Valkoiset sisaret: Tarina kahdenneltatoista vuosisadalta

Part 11

Chapter 112,995 wordsPublic domain

Suojaristikko oli pudonnut alas. Sen rautapiikit lävistivät hänen sielunsa.

Mora oli hänen omansa ja kuitenkin menetetty.

Tämä viimeinen sana, joka lausuttiin piispan suulla, mutta priorittaren oman korkean aseman arvokkuudella, tuntui tarkoitetun sammuttamaan viimeisenkin toivon säteen hänessä.

Kun hän istui siinä pää kumarassa, ajoivat hurjat ajatukset toinen toistaan hänen aivoissaan. Hän oli jälleen Moran kanssa maanalaisessa käytävässä. Hän polvistui lemmityn jalkoihin lyhdyn keltaiseen valokehään. Moran hellät kädet, nuo naisen kädet, lujat, mutta silti lempeät, laskeutuivat hänen päänsä päälle; sormet liikkuivat tyynnyttävästi koskettaen edes ja takaisin hänen tukassaan. Sitten -- kun hänen lempensä ja kaipionsa murtautuivat vapaiksi hillinnästä -- tuli antautuminen.

Oi! kun Mora lepäsi hänen sylissään, miksi päästi hän hänet? Tai kun Mora oli avannut oven ja hämärä harmaa valo lipui alas kryptaan kuin helmenkarvainen aamunkoitto merellä, miksi oli hän houkon lailla noussut portaita yksin ja jättänyt lemmittynsä sinne alas? Miksei hän ollut kietaissut vaippaansa tämän ympärille ja kantanut häntä ylös, tapahtuipa se sitten suostuen tai suostumatta? "Miksi?" huusi epätoivon demooni hänen sielussaan.' "Voi, miksi!"

Mutta yksinpä silloinkin hänen oma uskollinen sydämensä kykeni vastaamaan. Hän oli menettänyt lemmittynsä siksi, että rakasti tätä liian syvästi pidättääkseen hänet sylissään, kun hän itse halusi seisoa vapaana. Ja hän oli lähtenyt yksin, koska hän ei voinut konsanaan pakottaa naista mukaansa vastoin tämän omaa tahtoa. Jo hänen oma voimansa suojeli lemmittyä tämän omalta heikkoudelta.

Hetken kuluttua Hugh kuuli piispan käärivän kokoon priorittaren kirjettä. Hän kohotti päänsä ja ojensi kättään.

Piispa työnsi parhaillaan kirjettä vyölaukkuunsa.

Hän pysähtyi. Nuo silmät anoivat. Tuo ojennettu käsi vaati.

"Ei, poika kulta", sanoi piispa. "En saa antaa sitä sinulle, koska siinä mainitaan nimeltä Valkoiset sisaret, järjestö ja myöskin pintapuolinen, vaihtelevainen pikku Seraphine poloinen. Mutta sen verran tahdon tehdä: koska _sinä_ et voi sitä saada, niin älköön sitä saako yksikään toinenkaan." Näin sanoen piispa kehitti auki priorittaren kirjeen ja heitti sen palaville puille.

Yhdessä he katselivat, kuinka se käpristyi kokoon ja mustui, kehittyi jälleen auki ja hajosi verkalleen liuskoiksi. Vielä kauan sen jälkeen kuin kaikki muu oli rauennut tuhaksi, säilyi selvänä yksi lause: "Parempi tyhjäkin kotiliesi kuin liesi, missä kirous vaanii." Liekit kisailivat sen vaiheilla, mutta se pysyi yhä luettavana; valkoisia kirjaimia mustalla pohjalla; sitten tulikirjaimia harmaassa tuhassa.

Äkkiä ritari tarttui hiilihankoon ja tuhosi yhdellä iskulla nuo sanat.

"Minä uhmaisin kirousta", hän huusi intohimoisesti. "Kautta Pilatuksen veden, minä uhmaisin kirousta!"

"Tiedän sen, poikani", sanoi piispa, "ja kautta Pyhän Neitsyen kruunun minä olisin antanut sinun uhmata sitä, koska uskon, että se olisi lopulta koitunut siunaukseksi. Mutta -- kuule minua, rakas Hugh. Pyytäessäsi, mitä pyysit, sinä tuskin tiedät, mitä teit. Sinun ei tarvitse sanoa 'kyllä' tai 'ei', mutta olen taipuvainen ajattelemaan kunnianarvoisan äidin tavoin, että etsimäsi nainen ei ollut pikku Seraphine houkkio, jonka ratsun hirnunta pyörtää sinne, kranaattiomenan kirjaileminen kääntää tänne. Siinä luostarissa on oivallisempiakin nunnia, joista kuka tahansa voi olla sinun menetetty morsiamesi. Mutta siitä saamme olla varmat: kuka hyvänsä hän lieneekin, niin prioritar tuntee hänet ja tiesi kenestä kirjoitti lähettäessään sinulle tuon viestin. Hän on luostarin kaikkien asukasten ehdoton uskottu. Uskon totisesti hänen tuntevan heidät paremmin kuin heidän rippi-isänsä -- muuan hurskas, mutta sekavapäinen vanhus.

"Kuule nyt, mitä sanon. Sanoin, ettet tietänyt, mitä pyysit. Hugh, rakas poikani, jos olisit saanut morsiamesi mukaasi, niin sinulla olisi ollut paljo opittavaa ja paljo unohdettavaa. Usko minua, minä tunnen naiset, kuten vain se voi tuntea, joka on toiminut monet vuodet pappina. Naiset ovat joko huonoja tai hyviä. Huonot vaipuvat huonoudessaan miehen ymmärryksen alapuolelle, koska heidän huonoudessaan ei ole hapatuksena kunnian muruakaan; mitä seikkaa eivät kehnoimmatkaan miehistä kykene koskaan käsittämään. Hyvät nousevat hyvyydessään yläpuolelle miehen käsityksen, koska heidän sydämensä täydellinen puhtaus tuottaa hengelle aina voiton lihasta; ja heidän rakkausvaistonsa on uhrautumisvaistoa. Jokainen todellinen vaimo on kodin madonna tai voisi hyvin tulla siksi, jos mies sen sallisi. Sellaiselle naiselle on jokainen lapsilupaus Ilmestys; Pyhän Neitsyen pelko ja ihmetys kuiskivat jälleen hänen sisimmän olemuksensa temppelissä; sillä hänen rakkautensa on korottanut jumalaksi hänen rakastamansa miehen; ja hänestä tuntuu siltä, että heidän lapsensa täytyy olla pyhä pienokainen, joka on syntynyt maailmaan osaltaan sitä vapahtamaan. Ja niin olisikin laita, jos hän vain saisi noudattaa tahtoaan. Mutta liiankin usein mies on kykenemätön ymmärtämään ja turmelee niin virheettömän suunnitelman. Ja nainen, jolle rakkaus on uhrautuvaisuutta, uhraa kaiken -- yksinpä jaloimmat ihanteensakin -- mieluummin kuin jättää vastaamatta rakkauskutsuun. Mutta minä sanon vieläkin, että jos madonna-vaisto saisi vapaasti vallita, silloin maailma olisi jo aikoja vapahdettu pyhyyteen, onneen ja terveyteen.

"Korkealle sinä kohotit katseesi, poikani, omien sanaisi mukaan. Korkea oli rakkautesi. Rakkautesi oli arvokas, sillä sinä pysyit uskollisena vielä silloinkin, kun uskoit tulleesi petetyksi. Tuokoon sinulle nyt lohtua tietoisuus, että hänkin oli uskollinen ja että juuri kaksinkertainen uskollisuus estää häntä vastaamasta sinun rakkautesi kutsuun. Etsi liittoa hänen kanssaan sielujen tasolla, ja jonakin päivänä -- siinä Valtakunnassa, missä kaikki ylevä saavuttaa korkeimman täydellisyytensä -- saatat vielä kiittää siitä, ettei rakkautesi annettu kulkea tietä, joka johtaa maallisen liiton vaarallisten salahautojen keskitse."

Ritari katsahti piispan hienopiirteisiin kasvoihin, joilla heijaili kaihoisa hymy ja äärimmäisen hienostuksen hurmaava ilme.

Niin! Siten puhui prelaatti, idealisti, mystikko.

Mutta ritari oli mies ja rakastaja.

Hänen tumma muotonsa sävähti punaiseksi ja silmät kirkastuivat sisäisestä tulesta, jota tuskin voi odottaa piispan ymmärtävän.

"Minä en kaipaa mitään hengellistä tasoa", hän sanoi, "enkä mitään täydellisyyden valtakuntia. Kaipaan omaa vaimoani omaan kotiini; ja jos olisin saanut hänet sinne, niin en laisinkaan epäile, etten olisi voinut kantaa häntä kaikkien vaarallisten salahautojen yli, mitä hänen tielleen osuisi."

"Totta, poikani", virkkoi piispa, käyden heti leppeän myöntyväiseksi; sillä Worcesterin Symon antoi aina perään kohdassa, joka oli käsitetty väärin. Tällä tavoin hän rankaisi aina itseään siitä, että oli arvostanut liian korkeasti mielen, jonka kanssa hän keskusteli. "Sinun suuri voimasi riittäisi varsin hyvin kantamaan naisia salahautojen ylitse. Mutta tämä johtaa muistiini erään kohtauksen tämän päivän tapahtumista, jonka kernaasti esittäisin sinulle, ennenkuin eroamme."

XXII luku

VELI PHILIPIN KERTOMUS.

Piispa sovittausi takanojoon tuolissaan, hymyillen ikäänkuin jollekin mielikuvalle, joka tuotti hänelle mielihyvää ja samalla jonkin verran hupia.

Välittämättä ritarin yrmeästä vaiteliaisuudesta hän aloitti tarinansa hilpeällä äänellä, aivan kuin hänellä olisi edessään harras ja halukas kuuntelija.

"Kun prioritar ja minä pohdimme sinun toiveitasi, poikani, ja minä puolsin sinun tähtesi sisar Mary Seraphinelle myönnettäväksi tilaisuuden paeta, silloin ilmoitin kunnianarvoisalle äidille, että sinun suunnitelmasi toteuttamiseksi, joka oli huolellisesti laadittu, jotta kaupunkiin ei leviäisi Valkoisia sisaria pahentavia huhuja, oli Seraphinen välttämätöntä ratsastaa monen tunnin matka Warwickiin, minne oli lähdettävä melkein heti sen jälkeen, kun hän oli turvallisesti päässyt Tähden majataloon. Tämä ei tuntunut miltään rakastajasta, joka omien sanainsa mukaan oli monesti nähnyt hänen 'ratsastavan linnun lailla kaiken päivää pitkin ketoja'. Mutta meistä, jotka tunnemme luostarielämän vaikutuksen ja tiedämme, kuinka pian moinen taito häviää harjoituksen puutteessa, meistä tämä romanttinen ratsastus myöhään iltapäivällä ja vielä keskiyölläkin uhkasi muodostua mahdolliseksi esteeksi Seraphinen menestykselliselle paolle.

"Jotta pikku lintumme saisi koettaa siipiään, tottua satulaan ja hevosta hallitsemaan sekä vapautua ensi hetkien tuskallisesta jäykkyydestä, minä taivutin siis kunnianarvoisan äidin myöntämään nunnille kisapäivän vierailuni kunniaksi ja lupasin lähettää heille valkoisen naisten-ratsuni sopivasti suistettuna, erään kelpo maallikkoveljen varmassa huomassa, niin että kaikki nunnat, joita halutti, saisivat ratsastella jokiniityllä. Se tuntuu sinusta ehkä uskomattomalta", sanoi piispa hymyillen, "mutta Valkoiset sisaret ovat ihastuneet sellaiseen urheiluun, kun se on luvallista. Heillä on vanha aasi, jonka selkään he ilakoiden nousevat vuoronsa perään kisapäivinä luostarin pihalla ja niityllä. Sen vuoksi ratsastus ei ole heille aivan outoa, joskin minun heponi, Ikonoklastes, on hiukan toista maata kuin heidän leppeä aasinsa Sheba."

Ritarin alakuloinen muoto oli kirkastunut eläimistä puhuttaessa.

"Minkävuoksi 'Ikonoklastes'?" hän tiedusti mielenkiintoisena. Se tuntui hänestä omituiselta naistenratsun nimeksi.

"Sen vuoksi", vastasi piispa, "että pian sen jälkeen kuin olin sen ostanut, se tallasi ilon puuskassa jalkoihinsa muutamia kukkalavoja, joihin olin uhrannut paljon kallista aikaa ja huolta ja joista pidin aivan erikoisesti."

"Raakalainen", sanoi ritari ymmällään, mutta halutonna sitä tunnustamaan. "Minä olisin nimittänyt sen 'Paholaiseksi' moisen pirullisen kepposen tähden."

"Ei", virkkoi piispa leppeästi. "Paholainen olisi säästänyt kukkalavojani. Ne ovat minulle ansa."

"Ja minkä vuoksi 'Sheba'?" tiedusti ritari.

"Aasi sai minulta tämän nimen silloin, kun annoin sen priorittarelle", vastasi piispa, "ja se oli vastaukseni erääseen kysymykseen, jonka kunnianarvoisa äiti minulle teki. Aasi oli jo silloin vanhahko ja lauhkea, mutta sievä eläin ja hyvää rotua. Prioritar kysyi minulta, oliko siinä vielä niin paljo sisua, ettei maallikkosisarten ehkä ollut helppo hallita sitä. Minä vastasin, että se oli nimeltään 'Sheba'."

Piispa vaikeni ja hykersi pehmeästi käsiään nauttien hilpeänä tästä muistelmasta.

Mutta ritari katsoi häneen ymmällään.

"Tyytyikö prioritar siihen?" hän tiedusti; mutta pääasiallisesti saadakseen mainita tämän nimen.

"Täydellisesti", vastasi piispa. "Hän hymyili ja sanoi: 'Hyvä on.' Ja aasi sai pitää nimensä, vaikka ainoastaan kunnianarvoisa äiti ja minä ymmärsimme sen merkityksen."

"Entä se kisapäivä?" huomautti ritari käyden levottomaksi.

"Oh, niin! Kisapäivä. Se oli määrätty tänään iltapäiväksi, jotta prioritar saisi ensin puhelluksi Seraphinen kanssa siten valmistaen tietä meidän kokeellemme. En ollut saanut kunnianarvoisan äidin ratkaisevaa kirjettä, ennenkuin Ikonoklastes oli lähetetty matkaan, vaikka se olikin kirjoitettu eilen illalla; ja minä tunnustan odottaneeni oikein hartaana maallikkoveljen paluuta saadakseni tiedustaa häneltä asioita. Kuten jo sanoin, oli minulla epäilyksiä Seraphineen nähden; mutta tiesin priorittaren pitävän huolta siitä, että aikomukseni ja tarkoitukseni joutuisi sen nunnan tietoon, jota asia todella koski, olipa tämä sitten Seraphine tai joku muu; ja minä saisin selville sekä tuon neidon että hänen otaksuttavan menettelynsä, kun minulle kerrottaisiin, kuka nunnista oli harrastanut ratsastusta oikein todenteolla. Sen vuoksi vartosin melkoisella mielenkiinnolla Ikonoklastesta palaavaksi veli Philipin seurassa."

Piispa tarttui hiilihankoon ja alkoi liettä kohti kumartuen kohennella halkoja, jolloin riutuva liekki elpyi eloon.

"No niin?" huudahti ritari muistuttaen kuolaimiaan pureskelevaa ratsua. "No niin, herra piispa? Entä sitten?"

Piispa asetti hiilihangon nurkkaan.

"Minä keskeytin, poikani, jotta voisit sanoa: 'Minkä vuoksi Philip?'"

"Ihmisnimet eivät herätä minussa mielenkiintoa", sanoi ritari malttamattomana. "Haluan vain tietää syyn eläinten nimiin."

"Aivan oikein", virkkoi piispa. "Aatami nimitti eläimet; Eeva nimitti ihmiset. Soisin sinun kuitenkin kysyvän 'Minkävuoksi Philip', koska prioritar teki heti tuon kysymyksen kuullessaan minun käyttävän veli Markuksesta hänen uutta nimeään."

"Minkä vuoksi 'Philip'?" kysyi ritari katse poispäin kääntyneenä.

"Koska 'Philip' merkitsee 'hevosten rakastajaa', annoin kelpo veljelle sen nimen, kun hänessä ilmeni suurta kiintymystä tallini kaikkiin hevosiin.

"No niin, lopulta veli Philip palasi taluttaen naisten-ratsua. Minä olin käynyt ratsastamassa kummuilla kaupungin ulkopuolella kauniilla mustalla tammallani Shulamitilla."

Jälleen piispa vaikeni ja loi hilpeän ärsyttävän katseen Hugh d'Argentiin. Mutta havaittuaan heti, ettei ritari kestäisi pitempää viivyttelyä, hän kiirehti jatkamaan.

"Ratsastaessani pihaan juuri kuin Philip talutti sisään naisten-ratsun, minä pyysin häntä ensinnä pitämään huolta Ikonista ja sitten saapumaan kamariini kertomaan asiansa. Ennen pitkää maallikkoveli olikin jo luonani.

"Meidän Philip veli on oiva kertoja. Hänen ei tarvitse pilata tarinoitaan lisäyksillä, sillä hänen terävä huomiokykynsä havaitsee jokaisen yksityiskohdan eikä mainio muisti petä missään kohdassa. Hän osaa palauttaa mieleensä menneet kohtaukset kokonaisina kuvina, ja hän esittää kertomuksen ikäänkuin kuvailisi seikkaa, joka juuri tapahtuu hänen näkemyksensä edessä; näin elävällä muistilla on vain yksi haitta: jos nimittäin kuva käy liian hilpeäksi, silloin Philip veli saa palleaansa kouristuksia ja kuvauksen jatkaminen käy mahdottomaksi. Tässä tilaisuudessa huomasin heti, että kelpo veljen sisäinen näkemys oli tulvillaan kuvia. Sijoituin sen vuoksi kuuntelemaan.

"Se oli totta tosiaan ollut ihmeellinen tilaisuus ja tarjonnut runsaammin hauskuutta -- niin maallikkosisaret kertoivat perästä päin veli Philipille -- kuin yksikään varempi kisapäivä.

"Ikon talutettiin juhlakulussa luostarin pihasta alas jokiniitylle.

"Ensinnä tuotti suurta huvia keräytyä sen ympärille, taputella sitä, silitellä harjaa ja hypistellä valjaita; huudahdella haltioituneen ylistyksen ja ihastuksen sanoja ja koettaa syötellä sille kaikenlaista sopimatonta ravintoa.

"Mikäli käsitin, käyttäytyi Ikon jotensakin samoin kuin useimmat miehenpuolet menettelevät huomatessaan joutuneensa ihailevan naisjoukon keskelle. Se kuopi maata ja huiskutti häntää, jännitti kaulansa kaareksi ja katseli puolelta toiselle; rouskutteli kakkuja joista se ei välittänyt, vilkuttaen kujeellisesti silmää veli Philipille. Ja lopulta se kiinnitti raukean katseen priorittareen, tämä kun oli ainoa naisista, joka seisoi syrjässä kohtausta katsellen ottamatta osaa tuohon yleiseen liehittelyyn.

"Viimein alettiin ratsastaa; veli Philip piteli lujasti Ikonia sillä välin kuin koko nunnajoukko ryhtyi auttamaan satulaan sitä nunnaa, joka oli päättänyt ratsastaa. Joka kerta kuin veli Philip yritti kuvata tätä kohtausta, hän sai heti sellaisia väänteitä suolivyönsä seutuihin, että puhuminen kävi mahdottomaksi; hän pystyi vain avutonna pitelemään vatsaansa tuijottaen minuun silmät vettä valuvina, kunnes uusi vilkaisu tuohon muistikuvaan sai hänet taasen taipumaan kaksin kerroin.

"Niin kernaasti kuin halusinkin kuulla tarinan täydellisesti alusta loppuun, minun oli kuitenkin pakko käskeä veli Philipiä siirtymään kohtauksiin, jotka sallisivat hänen käyttää jotakuinkin ymmärrettävää kieltä.

"Ääneni ankaruus antoi kelpo veljelle riittävää tukea. Hän ryhtyi kuvaamaan ratsastusta äänellä, joka oli yhä heikko ja änkyttävä, mutta voimistui voimistumistaan.

"Useimmat nunnista ratsastivat vain muutaman kyynärän matkan niin monen auliin käden tukemina, että kauempaa katsoen saattoi nähdä liikkuvan joukon yläpuolella ainoastaan Ikonin jalon pään ja ratsastavan nunnan säikähtyneet kasvot. Kiiruhtaen selittämään, ettei voinut sallia oman nautintonsa estää toisiakin pääsemästä siitä osallisiksi, tämä luisui kiireesti käsivarsille, jotka ojentuivat valmiina ottamaan hänet vastaan; mutta päästyään turvallisesti omille jaloilleen hän alkoi heti kaikkien innokkaimpana yllyttää seuraavaa tarjokasta nousemaan Ikonin selkään.

"Sisar Mary Seraphinesta koitui pettymys. Hän oli kerskaillut niin paljon omasta hevosestaan, ratsastus- ja metsästysretkistään, että toiset nunnat olivat odottaneet saavansa nähdä hänen laskevan vinhaa laukkaa pitkin ketoa.

"Vaatimattomat ja lyhytaikaiset yritykset suoritettiin kaikki ensinnä. Sitten sisar Mary Seraphine käski toisten siirtyä syrjään, ja muuan pitkä sisar auttoi hänet sievästi satulaan toimien hänen ohjeittensa mukaan.

"Hän tarttui suitsiin tottunein käsin ja käski veli Philipin hellittää otteensa. Mutta kun hevonen nyt huomasi vapautuneensa kiihtyneestä, ahdistavasta tungoksesta, niin se teki sydämensä kyllyydestä hilpeän pikku hyppäyksen.

"Tämä oli lennättämäisillään sisar Mary Seraphinen satulasta, jolloin hän kiljahtaen käski veli Philipiä pitelemään suitsista ja toruskeli häntä aika lailla siitä, että hän oli laisinkaan päästänyt irti.

"Veli Philip talutteli sitten Ikonia ketoa pitkin nunnain seuratessa kulkueena. Sisar Seraphine valitteli kaiken aikaa, ensinnä satulaa, joka puristi siitä, mistä ei olisi pitänyt, ja jätti tyhjän välin siihen, missä oli tarvis tukea; sitten hevosen astuntaa; sitten pingottuvaa asuaan -- kulkue seisahtui kahdesti järjestämään sitä; sitten hevosen korvia, jotka luimistuivat ilman mitään syytä ja varmasti todistivat sen vauhkoksi; ja sitten sen silmiä, jotka pyörivät pyörimistään ja näyttivät pahanilkisiltä.

"Tällöin aliprioritar, joka oli aikoja sitten väsynyt kävelemään, mutta ei halunnut jäädä jälkeen toisten jatkaessa matkaansa, huudahti, että jos eläimellä on pahanilkiset silmät, silloin sisar Mary Seraphinen oli viipymättä laskeuduttava maahan ja elukka oli talutettava takaisin sen penkin luo, missä prioritar istui katselemassa.

"Tähän Seraphine suostui ilomielin, ja kulkue palasi melkoisesti tyyntyneenä vainion yläpäähän.

"Mutta hilpeyden viritti äkisti uudelleen vanha maallikkosisar Mary Antony, joka kunnianarvoisan äidin lupaan turvautuen halusi itsepintaisesti päästä ratsastamaan.

"Erehtyen tuon iäkkään ruumiin tavattomasta keveydestä alttiit kädet kohottivat hänet tarpeettoman korkealle, ratsun selän yläpuolelle. Ja tällöin Mary Antony levitti säärensä ja putosi satulaan hajareisin!

"Näin hän istui Ikonin selässä lujasti kuin pihdit. Turhaan nunnat koettivat taivuttaa häntä asentoaan muuttamaan. Käskien veli Philipiä, koska 'lordipiispa' nyt istui varmasti satulassa, lähtemään liikkeelle enempää vitkastelematta Antony eukko ratsasti tiehensä voitonriemuisena, ohiajaessaan siunaten nunnia milloin miltäkin puolelta.

"Sellaista ilonpitoa ei oltu koskaan ennen kuultu! Yksinpä aliprioritarkin vaipui penkille saadakseen nauraa liikoja väsymättä. Sisar Seraphinen ärtyisät valitukset olivat unohtuneet.

"Kahdesti ajoi Antony eukko vainion ympäri sormet koholla. Ikon asteli varovaisesti kaula kaarena ja kulkien ikäänkuin hyvinkin olisi tietänyt kantavansa selässään yhdeksänkymmenen vuoden reimaa hilpeyttä.

"No niin, se teki kisapäivän oikein onnistuneeksi. Mutta -- paras oli vielä kokematta".

Piispa tarttui hiilihankoon ja kohenteli jälleen tulta. Hänestä tuntui olevan vaikeata esittää sitä, mikä nyt oli kerrottava.

Ritari hengitti kiivaasti. Hän istui liikahtamatta, mutta rubiinit hänen rinnallaan välkähtelivät herkeämättä kiihkeiden tulisilmien lailla.

Piispa ryhtyi jatkamaan puhuen nopeasti hiilihanko yhä kädessä ja kasvot tulta kohti kääntyneinä.

"He olivat nostaneet Mary Antonyn maahan ja tungeskelivat Ikonin ympärillä taputellen ja ylistellen sitä, kun kunnianarvoisa äiti lähetti veli Philipille sanan käskien hänen taluttaa ratsun luostarin pihaan; mutta nunnain oli jäätävä kedolle. He näkivät tuon kauniin eläimen astuvan porttiholviin ja katoavan, eikä kukaan tietänyt varmasti, mitä sitten tapahtuisi. Philip kuuli heidän myöhemmin juttelevan siitä.

"Jotkut luulivat piispan lähettäneen noutamaan ratsuaan. Toiset arvelivat, että kunnianarvoisa äiti oli ruvennut pelkäämään vanhan maallikkosisaren puolesta tai että tämän rohkea esimerkki kannustaisi toisiakin uhkarohkeuteen. Mutta kaikkien katseet olivat kohdistuneet porttiholviin epämääräisen odottavina.

"Ja sitten --"

"He kuulivat Ikonin kavioiden takovan luostarinpihan kivilaattoja.

"He kuulivat priorittaren tyynen äänen. Hänkö sieltä oli tulossa?

"Porttiholvista ulos päivänpaisteeseen, yksinään ja pelottomana, ratsasti prioritar Ikonilla. Hänen kasvoillaan väikkyi valo. Ratsu astui ikäänkuin ylpeänä kantamastaan taakasta.

"Hän hymyili ja olisi ohitse ajaessaan huudahtanut iloisesti noille ryhmille. Mutta ikäänkuin yhteisestä päätöksestä nunnat vaipuivat polvilleen kädet ristissä ja kasvot kohotettuina, palvojain asentoon. He olivat aina rakastaneet ja kunnioittaneet häntä, pitäen häntä ihanana. Mutta kukaan ei ollut koskaan nähnyt häntä satulassa, ja kun prioritar nyt ratsasti ulos päivänpaisteeseen lumivalkoisella hevosella, niin tämä näky täytti heidän sydämensä ihastuksella ja ihmetyksellä.

"Veli Philip nojausi porttiholviin tarkastellen. Hän tiesi, ettei hänen kättään enää tarvittu suitsia pitelemään, tiesi sen siitä hetkestä, jolloin näki kunnianarvoisan äidin tarttuvan ohjaksiin vasemmalla kädellään, laskevan oikean leppeästi Ikonin kaulalle ja kumartuvan kuiskaamaan tämän korvaan.

"Hän istui satulassa -- kertoi Philip -- kuten vain sellainen voi istua, joka on ratsastanut pienestä pitäen.

"Hän kävelytti Ikonia kerran kedon ympäri, pudisti sitten lievästi ohjaksia, ja se alkoi ravata.

"Nunnat, jotka olivat jälleen nousseet seisomaan, huudahtivat säikähdyksestä ja ihastuksesta.

"Kedon toisessa päässä hän antoi ratsun pyörähtää äkisti ympäri ja pani sen laukkaamaan.

"Tämä sai nunnat kivettymään ihan mykiksi. Jok'ikinen heistä pidätti henkeään; ja aliprioritar kääntyi sisar Mary Seraphinea kohti ja pudisti tätä -- kukaan ei tiennyt mistä syystä.

"Ja seuraavassa tuokiossa prioritar oli heidän keskellään kävelyttäen ratsua verkalleen, järjestellen huntuaan, joka laukassa oli liehunut hänen takanaan, kumartuen puhelemaan yhdelle ja toiselle ajaessaan ohitse.

"Ja hänen silmissään oli uuden elämän valo. Hänen poskensa hehkuivat, hän näytti jälleen tytöltä.

"Kiristäen Ikonin suitsia hän seisahtui alipriorittaren viereen ja sanoi --"

Piispa keskeytti puheensa sovittaen huolellisesti hiilihangon loukkoonsa.

"Hän seisahtui ja sanoi: 'Ei kenenkään tarvitse viipyä täällä kauempaa kuin haluaa. Mutta koska kerran olen satulassa eikä herra piispalla ole kiirettä saada hevosensa takaisin, niin aion ratsastaa vielä tunnin ajan.'"

Worcesterin Symon kääntyi ja katsoi ritaria suoraan silmiin.

"Ja prioritar ratsasti tunnin ajan", hän sanoi. "Kokonaisen tunnin ajan, päivänpaisteessa, jokiniityn pehmeällä nurmikolla _prioritar koetteli siipiään_."

XXIII luku

KESKIÖINEN KOHTAUS.

Hugh d'Argent istui sanatonna, vastaten piispan kiinteään katseeseen.

Hänen kasvoillaan ei kuvastunut pelkoa, vain suuri hämmästys.

Hetken kuluttua hiipi kummankin silmiin katse, joka oli puolittain hymyä, puolittain kaihoisaa surua, mutta täysin luottavainen; katse, jonka toistaiseksi vain piispa osasi selittää.

"Te tiedätte siis, herra piispa", sanoi Hugh d'Argent.

"Kyllä, poikani; minä tiedän."

"Tästä aamustako asti?"

"Ei suinkaan! Siitä päivästä asti, jolloin ensinnä saavuit tarinoinesi, tehden niin huolellisia kysymyksiä niin huolettomasti. Mutta älä ole vihoissasi itsellesi, Hugh. Uskollinen olet ollut miekankahvaasi myöten. Mutta -- ei yksikään oikea rakastaja ole koskaan ollut diplomaatti! Sellaisia asioita, jotka merkitsevät enemmän kuin koko elämä, eivät vilpittömät sydämet voi salata teräviltä silmiltä."

"Mitä tarkoitti siis kaikki puheenne Seraphinesta?" tiedusti ritari.