Part 1

VALKOISET SISARET

Tarina kahdenneltatoista vuosisadalta

Kirj.

FLORENCE L. BARCLAY

Englannin kielestä suomentanut

Toivo Wallenius

Porvoossa, Werner Söderström osakeyhtiö, 1919.

Uskollisille sydämille kautta kaiken maailman.

SISÄLLYS:

I. Maanalainen tie. II. Mary Antonyn pakinoita. III. Prioritar saapuu. IV. Priorittaren rukous. V. Oikullinen nunna. VI. Hurmepukuinen ritari. VII. Luostarin Madonna. VIII. Myrskyn siivillä. IX. Prioritar sulkee oven. X. Kutsumaton vieras. XI. Menneitä aikoja. XII. Voi meitä poloisia! XIII. Ritarin rukous. XIV. Jäähyväiset. XV. Mary Antonyn rukous. XVI. Kaamea kaiku. XVII. Mary Antonyn erehdys. XVIII. Tuomiokirkon kryptassa. XIX. Piispan vierailu. XX. Rautatammi ja misteliköynnös. XXI. Salajuonia. XXII. Veli Philipin kertomus. XXIII. Keskiöinen kohtaus. XXIV. Paavin lupakirja. XXV. Mary Antony ja piispa. XXVI. Rakkaus ei väsy koskaan. XXVII. Naisen omatunto. XXVIII. Valkoinen kivi. XXIX. Mary Antonyn näky. XXX. Vaikeampi osa. XXXI. Isonkuovin kutsu. XXXII. Suuri parantuminen. XXXIII. Mary Antonyn varokeinoja. XXXIV. Mora de Norelle. XXXV. Ruusutarhassa. XXXVI. Sisäinen taistelu. XXXVII. Alapriorittaren selonteko. XXXVIII. Piispa valvoo. XXXIX. "Loistava ritari". XL. Nunnan sydän. XLI. Piispa muistelee menneitä. XLII. Varoitus. XLIII. Vanha kohtauspaikka. XLIV. "Minä rakastan sinua". XLV. Rastaan laulu. XLVI. "Kuinka voin erota sinusta?". XLVII. Yllätys. XLVIII. Omituinen sattuma. XLIX. Kahdesti petettynä. L. Hopeakilpi. LI. Jalot sydämet eroavat. LII. Enkelilapsi. LIII. Pyhällä vuorella. LIV. Näkymätön. LV. Naisen sydän. LVI. Tosi näky. LVII. Yksinään matkalla. LVIII. Soturin sydän. LIX. Kodin Madonna. LX. Luostarin kello.

I luku

MAANALAINEN TIE

Iltapäiväauringon kaltevat säteet tulvivat sisään holvikaarista, ulottuen leveinä kultajuovina pitkin luostarin pylväskäytävän kivilaattoja.

Vanha maallikkosisar Mary Antony astui ulos kammiokäytävän viileästä siimeksestä ja räpyttäen silmiään auringonpaisteessa laahusti vitkaan määräpaikalleen kuorikellarista johtavan portaikon päähän, mistä piakkoin saapuisi iltamessusta palaavien nunnain äänetön kulkue.

Päivittäin he menivät ja päivittäin he tulivat pitkin, maanalaista tietä, yli peninkulman [tässä kuten myöhemminkin englannin peninkulmia. Suom.] pituista käytävää, joka Valkoisten nunnain luostarista Whytstone in Clainesissa ulottui P. Marian ja P. Pietarin kirkkoon, Worcesterin kaupungin muurien sisäpuolella kohoavaan ylvääseen katedraaliin.

Astuen tähän käytävään oman luostarinsa kuorikellarista he vaelsivat pimeässä aurinkoisten ketojen alitse, sivuuttivat ulkoportin kohdan ja liikkuivat äänettömänä kulkueena, yläpuolellaan kaupungin eloisat kadut, kunnes ennättivät tuomiokirkon kryptaan.

Kryptasta johti seinään rakennettu portaikko kuorin yläpuolella olevaan kammioon, missä Worcesterin Valkoiset nunnat näkemättä ja näkymättä päivittäin kuuntelivat, kun pyhät veljet alapuolella lauloivat iltamessuaan.

Sisar Mary Antonyn tehtäväksi oli annettu laskea nuo viisikolmatta hunnutettua olentoa, kun he portaikkoa myöten katosivat maan alle, ja laskea heidät uudelleen, kun he jälleen ilmestyivät näkyviin ja juhlallisen hiljaisina astuivat pylväskäytävää pitkin poiketen kukin omaan kammioonsa viettämään rukouksessa ja hartaudessa aikansa, kunnes refektorion kello kutsuisi heidät ilta-aterialle.

Tämä Valkoisten nunnain laskeminen oli peräisin siitä päivästä jo yli puoli vuosisataa takaperin, jolloin Agatha sisar, pitkällisen paaston uuvuttamana ja sattuen astumaan kulkueen viimeisenä, oli pyörtynyt ja vaipuen äänetönnä maahan oli kenenkään huomaamatta unohtunut yksinäisyyteen ja pimeyteen.

Tämän hurskaan naisen tapana oli viipyä omassa kammiossaan vesper-messun jälkeen välittämättä illallisesta; sen vuoksi ei hänen poissaoloaan huomattu ennen kuin seuraavana aamuna, jolloin Mary Antony, havaiten kammion tyhjäksi, riensi ilmoittamaan, että vaellettuaan kauan Enokin tavoin Jumalan kanssa Agatha sisar oli nyt Enokin lailla viety taivaaseen!

Nunnat, jotka kerääntyivät kammioon, omaksuivat Mary Antonyn käsityksen tästä oudosta tapahtumasta, polvistuivat permannolle tyhjän vuoteen ääreen ja vaipuivat hartaaseen rukoukseen.

Mutta silloinen prioritar oli käytännöllinen luonne; hän määräsi heti lyhdyt sytytettäviksi ja lähti itse etsimään maanalaisesta käytävästä.

Hänen ei tarvinnut kulkea pitkälle.

Agatha sisaren pyhä henki oli todellakin siirtynyt, taivaaseen.

He tapasivat hänen hennon ruumiinsa pitkällään oven edessä, ja kädet olivat ruhjoutuneet verille taottuaan hurjasti sen raudoitettua pintaa.

Hän oli juoksennellut edes ja takaisin kosteassa pimeydessä kolkuttaen ensin luostarin pylväskäytävän alapuolella olevaan oveen, sitten toiseen oveen, joka peninkulman päässä johti tuomiokirkon kryptaan.

Mutta nunnat olivat sulkeutuneet kammioihinsa etäälle pylväskäytävästä; Worcesterin kaupungin kelpo asukkaat nukkuivat rauhallisesti uneksimattakaan tuosta epätoivoisesta olennosta, joka juoksi edes ja takaisin heidän alapuolellaan -- hoiperrellen, kompastellen, kaatuillen, nousten jälleen kaatuakseen, rientäen kaiken aikaa sokeasti eteenpäin; ja kuulusteltaessa tuomiokirkon suntio tunnusti, että kuullessaan kuorikellarista huutoja ja kolkutusta niin myöhäisellä hetkellä hän oli joutuisasti sulkenut ulko-oven, lukenut _ave_-rukouksen ja lähtenyt kotiin illastamaan; tiesihän hän hyvin, että moiseen aikaan saattoi siellä alhaalla vaeltaa vain pahoja henkiä suuressa tuskassa.

Niin oli sisar Agatha parka kovien kärsimysten jälkeen päässyt rauhaan, ja suuresti kunnioitettiin hänen muistoaan aina siitä pitäen.

Enemmän kuin viisikymmentä vuotta oli vierinyt. Silloinen prioritar ja useimmat niistä, jotka olivat astuneet tuossa kulkueessa, olivat jo kauan maanneet Agatha sisaren vieressä luostarin kalmistossa. Mutta Mary Antony, joka oli nyt vanhin maallikkosisarista, ei herennyt koskaan laskemasta tarkoin, sikäli kuin nuo hunnutetut olennot vaelsivat hänen ohitseen, eikä kertomasta kaikille uusikoille tämän välttämättömyyden surullista syytä. Ja niin se nunna, jonka vuoro oli astua viimeisenä kulkueessa, rukoili, ettei hän joutuisi kuulemaan takanaan Agatha sisaren kiireisiä askelia; eikä kukaan lähtenyt yksinään pylväskäytävään pimeän tultua, jotta ei kuulisi Agatha sisaren poloisten hentojen käsien takovan oven raudoitusta.

Niin jättää kiusaantuneiden aivojen tuska häviämättömän merkin ympäristöön, missä mieli on muinoin kärsinyt, vaikka vapautunut henki onkin jo aikoja sitten paratiisin rauhassa unohtanut tuon lievän koettelemuksen, jota kesti vain sen tuokion, minkä se tarvitsi iki-iloon siirtyäkseen.

Viime aikoina oli vanha maallikkosisar Mary Antony alkanut pelätä, että sattuisi tekemään jonkin erehdyksen tässä juhlallisessa laskutoimituksessa. Sen vuoksi hän oli sydämensä syvyydessä keksinyt keinon, jonka hän pani täytäntöön skapularionsa suojassa. Vyötaskussaan hänellä oli varalla viisikolmatta kuivattua hernettä. Kun sitten kukin hunnutettu olento, noustuaan kryptan ovelta johtavia portaita, siirtyi verkalleen ohitse, pudotti hän herneen oikeasta kädestään vasempaan. Kaikkien hurskaiden sisarten astuttua ohitse oli hänellä, jos kaikki olivat palanneet, vasemmassa kädessä viisikolmatta hernettä eikä pussissa ainoatakaan.

Tämä salainen herneiden käsittely muuttui jonkinlaiseksi leikiksi Mary Antonylle. Hän säilytti herneitä pienessä palttinapussissa, ja usein otti hän ne esiin ja leikki niillä ollessaan yksinään omassa kammiossaan, sijoitti kaikki riviin ja määräsi oman makunsa mukaan, mikä herne esittäisi kutakin noista hurskaista sisarista.

Iso valkoinen herne, hienomman näköinen kuin toiset, oli jalo prioritar itse. Muuan hiukan kurtistunut herne, kova, ruskea ja rosoinen, sai edustaa äiti alaprioritarta, vanhahkoa nunnaa, jota Mary Antony ei rakastanut, koska hänellä oli terävä kieli ja kärkäs silmä huomaamaan virheitä. Ja eräs väritön pilkullinen herne oli muka sisar Mary Rebecca, jota vanha maallikkosisar halveksi sydämensä syvyydestä kavaltajana, urkkijana ja valehtelijana; sillä milloin ikänä luostarissa kuiskailtiin jotain valheellista tai häpeällistä juttua, saattoi sen alkuperän juontaa sisar Mary Rebeccan juoruavasta kielestä ja pahanilkisestä mielestä.

Kun kaikki kammion lattialle levitetyt herneet olivat saaneet nimensä, määräsi vanha Mary Antony etäisen kivilaatan, johon auringonvalo osui, taivaaksi, toisen, osittain varjossa olevan, kiirastuleksi ja kolmannen, joka sijaitsi erikoisen pimeässä kaukaisessa nurkassa, helvetiksi. Sitten hän rupesi, näpäyttelemällä taitavasti peukaloa ja keskisormea, lennättelemään pyhiä sisaria sinne, mihin kukin hänen arvostelunsa mukaan kuului.

Jos peli onnistui hyvin, päätyi jalo prioritar varmasti taivaaseen käväisemättä edes pikimältään kiirastulessa; äiti alaprioritar kieri kiirastuleen jääden sinne; ja väritön pilkullinen herne lensi suoraa päätä helvettiin!

Kun nämä olivat tulleet varmasti sijoitetuiksi, hieroi Mary Antony käsiään ja hilpeästi hihittäen päätti pelin umpimähkään, koska hänestä oli jotensakin samantekevää, minne muut hurskaat sisaret sattuivat joutumaan.

II luku

MARY ANTONYN PAKINOITA.

Kun Mary Antony laahusti verkalleen siimeksestä päivänpaisteeseen, lehahteli hänen edellään iloisesti pari pikku siipiä ja punarinta-satakieli laskeutui kaiteelle kivipenkin taakse, jolla maallikkosisaren oli tapana vartoa, kuullakseen avaimen kiertyvän pylväskäytävän alaisen raskaan oven lukossa.

"Senkin tyhjänpäiväinen vintiö!" huudahti Mary Antony, jonka vanhat kasvot vääntyivät ihastuksesta. "Mokomakin turhamainen punatakki-veijari! Sitä julkeutta, kun tunkeutuu paikkaan, missä asustaa vain naisia ja minne ei yksikään miehinen olento saa astua! Sinun olisi paras muistella varoitukseksi, kuinka kävi leipuripojan, joka rohkeni kiivetä puuhun kurkistellakseen muurin ylitse, mitä pyhät sisaret tekivät puutarhassaan. Perästä päin hän kerskaili tekosestaan ja laski leikkiä siitä, mitä muka oli saanut nähdä; mutta kun mahtava lordi-piispamme sen kuuli, niin hänpä otatti kiinni sen leipuripojan, ja vaikka tämä rukoili armoa ja vannoi keksineensä koko jutun kerskatakseen sillä, niin häneltä puhkaistiin nuo rohkeat silmät tulisilla pihdeillä ja ruumis hirtettiin samaiseen oksaan, jolle hän oli kavunnut. Niin kävisi sinullekin, senkin houkko, jos Mary Antony antaisi ilmi metkusi. Haluttaisiko sinua joutua hirteen punatakkeinesi?"

Punarinta-satakieli oli kuullut Mary Antonyn kertovan tämän varoittavan tarinan jo monet kerrat loppumattomasti sitä vaihdellen.

Toisinaan leipuripojan kieli leikattiin poikki juurtaan myöten; toisinaan hän menetti korvansa, tai oli hänet sidottu kärryjen perään ja raahattu pyövelien ruoskimana Tythingin halki. Usein hän esiintyi sämpyläsaksana, ja kerran hän oli ollut paistinkääntäjä lordi-piispan omassa taloudessa. Mutta olivatpa alkuvalmistelut minkälaiset tahansa ja rikollinen leipuri, sämpyläsaksa tai paistinkääntäjä, niin loppu oli aina ollut yhtä turmiollinen: hänet oli hirtetty samaiseen puuhun, johon hän oli jumalattomana ja uhkarohkeana kiivennyt.

Tämä oli vanha tarina. Iäkästä maallikkosisarta lukuun ottamatta olivat kaikki, jotka saattoivat taata sen todenperäisyyden, eronneet maailmasta; ja äskettäin oli kunnianarvoisa äiti ankarasti kieltänyt Mary Antonya kertomasta sitä uusikoille tai yleensä puhumasta siitä yhdellekään nunnalle.

Ja niin hän kertoi sen joka päivä punarintasatakielelle; ja koska tämä ei ollut leipuripoika, sämpyläsaksa tai paistinkääntäjä eikä tuntenut minkään rikoksen painavan omaatuntoaan, niin se kuunteli vähääkään pelkäämättä. Sitten se hypähti likemmäksi Mary Antonya ja katseli häntä kiihkeän uteliaana kirkkailla silmillään.

Tänä erikoisena iltapäivänä se lensi juuri samaiseen puuhun, johon tuo pälyilevä ja kovaosainen leipuripoika oli kiivennyt, sijoittui oksalle, joka työntyi luostarin muurin ylitse, ja kajahdutti ilmoille iloisen liverryksen.

"Hoh-hoo, sinä pikku houkkio, joka koreilet ruskeassa takissa ja punaisissa liiveissä!" hihitti Mary Antony nojautuen luisevilla käsillään kivikaiteeseen seisoessaan eräässä pylväskäytävän kaarroksessa puu tarhan puolella. "Sellainenko sinun 'ruokalukusi' on? Mutta kuuleppas, herra Punarinta, kuka on kertonut minulla olevan juustoa laukussani? Ehei, pitäisikö vielä olla juustoakin laukussa viidenkolmatta pyhän sisaren lisäksi, jotka ovat paluumatkalla iltamessusta? Hyi sinua, senkin häpeämätön pikku ahmatti! Pahoin pelkään, ettei sinulla ole ainoastaan uljas ulkomuoto, vaan myöskin pöyhkeä vatsa; aivan päin vastoin kuin sillä mahtavalla ranskalaisella kardinaalilla, joka niin prameasti vieraili meillä pääsiäisen aikaan. Hänellä oli pöyhkeä ulkomuoto ja -- Tule takaisin, senkin pikku vintiö, niin kerron sinulle, mitä kardinaalilla oli tulipunaisen vyönsä alla. Sellaisia asioita ei käy huutaminen puunlatvoille. Saisin ehkä vielä luettavakseni kymmenen _paternosteria_, jos antaisin sinun houkutella itseni moiseen tekoon. Mutta sinun korvaasi kuiskaten minä lukisin vain yhden; sillä sen näin omin silmin, ettei siellä ollut mitään. Totuus ei pala tulessakaan: ja vaikka on kysymys näinkin tärkeästä totuudesta, ei vastuunalaisuus jää katsojan kannettavaksi."

Mary Antony kumartui kaiteen ylitse katsellen ylöspäin. Iltapäivää urinko osui hänen ystävällisten vanhojen kasvojensa punertavalle pergamenttihipiälle valaisten ryppyverkkoa, jonka ajan verkkainen pyörä oli yhdeksänkymmenen vuoden kuluessa kutonut.

Mutta punarinta-satakieli viserteli ja lauloi liikahtamatta oksaltaan. Se oli kyllästynyt kuuntelemaan tarinoita leipureista ja sämpyläsaksoista. Se ei ollut laisinkaan utelias tietämään, mitä ranskalaisen kardinaalin tulipunaisen vyön alla oli ollut. Se himoitsi herkkupaloja, joita se tiesi olevan kätkettyinä sisar Mary Antonyn nahkalaukkuun. Ja niin se jäi oksalleen laulamaan.

Kurkistaessaan ylöspäin pylväiden välistä tuo vanha hahmo pehmeni helläksi punarinta-satakielen laulusta.

"Enhän minä henno antaa sinun ruokalukusi kaikua kuuroille korville", virkkoi Mary Antony kopeloiden laukkunsa kannattimia.

Siivet lehahtivat ja ilmassa välkähti punaista. Punarinta-satakieli oli laskeutunut oksaltaan ja istuutunut hänen viereensä.

Hän alkoi jaella murusia ja juuston rippeitä työntäen ne kaidetta pitkin lintua kohti ja jättäen sormensa niiden vaiheille nähdäkseen, kuinka lähelle kättä tämä uskaltaisi tulla.

Hän tarkasteli, kuinka lintu hakkasi juustonpalasen viideksi pikkuruiseksi muruksi ja lensi sitten, nokka täynnä, joutuisin siivin piilopesäänsä, mistä viisi ammottavaa suuta kirkui kimeän ja nälkäisen tervehdyksen. Sitten taasen takaisin nopeasti kuin jousimiehen kaaren lennättämä nuoli -- tarkaten kirkkain silmin ja pää kallellaan, että kaiteella lepäävä käsi oli siirtynyt likemmäksi, mutta päättäen uljaana uhmata vaaraa noiden keltaisten nokkien vuoksi, jotka avautuisivat odotuksesta ammolleen siipien suhinan kuuluessa.

"Ravitse itseäsi, pikku maailmanlapsi!" nauraa kukersi vanha Mary Antony peittäen jäljellä olevat, juustonmurut kädellään. "Julkeatko sinä tulla tänne muka opettamaan paremmillesi uhrautuvaisuutta? Syö ensin itse, anna sitten nälkäisille muruset. Jos _minulla_ olisi täällä viisi vikisevää lasta -- josta Taivas minua varjelkoon -- niin söisin itse täyden annoksen ja pitäisin itseäni armeliaana, jos antaisin niiden nuolla vadin. Hurskaat sisaret antavat köyhille luostarin portilla sen, mitä eivät voi enää käyttää. Pyrkiikö sinun huoleton isyytesi saattamaan häpeään meidän pyhän naimattomuutemme? Äiti alaprioritar nuhteli minua ankarasti, koska annoin eräälle nälkäiselle sielulle, jolla on monta suuta ravittavana, oivan kimpaleen peuranpaistia, vaikka olisi pitänyt tyytyä saastuneeseen palaseen. Totta puhuakseni olin jo antanut pois saastuneenkin palasen; mutta äiti alaprioritar suvaitsi arvella, että se kiehui padassa pyhien sisarten illalliseksi, ja miksi ei äiti alaprioritar ajattelisi, mitä mielii?

"'Vaimo!' hän huusi; 'vaimo!' -- ja kun äiti alaprioritar sanoo 'Vaimo!', silloin näin puhuteltu vaimo tuntee, että hänen osansa olisi parempi, jos Jumala Kaikkivaltias olisi suvainnut antaa hänen syntyä mieheksi tai vaikkapa käärmeeksikin, niin paljon ylenkatsetta valaa äiti alaprioritar siihen nimeen. -- 'Vaimo!' sanoi äiti alaprioritar, 'mielitkö tehdä kaikki luostarin sisaret sairaiksi?'

"'Enhän toki', minä sanoin. Mutta jos tästä jonkun pitäisi sairastua, niin helpompi olisi hoitaa pyhiä sisaria kammioissaan kuin köyhiä poloisia luostarin muurien ulkopuolella, missä ne heittelehtivät kurjissa kodeissaan kaislavuoteilla.'

"'Vaiti, senkin hölmö!' ärähti äiti alaprioritar. Köyhät eivät sairastu niin hevillä.'

"Hölmö, totta tosiaan! Minäpä sanon sinulle, kirkassilmäinen pikku mies, että on niitä suurempiakin hölmöjä kuin vanha Antony! Sinä iltana oli äiti alapriorittaren keitossa väkeviä ulostusyrttejä. Mutta hän pysyi vuoteen omana ainoastaan yhden päivän. Hän on köyhien kaltainen siinä, ettei sairastu hevillä!... No, pidä sitten oma pääsi; mutta älä noki minun sormiani, herra Punarinta, muutoin annan raahata sinut kärryjen perässä koko Tythingin halki pyövelin ruoskimana, kuten kerran kävi eräälle sämpyläsaksalle, jonka tarinan nyt kerron sinulle.

"Ennen muinoin, kun sisar Mary Antony oli nuori ja kaunis katsella -- Ei, älä vilkuta silmääsi, senkin veitikka --"

Samassa tuokiossa kuului avain kiertyvän verkalleen ovessa sen portaikon alapäässä, joka johti kuorikellarista pylväskäytävään.

III luku

PRIORITAR SAAPUU.

Avain kiertyi verkalleen maanalaisen käytävän tammioven lukossa.

Vanha maallikkosisar sieppasi laukkunsa ja otti siitä esille hernepussin.

Alhaalla työntyi raskas ovi auki saranoillaan.

Mary Antony vaipui polvilleen portaikon oikealle laidalle kädet skapularion alle kätkeytyneinä, silmät nöyrän kunnioittavasti auringonpaisteen valaisemiin lattiakiviin kiintyneinä ja umpimähkään säkeitä psalttarista mutisten.

Pehmeästi astuvien jalkain tahdikas ääni läheni lähenemistään, muuttuen hiukan laahustavaksi vaeltajain ennättäessä portaikkoon ja alkaessa nousta peninkulman pituisesta pimeydestä ylös päivänvaloon.

Ensimmäisenä ilmaantui nuori maallikkosisar lyhtyä kantaen. Nousten joutuisasti portaikkoa hän sammutti liekin, joka oli kalvennut päivänvalossa, sijoitti lyhdyn muurin syvennykseen ja vaipuen polvilleen vastapäätä vanhaa Mary Antonya yritti yhtyä tämän hurskaaseen mutinaan.

"_Adhæsit pavimento anima mea_", lausui Mary Antony. "Minkä vuoksi ovat hurskaat sisaret tänään niin myöhäisiä?"

"Eräs alkoi itkeä pimeässä", yhtyi nuori maallikkosisar hymisemään, "ja silloin äiti alaprioritar käski kaikkien pysähtyä, sillä välin kuin hän itse lähti, pitäen lyhtyäni korkealla, tutkimaan, kuka oli puhjennut nyyhkyttämään. Kun ei kenessäkään näkynyt kyynelten jälkiä, antoi hän minulle lyhdyn takaisin ja jättäysi itse rivin viimeiseksi kaikkien lähtiessä taasen liikkeelle."

"_Convertentur ad vesperam_, ja paholainen periköön rivin viimeisen", hymisi Mary Antony hartaasti.

_Amen_, säesti sisar Abigail silmät maahan luotuina, sillä priorittaren kookas olento nousi nyt portaita myöten näkyviin.

Prioritar astui holvikäytävää pitkin juhlallisen sulavin liikkein, jotka raskaasta valkoisesta kaavusta huolimatta ilmaisivat hänellä olevan joustavat ja jalomuotoiset jäsenet. Käsivarret riippuivat sivuilla heiluen lievästi hänen kulkiessaan. Pitkät sormet ja ihanasti muodostuneet kädet kuvastivat lujuutta ja rauhallisuutta. Hänen tyynet ja päättäväiset kasvonsa olivat kohotetut päivänvaloa kohti. Kärsimykset ja murhe olivat painaneet niihin häviämättömät merkkinsä; mutta tasaisten kulmakarvain varjostamissa kirkkaissa harmaissa silmissä välkkyi valo, joka todisti puhtaan ja ylevän sielun saaneen voiton intohimoisesta ja peräti inhimillisestä lihasta.

Hänen läheisyydessään ei yksikään syntinen tuntenut koskaan rusentuneensa toivottoman syntitaakan alle; hänen tyynten silmiensä katsoessa ei yksikään vanhurskas tuntenut itseään ehdottoman varmaksi virheettömyydestään.

Niin todellisesti hän oli nainen, että koko ihmiskunta tuntui kohonneen hänen tasolleen; niin täydellisesti oli hän pyhimys, että synti hiipi häpeissään tiehensä hänen lähestyessään.

Ne, jotka häntä eniten pelkäsivät, tunsivat kaikkein selvimmin hänen ystävällisyytensä. Ne, jotka häntä eniten rakastivat, kykenivät vähimmin häntä lähenemään.

Naisen juuri puhjetessa hänessä kukoistukseensa hän oli eronnut maailmasta, luopunut korkeasta asemasta, uljaista maista ja rikkaudesta, joka suo ihmiselle valtaa. Kun hänen uskonsa ihmisrakkauteen oli karkeasti tuhottu, oli hän etsinyt turvaa jumalallisen säälin helmasta ja lohtua siitä, että antautui päivittäin ajattelemaan Murheiden Miestä. Hänen kammiossaan riippui karkeassa puuristissä kuolevan Vapahtajan kuva luonnollisessa koossaan.

Hän ei ollut vielä ennättänyt viidenteenkolmatta ikävuoteensa, kun hän maailmaa paeten oli liittynyt Worcesterin Valkoisten sisarten nunnajärjestöön ja siirtynyt Whytstonen nunnaluostarin turviin ja ulkonaiseen rauhaan.

Viittä vuotta myöhemmin, iäkkään priorittaren kuoltua, valitsi suuri enemmistö hänet täyttämään tyhjäksi joutuneen paikan.

Hän oli nyt kahden vuoden ajan hallinnut nunnaluostaria viisaasti ja menestyksellä.

Hän oli hallinnut omaa henkeään vieläkin paremmin. Hän oli saavuttanut voiton Maailmasta ja Lihasta; jäljellä oli vain Paholainen. Paholainen on valitettavasti aina jäljellä.

Kun hän pää pystyssä ja kasvoillaan sisäisen vapautuksen tyyni ilme kulki päivänpaisteista käytävää pitkin luostarin korkeata kiviportaikkoa kohti, niin hän oli totisesti monen pelkäämä, useimpien rakastama ja kaikkien kunnioittama.

Ja hänen astuessaan ohitse pudotti vanha Mary Antony, kumartaen melkein maahan asti, ison valkoisen herneen oikean käden peukalon ja etusormen välistä vasemman kätensä kovettuneeseen kouraan.

Priorittaren perässä kulki muuan nunna, kookas hänkin, mutta rakenteeltaan kömpelö. Hänen lyhytnäköiset silmänsä kurkistelivat vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle; pitkä nenä työntyi edelle vainuten mahdollisia rikkomuksia ja häväistysjuttuja; ohuet huulet olivat aina valmiit vetäytymään hymyyn, mielistelevään, ovelaan ja puolustelevaan. Hän asteli kädet rinnoille ristittyinä harrasta ja nöyrää asennetta tavoitellen. Hänen siirtyessään ohitse pudotti vanha Mary Antony kouraansa värittömän ja pilkullisen herneen.

Niin vaelsivat kaikki Valkoiset sisaret ohitse määrätyin välimatkoin, enimmäkseen kasvot hunnun peittämillä, pää kumarassa ja käsivarret ristissä.

Kukin lähti äänettömänä omaan kammioonsa polvistuakseen siellä rukoukseen ja mietiskelyyn, kunnes refektorion kello kutsuisi ilta-aterialle.

Viimeisen edellisen astuessa ohitse havaitsivat vanhan maallikkosisaren terävät silmät, että hän puristi käsiään rintaansa vasten, oli kompastumaisillaan ylimpään askelmaan ja veti henkeään puolittain nyyhkyttäen.

Hänen takanaan saapui nopein askelin alapriorittaren laiha olento, muodoltaan näädän näköinen, valpas, kerkeä, peläten synnin jäävän rankaisematta ja haluten itse päästä rankaisijaksi.

Hän olisi varmaankin kuullut tuon puoleksi tukahdutetun nyyhkytyksen, joka puhkesi edellä kompastelevan hennon olennon rinnasta, ellei vanha Mary Antony olisi äkkiä innostunut juuri sillä hetkellä kajahduttamaan särkyneellä äänellään käheän "Amenen".

Hätkähtäen ja harmistuneena omasta heikkoudestaan kääntyi alaprioritar Mary Antonyn puoleen. "Hiljaa, vaimo!" hän sanoi. "Luostarin pylväskäytävä ei ole mikään kanatarha. Moinen sopimaton hartaus ansaitsisi melkein rangaistuksen. Nouse maasta ja lähde viipymättä askareillesi."

Alaprioritar kiiruhti edelleen.

Rypistäen synkkänä otsaansa kumartui vanha Antony katsomaan äiti alapriorittaren ohitse pylväskäytävää pitkin kaukaiseen eteiseen.

Sisar Mary Seraphine oli ennättänyt kammioonsa. Ovi oli suljettu.