Part 10

Mutta häntä ei miellyttänyt ritarin asun puhdas valkea, ja hän pelkäsi prelaatin silmien kirkasta valoa. Kun siis kappalainen sulki oven, jäi Paholainen ulkopuolelle ja asteli nyt kappalaisen rinnalla pitkin käytävää, joka johti tämän kammioon.

Paholaisen saa kaikkein varmimmin seuralaisekseen toteamalla, että hän on sillä haavaa jonkun toisen kimpussa -- varsinkin jos tuo toinen sattuu olemaan kaikkein hurskain henkilö, jonka tunnette, ja sillä kertaa teille vastenmielinen vain siitä syystä, ettei hän ole kutsunut teitä aterioimaan kanssaan.

Paholainen ja kappalainen viettivät yhdessä oikein hauskan yön.

* * * * *

Piispan leppeä "_Benedicite_" levitti valkoiset siipensä ja lensi säikähtyneen kyyhkysen lailla kumartavan kappalaisen pään päällitse ulos koleaan käytävään.

Mutta juuri kun iso ovi oli sulkeutumaisillaan, se puikahti jälleen sisään, kierteli pitosalia ja palasi lepäämään sen ystävällisen sydämen turvalliseen pesään, joka oli sen lähettänyt liikkeelle.

Ei yksikään siunaus, johon on luotu todellista elämää, herkeä koskaan elämästä. Jos siunattu on arvoton, silloin se palaa nopein siivin siunaajan luokse.

XXI luku

SALAJUONIA.

Oven sulkeutuessa valtasi pitosalin rauhan tunne. Kaikki levottomuus ja epäluulo tuntui kaikonneen. Luottamus ja ylevä tyyneys kyllästyttivät tuon ison suojan ilman. Se kuvastui piispan hymyssä, kun hän kääntyi ritarin puoleen.

"Lopultakin on koittanut aika, jolloin saatamme puhella vapaasti; ja totisesti, poikani, meillä onkin paljon puhuttavaa."

Ritari silmäili avaraa salia, ja hänen katseensa ilmaisi, että hän olisi kernaammin keskustellut vähäisemmässä kammiossa.

"Ei, ei", sanoi piispa. "Ei mikään paikka sovellu paremmin yksityiseen keskusteluun kuin oikein ison huoneen keskikohta. Ettekö ole kuullut sanottavan, että seinillä on korvat? No niin, pienessä suojassa ne voivat hyötyä niistä. Mutta täällä me istumme niin etäällä seinistä, että kuinka kovin ne korviaan herkistävätkin, ne eivät silti kuule mitään; eipä edes avaimenreikäkään, joka avaa häijyn silmänsä sepposen selälleen, näe mitään, eikä siihen painautuva korva erota sanaakaan. Täällä voimme puhella vapaasti."

Kehottaen kädenliikkeellä ritaria varaamaan eteensä hedelmiä piispa siirti viinipullon häntä lähemmäksi. Oikealla hänestä itsestään oli venetsialainen karahvi ja punertavasta lasista valmistettu pikari, jota koristivat viininlehvät ja rypäleet. Piispa joi vain tästä pullosta kaataen omin käsin sen sisältöä pikariin, nostaen sitä valoa kohti, ennenkuin joi, nauttiakseen sen rikkaasta värihehkusta ja kauniista koristuksista. Hänen vieraansa utelivat toisinaan itsekseen, mitä erikoista valioviiniä piispa oli varannut yksinomaan itseään varten. Heidän tiedustaessaan hän ilmaisi asian.

"Samaa lajia, jota käytettiin Galilean Kaanaan häissä, kun varasto huonompaa lajia oli ehtynyt. Tämä, rakkaat ystävät, on silkkaa vettä, terveellistä, virkistävää ja huokeata.

"Minä juon sitä lasista, joka luo siihen rypäleen mehun värin, osaksi sen vuoksi, etten häiritsisi vierailtani hilpeämmän ja herkullisemman juoman nautintoa, osaksi sen tähden että se miellyttää minua tunnuskuvana.

"Olosuhteiden, elämän ja luonnon antimet vaihtelevat, ei niin suuresti itsessään kuin ihmisastioissa, jotka niitä sisältävät. Jos sydän on rubiinimalja, silloin vaatimattominkin muoto puhdasta rakkautta, joka sen täyttää, saa rubiinin rikkaan värin ja hehkun. Jos mieli on itsessään vilkkaista vivahduksista ja hehkuvista väreistä rakettu, silloin tylsinkin ajatus siinä alkaa kimmeltää, säihkyy, loistaa. Sen vuoksi, milloin tahansa ihmiset tai asiat tuntuvat minusta tympeiltä tai ikävystyttäviltä, minä sanon itselleni: 'Symon! Tänään sinä olet itse tinatuoppi.'"

Sitten piispa täytti pikarinsa ja nosti sitä valoa kohti.

"Niin, parasta viiniä!" oli hänen tapansa lausua. "'Parhaan viinin olet pidättänyt tähän asti.' Vesi maan povesta -- nostamana uskollisten palvelijain, jotka toimivat empimättä totellen meidän Herramme siunatun Äidin käskyä -- Jumalallisen Pojan sananmahdin muuttamana, toisille kaadettuna rakkauden palveluksessa -- se on aina 'parasta viiniä'."

* * * * *

Ritari täytti pikarinsa ja otti hiukan hedelmiä. Näihin koskematta hän käänsi sitten tuolinsa sivuittain nähdäkseen piispan paremmin, sovitti polvensa ristiin, nojautui oikealla kyynärpäällään pöytään ja antoi pään vaipua käden varaan työntäen sormensa tukkaan.

Näin he istuivat tuokion äänettöminä; ritarin silmät tutkivat piispan kasvoja, piispan huomio oli kiintynyt rubiinipikarin väriin.

Lopulta Hugh d'Argent puhkesi puhumaan. "Minä olen kokenut moninaisia vaiheita, kunnianarvoisa isä, siitä pitäen kuin viimeksi aterioitsin teidän luonanne."

Piispa laski pikarin kädestään.

"Sitä odotinkin, poikani. Kerro nyt minulle, mitä mielit, en halua kuulla enempää enkä vähempää. Neuvon sinua sitten parhaani mukaan. Siitä ainoasta seikasta, mistä sinun ei pidä kertoa minulle enempää kuin minulla on oikeus kuulla, kyselen sinulta itse. Onko sinun onnistunut tavata nainen, jota rakastit, jonka menetit ja nyt koetat uudelleen voittaa omaksesi? Älä kerro miten tai milloin tai missä; mutta oletko saanut puhutella häntä? Oletko tehnyt hänelle selkoa petoksesta, joka erotti teidät toisistanne? Oletko pyytänyt häntä muistamaan maallista sulhastaan, vapautumaan sitä myöhemmästä valasta ja pakenemaan kerallasi?"

Ritari katsoi suoraan piispan teräviin silmiin.

Ensinnä hän ei saanut vastatuksi.

Tuo ruhtinaallinen olento purppurakaapuineen ja kultaristeineen edusti niin ilmeisesti kirkon valtaa ja mahtia.

Hänen tunkeutumisensa nunnaluostariin, yritys viekoitella mukaansa hurskas nunna tuntui hänestä äkkiä mitä hirvittävimmältä pyhyydenhäväistykseltä.

Pelkoa ja hämmennystä kuvastavin silmin hän kohtasi piispan katseen.

Ensinnä se oli pelkästään kirkas ja tutkiva, ja ritari istui kieli sidottuna. Mutta sitten niihin pilkahti ilme niin inhimillinen, niin hellä, niin perinpohjaista ymmärtämystä kuvastava, että ritarin kieli laukesi viipymättä.

"Herra piispa", hän sanoi, "Kaiken sen olen tehnyt. Olen ollut taivaassa, kunnianarvoisa isä, ja olen ollut myöskin helvetissä --"

"Vait, poikani", mutisi piispa. "Luullakseni olet ollut paikassa, joka ei ole taivasta eikä helvettiäkään; vaikka se voikin erinäisissä tilaisuuksissa olla verraten lähellä kumpaistakin. Kuinka sinne pääsit, se on minulle arvoitus; ja kuinka sieltä pääsit pois häväistystä aiheuttamatta, se on vieläkin suurempi arvoitus. Mutta tällä haavaa lienee viisainta, etten tiedä liikoja. Halusin vain päästä varmuuteen siitä, että olit todellakin löytänyt menetetyn morsiamesi, tehnyt hänelle tiettäväksi läheisyytesi, löytösi ja mielihalusi. Käsitin sinun onnistuneen siinä; sillä kaksi päivää sitten prioritar itse ilmoitti haluavansa keskustella kanssani kahden kesken kysyäkseen, saatoinko erikoistapauksessa sallia nunnan palata maailmaan ja vapauttaa hänet valastaan."

Rubiinit ritarin rinnalla välkehtivät äkkiä, ikäänkuin hänen sydämensä sykähdys olisi saanut ne kaikki samalla haavaa liikahtamaan. Mutta tuota äkillistä välähdystä lukuun ottamatta hän istui liikkumattomana, pienintäkään merkkiä tekemättä.

Piispa oli havainnut rubiinien välkkeen.

Hän nosti venetsialaista pikariaan valoa kohti ja tutki sitä tarkkaavaisena jatkaessaan puhettaan: "Prioritar -- perin älykäs ja ylevä nainen, josta kerroin sinulle sinä päivänä, jolloin ensinnä tiedustit minulta nunnaluostarista -- on ollut kovin huolissaan erään nunnan, sisar Mary Seraphinen vuoksi. Tämä nuori ja viehättävä neito on juuri äskettäin kuullut maailman kutsuvan itseään äänekkäästi -- hänen omien sanaansa mukaan siten, että antoi hevosen hirnunnan palauttaa hänen mieleensä entisiä iloisia hetkiä. Mutta -- prioritar epäili sitä maallisen rakastajan ääneksi; ja minä, tietäen kuinka häikäilemätön ja päättäväinen maallinen rakastaja koetti tunkeutua nunnaluostariin, me molemmat -- prioritar ja minä -- teimme omat johtopäätöksemme ja ryhdyimme pohtimaan kysymystä, jonka huomasimme saaneemme ratkaistavaksi, nimittäin: oliko taivuttava Seraphinen pakoon vaiko tehtävä se tyhjäksi."

Ritari oli ruvennut leikittelemään saksanpähkinöillä ja piteli juuri neljää oikeassa kourassaan. Ne murskautuivat synnyttäen nelinkertaisen rusahduksen, joka kajahti vain yhdeltä ainoalta voimakkaalta räjähdykseltä. Sitten, tietämättä mitä teki, ritari avasi ison kahmalonsa ja pudotti pöydälle vähäisen kasan murskattuja pähkinöitä, joiden kuoret ja valkoinen ydin olivat yhtä ainoata sotkua.

Piispa vilkaisi tuohon pikku läjään. Hänen silmiensä himmeä vilkahdus tuntui sanovan: "Siitä sait, Seraphine rukka!"

"En tunne ketään sen nimistä neitoa", virkkoi ritari.

"Et sillä nimellä, poikani. Nunnista ei käytetä luostarissa niitä nimiä, jotka heillä oli, ennenkuin maailmasta luopuivat. Sattumalta tiedän, että prioritar oli varemmin Mora, Norellen kreivitär. Tiedän tämän siitä, että vuosia sitten näin hänet hovissa, jolloin, hän toimi kuningattaren kamarineitsyenä. Hän oli varsin nuori ja viehättävä, mutta herätti jo silloin huomiota viisaudellaan, hurskaudellaan ja suloisen arvokkaalla käytöksellään. Vielä nytkin, kun hän ottaa minut vastaan järjestönsä vakavassa asussa, huomaan toisinaan muistelevani hänen ihanaa kiharatulvaansa, pehmeätä kuin silkki, tuota kuninkaallista päätä kiertävää kultavannetta, samettia ja näädännahkaa, jalokiviä hänen rinnallaan. Mutta minä nuhtelen itseäni siitä, että muistelen sellaista, mistä nämä hurskaat naiset ovat luopuneet ja minkä he epäilemättä kernaasti unohtaisivat." Piispa kosketti hopeiseen helistimeen vasemmalla kädellään.

Heti avautui tummassa seinälaudoituksessa etäinen ovi ja kaksi mustakaapuista olentoa liukui sisään.

"Sytyttäkää tuli takkaan", määräsi piispa, lisäten vieraalleen: "Iltailma tuntuu kolealta. Sitä paitsi olen kovin mieltynyt palavan puun tuoksuun. Se on kirpeätä nenälle ja virkistävää aivoille."

Munkit kiiruhtivat sytyttämään puita ja kiihdyttämään tulen palkeilla liekiksi.

Kun tuli hetken kuluttua loimusi kirkkaana, nousi piispa ja viittasi munkkeja siirtämään tuolit lähelle avaraa liettä. Tämän he tekivät ja poistuivat sitten syvään kumartaen.

Jääden jälleen yksikseen piispa ja ritari istuutuivat tulen ääreen. Kun se valaisi ritarin hopealla kirjailtua valkoista asua ja kimmelsi rubiineissa, juolahti piispan mieleen sellainen hullunkurinen ajatus, että ritari saattoi hyvinkin olla joku loistava arkkienkeli, joka oli laskeutunut murtamaan luostarin, portin ja viemään jonkun nunnista taivaaseen. Ja tarkastaessaan liehuvan liekin häivähdystä piispan purppurakaavussa ja hopeahapsissa ritari näki leppeän hymyn noilla hurskailla kasvoilla ja hän rohkaisi mieltään tajutessaan, kuinka ystävällinen ja mitä inhimillisintä myötämielisyyttä täynnä oli sydän, joka sykki kultaristin alla prelaatin rinnassa.

Kumartuen eteenpäin piispa kohotti hiilihankoa ja sovitti erään palavista haloista siten, että rihma sinistä savua työntyi takasta heitä kohti.

Worcesterin Symon nojautui taaksepäin ja hengitti sitä mielihyvällä.

"Tämä virkistää", hän virkkoi. "Se rauhoittaa ja samalla kuitenkin karaisee mieltä. Ja nyt, poikani, palatkaamme sinun omiin yksityisiin asioihisi. Ensiksi, salli minun kysyä -- Hugh, poika kulta, kysyn sitä ystävänä ja neuvonantajana -- voitko nyt ilmaista minulle sen naisen nimen, jonka haluat naida?"

"En, rakas herra", vastasi ritari, "sitä en voi tehdä. Suojelen hänen nimeään kuten suojelisin omaa kunniaani. Jos -- minkä Pyhä Neitsyt armossaan suokoon -- hän taipuu pakenemaan kerallani, silloin minun on yhä vielä velvollisuus suojella hänen nimeään; mutta tulkoon se silloin kaikkien ihmisten tietoon, jotta he mainitsevat sen kunnioittaen ja arvonannolla. Mutta jos -- mistä Pyhä Neitsyt varjelkoon -- hän pysyy minusta loitolla, niin että kolmen päivän päästä saan ratsastaa täältä yksinäni, silloin minun on ratsastettava tieheni jättämättä moitteen varjoakaan hänen puhtaaseen maineeseensa. Hänen nimensä on säilyvä iäti sydämessäni, mutta ei yksikään sana minun suustani ole antava kenellekään aihetta liittää sitä rikottuun valaan tai hyljättyyn rakastajaan."

Piispa katseli ritaria pitkään ja vakavasti.

"Koska asian laita on sellainen, poikani", hän virkkoi viimein, "niin paremman nimen puutteessa minun on pakko käyttää hänestä sitä nimeä, jonka hän tuntee luostarissa, ja nyt keskustelen kanssasi sisar Mary Seraphinesta."

Hugh d'Argent rypisti otsaansa.

"En halua kuulla tuosta Seraphinesta", hän sanoi.

"Pelkään kuitenkin, että sinun on maltettava mielesi kuullaksesi Seraphinesta lyhyen tuokion", virkkoi piispa rauhallisesti, "koska minulla on tässä priorittarelta itseltään kirje, missä hän lähettää sinulle viestin... Oh, minua ei kummastuta, että sinut valtaa hämmästys, rakas ritari, mutta pysy paikallasi äläkä anna kätesi tapailla niin kärkkäästi miekkaasi. Jos lävistät kunnianarvoisan äidin armollisen kirjeen kalpasi terävällä kärjellä, et suinkaan auta valaisemaan hänen tarkoitustaan; eikä se myöskään voisi muuttaa sitä seikkaa, että hän lähettää sinulle tärkeitä neuvoja sisar Mary Seraphinen asiassa."

Piispa sytytti vieressään olevan vahakynttilän, otti kirjeen vyölaukustaan, kehitti sen verkalleen auki ja sovitti valopiiriin.

Ritari istui äänetönnä, kasvot varjossa. Liehuva tulenliekki kisaili hänen miekkansa kahvalla ja rinnan poikki ulottuvalla rubiiniketjulla.

Pergamentin ratistessa piispan hyppysissä ritari sai tarkoin hillityksi itsensä; mutta hän rukoili, ettei hänen tarvitsisi puhua eikä kohdata piispan katsetta. Tämä -- kiitos olkoon pyhimysten -- oli nyt kiintynyt tiheästi kirjoitettuun sivuun.

Vahakynttilän liekki valaisi tuota melkein vahankarvaista leppeätä muotoa ja kimmelsi piispan sormuksessa. Kohdistaen katseensa kiveen ritari havaitsi sen käyneen punaviinin väriseksi.

Lopulta piispa puhkesi puhumaan huolellisen harkitsevasti, katse kirjeeseen kiintyneenä, mutta silti kertoen eikä lukien. Tämä menettelytapa saattaa usein ihan raivostuttaa levotonta kuuntelijaa, joka kiihkeydessään mielisi siepata pergamentin ja ottaa itse selkoa sen sisällöstä, mutta on pakotettu kärsivällisesti odottamaan saadakseen kuulla sen toisen suusta.

"Prioritar selostaa minulle kaikkein ensiksi keskustelua, johon hän minun ehdotuksestani antausi sisar Mary Seraphinen kanssa; tällöin hän kertoi tuolle neidolle paljon siitä, mitä meidän molempien välillä oli tapahtunut silloin, kun hän neuvotteli kanssani tuon nunnan ilmeisestä halusta päästä pois luostarista, peruuttaa valansa ja palata rakastajansa luokse ja maailmaan -- rakastajan luokse, joka oli tullut häntä pelastamaan."

Piispa vaikeni.

Ritari liikahti rauhatonna tuolissaan. Hänen ympärilleen tuntui kiertyvän verkko. Melkein hän näki olevansa pakotettu ratsastamaan Warwickiin seuralaisenaan tuo kaikkea muuta kuin kaivattu ja kaipauksen arvoinen nunna, Mary Seraphine.

Piispa kohotti katseensa kirjeestä ja silmäili miettiväisenä tulta.

"Sinä päivänä", hän jatkoi, "jolloin sisar Seraphine ensiksi kuuli jälleen ulkomaailman kutsuvan, sattui peräti surkea kohtaus. Oikein se liikutti mieltäni priorittaren kertomana. Epätoivoinen nunna makasi kammionsa lattialla hurjan itkunpuuskan valtaamana. Hän matki käsillään ja jaloillaan laukkaavaa hevosta, varmaankin jotakin ratsastusretkeä, muistellen. Viimein hän kohotti turvonneet kasvonsa huutaen, että hänen lemmittynsä oli saapunut häntä pelastamaan."

Ritari puri epätoivoissaan hampaansa yhteen. Tuntui melkein siltä, kuin hän ja tämä hirveä nunna olisivat saapuneet Warwickiin ja tämä kohottaisi häntä kohti turvonneita kasvojaan, jotta hän suutelisi niitä.

Ja kuitenkin Mora tiesi hyvin, ettei hän ollut saapunut yhdenkään Seraphinen vuoksi! Mora saattoi kyllä kieltäytyä seuraamasta häntä; mutta ketään toista ei petkutettaisi hänelle. Mutta, ah! tuo vakava ja kunnianarvoisa prioritar, josta piispa puhui, tuntui tuskin olevan sama kuin hänen kaipaamansa nainen; tämä oli vielä kolme iltaa sitten alistanut huulensa hänen suudeltavikseen ja kietonut käsivartensa hänen ympärilleen, täynnä rakkautta vielä silloinkin, kun kielsi hänet.

Piispan katse oli jälleen kirjeessä.

"Prioritar", hän sanoi, "tuntien kuten aina ennenkin vaistomaisesti ympäristön voivan auttaa asiaa ja haluten ylevän oikeudentunnon ohjaamana antaa Seraphinelle -- ja tämän rakastetulle -- kaikki mahdolliset etuudet, järjesti keskustelun tapahtuvaksi luostarin puutarhassa, syrjäisessä paikassa, missä kukaan ei voinut salassa kuunnella heitä, mutta missä päivänpaiste väikkyi lehvistön lävitse siroitellen kultaisia laikkuja pehmeälle sammalistolle, missä linnut livertelivät ja kiitivät nopein siivin; missä valkoiset pilvet ajoivat toinen toistaan sinistä taivasta pitkin; lyhyesti sanoen, poikani", virkkoi piispa kohottaen äkkiä katseensa, "missä kaikki luonto lauloi ääneensä vapaudesta ja vapautumisesta."

Tuijottaen varjostavan käden suojasta ritarin silmät olivat synkät ja täynnä synkkää raivoa.

Hänelle oli samantekevää, minkälaisessa ympäristössä tuo julkea tarjous, että nunnan pitäisi lähteä luostarista ja ratsastaa hänen kerallaan Warwickiin, oli tehty Mary Seraphinelle. Tämän pöhöttynyt muoto olisi yhtä vastenmielinen, joko se sitten näyttäytyi kammiossa tai pylväskäytävässä tai siellä missä valkoiset pilvet ajavat toinen toistaan pitkin sinistä taivasta!

Ritarista tuntui ikäänkuin häntä itseään ajettaisiin takaa -- ja sen teki jokin paljoa pelottavampi kuin valkoinen pilvi. Julma Nemesis vainosi häntä. Tuo kunnianarvoisa prelaatti, jota hän oli pitänyt niin viisaana, oli melkein älyä vailla. Mutta Mora tunsi totuuden. Antaisiko hänen lempeä kätensä hänelle niin halpamaisen iskun?

Piispa näki raivon kytevän ritarin silmissä, ja hän taivutti omansa kirjeen puoleen salatakseen ajoissa niiden pilkkeen.

Yksinpä paras ja urheinkin ritareista, joka on tunkeutunut nunnaluostariin, kosinut nunnaa ja pelastunut vaurioitta, ansaitsisi jonkinlaisen rangaistuksen Kirkon kädestä!

"Mikä oli jalomielistä kunnianarvoisalta äidiltä", sanoi piispa, "koska hän ei oikeastaan ollut suostuvainen siihen, että tuolle rauhattomalle nunnalle tarjottaisiin vapautta. Voit hyvin ymmärtää, että koska prioritar on vastuunalainen koko järjestönsä käyttäytymisestä, niin hän on taipuisa kohtelemaan epäluottamuksella kaikkia uudistuksia, jotka voisivat herättää pahennusta."

Piispa ei kohottanut katsettaan; muutoin hän olisi voinut nähdä ritarin suuttumuksen vaihtuneen tylsäksi toivottomuudeksi.

"Hän -- näyttää kuitenkin rehellisesti esittäneen sisar Mary Seraphinelle minun käsitykseni asiasta tehden neidolle tiettäväksi, että minä olen taipuisa suhtautumaan leppeästi valaan, joka on vannottu väärinkäsityksestä; samaten että kun ei ole olemassa todellista kutsumusta ja maailmallinen henki kapinoi luostarielämää vastaan, niin minun mielestäni sen viipyminen järjestön keskuudessa tuottaa suurempaa vahinkoa yhteiselle hyvälle kuin se lyhytaikainen pahennus, mikä saattaisi syntyä, jos vallanpitäjät ummistaisivat silmänsä paolle."

Ritari liikahti kärsimättömänä tuolissaan.

"Emmekö voisi, jalo herra", hän sanoi, "päästä priorittaren viestiin, josta te puhuitte?"

"Sinnehän me pyrimme, poikani", vastasi piispa tyynesti. "Hillitse malttamattomuuttasi. Me luostarin eläjät olemme tottuneet liikkumaan verkalleen, tasaisesti käyden -- jokainen askel noudattaa tarkoin edellisen tahtia -- me emme tunne maallikoiden hyppäyksiä ja harppauksia. Ajan tullen ennätämme kyllä viestiin.

"No niin, tässä keskustelussa prioritar tuntuu seuranneen minun ehdotuksiani paitsi erääseen peräti tärkeään yksityiskohtaan nähden, jossa hän käytti omaa arvostelukykyään. Neuvoin häntä nimenomaan kertomaan Seraphinelle, että me tiesimme sinun saapuneen ja että minä puolestani tiesin varmasti sinun oleskelevan kryptassa joka iltapäivä siihen aikaan, jolloin Valkoiset sisaret käyvät vespermessussa. Totta puhuen, rakas ritarini, minä en edes häikäillyt ehdottaa kunnianarvoisalle äidille, että hän tekisi sisar Mary Seraphinelle tiettäväksi, että jos tämä astuisi syrjään eksyen pylväiden joukkoon, niin sinä varmaankin tietäisit, mihin oli ryhdyttävä.

"Mutta kunnianarvoisa äiti kirjoittaa" -- lopultakin piispa alkoi lukea: "'Sen kuvauksen perustalla, minkä annoitte tuosta jalosta ritarista, joka saapui hädässään teidän luoksenne, olin varma siitä, ettei hän voi olla meidän pintapuolisen pikku Seraphinemme lemmitty, ja sen vuoksi minusta oli viisainta, etten ilmoittaisi hänelle ritarin tulosta enkä mainitsisi teidän arvelevan, että hänen etsimänsä nainen on tässä luostarissa."

Tukahdutettu ääni, joka purkautui ritarin rinnasta, oli sekoitus voitonriemua, huojennusta ja melkein katkeraa naurua.

"Se on niin priorittaren kaltaista", sanoi piispa; "hän turvautuu omaan harkintakykyynsä välittämättä vähääkään minun paremmasta tuntemuksestani ja uhmaten käskyvaltaani! Ylevä luonne, Hugh, ja perin rakastettava; mutta käskevä tahto ja mieleltään ja aikeissaan harvinaisen luja naiseksi. Jos hän olisi jäänyt maailmaan ja mennyt naimisiin, niin hänen miehelleen olisi käynyt verraten vaikeaksi muovata hänet kokonaan oman tahtonsa mukaiseksi. Sellaisen naisen omistaakseen olisi kuitenkin kannattanut uskaltaa paljo. Mutta eihän minun pitäisi kiusata sinua, poika kulta, juttelemalla priorittaresta, kun mielesi palaa halusta kuulla, miten Seraphinen asia tuli järjestetyksi.

"Niin, pahoin pelkään, että minulla on vain surullisia uutisia sinulle. Kunnianarvoisa äiti kirjoittaa: 'Sisar Seraphine ilmaisi olevansa täysin tyytyväinen luostarielämään. Hän selitti, että tuo halu palata maailmaan oli ollut pelkästään ohimenevä oikku, josta hänet on kokonaan parantanut äiti alipriorittaren antama ansaittu kuritus ja se seikka, että hänet on määrätty sisar Mary Gabrielin kera kirjailemaan uusi alttarivaate kappeliin. Hän jutteli paljoa innokkaammin jostakin pistoksesta, jota Mary Gabriel hänelle opettaa, kuin ainoastakaan noista menneistä muistoista, jotka varemmin tuntuivat kylläkin katkerina heränneen hänessä eloon; ja minun oli oikein työlästä kääntää hänen ajatuksensa pois kaikki muut asiat tukahduttavasta kysymyksestä, miten kranaattiomenaan saataisiin oikea värivivahdus. Jalo herra, mielelle, joka on siinä määrin kiintynyt valmistamaan ompeletta Jumalan alttaria varten, minun olisi ollut peräti vaikeata mainita maallisen rakastajan kutsua, vaikka olisinkin uskonut teidän ritarinne etsivän Seraphinea. Hänen sydämensä on nyt vihitty luostarin omaksi."

Piispa kohotti katseensa.

"Sen vuoksi, poikani, meidän on tehtävä sellainen johtopäätös, että sinun salainen keskustelusi, milloin tai missä tahansa se lieneekin tapahtunut, ei tehnyt mitään vaikutusta -- ei kanna mitään pysyväistä hedelmää.". Piispa ei voinut olla täten vihjaisematta Seraphinen kranaattiomeniin.

Mutta Hugh d'Argent, jouduttuaan kohtalonsa ilmaan nostetun vipusillan eteen, polki kaikki moiset hienoudet jalkoihinsa.

Hän kostutti kielellä kuivia huuliaan.

"Viesti", hän sanoi.

Piispa kohotti kirjettä.

"'Mutta', hän luki, 'jos vieläkin uskotte jalon ritarinne Seraphinen lemmityksi, silloin pyydän teitä ilmoittamaan hänelle minun puolestani seuraavaa. Ei yksikään nunna, joka ansaitsee kelpo miehen rakkauden, suostuisi rikkomaan valaansa. Nunna, joka voisi pettää valansa hänen luokseen käydäkseen, tekisi väärin itseään ja häntä kohtaan eikä toisi kerallaan siunausta hänen kotiinsa. Parempi on tyhjä kotiliesi kuin liesi, missä kirous vaanii. Pyydän teitä, jalo herra, ilmoittamaan tämän viestinä tuolle jalolle ritarille minulta -- tämän talon priorittarelta -- ja käskemään hänen poistua rauhassa, rukoillen itselleen sydäntä, joka nöyränä alistuu Jumalan tahtoon.'"

Piispan ääni vaikeni. Hän oli säilyttänyt siinä rauhallisen sävyn, mutta hänen, oli sittenkin ollut pakko korottaa se jotakuinkin priorittaren viimeisen ilmoituksen arvokkaalle tasolle, ja viimeiset sanat hän lausui syvästi liikutettuna.

Hugh d'Argent kumartui eteenpäin nojautuen kyynärpäillään polviinsa; sitten hän antoi pään vaipua käsien varaan ja jäi liikkumattomaksi tähän asenteeseen.