hugh, sinä aivan hukutat minut kiitollisuuteesi. Omasta mielestäni ei menettelyni tässä asiassa olisi kaivannut kiitoksia eikä selittelyjä. On olemassa tilaisuuksia, jolloin tehdessämme vähemmän kuin kaikkein parhaamme rikkoisimme kaikkea sitä vastaan, mitä pidämme pyhimpänä. Minusta on hyödyllisimmän määritelmän synnistä antanut pyhissä kirjoissa apostoli Pyhä Jaakoppi, käytännöllisin kaikista Jumalan innoittamista kirjoittajista, kun hän sanoo: 'Sille, joka osaa hyvää tehdä eikä sitä tee, sille se on syntiä.' Tiesin varsin selvästi, mitä 'hyvää' tässä asiassa oli tehtävä. Sen vuoksi en ansaitse mitään kiitollisuutta siitä, etten langennut laiminlyönnin syntiin.

"Myöskin, poikani, moni, joka näyttää ansaitsevan toisten kiitollisuuden, havaittaisiin siihen aivan ansiottomaksi, jos hänen vaikuttimiensa sisäinen totuus saataisiin täysin paljastetuksi.

"Minussa vallitsee melkeinpä intohimoinen halu, että kaikki hyvä saavuttaisi suurimman täydellisyytensä.

"Mahdollisesti minä kykenin paremmin ymmärtämään täydellisesti sinun tarinasi siitä syystä, että erään naisen rakkauden vuoksi viivyin seitsemän vuotta poissa tästä maasta peläten, että suuri rakkauteni, joka minut valtasi tahtomattani, saattaisi hänen tietoonsa tullen tuon nuoren sydämen, joka oli vielä tuore ja uinaileva, vastaamaan siihen. Ei ollut kysymystäkään siitä, että rikkoisin valani; enkä minä hyväksy lemmen-ystävyyttä miehen ja naisen kesken, milloin avioliitto ei ole mahdollinen. Se on parhaimmassakin tapauksessa itsekästä miehen puolelta. Se estää naista astumasta kuningaskuntaansa. Naisen kruununa on synnyttää lapsia rakastamalleen miehelle -- ottaa paikkansa tämän kodissa vaimona ja äitinä. Mies, joka ei voi tarjota tätä, mutta on sen miehen tiellä, joka voi, hän on vaivainen ja arvoton lempijä."

Piispa vaikeni, avasi kätensä, siirti kiinteän katseensa tulesta ja nojausi taaksepäin tuolissaan. Kivi hänen sormuksessaan kimmelsi sinisenä, siinä oli niittypuron partaan lemmenkukkien väriä.

Hetken kuluttua hän katsahti äänettömään ritariin. Hänellä oli ystävällinen hymy pikemmin silmissään kuin huulillaan.

"Mahdollisesti tämä sydämen kurissa pitäminen -- josta en muuten ole koskaan ennen puhunut -- on tehnyt minut herkäksi ymmärtämään toisten miesten kärsimyksiä. Se saattaa myöskin selittää, minkä vuoksi minut aina valtaa suuri halu nähdä todella jalon naisen saavuttavan naisellisuutensa täyttymyksen.

"Minä palasin Englantiin vähän sen jälkeen kuin sinun morsiamesi oli liittynyt Whytstonen nunnaluostariin. Minut nimitettiin piispaksi tähän Worcesterin hiippakuntaan, jolloin jouduin hallitsemaan Valkoisia sisaria hengellisissä asioissa. Ystävyyssuhde priorittaren ja minun välillä on tuottanut minulle itselleni mielenkiintoa, hauskuutta ja todellista apua ja toivoakseni hänenkin laitansa on ollut sama. Luullakseni kerroin sinulle illallispöydässä, että monta vuotta sitten olin tavannut hänet hovissa, missä toimin kuningattaren rippi-isänä ja hänen hovinaistensa opettajana. Mutta priorittaren ja minun kesken ei ole koskaan viitattu tuohon varempaan tuttavuuteen. Epäilen, tokko hän tunsikaan sitä raihnaista, valkotukkaista prelaattia, joka saapui Italiasta, tuoksi voimakkaaksi partaniekka-papiksi, jonka hän oli tyttövuosinaan tuntenut nimellä" -- piispa vaikeni ja katsoi kiinteästi ritariin -- "isä Gervaise."

"Isä Gervaise!" huudahti Hugh d'Argent kohottaen kättään tehdäkseen ristinmerkin vainajaa mainittaessa, mutta hilliten tämän vaistomaisen liikkeen nähdessään jotain merkillistä noissa terävissä sinisissä silmissä. "Isä Gervaise, jalo herra, hukkui myrskyssä. Laiva joutui haaksirikkoon, eikä ketään sen väestä ole sen koommin tavattu."

Ritari puhui asiastaan vakuutettuna; mutta juuri hänen puhuessaan valtasi hänet hämmästyttävä totuus saaden hänet mykistymään. Äkkiä hän tiesi, minkä vuoksi piispan silmät olivat viipymättä voittaneet hänen pelottoman luottamuksensa. Niiden kirkkaasta syvyydestä oli katsellut häntä lapsuuden uskollinen ystävä. Usein hän oli etsiskellyt muististaan, kun piispa oli väittänyt tunteneensa hänet poikavuosina, ja oli kummastellut, ettei voinut laisinkaan muistaa Symonia vieraana vanhempiensa kodissa.

Nyt -- tänä salaisuuden paljastumisen hetkenä -- kuinka selvästi hän saattoikaan nähdä tuon kuuluisan papin, yllään ruskea kaapu, viitta ja hilkka, vyöllään köysi, pää kiireeltään paljaaksi ajettuna, leuassa ruskea parta, sandaalijalkaisena astelevan avarassa hallissa, seisovan asehuoneessa tai kiipeävän Cumberlandin kukkuloita käydäkseen Pyhän kummun kappelissa ja sen vierellä asustavan erakon vieraana.

Kuten käy lapsuuden muistelmissa, niin nytkin vähäisimmät, joutavimmatkin yksityiskohdat heräsivät eloon kirkkaina kuin kristalli. Nykyisyys oli unohtunut, tulevaisuuteen ei kiinnitetty huomiota tuon kaukaisen menneisyyden siirtyessä äkkiä niin viehättävän lähelle.

Piispa antoi hänen rauhassa todeta tämän. Sitten hän puhkesi puhumaan.

"Tosin laiva joutui haaksirikkoon, Hugh; tosin ei ketään, joka oli siinä purjehtinut, nähty sen koommin. Ja jos nyt kerron sinulle, että muuan uija kauvan ponnisteltuaan ajautui kallioiselle rannalle, poti monta viikkoa kuolemansairaana erään kalastajan matalassa majassa, nousi viimein vuoteesta entisen itsensä raihnaisena varjona huomatakseen tukkansa muuttuneen valkoiseksi tuona epätoivon yönä, havaitakseen ettei kukaan tuntenut hänen nimeään eikä asemaansa, että -- jättäen isä Gervaisen tappioineen valtameren pohjaan -- hän voi ajaa partansa ja matkata Roomaan minkä nimisenä vain halusi; jos kerron sinulle kaiken tämän, niin uskon sinulle salaisuuden, Hugh, jonka kaikkina näinä vuosina on tuntenut vain eräs toinen henkilö -- Hänen Pyhyytensä Paavi."

"Isä!" huudahti ritari syvästi liikutettuna; "isä" -- Sitten hänen äänensä murtui. Hän vaipui toiselle polvelleen piispan eteen ja ojensi tätä kohti ristityt kätensä.

"Mikä outo asia olikaan tapahtunut? Suuresti rakastettu ja kauan murehdittu henkilö oli noussut kuolleista; mutta se nainen, joka oli häntä parhaiten rakastanut ja eniten surrut, oli itse siirtynyt Varjojen Valtakuntaan eikä ollut enää täällä ihmettelemässä ja riemuitsemassa.

"Isä", sanoi Hugh, kun voi taasen luottaa ääneensä, "lausuessaan minulle viimeiset sanansa äiti puhui teistä. Lähdin hänen kamariinsa toivottamaan hänelle hyvää yötä, ja yhdessä me polvistuimme ristin ääreen. 'Toistakaamme', kuiskasi äiti, 'nuo pyhät lohdutuksen sanat, joita isä Gervaise aina käski katuvaisten käyttää polvistuessaan kuolevan Lunastajan eteen.' 'Äiti', minä sanoin, 'en tunne niitä.' 'Sinä olit niin nuori, poikani', sanoi hän, 'kun isä Gervaise oli viimeksi meidän parissamme.' 'Lausu minulle ne sanat', minä sanoin; 'tahtoisin kernaasti oppia ne sinun huuliltasi:' Silloin, kohottaen katseensa kuolleen Kristuksen puoleen, äiti virkkoi äänessään syvä kunnioitus ja harras ilo kasvoillaan: 'Hän -- elää -- ainiaan -- ollakseen meidän välimiehenämme.' Ja uuden päivän sarastaessa hänen henkensä oli poistunut."

Piispa laski kätensä ritarin kumartuneelle päälle.

"Poikani", hän sanoi, "kaikista minun tuntemistani naisista oli sinun lempeällä äidilläsi kaunein ja hurskain luonne. Kunpa hänen kaltaisiaan olisi useampia meidän brittiläis-kodeissamme."

"Isä", sanoi Hugh murtuneella äänellä, "tiesittekö, kuinka paljo hänellä oli kestettävää? Isän hurjat riidat kaikkien kanssa eristivät hänet viimein täydelliseen yksinäisyyteen. Isän viha Pyhää Kirkkoa kohtaan ja se ylenkatse, millä hän kohteli pappeja, riisti äidiltä teidän vierailujenne tarjoaman lohdutuksen. Isän iänikuinen riita jaarli Eustace de Norellen kanssa oli syynä siihen, etteivät perheemme saaneet seurustella keskenään, vaikka asuimmekin kolmen tunnin ratsastusmatkan päässä toisistamme. En ollut koskaan käynyt Norellen linnassa, ennenkuin saavuin etelästä tuoden kuninkaalta viestin Moralle. Eikä Mora ole vielä tähän päivään saakka _ollut_ koskaan minun kotini kartanollakaan! Kun me menimme kihloihin, en uskaltanut ilmoittaa sitä vanhemmilleni -- vaikka jaarli Eustace ja hänen kreivittärensä olivatkin molemmat kuolleet -- jotta isän kiukku ei kohdistuisi Moraan minun lähdettyäni. Uutinen hänen kuolemastaan, joka ennätti kuuluviini kaukaisessa maassa, saattoi minut kotiin. Ja kodilta se tuntuikin vihdoin viimeinkin! Rauhaa ja tyytyväisyyttä siellä, missä aina oli ollut levottomuutta ja ahdistusta. Isä, kerron tämän teille, koska tiedän lempeän äitini pelänneen, että te ette ymmärtäneet, vaan mahdollisesti ajattelitte hänen lakanneen rakastamasta teitä."

Worcesterin Symon hymyili.

"Rakas poika", hän sanoi, "kyllä ymmärsin."

"Voi, miksi", huudahti Hugh äkillisen kiihtymyksen valtaamana, "miksi pitää naisen koko elämän tuhoutua ja toisten elämän muuttua synkäksi ja murheelliseksi sen vuoksi, että kiivas, äreä, oikullinen --"

"Vaiti, poika!" virkkoi piispa nopeasti. "Sinä puhut isästäsi, ja mainitset vainajia. Elävissä kuolee jotakin aina kun he puhuvat pahaa kuolleista. Tunsin isäsi; ja vaikka hän ei rakastanutkaan minua, niin rehellinen ollakseni minun täytyy sanoa hänestä: Sir Hugo oli kelpo mies, suora ja kunnian mies. Hän kantoi kilpeään tahrattomana. Jos hän oli ystäväinsä pelkäämä, niin pelkäsivätpä häntä vihollisetkin. Urhoollinen hän oli ja peloton -- yhtä hän oli vailla; ja usein ne, jotka ovat juuri yhtä vailla, ovat vailla kaikkea.

"Hugo d'Argent ei tuntenut rakkautta kanssaihmisiään kohtaan. Ihmisen hän kohtasi otsa rypyssä; kaikki inhimillinen herätti hänessä vastenmielisyyttä. Katsella samaa maisemaa, hengittää samaa ilmaa, astella saman maan päällä kuin hän, se merkitsi samaa kuin seistä hänen tiellään ja sytyttää hänessä vihaa. Mutta töykeällä, äreällä tavallaan hän rakasti kuitenkin vaimoaan ja pikku poikaansa. Eikä hän ollut laisinkaan omahyväinen. Hän tajusi olevansa itsensä pahin vihollinen. Jotta emme joutuisi tähän ansaan, meidän on hyvä joka päivä rukoilla: 'Oi, Ihmiskunnan Rakastaja, suo minun rakastaa kanssaihmisiäni, kunnioittaa heitä, kunnes he osoittautuvat arvottomiksi, luottaa heihin, kunnes he osoittautuvat uskottomiksi, ja aina odottaa heiltä parempaa kuin itseltäni, ajatella parempaa heistä kuin itsestäni ajattelen.' Käykäämme elämän halki, poikani, etsien hyvää toisissa, ei pahaa; me voimme menettää hyvän, ellemme sitä etsi; paha on valitettavasti kylläkin pian löytävä meidät etsimättämmekin."

Äkkiä Hugh kohotti päänsä.

"Isä", hän sanoi, "kottarainen' Muistatteko kottaraisen, jonka me kaksi löysimme metsästä siipi murtuneena ja kannoimme kotiin; ja te paransitte sen siiven ja kesytitte sen ja opetitte sen sanomaan 'Hugh! Hugh!' Ja pian kottarainen sanoikin, nähdessään minun tulevan: 'Hugh! Hugh!' Muistatteko, isä?"

"Muistan", virkkoi piispa. "Näen sinun nyt käyvän kartanon poikki leipää ja lihaa kädessäsi -- pikku poikanen, paljain päin päivänpaisteessa, hehkuen mielihyvästä, kun kottarainen juoksi sinua vastaan huutaen 'Hugh!'"

"Niinpä kuulkaa, rakas isä. (Voi, kuinka usein minua on haluttanut kertoa teille tämä!) Pian sen jälkeen kuin te olitte lähtenyt, minä sain tuolta kottaraiselta ankaran opetuksen. Varttuen voimiltaan se poistui eräänä päivänä kartanolta, juoksi ruoka-aitan kautta ja pääsi puutarhaan. Minä perässä viheltäen ja tarkaten. Lintu ihastui kovin huomatessaan joutuneensa nurmikolle. Oli satanut. Ruoho oli märkää. Hetken kuluttua liukui mato ripeästi esiin reiästään. Kottarainen juoksi madon luo nimittäen sitä 'Hugh'ksi. 'Hugh! Hugh!' se huusi kiskoen matoa esiin maasta. 'Hugh! Hugh' ja nokki sitä, kun se makasi avutonna kiemurrellen. Huutaen siten vielä kerran 'Hugh!' se ahmaisi madon kitaansa. Minä seisoin sydän raskaana, sillä olin luullut kottaraisen rakastavan minua todellisella persoonallisella rakkaudella, kun se juoksi minua vastaan nimeäni huutaen. Mutta nyt tiesin, että se nimitti 'Hugh'ksi ruokaa, jota sille toin; ruokaahan se rakasti, ei minua. Olinkin iloissani, kun se siipien voimistuttua lensi tiehensä. Oikein sydäntäni viilsi kuullessani matoja, toukkia, etanoita, kaikkia nimitettävän 'Hugh'ksi!"

Piispa hymyili, sitten huoahti. "Pieni intoisa sydän parka", hän sanoi, "joka sai niin kovan opetuksen kenenkään tukematta! Mutta sellaisen opetuksen, poikaseni, saa ennemmin tai myöhemmin jokainen jalomielinen sydän kokea... Ja nyt jättäkäämme menneisyys kaikkine muistoilleen ja palatkaamme nykyisyyteen tarkastaaksemme epävarmaa tulevaisuutta. Myöskin, rakas ritari, minun täytyy pyytää sinua muistamaan yksinkin ollessamme, että vanha ystäväsi isä Gervaise ruskeassa asussaan makaa valtameren pohjassa; mutta uusi ystäväsi Worcesterin Symon on sijoittanut sinut pyrkimyksinesi varsin lähelle sydäntään."

Piispa ojensi kättään.

Hugh tarttui siihen ja suuteli sitä tietäen, että tämä oli hänen jäähyväisensä isä Gervaiselle.

Sitten _hän_ kohosi seisoalleen.

Piispa ei virkkanut mitään; mutta hänessä tapahtui merkillinen muutos. Jälleen hän ojensi kättään.

Ritari polvistui ja suuteli piispan sormusta.

"Kiitän teitä, jalo herra", hän sanoi, "suuresta luottamuksestanne minua kohtaan. Tahdon osoittaa ansainneeni sen." Näin sanoen hän palasi istuimelleen.

Piispa tarttui hiilihankoon ja kohenteli huolellisesti kekäleitä.

"Mistä me puhuimmekaan, rakas ritari, ennenkuin eksyimme tälle syrjäpolulle? Ah, jopa muistankin! Kerroin sinulle, että minut nimitettiin piispaksi tähän Worcesterin hiippakuntaan ja ettei prioritar luullakseni tuntenut minua henkilöksi, jonka hän oli tavannut monta vuotta takaperin."

Piispa laaki hiilihangon kädestään ja kääntyi tulen äärestä.

"Havaitsin, että tuon ihanan tyttöajan herättämät odotukset olivat täyttyneet yli oman määränsä. Hän oli muuttunut; epäämättömät merkit osoittivat hänen saaneen käydä sulatusahjon lävitse; mutta puhdas kulta kestää tulessakin. Lujaluonteisuus, ylevä elämänkatsomus, lämmin hellyys toisia kohtaan oli kypsynyt ja kehittynyt. Eivät edes luostarielämään kuuluvat välttämättömät rajoitukset voineet laimentaa niitä suuria piirteitä -- sekä älyllisiä että ruumiillisia -- joiden mukaan Luonto oli hänet kaavaillut.

"Koetin olla ajattelematta hänestä muuta kuin sellaista, mitä on ajateltava hurskaasta naisesta, joka on tehnyt naimattomuuslupauksen. Mutta havaitessani hänet kuin luoduksi tekemään talon miehelle kodiksi, auttamaan häntä ylöspäin ja tulemaan itse oivallisten poikien ja tytärten äidiksi, minusta tuntui murheelliselta, että hyljätessään maailman syystä, jota ei missään suhteessa voinut pitää todellisena kutsumuksena, hän oli riistänyt itseltään sellaiset mahdollisuudet.

"Niin kuluivat vuodet Jumalan ja Kirkon tyynessä palveluksessa. Mutta olin aina tietoinen siitä, että kerran hän vielä joutuisi ratkaisutilanteeseen ja tarvitsisi silloin minua."

Piispa vaikeni ja katsoi ritariin.

Hugh'n kasvot olivat varjossa. Mutta piispan häntä katsellessa välkkyivät rubiinit hänen rinnallaan tulen valossa, ikäänkuin jokin äkillinen ajatus olisi pannut ne voimakkaasti väräjämään.

Tämä näky sai piispan tyyneyden leimahtamaan lujaksi päätökseksi, ikäänkuin miekka olisi ripeästi vedetty huotrastaan. Se oli ripeä ja voimakas; se tuntui erottavan toisistaan sielun ja hengen, luut ja ytimen ja paljastamaan sydämen ajatukset ja aivoitukset. Ja ennenkuin tuo kaksiteräinen säilä pääsi jälleen kätkeytymään huotraansa, piispa puhkesi joutuisasti puhumaan.

"Sen vuoksi, rakas Hugh, kun sinä esitit tarinasi vääryydestä ja petoksesta, silloin aivan tietämättäsi jokainen sana, minkä morsiamestasi lausuit, paljasti hänet miehelle, joka oli rakastanut häntä sinun ollessasi vielä nuorukainen, jolla oli kannukset voitettavina ja koko elämä edessäsi.

"Sinun tulosi ja merkillinen tarinasi oli minun mielestäni hänelle ihmeellinen mahdollisuus saavuttaa tuo täydellisempi kehitys, johon tiesin hänet niin perin pohjin sopivaksi.

"Oli todellakin tuntunut kohtalon ivalta, että sillä välin kuin minä olin paennut ja elänyt maanpaossa, jotta läsnäoloni ei pidättäisi häntä avioliitosta, oli toisten petollisuus pakottanut hänet aviottomuuteen.

"Sillä välin kuin sinä siis minun hiljaisella suostumuksellani ryhdyit toimimaan omalla tavallasi, minä lähetin Roomaan sanansaattajani viemään Pyhälle Isälle täyden selonteon kaikesta, pyytämään vapautusta valasta, joka oli tehty petoksen johdosta, ja pyytämään lupaa saada liittää avioliiton pyhällä sakramentilla yhteen nämä kauan erotetut lempivät; ja samalla vakuutin, ettei siitä syntyisi mitään häväistystä luostarissa sen enempää kuin Worcesterin kaupungissakaan.

"Kuten näit, on sanansaattajani palannut tänä iltana; ja nyt meillä on turvanamme Hänen Pyhyyteensä täysi suostumus, jos nimittäin prioritar omasta vapaasta tahdostaan haluaa luopua siitä korkeasta asemasta, minkä hän on pyhässä kutsumuksessaan saavuttanut ja tulla sinun omaksesi."

Rauhallinen ääni herkesi puhumasta.

Ritari nousi vitkaan seisoalleen. Ensin hän seisoi äänetönnä. Sitten hän puhui tyynellä arvokkuudella, joka todisti hänen ansainneen piispan luottamuksen.

"Minä kunnioitan teitä suuresti, jalo herra", hän sanoi; "ja jos ikämme ja asemamme olisivat toisenlaiset, niin että voisimme taistella rakastamastamme naisesta, olisin ylpeä saadessani mitellä miekkoja kanssanne."

Piispa istui katsellen tuleen. Herkän suun pielissä häivähti lievä hymy. Ne taistelut, joita hän oli suorittanut rakastamansa naisen vuoksi, olivat olleet ankarampaa laatua kuin ritarimiekkain mittely.

Hugh d'Argent puhui edelleen.

"Syvästi kiitollinen olen teille, kunnianarvoisa isä, kaikesta mitä olette tehnyt; ja vieläkin enemmän siitä, mitä ette ole tehnyt. Moran tapasin kuuden vuoden kuluttua siitä, kun hän oli ensi kertaa oleskellut hovissa, tapasin hänet, rakastuin häneen ja voitin hänet omakseni; ja hyvin tietäen, että se suloinen rakkaus, jonka hän minulle soi, oli rakkautta, josta ei yksikään mies ollut riistänyt kukkaa."

Hugh vaikeni.

Nuo ystävälliset ja perin kirkkaat silmät pysyivät yhä tuleen kohdistuneina. Tuntuiko piispasta vaikealta ajatella, että hänen elämänsä salaisuus oli nyt hänen omasta toimestaan siirtynyt toisenkin säilytettäväksi?

Hugh siirtyi askeleen lähemmäksi. "Ja syvästi rakastan teitä, kunnianarvoisa isä, ihmeellisestä hyvyydestänne häntä kohtaan ja -- hänen tähtensä minua kohtaan. Ja rukoilen taivasta", lisäsi Hugh d'Argent yksinkertaisesti, "että jos hän tulee omakseni, hän ei saisi koskaan tietää voittaneensa kerran sellaisen miehen rakkauden, joka on niin paljoa parempi sitä miestä, joka on saanut hänen lempensä."

Näin sanoen ritari notkisti toisen polvensa ja suuteli nöyrästi piispan kaavun lievettä.

Worcesterin Symon oli syvästi liikutettu.

"Poikani", hän virkkoi, "yhdessähän me toivomme hänelle onnea ja korkeinta hyvää. Lopulta on kuitenkin annettava Jumalan ja hänen oman puhtaan sydämensä ohjata hänen jalkansa rauhan tielle."

Piispa nousi ja astui ikkunan ääreen.

"Idän puolella alkaa ruskottaa. Aamu on tulossa. Lähde kanssani, Hugh, kappeliin. Me rukoilemme Hänen Pyhyytensä puolesta kiittäen hänen armollisesta kirjeestään ja luvastaan; me ylistämme Jumalaa sanansaattajani onnellisen paluun johdosta. Mutta me tahdomme myöskin hartaasti anoa, että prioritar saa nähdä tämän tienhaaran kirkkaassa valossa ja että aikeemme saatetaan onnelliseen päätökseen."

Hetken kuluttua ritari lepäsi yksinään polvillaan himmeästi valaistussa kappelissa. Pääalttarilla, kaukana, hämärän kietomana, pappisvirkansa ylimpään tehtävään syventyneenä seisoi piispa messua toimittaen.

Mutta kummankin sydämestä kohosi sama levoton rukous.

* * * * *

Ja tuon uuden päivän kalpeassa koitossa valvoi nainen, jonka puolesta sekä ritari että piispa rukoilivat, kammiossaan madonnan alttarin ääressä.

"Siunattu Neitsyt", hän sanoi, "sinä joka rakastit Pyhää Jooseppia, ollen hänen kihlattunsa, mutta kuitenkin säilyit pyhitettynä Herralle ja Hänen tarkoitukselleen -- oi, luo minuun voimaa karkoittaakseni mielestäni tämän alituisen kärsimyksen ajatellessani häntä, hänen kärsimyksiään, jolle muinoin lupasin uskollisuutta, pyhittääkseni itseni kokonaan Herrani palvelukseen."

Niin lepäsivät nämä kolme polvillaan uuden päivän koittaessa.

Ja ritari rukoili: "Suo hänet minulle!"

Ja piispa rukoili: "Ohjaa hänen jalkansa rauhan tielle."

* * * * *

Ja kädet ristissä rinnoillaan ja katse kohotettuna prioritar virkkoi: "Saata minut tuntemaan tie, jota minun on vaellettava; sillä minä kohotan sieluni Sinun puoleesi."

Aamuruskon hopeajuovat kalpenivat ilmoja halkovien kultasateiden vaikutuksesta -- ne olivat nousevan auringon kirkkaita airuita.

Silloin kajahtivat luostarin puutarhasta pehmeinä ensimmäiset sävelet, kun punarinta-satakieli viritti kirkkaan, mutta suloisena kiirivän laulunsa.

XXV luku

MARY ANTONY JA PIISPA.

Sen illan jälkeisenä aamuna, jolloin piispan sanansaattaja oli palannut Roomasta, sattui vanha maallikkosisar Mary Antony kulkemaan luostarin pihamaan poikki, kun ulkoportilta kuului kovaa kolkutusta.

Kiiruhtaen luokse Mary Antony työnsi sisään kurkistavan portinvartijattaren, avasi itse luukun ja kurkisti ulos.

Portin edessä odotti lordi-piispa valkoisen ratsunsa selässä istuen ja seuralaisenaan veli Philip.

Mikä hämmästyttävä yllätys! Mikä onnellinen tapahtuma, ajatteli Antony eukko, että hän sattui olemaan saapuvilla moista tilannetta selvittämässä.

Piispa ei ollut koskaan käynyt nunnaluostarissa lähettämättä ennakolta sanansaattajaa tiedustamaan, voiko prioritar ottaa hänet vastaan, ja ilmoittamatta samalla määrähetken, jolloin aikoi saapua. Niin että kun iso portti oli avattu sepposen seljälleen ja piispa ratsasti kartanolle, prioritar seisoi portaikon yläpäässä häntä vastaan ottamassa seuralaisenaan äiti aliprioritar taempana seisoen ja toiset hurskaat sisaret polvillaan eteisessä. Mary Antony pysytteli tarkoin poissa näkyvistä, mutta sellaisessa paikassa, mistä kävi kurkisteleminen, koska hänestä oli hauskaa nähdä kunnianarvoisan äidin polvistuvan suutelemaan piispan sormusta ja nousevan viipymättä jälleen seisoalleen, niin että koko liikkeestä muodostui sulava syvä kumarrus. Ja sitten oli yhä kurkistelevasta Mary Antonysta edelleen hauskaa nähdä priorittaren nousevan avaraa kiviportaikkoa piispan kera kummankin osoittaessa toinen toiselleen kunnioittavaa kohteliaisuutta.