Part 12

"Seraphine, poikani, on ollut suureksi hyödyksi useissa keskusteluissa. Ei koskaan ennen vähäpätöisessä, pintapuolisessa, itsekkäässä elämässään ole Seraphine auttanut ketään niin epäitsekkäästi. Että sinä istuit täällä juuri nyt pitäen minua uskomattoman typeränä, juuri kun hartaimmin halusin esiintyä mahdollisimman vähätietoisena, siitä saan kiittää Seraphinen pöhöttyneitä kasvoja."

"Jalo herra!" huudahti ritari häpeän valtaamana. "Jalo herra! Mistä te tiesitte --"

"Rauhoitu, poikaseni! Älä kiusaa mieltäsi sillä. Eikö pyhään virkaani kuulu seurata Herrani jälkiä ja tutkia sydämen aivoituksia ja ajatuksia? Ja kunnioittaen vaiteliaisuutesi syitä, vieläpä hyväksyenkin ne minä olisin antanut sinun lähteä epäilemättä minun tietävän sen, mitä halusit pitää salassa, ellei asian laita olisi sellainen, että meidän on nyt yhdessä punnittava seuraavaa seikkaa: -- kyhättyään tuon ilmeisesti ratkaisevan viestin prioritar on koetellut siipiään."

Huumaavan riemun hyökyaalto valahti ritarin kasvoille.

"Kunnianarvoisa isä!" hän sanoi, "luuletteko sen merkitsevän minulle toivoa?"

Worcesterin Symon mietti tätä kysymystä huolellisesti, istuen mieliasennossaan, huulet sormenpäätä vastaan painettuina.

Lopulta hän sanoi: "Luulen sen merkitsevän juuri sitä. Hänessä raivoaa taistelu sielullisen ja ruumiillisen, järjen ja vaiston, ajatuksen ja tunteen välillä. Tyyni tasaantunut mieli lähetti sinulle tuon lopullisen kiellon järkevän viestin. Tunteellinen ruumis, jossa väräjää ylitsekuohuva elämä, valmistautuu vaistomaisesti sen mahdollisuuden varalta, että olisi ratsastettava sinun kerallasi Warwickiin. Tämä saattaa vaa'an tasapainoon. Mutta lisäksi tulee vielä kolmas tekijä, joka on lopullisesti ratkaiseva asian. Siihen hän on alistuva; eikä häntä kykenisi silloin järkyttämään mikään, et sinä enkä minäkään, ei maailma eikä helvetti, eivät menneet, nykyiset eivätkä tulevaiset asiat."

"Ja tuo kolmas tekijä?" kysyi ritari.

"On hengellinen", vastasi piispa juhlallisesti kasvot kohotettuina.

Tällöin ritarin valtasi äkillinen tunnonvaiva. Hän alkoi ensimmäistä kertaa tajuta asian sellaisena, miltä sen täytyi näyttää piispasta ja nunnasta. Hänen oma itsepintainen ja päättäväinen itsekkyytensä hävetti häntä.

"Te olette ollut perin ystävällinen minua kohtaan, herra piispa", hän sanoi nöyrästi. "Te olette ollut kovin lempeä ja jalomielinen, kun teillä on epäilemättä ollut syytä tuntea suuttumusta."

Mutta piispa antoi katseensa vaipua kattohirsistä ja kohdisti ne kysyvästi tuijottaen Hugh d'Argentiin.

"Suuttumusta, poikani? Ja miksi minun pitäisi tuntea suuttumusta?"

"Siksi että minä olen koettanut ja koetan yhä vielä houkutella prioritarta tekemään väärin."

Piispan kysyvään katseeseen tuli kirkkautta, joka melkein muuttui vievän ylenkatseen valoksi.

"_Sinä_ -- houkuttelisit _häntä_?" hän virkkoi. "Houkuttelisit häntä tekemään väärin! Sellaista miestä ei elä maailmassa, joka onnistuisi siinä! Hän ei tule luoksesi, ellei hän tiedä olevan oikeata tulla ja usko tekevänsä väärin jäädessään tulematta. Jos ajattelisin sinun houkuttelevan häntä, niin luuletko, että pysyttelisin syrjässä taistelua tarkastellen. Ei! Mutta minä pysyttelen syrjässä ja odotan, sillä välin kuin hän -- joka näkee puhtaammin ja kirkkaammin ja astelee lähempänä Taivasta kuin sinä tai minä -- tutkii, mikä on oikein, ja valiten sen hylkää väärän. Jos hän tulee vakuutetuksi siitä, että elämä sinun rinnallasi on Jumalan tahto -- ja minä sanon sinulle vilpittömästi, että sen saa aikaan vain ihmeteko -- silloin hän tulee luoksesi. Mutta hän ei tule luoksesi, ellei hän niin tehdessään valitse sitä, mikä hänen mielestään on vaikeampi osa."

"Vaikeampi osa!" huudahti ritari. "Unohdatte, jalo herra, että hän rakastaa minua."

"Vai unohdan?" vastasi piispa. "Oletko havainnut minut taipuisaksi unohtamaan? Juuri se seikka, että hän rakastaa sinua, on raskain paino sinua vastaan -- tällä erää. Sellaiset naiset valtaa aina vaistomainen tunne, että sen, mikä olisi suloista, täytyy olla väärää ja kieltäymyksen vaikea polku on ainoa oikea tie. He eivät kiipeä Siionin kukkulalle kruunua tavoitellakseen. He kääntyvät ja suuntaavat kulkunsa Getsemanen kautta Ristinvuorelle varmoina siitä, että ainoastaan siten he voivat lopulta saavuttaa perintöosuutensa. Ja mitä me voimme siihen sanoa? Eivätkö he seuraa Jumalan Pojan jälkiä? Pelkään oman luontoni kääntyvän toiselle taholle. Minulla on taipumusta seurata kuningas Taavettia tai Salomoa kaikessa loistossaan, laulaen iloisia virsiä, Siionin vuoren palatsista Morian vuoren temppeliin. Kaikki, mikä on sopusointuista ääneltään, muodoltaan tai väriltään, tuntuu minusta hyvältä ja sen vuoksi oikealta. Mutta pitkät Italiassa vietetyt vuodet ovat kyllästäneet minut kauneuden palvonnalla, joka on erottamattomasti sekoittunut jumaluuden palvontaan. Minä epäilen omaa arvostelukykyäni, ja pahoin pelkään" -- virkkoi prelaatti, jonka leppeä armeliaisuus oli voittanut niin monta ihmistä uskonnolle -- "pahoin pelkään olevani kaikkea muuta kuin Kristuksen kaltainen. Mutta minä tunnen itsensäuhraamisen, kun havaitsen sen. Enkä minä varoita sinua sen vuoksi, että unohtaisin, vaan siksi että muistan."

Kun viimeiset sanat kajahtivat juhlallisina piispan huulilta, katkaisi hiljaisuuden ulkokellon äänekäs helinä. Sitten seurasi kiireisiä askeleita alhaalla pihamaalla, ikkunoissa heijastui soihtujen loimoa, ja porttia ryhdyttiin avaamaan.

"Keskiyö lienee jo tulossa", sanoi Hugh d'Argent; "omituinen vierailun hetki."

Palatsin yläkerrassa sijaitsevan pitosalin toisessa päässä, vastapäätä ovea, oli ikkunoita, joista näki kartanolle.

Ritari astui erään avoimen ikkunan ääreen, nousi polvilleen korkealle seinäpenkille ja katsoi alas.

"Pihaan on ratsastanut hevosmies", hän sanoi, "ja ratsastanut kiiruusti. Hänen hevosensa on vaahdossa ja seisoo sieraimet levällään, huohottaen... Ratsastaja on käynyt sisään... Teidän väkenne, herra piispa, taluttaa pois ratsun." Ritari palasi paikalleen. "Oiva eläin! Luullakseni olisi parasta sekoittaa sen lämpimään appeeseen olutta."

Worcesterin Symon ei vastannut.

Hän istui suorana kädet ristissä, lievä punerrus poskillaan, kuulostellen askeleita, joiden täytyi pian lähetä.

Ne lähenivät.

Ovi avautui hallin toisessa päässä.

Luiseva kappalainen seisoi ovella kumartaen.

"No?" sanoi piispa välittämättä tavanmukaisista muodollisuuksista.

"Jalo herra, teidän sanansaattajanne on palannut ja pyytää päästä viipymättä puheillenne."

"Käske hänen käydä sisään", sanoi piispa tarttuen tuolin kädennojiin ja kumartuen eteenpäin.

Puolittain kääntyen kappalainen viittasi käsi koholla; sitten hän väistyi syrjään kiireisten askelten lähetessä.

Ovelle ilmestyi nuori mies, yllään ruskea ratsastuspuku, tomuisena ja matkan tuhrimana. Pysähtymättä munkkien tapaan tervehtimään tai polvistumaan hän eteni puolisenkymmentä askelta saliin, sieppasi sitten hatun päästään, seisahtui äkisti kantapäät lähekkäin ja kumarsi soturimaisesti isoa liettä kohti.

Työntäen kätensä poveen hän veti esiin lujasti sinetöidyn käärön.

"Minä tuon Roomasta", hän sanoi -- ja hänen äänensä kajahti huoneen halki -- "Worcesterin lordipiispalle kirjeen Hänen Pyhyydeltään Paavilta."

Ritari hypähti seisoalleen. Piispa nousi ylevänä olentona purppurassaan ja kullassaan ja hänen korkean asemansa arvokkuus ilmeni hänessä viipymättä.

Täydellisen hiljaisuuden vallitessa hän ojensi oikean kätensä kirjettä kohti.

Tomuinen matkamies astui nopeasti eteenpäin, polvistui piispan eteen ja laski kirjeen hänen käsiinsä.

Kun piispa kohotti paavin kirjettä ja päätään kumartaen suuteli paavillista sinettiä, notkisti ritari toisen polvensa käsi miekankahvassa ja silmät maahan luotuina.

Niin vallitsi tuokion ajan hiljaisuus. Ojentaen mahtavan käsivartensa merten poikitse näytti Rooman yliherruus valtaansa englantilaisessa hallissa.

Sitten piispa laski kirjeen vähäiselle pöydälle, joka sijaitsi hänen oikealla puolellaan, istuutui ja viittasi molempia miehiä nousemaan.

"Minkälainen on matkasi ollut, Roger?" hän kysyi ystävällisesti.

"Olenko palannut ajoissa, kunnianarvoisa isä?" huudahti nuorukainen kiihkeänä. "Minä menettelin määräystenne mukaan. Kustannuksia ei säästetty. Vuokrasin parhaan aluksen, minkä tapasin, ja purjeet nostettiin tunnin kuluttua siitä, kuin laukkasin satamaan. Merimatka onnistui hyvin, ja kun minun onnistui hankkia vaihtohevosia pitkin koko tietä, niin jouduin Roomaan neljääkolmatta tuntia varemmin kuin olimme laskeneet. Ratsastin kaupunkiin auringonlaskussa; ja koska teidän nimenne ja sinettinne hankkivat minulle pääsyn kaikkialle, niin kirjeenne, jalo herra, oli Pyhän Isän käsissä, ennenkuin rusko oli häipynyt etäisiltä kukkuloilta.

"Kardinaali Ferrari piti minusta huolta kuin ruhtinaasta; ja totta puhuen pehmeä patja ja silkkipeitteet olivat tervetulleet vietettyäni monta koleata yötä Normandian ja Italian majataloissa. Ja kun olin kilpa-ajossa voittanut itse ajankin, niin arvelin voivani suoda itselleni pitkän yölevon.

"Mutta seuraavana aamuna, pian sen jälkeen kuin kyyhkyset alkoivat kuhertaa ja lennellä, minut herätettiin ja sain käskyn pitää kiirettä. Sitten, sillä välin kuin suurustin nauttien kaikenlaisia outoja ja maukkaita ruokalajeja marmoripihassa, missä suihkulähteet lirisivät ja viiniköynnökset kapusivat seiniä pitkin, kardinaali palasi saatuaan jo varemmin käskyn saapua Paavin makuusuojaan, missä Hänen Pyhyytensä vastaus oli valmiiksi sinetöitynä.

"Tämän jälkeen, herra piispa, minä en vitkastellut lähteä paluumatkalle; käytin vuoron perään samoja vaihtohevosia kuin menomatkallakin, kunnes laukkasin satamaan, missä aluksemme vartosi.

"Siellä tuli valitettavasti viivytys, ja olinpa silloin iloinen, etten ruvennut Roomassa nahjustelemaan. Sillä tuuli oli vastainen, kului muutama päivä, ennenkuin voimme nostaa purjeet, ja kun lopulta sain merimiehet taivutetuiksi lähtemään, yllätti meidät keskitiessä ankara myrsky, joka uhkasi repiä purjeet siekaleiksi ja kohottaen aluksen korkealle lennättää meidät kaikki perikatoon. Avutonna ja epätoivoisena, sillä merimiehet olivat menettäneet kaiken vallan, minä lupasin, että jos myrsky lientyisi ja me pääsisimme turvassa satamaan, niin antaisin -- kun saan periä isäni maatilat Gloucestershiressä -- kartanomme naapuriluostarin arvoisalle apotille niityn, joka on saanut hänet munkkeineen jo kauan rikkomaan kymmenettä käskyä ja muitakin käskyjä, koska sen halki virtaa taimenpuro, ja lihava taimen on apotin mieliruokaa illallispöydässä, eikä munkeista ole mikään niin hauskaa kuin maata vatsallaan kutitellen taimenia, kun ne lymyilevät viileissä onkaloissa puron äyräiden alla. Mutta kun isä yllättää munkit salaa kalastamasta, niin hän käy heidän taakseen, ja silloinkos heille tulee kiire päästä pystyyn -- jos pääsevät! Muistellessani siellä keskellä merta syntejäni minä muistin juosseeni kertomaan isälle, että jos hän pitäisi kiirettä, niin hän tapaisi kelpo veljet mahallaan, hihat ylös käärittyinä, pää puron ylitse kurkottuen, varpaat syvälle turpeeseen kaivautuneina, syventyneinä taimenia kutkuttamaan. Sitten minä juoksin itse oikotietä, piilouduin pähkinäpensaikkoon ja katselin, kun isä harppasi niityn poikki, otti kiinni salakalastajat ja antoi heille aika selkäsaunan. Oma pilkallinen pojannauruni tuntui nyt ulvovan ja kirkuvan köysistössä. Ja niin minä lupasin, että jos myrsky lauhtuisi ja me pääsisimme turvassa satamaan, niin munkit saisivat niityn. Myrsky lauhtuikin ja me pääsimme satamaan -- mutta mitä isä sanoo, sitä en totta tosiaan tiedä! Koska pelkäsin teille, jalo herra, koituvan harmia tästä onnettomasta viivytyksestä, minä ratsastin maihin jouduttuani niin nopeasti kuin oma kelpo ratsuni suinkin jaksoi. Olenko päässyt ajoissa perille?"

Piispa hymyili katsoessaan nuoren Roger de Berchelain sinisiin silmiin ja vilpittömään ulkomuotoon; tämä nuorukainen oli hartaudella antautunut hänen palvelukseensa. Tässä oli toinen, joka muisti näkemänsä kuvina, ja Worcesterin Symonia miellytti laukka ja kiire ja meren viima, joka oli pyyhältänyt huoneen halki hänen lähettiläänsä kiihkeässä nuoressa äänessä.

"Olet, poikani", sanoi piispa. "Etkä ole palannut vain ajoissa, vaan vieläpä kahta päivää varemminkin. Sen joutuisampaa lähettilästä olisi mahdoton löytää! Sekä valintani että luottamukseni osui tosiaankin oikeaan mieheen. Nyt sinun täytyy illastaa ja sitten laskeutua kylläkin tarpeelliseen lepoon, poikaseni; ja huomenna saat kertoa minulle, oliko pakko käyttää enemmän varoja kuin sinulle annoin."

Korottaen ääntään piispa kutsui saapuville kappalaisensa, jolloin tämä synkeä olento ilmestyi heti ovelle.

Piispa antoi määräyksiä Berchelain nuoren herran kestitsemiseksi ja lisäsi sitten: "Ja antakaa valaista kappeli, isä Benedict. Niin pian kuin aamurusko ilmestyy idästä, toimitan messun kiitokseksi siitä, että olen saanut kirjeen Pyhältä Isältä ja sanansaattajan terveenä takaisin. En tarvitse siinä teitä enkä muitakaan veljiä paitsi niitä, joilla sattuu olemaan valvontavuoro... _Benedicite_."

"_Deus_", vastasi isä Benedict kumartaen syvään.

Nuori Roger polvistui hilpeänä ja suuteli piispan sormusta. Sitten hän nousi, pyyhkäisi sivulle hiussuortuvan, joka oli valahtanut otsalle, ja sanoi: "Kylpy, jalo herra, olisi vieläkin tervetulleempi kuin illallinen ja vuode. Minua hävettää, että olen saapunut näin kurjassa kunnossa teidän ja tämän jalon ritarin eteen", kumartaen Hugh d'Argentille.

"Mitäpä siitä", sanoi Hugh hymyillen ystävällisesti vastaan. "Moisella tapaa hankitut matkatahrat ovat paljoa kunniakkaampia kuin silkki ja hieno palttina. Toivoisin itse voivani käydä tänä yönä levolle niin paljon suorittaneena."

"Käy kylpemään, poika", sanoi piispa. "Silloin munkkini saavat aikaa kutkuttaa, pyydystää ja keittää taimenia sinulle illalliseksi! Ahaa, senkin nuori veijari! Mutta tuo niitty on _Corban_ [Vanhan testamentin juutalaisten keskuudessa Jumalalle luvattu uhrilahja. - Suom.], muista se. Hyvää ruokahalua, hyvää yötä ja olkoon Herran siunaus sinun ylläsi."

Ruskea ratsastuspuku katosi hoiviovesta.

Isä Benedictin laiha käsi vetäisi oven kiinni.

Piispa ja ritari olivat jälleen kahden kesken.

XXIV luku

PAAVIN LUPAKIRJA.

Piispa ja Hugh d'Argent olivat jälleen kahden kesken.

Kummallekin oli kuvaavaa, että he istuivat muutaman minuutin äänettömyyttä katkaisematta.

Sitten piispa kurkotti kättään, tarttui Roomasta saapuneeseen kääröön ja katsoi ritariin.

Hugh d'Argent nousi, astui ikkunan ääreen ja kumartui ulos hiljaiseen kesäyöhön.

Hän saattoi kuulla piispan murtavan sinetit paavin kirjeestä.

Alhaalla kartanolla oli kaikki levossa. Isot portit olivat jälleen suljetut. Olikohan tuo höyryävä hevonen hangattu kuivaksi, peitetty loimella ja saanut lämmintä apetta, johon oli kaadettu olutta?

Hän saattoi kuulla piispan kehittävän auki pergamenttikäärön, joka ratisi.

Kuu, joka oli ensimmäisellä neljänneksellään, purjehti ylhäisissä taivaissa. P. Marian kirkon tornit kuvastuivat mustina taivasta vastaan.

Palatsi sijaitsi samalla puolen tuomiokirkkoa kuin kaupungin pääkatu, siitä ulottui tie suoraan ulkoportille, Tithingiin ja Valkoisten sisarten nunnaluostariin Whytstonessa. Kuinka omituista oli ajatella, että hänen allaan oli tuo peninkulman pituinen pimeä käytävä; että juuri palatsin alla, niin lähellä tuomiokirkkoa, he kaksi olivat yhdessä kulkien tietäneet merkillisen toivioretkensä olevan päättymäisillään. Mutta silloin --

Hän saattoi kuulla piispan kääntävän pergamenttia.

Kuinka vapaana hopeinen kuu purjehti myrskyisellä taivaalla, aivan kuin ylevät kasvot, jotka levollisina pilkistävät tuon tuostakin esiin hämmentävien ajatusten ja epäilysten keskeltä.

Kahdessa yössä kuu ennättäisi kehittyä melkein täydeksi. Ratsastaisiko hän silloin Warwickiin yksinään vai olisiko hänellä toinen rinnallaan?

Kuten piispa oli sanonut, hän oli kertonut Moran ratsastaneen kaiken päivää kuin lintuna liidellen pitkin ketoja. Mutta nyt hän kuvitteli kernaimmin hänen ratsastavan Ikonin selässä jokiniityllä huntu perässä liehuen, "kasvoillaan tarkoitusperäisen säteilyn valo".

Ah, tulisiko hän? Tulisiko hän vai jäisikö tulematta? Jäisikö hän tulematta vai tulisiko hän?

Kuu oli nyt pilven peitossa; mutta hän voi nähdä pilven reunan hopeoituvan.

Jos kuu purjehtisi vapaaksi pilven takaa, ennenkuin hän ennättäisi laskea kahteentoista, silloin Mora tulisi.

Hän alkoi laskea verkalleen.

Yhdeksään jouduttaessa kuu oli vielä peitossa; ja ritarin rohkeus lamaantui.

Mutta kymmenen tullessa piispa kutsui: "Hugh!" ja kääntyen ikkunan äärestä ritari vastasi kutsuun.

Piispa piteli kädessään paavin kirjettä ja myöskin jotain viralliselta näyttävää asiakirjaa, josta riippui joukko sinettejä.

"Tämä koskee läheisesti sinua, poikani", sanoi piispa hiukan liikutettuna ja laski pergamentin ritarin käsiin.

Hugh d'Argent olisi voinut lukea sen sisällyksen piispan tuolin vieressä palavan vahakynttilän valossa. Mutta jokin vaisto, jota hän ei olisi kyennyt selittämään, sai hänet viemään sen pöydälle salin keskustaan, missä vielä paloi neljä vahakynttilää. Hän seisoi siinä lukien asiakirjaa selin piispaan kääntyneenä, pää kumartuneena lähelle kynttiläin liekkiä.

Kerran, kahdesti, kolmasti ritari luki sen, ennenkuin hänen sekaantuneet aivonsa käsittivät sen täydellisesti. Ja kuitenkin se oli selvä ja ymmärrettävä -- paavin allekirjoittama ja paavillisella sinetillä varustettu lupakirja, joka vapautti Moran, Norellen kreivittären kaikista valoista ja lupauksista, jotka hän oli tehnyt ja antanut liittyessään Worcesterin Valkoisten sisarten nunnaluostariin Whytstonessa, Clainesin seurakunnassa, ja myöhemmin tullessaan samaisen nunnaluostarin priorittareksi; ja vielä ilmoitettiin, että tämä täysi vapautus suotiin hänelle, koska Hänen Pyhyytensä tietoon oli tullut, että mainittu jalo nainen oli antautunut luostarielämään erään kurjan ja ilkeän juonen tähden, jonka tarkoituksena oli riistää häneltä linna ja kartanot ja erottaa hänet eräästä urheasta ritarista, joka oli hänen kihlattunsa ja siihen aikaan taisteli Pyhällä maalla.

Lisäksi asiakirja valtuutti Symonin, Worcesterin piispan, tai hänen nimittämänsä papin yhdistämään avioliiton siteillä ristiretkeläis-ritari Hugh d'Argentin sekä Mora de Norellen, Worcesterin Valkoisten sisarten entisen priorittaren.

* * * * *

Ritari kävi takaisin lieden luo ja seisoi piispan edessä pergamentti kädessään.

"Herra piispa", hän sanoi, "näenkö minä unta?"

Worcesterin Symon hymyili. "Et ensinkään, poikani. Ei suinkaan yksikään sinun unistasi ole koskaan ollut Hänen Pyhyytensä allekirjoittama tai kantanut Vatikaanin suurta sinettiä! Sinun pitelemäsi asiakirja riittää vastaukseksi kaikkiin kysymyksiin ja takaa vaimollesi entisen aseman hovissa ja täyden arvon ulkomaailmassa -- jos häntä haluttaisi palata siihen.

"Mutta tekeekö hän sen tai ei, se ei ole niitä kysymyksiä, joista kirkko haluaisi lausua ratkaisevan tai edes vaikuttavan mielipiteensä; ja Pyhä Isä lisää minulle lähettämässään kirjeessä erinäisiä tärkeitä ohjeita.

"Ensiksikin: että priorittaren on omasta halustaan ja päätöksestään, vapaana kaikesta sopimattomasta painostuksesta ulkoapäin, luovuttava virastaan ja hyväksyttävä tämä erivapautus, joka päästää hänet valastaan.

"Toiseksi: että hänen on poistuttava nunnaluostarista ja sen seutuvilta salaisesti; jos se käy päinsä, esiintyen uudessa asemassaan, sinun vaimonasi, ihmisten erikoisesti utelematta, mistä hän on peräisin.

"Kolmanneksi: että kun hänen poistumisensa tulee tiettäväksi luostarissa, minulla on valta juhlallisesti ilmoittaa, että hän on siirretty minun toimestani salaisesti, Pyhän Isän tietäen ja suostumuksella, erääseen paikkaan, missä häntä tarvitaan korkeampiin tehtäviin."

Piispa hymyili lausuessaan viimeiset sanat. Hänen silmistään kuvastui voitonriemua.

Ritari näytti yhä siltä, kuin tuntisi hän vain näkevänsä unta; mutta hänen kasvoillaan väikkyi suuri odotuksen ilo.

"Jalo herra", hän huudahti riemukkaasti, "mitä uutisia meillä onkaan hänelle! Lähetättekö ne aamulla vai viettekö ne itse hänelle?"

Piispan huulet olivat pusertuneet sormenpäitä vastaan.

"En tiedä", hän vastasi verkkaan; "en tiedä, tokko vien tai lähetänkään niitä."

"Mutta, jalo herra, totta kai! Se hälventää kaikki epäilykset, ratkaisee kaikki kysymykset, poistaa kaikki vaikeudet --"

"Vaiti, vaiti!" huudahti piispa. "Hyvä Jumala, mies! Rohkenenko vihkiä sinut naiseen, jota tunnet niin vähän? Tätä kysymystä harkitessaan ei prioritar ole silmänräpäyksenkään aikaa ajatellut sitä, mitä Kirkko tai Valtio sanoisi tai tekisi. Hänelle asia on yksinkertaisempi, suorempi, täysin vapaa säännöksistä ja dogmeista: 'Teenkö siinä oikein vaiko väärin? Onko Jumalan tahdon mukaista, että menettelen niin?'"

"Mutta jos te, herra piispa, kerrotte hänelle Pyhän Isän vapautusluvasta, mitä hän on silloin sanova?"

"Mitä hän on silloin sanova?" Worcesterin Symon nauroi pehmeästi, ikäänkuin jokin seikka olisi liikuttanut jotakin erinomaisen herkkää muistoa. "Varmaankin hän sanoo: 'Te saatte minut kummastumaan, herra piispa! Totta puhuen, herra piispa, te saatte minut kummastumaan! Hänen Pyhyytensä Paavi saattaa hyvinkin vallita Roomassa; _te_, herra piispa, vallitsette tämän hiippakunnan kaupungeissa; mutta _minä_ määrään tässä nunnaluostarissa, ja niin kauan kuin minä täällä määrään, ei sellaista saa koskaan tapahtua!'"

Piispa hykersi hiljaa käsiään, kuten hänen tapansa oli, milloin jokin muisto tuotti hänelle suurta mielihyvää.

"Varmaankin puhuisi prioritar täten, rakas ritari, jos olisin kyllin typerä paiskatakseni hänen eteensä tämän verrattoman kallisarvoisen pergamentin. Ja kuitenkin -- enpä tiedä. Saattaisi olla viisasta lähettää se tai näyttää pitemmittä selityksittä, pelkästään vain siksi, että hän näkisi, kuinka voimakkaasti itse Pyhän Isänkin mieleen on vaikuttanut tämän tapauksen täysi tuntemus."

"Jalo herra", sanoi ritari perin vakavana, "kuinka tämä täysi tuntemus on tullut Hänen Pyhyytensä tietoon Roomaan?"

"Kun sinä ensinnä saavuit luokseni", vastasi piispa, "ja kerroit tuon surullisen tarinan vääryydestä ja petoksesta, niin tiesin, että jos voittaisit Moran puolellesi, silloin meillä täytyisi olla täysi valta vihkiä teidät ja palauttaa hänet maailmaan, muutoin voisi koitua surua ja paljo koettelemuksia hänelle ja kenties vaaroja teille. Sen vuoksi päätin aikaa tuhlaamatta esittää koko asian paaville itselleen. Tunnen Pyhän Isän hyvin; hänen avomielisyytensä, hänen laupeutensa ja ystävällisyytensä, hänen lujan halunsa menetellä oikein ja rakastaa armeliaisuutta. Sitä paitsi meidän ystävyyssuhteemme on sellainen, ettei hän hevillä epäisi minun pyyntöäni. Myöskin hän olisi lempeytensä vuoksi taipuvainen ottamaan ohjeekseen minun arvosteluni.

"Niin pian kuin siis tiesin kaikki yksityiskohdat, sekä sinun kertomasi että varemmin tietämäni ja kaikki, minkä itse sain kummaltakin ongituksi, lähetin sanan nuorelle Roger de Berchelaille, jonka älyyn ja uskollisuuteen saatoin huoletta luottaa, annoin hänelle riittävästi varoja ruokaan ja asuntoon, ratsuihin ja aluksiin, jotta hän voisi suorittaa matkan mahdollisimman lyhyessä ajassa, ja lähetin hänet Roomaan viemään kirjallista selontekoa koko asiasta Hänen Pyhyydelleen Paaville."

Tämän puheen aikana ritari seisoi katse kysyvästi kiintyneenä piispan kasvoihin.