v. 1870 ensinkään halunnut sotaa ja tieto sodan puhkeamisesta herätti

suurta hämmästystä. Varmaa on, että harvat ranskalaiset nykyään ajattelevat sotaanlähtöä ja että kaikki mielellään ajattelevat armeijan olevan sodan välttämiseksi. Otan tästä katsantokannasta vaan yhden esimerkin tuhansista.

Herra Ribota, kansanedustajaa ja entistä ministeriä kutsuttiin kerran erääseen isänmaalliseen juhlaan, ja hän pyysi anteeksi poissaoloaan kaunopuheliaalla kirjeellä. Kun vaan puhutaankin aseiden riisumisesta, vetää herra Ribot synkän otsansa kurttuihin. Lippuja ja tykkejä rakastaa hän niin, kuten sopiikin entiselle ulkoministerille. Kirjeessään leimaa hän sosialidemokratien levittämät rauhanaatteet kansalliseksi vaaraksi. Hän huomaa niissä sellaisia kieltäytymisiä, joita hän ei voi sietää. Ei hän ole sotainen. Hänkin tahtoo rauhaa, mutta loistavan, suuremmoisen ja ylpeän rauhan kuin sota. Herrojen Ribotin ja Jaurésin välillä on ero ainoastaan tavassa. Rauhaa rakastavat he molemmat, Jaurés yksinkertaisella, Ribot loistavalla tavalla. Siinä kaikki. Porvareitten halu saada sellainen rauha, jota koristaa sodan merkit ja täyden kunnian kuvat, osottaa paljoa paremmin ja varmemmin kuin sosialidemokratia, joka pyrkii yksinkertaiseen ja vaatimattomaan rauhaan, kuinka auttamattomasti kosto- ja vallotusajatukset meillä häviävät, sillä siinä juuri nähdään sotainen vaisto paraillaan muuttumassa alkuperäisestä luonteestaan rauhalliseksi.

Ranska hankkii vähitellen omasta todellisesta voimastaan sen tietoisuuden, mikä on sen henkinen voima; se alkaa ymmärtää tehtäväänsä: kylvää aatteita ja harjottaa ajatuksen valtaa. Pian se huomaa, että sen ainoa voima ja pysyväinen valta oli sen puhujissa, filosofeissa, kirjailijoissa ja oppineissa. Ranskan täytyi myöskin kerran nähdä, että lukumäärään perustuva voima, joka niin usein oli sen pettänyt, lopullisesti on jättämässä sen, ja että jo on aika maan tyytyä siihen kunniaan, jonka arvostelukyky ja järjen käyttäminen sille takaavat.

Jeanne Boilly pudisti päätään: — Te tahdotte, sanoi hän, Ranskan opettavan kansoille yksimielisyyttä ja rauhaa. Oletteko varma, että sitä kuunnellaan ja seurataan? Onko sen oma rauha taattu? Eikö sen tarvitse pelätä uhkauksia ulkoapäin, suojella itseään vaaroilta, valvoa turvallisuuttaan, hoitaa puolustuslaitostaan? Ei yksi pääskynen kesää tee; yksi kansa ei saa aikaan maailmanrauhaa. Onko varmaa, että Saksa ylläpitää armeijoita vaan sitävarten, ettei sen tarvitsisi käydä sotaa. Sen sosialidemokratit tahtovat ylläpitää rauhaa, mutta valta ei ole vielä heidän käsissään. Eikä heidän edustajillaan ole vielä parlamentissa sitä vaikutusvaltaa, mikä heille syystä kuuluisi valitsijain valtaavan lukumäärän tähden. Ja uskotteko, että Venäjä, joka tuskin vielä on päässyt teollisuuskauteen, uskotteko, että se piankin pääsee rauhanaikaan? Kun se on ahdistanut Aasiaa, niin luuletteko, ettei se voisi käydä Europankin kimppuun?

Mutta vaikkapa otaksutaankin, että Europa rauhottuu, niin ettekö näe, että Amerika tulee yhä sotaisemmaksi? Senjälkeen kuin Kuba on tehty vasallivaltioksi, Havaji, Porto-Rico ja Filippinit riistetty, ei enää voi kieltää, että amerikalainen valtioliitto on vallottava kansakunta. Muuan yankee-sanomalehtimies Stead on sanonut, Yhdysvaltain täydellisesti kannattamana: "Maailman amerikalaistuminen on kulkemassa". Ja herra Roosevelt uneksii jo tähtilipun kohottamista Etelä-Afrikassa, Australiassa ja Länsi-Indiassa. Hra Roosevelt on sellainen imperialisti, joka haluaa maailmaa hallitsevaa Amerikaa. Meidän kesken sanoen ajattelee hän Augustuksen keisarikuntaa. Hän on onnettomuudekseen lukenut Liviusta. Roomalaisten vallotukset estävät häntä nukkumasta. Oletteko lukenut hänen puheitaan? Ne ovat sotaisia.

"Tapelkaa, ystäväni", sanoo Roosevelt, "iskekää yhteen ja lyökää lujasti. Selkään antaminen se kelpaa. Maanpäällähän eletään vaan toisia hävittääkseen. Epäsiveellisiä ovat ne, jotka muuta väittävät. Epäilkää ajattelevia ihmisiä. Ajatus vaimentaa. Se on ranskalainen pahe. Roomalaiset ovat vallottaneet maailman. He ovat sen menettäneet. Me olemme nykyajan roomalaisia."

Mitä kaunopuheliaita sanoja! Ja niitä kannattaa sellainen sotalaivasto, joka ennen pitkää on toinen maailmassa ja vuotuinen sotilasmenoarvio, joka nousee milliardiin ja viiteensataan millionaan markkaan!

Yankeet ilmottavat jo, että he neljän vuoden päästä alkavat sodan Saksan kanssa. Jotta me uskoisimme sen, täytyy heidän ainakin ilmottaa meille, missä he aikovat iskeä yhteen vihollisen kanssa. Tämä hulluus on jo arveluttavaa. Sitä seikkaa, että tsaarinsa alla orjuudessa oleva Venäjä ja vielä feodalinen Saksa ylläpitävät armeijoita sotaa varten, sitä haluaisi melkein selittää sillä tavalla, että ne ovat vanhoja tapoja ja jätteitä katkerasta menneisyydestä, mutta että uusi kansanvalta, Amerikan Yhdysvallat, liikemiesten yhtiö, joukko kaikista maista siirtyneitä kansalaisia, joilla ei ole mitään rotuyhteyttä, ei perintätietoja eikä muistoja, joka on heitetty päistikkaa dollaritaisteluun — että he äkkiä saavat halun heittää torpedoja panssarilaivain kylkiä vastaan, räjäyttää ilmaan vihollisjoukkoja, se on todistuksena siitä, että hillitön taistelu rikkauksien luomisesta ja käyttämisestä ylläpitää raa'an voiman kunnioitusta, että teollisuuden väkivaltaisuus synnyttää sotilaallista väkivaltaisuutta, ja että kauppakilpailu herättää kansojen kesken sellaisen vihan, ettei sitä voi muu sammuttaa kuin veri.

Tuo siirtomaavimma, josta äsken puhuitte, on yksi tuhansista muodoista tässä kilpailussa, jota taloustieteilijämme niin ylistelevät. Kuten feodalitila on kapitalistillakin sotatila. Suuret sodat teollisuusylivallasta — niiden aika on jo alkanut. Kansallisen tuotannon vallitessa kuten nykyään saavat tykit määrätä hinnat, perustaa tullikamareja, avata ja sulkea markkinapaikkoja. Kaupalla ja teollisuudella ei ole muuta tasottajaa. Hävittäminen on onnettomana tuloksena niistä taloudellisista ehdoista, joiden vallitessa sivistynyt maailma juuri nykyään elää.

Tulevaisuuden yhteiskunta.

Kello oli noin yksi yöllä. Ennen maatamenoa avasin ikkunan ja sytytin tupakan. Hiljaisuuden läpi kuului automobilin jyrinä. Se kulki ohi pitkin Avenue du Bois de Boulognea. Puut viilensivät ilmaa huojutellen tuuheita latvuksiaan. Muuten ei kuulunut hiljaisesta kaupungista mitään ääntä, ei edes hyönteisten surinaa.

Oli tähtikirkas yö. Niiden loisto näytti kuulakassa ilmassa vielä värikkäämmältä kuin tavallisesti. Useimpien loisto oli valkoinen. Mutta oli siellä keltaisia ja oranssivärisiäkin, kuten liekit sammuvissa lampuissa. Useat olivat sinisiä, ja yhden niistä huomasin niin vaaleansinisen, niin kuulakan näköisen ja lempeän, etten siitä voinut katsettani irrottaa. Ikävä kyllä, etten tiedä sen nimeä, mutta minä lohdutan itseäni sillä, etteivät ihmiset koskaan tiedä tähtien oikeata nimeä.

Ajatellessani, että kukin noista valopisaroista valaisee maailmoja, kysyn itseltäni, eivätkö nekin meidän aurinkomme tavoin valaise lukemattomia tuskia ja eikö kärsimys täytä taivaan syvyyksiä. Maailmoja voimme arvioida ainoastaan oman maailmamme mukaan. Me tunnemme elämää ainoastaan niissä muodoissa, joissa se ilmenee maan päällä, ja vaikka otaksuisimmekin, että meidän planetamme on huonommanpuoleisia, niin meillä tuskin on syytä uskoa, että kaikki menestyy erinomaisesti toisilla tähdillä, tai että olisi onnellista syntyä Altairen, Béteigneusen tai loimuavan Siriuksen säteitten alla, kun tiedämme kuinka surkeata on katsella vanhan aurinkomme valossa olevaa maata. En sitä valita, että minun kohtaloni olisi huonompi kuin toistenkaan ihmisten. Minulla ei ole vaimoa eikä lapsia. En ole rakastunut enkä kipeä. En ole erittäin rikas; en liiku paljoa maailmassa. Minä kuulun siis onnellisiin. Mutta onnellisilla on niin vähän iloa!

Minkälainen on sitten toisten kohtalo? Ihmisten puolesta täytyy tosiaankin valittaa. En siitä syytä luontoa; sen kanssa ei voi keskustella, sillä ei ole järkeä. En myöskään käänny yhteiskuntaa vastaan. Ei ole mitään tervettä järkeä siinä, että nostattaa yhteiskunnan luontoa vastaan. Yhtä järjetöntä on nostaa ihmisluonto ihmisyhteiskuntaa vastaan kuin nostaa muurahaisluonto muurahaisyhteiskuntaa vastaan, silliluonto silliyhteiskuntaa vastaan. Eläinyhteiskunnat johtavat alkunsa epäilemättä eläinluonnosta.

Maa on se tähti, jolla syödään; nälän tähti. Eläimet ovat siellä ahneita ja julmia. Ahneus on näihin asti ollut inhimillisen yhteiskunnan ensimäinen hyve ja luonnon siveellinen mestarityö. Jos minä voisin kirjottaa, niin kirjottaisin minä ylistyspuheen ahneudelle. Eikä se itse asiassa olisi mikään suuri kirja. Siveyssaarnaajat ja taloustieteilijät ovat sen tehneet jo satoja kertoja. Inhimillisillä yhteiskunnilla on korkea perusta: ahneus ja julmuus.

Onko toisissa maailmoissa, eterivyöhykkeissä asia samoin? Valaisevatko ihmisiä kaikki ne tähdet, joita näen? Syödäänkö ja hotkitaanko toisiaan rajattomasti? Tämä epävarmuus saattaa minut rauhattomaksi, kauhutta en voi tarkastella taivaan yli levinnyttä tulikastetta.

Ajatukseni tulevat yhä lempeämmiksi ja valoisammiksi, ja mieluisalta tuntuu minusta ajatella jälleen elämää, joka aistillisuudessaan on milloin väkivaltainen, milloin suloinen. Sanon itselleni, että elämä joskus on ihana. Sillä ilman tätä kauneutta — kuinka voisimme nähdä sen rumat puolet, ja kuinka saattaisimme uskoa, että luonto on huono, jollemme samalla kertaa uskoisi, että se on hyvä.

Hetkisen aikaa sitten kohosi ilmoihin Mozartin sonateista valkoiset pilarit ruusuköynnöksineen. Minulla on naapurina muuan pianisti, joka yöllä soittelee Mozartia ja Gluckia. Suljen uudelleen ikkunani ja riisuutuessani ajattelen joitakin huveja, joita huomenna oikeastaan voisin hankkia itselleni. Äkkiä muistan, että jo viikko sitten sain kutsun saapua huomenna aamiaiselle Boulogne-puistoon. Varmuuden vuoksi etsin kirjeen, jonka pitäisi vielä olla pöydälläni. Tässä se on.

Syysk. 16 p:nä 1903.

Vanha ystäväni Dufresne!

Tee minulle se ilo, että tulet syömään suurusta ensi lauvantaina 23 p:nä syyskuuta 1903 j.n.e. Seurassa ovat j.n.e.

Se on tosiaan huomenna.

Soitin kamaripalvelijaani.

— Jean, herätä minut huomenaamuna kello yhdeksältä.

Juuri huomenna, syyskuun 23 p:nä 1903 täytän minä kolmekymmentäyhdeksän vuotta. Entisistä kokemuksistani voin jo vähin aavistella mitä vastaisuudessa saan kokea. Siitä tulee varmaankin heikollainen näytelmä. Jo ennakolta tiedän, mistä huomenaamuna aterioidessa keskustellaan Boulogne-metsän ravintolassa. Siellä sanotaan varmaan: "Minä pääsen kuusikymmentä tunnissa". — "Blanchella on huono luonne, mutta ei se petä minua". — "Ministeristö saa tunnuslauseensa sosialidemokrateilta." — "Les petits chevaux-peli käy ikäväksi aikaa myöden; backarat-peli on sentään kaikista hauskin." — "Työläiset vaan omaa tuhmuuttaan hätäilevät; hallitus kuitenkin aina lopuksi tekee heidän mieltään myöden." — "Minä panen vetoa kanssasi siitä, että Kultaneula voittaa Ranavalon." — "Minua suututtaa etupäässä se, ettei ole sellaista kenraalia, joka pyyhkäisisi tieltä koko roskajoukon." — "Mitä olisi tehtävä? Juutalaisethan ovat myyneet Ranskan Englannille ja Saksalle!"

Kaikkea tuollaista saan kuulla huomenna. Sellaisia valtiollisia ja yhteiskunnallisia vakaumuksia harrastavat ystäväni, joiden isänisänisät, nuo heinäkuun porvarit, tehdas- ja kaivosruhtinaat, jotka osasivat kukistaa vallankumouksen voimat ja ottaa ne palvelukseensa. Ystäväni eivät näy voivan kauan pitää hallussaan sitä teollisuusvaltaa ja valtiollista valtaa, minkä perivät esi-isiltään. He eivät ole juuri erittäin älykkäitä, nämä minun ystäväiseni. He eivät ole tehneet paljoa työtä päällään. Enkä minäkään ole tähän asti paljoa toiminut elämässä. Olen yhtäläinen tyhjäntoimittaja ja tietämätön raukka kuin hekin. Tuntuu siltä kuin ei kelpaisi mihinkään, ja ainoastaan eräästä elämäni tapauksesta johtuu se, etten ole turhamielinen kuten he, etteivät aivoni ole täynnä kaikenlaisia tuhmuuksia kuten heidän, etten minä heidän laillaan vihaa enkä pelkää ajatuksia.

Isäni, joka oli suuri teollisuudenharjottaja ja oikeistopuolueeseen lukeutuva edustaja parlamentissa, hankki minulle, ollessani seitsemäntoistavuotias, kotiopettajaksi nuoren ja kainon miehen, joka oli tytön näköinen. Valmistaessaan minua ylioppilastutkintoon, työskenteli hän samalla yhteiskunnallisen vallankumouksen hyväksi Europassa. Hän oli mitä rakastettavin ihminen. Hän sai olla paljo vankilassa. Nyt on hän parlamentin jäsen. Minä kirjotin puhtaaksi hänen julistuskirjotuksensa kansainväliselle köyhälistölle. Hän antoi minun lukea koko sosialistisen kirjaston. Hän opetti minulle asioita, joista muutamat olivat uskomattomia, mutta hän avasi samalla silmäni näkemään mitä ympärilläni tapahtui. Hän osotti minulle, että se mitä meidän yhteiskuntamme kunnioittaa, se on halveksuttavaa, ja se mitä se halveksii, se on todella kunnianarvoista. Hän koetti yllyttää minua kapinaan. Minä tein, vastoin hänen todistuksiaan, sen johtopäätöksen, että pitää kunnioittaa valetta ja tekopyhyyttä yleisen järjestyksen kahtena varmimpana tukena. Minä jäin vanhoilliseksi. Mutta minut täytti kyllästys ja inho.

Kun minua juuri alkaa vahvasti nukuttaa, kuuluu hyvin hiljaisina sointuina vielä korviini muutamia Mozartin säveliä, jotka saattavat minut ajattelemaan marmoritemppeliä sinisessä lehdistössä. Herätessäni paistoi päivä jo kirkkaasti. Pukeuduin paljoa nopeammin kuin tavallisesti. Itsekään tietämättä syytä tähän kiireeseen olin äkkiä kadulla, enkä ymmärtänyt mitenkä jo sinne olin ehtinyt. Kaikki seikat ympärilläni hämmästyttivät minua. Ne lamauttivat koko ajatuskykyni. Ja tämä ajatuksen lamautuminen juuri sai aikaan sen, että hämmästykseni ei kasvanut, vaan jäi lujaksi ja tyyneksi. Se olisi varmaan tullut pian suunnattoman suureksi ja muuttunut kauhistukseksi, jos ajatuskykyni olisi toiminut; niin erilaiselta kuin tavallisuudessa näytti se, mitä silmilläni näin.

Kaikki oli ympärilläni uutta, tuntematonta ja vierasta. Kadonneet olivat puut ja nurmikot, joita tavallisesti näin. Missä vielä eilen illalla kohosi korkeita harmaita rakennuksia, siellä oli nyt oikullinen linja pieniä tiilirakennuksia, joita puutarhat ympäröivät. En uskaltanut kääntyä ympäri nähdäkseni oliko edes oma taloni vielä jäljellä, vaan kuljin suoraan Cauphine-porttia kohden. En löytänyt sitä enää. Sillä kohtaa oli puisto muuttunut kyläksi. Lähdin kulkemaan erästä katua, joka minusta näytti entiseltä Suresnesin maantieltä. Sen reunoilla olevat talot olivat rakennustavaltaan uusia ja omituisia, vallan liian pieniä rikkaiden ihmisten asuttaviksi. Mutta niitä kaunistivat maalaukset, veistoteokset ja loistavasti väritetyt fajanssityöt. Niiden katto oli pengermäksi laitettu ja katettu.

Kuljin tätä maalaistietä, jonka käänteissä oli ihania näköaloja. Sen yli risteili viistoon toisia teitä. Ei kulkenut ohitse junia, voimavaunuja eikä muitakaan vaunuja. Maassa liiteli vaan varjoja. Kohotin katseeni ylöspäin ja näin suunnattoman suuria lintuja ja tavattomia kaloja joukottain kiitävän halki ilman, joka näytti olevan samalla kertaa sekä taivasta että merta.

Lähellä Seine-virtaa, joka oli muuttanut uraansa, näin joukon miehiä, joilla oli yllään lyhyt, vyötäisiltä sidottu mekko ja jaloissa säärykset. He olivat todennäköisesti työpuvussa. Mutta heidän ryhtinsä oli kevyempi ja vapaampi kuin meidän työmiestemme. Näin heidän joukossaan myöskin naisia. Ensin en tullut heitä havainneeksi siitä syystä, että he olivat miesten tapaan puetut, että heillä oli suorat ja pitkät sääret ja, kuten minusta näytti, kapeat lantiot kuten meidänaikuisilla amerikattarilla.

Vaikkeivät nämä ihmiset mitenkään näyttäneet villeiltä, katselin minä siltä heitä kauhistuksella. He näyttivät minusta vieraammilta kuin yksikään tähänasti kohtaamistani lukemattomista maan asukkaista. Jotta ei tarvitsisi katsoa yhteenkään ihmiseen suuntasin kulkuni eräälle autiolle kujalle. Sieltä saavuin pian eräälle paikalle, jonne oli pystytetty korkeita riukuja. Niissä liehui punaisia Ranskan valtiolippuja, joissa oli kultakirjaimin: _Europan liitto_. Riukujen juuressa oli kaikellaisia ilmotuksia suurissa kehyksissä ja rauhanmerkkien ympäröiminä. Siellä oli tietoja kansanjuhlista, lakisäännöksistä ja yleisistä töistä. Oli siellä myöskin aikatauluja ilmalaivojen kuluista ja kartta ilmavirroista, tehty 28 p:nä kesäkuuta kansainliiton 220:tenä vuotena. Kaikissa näissä kirjotuksissa oli uudet kirjaimet ja sellaista kieltä, josta en ymmärtänyt kaikkia sanoja.

Koettaessani saada selvää niistä näin varjot lukemattomista laivoista, jotka kiisivät ristiin rastiin ilmassa. Katsoin jälleen taivaalle ja näin auringon vallan tuntemattomassa ympäristössä. Taivaassa vilisi väkeä paljoa enemmän kuin maanpäällä. Sitä halkoivat ilmalaivain peräsimet ja pieksivät propellit. Taivaanrannalla näkyi jokin taaja savupilvi. Minun teki mieleni itkeä nähdessäni tällaisen auringon. Se oli ensimäinen tuttu esine minkä tänä aamuna olin nähnyt. Sen korkeudesta päättäen oli kello noin kymmenen seuduissa aamulla.

Äkkiä ympäröitsi minut uusi joukko miehiä ja naisia, joilla oli samallainen ryhti ja vaatetus kuin edellisilläkin. Käsitykseni näistä naisista yhä vakaantui, se nim. että he näyttivät kaksineuvoisilta, vaikka heistä toiset olivatkin hyvin lihavia, toiset taas hyvin laihoja, ja toiset siltä väliltä. Tämä ihmisjoukko kulki ohitseni. Paikka tuli äkkiä autioksi kuten meidän esikaupunkimme, joissa elämä vilkastuu vasta sitten kun työläiset palaavat tehtaista.

Minä silmäilin vielä uudelleen ilmotuksia ja luin uudelleen päivämäärän: kesäkuun 28 p:ä Europan liiton 220:tena vuotena. Mitä se merkitsi? Liittokomitean tiedonanto maan syntymäpäivän johdosta antoi minulle vähän selvää siitä, jotta aloin ymmärtää tätä päivämäärää, llmotuksessa oli: "Toverit, te tiedätte kuinka kahdennenkymmenennen vuosisadan viimeisenä vuotena hirvittävä hyökyaalto nieli koko vanhan maailman, ja kuinka 50 vuotta kestäneen anarkian jälkeen syntyi Europan liitto..." Kansanliiton 220:s vuosi oli siis kristillisen ajanlaskun 2270:s vuosi, niinpaljo oli varmaa. Mutta selittämättä oli vielä se seikka, kuinka minä äkkiä elin keskellä vuotta 2270?

Sitä mietiskelin kulkiessani siitä eteenpäin minne sattui.

— Minä en ole, sikäli kuin itse sen tiedän, puhelin itselleni, kaikkia näitä vuosia ollut muumiotilassa kuten eversti Pougas. Enkä minä ole ohjannut sitä konetta, jolla H.G. Wells tutkii aikaa. Ja jos minä taas Willian Morrisin tavoin olisin unissani hypännyt yli kolme ja puoli vuosisataa, niin sitä en voi tietää, koska unissaan ei voi tietää sitä, että näkee unta. Uskon varmasti, etten kulje unissani.

Miettiessäni tätä ja monia muita seikkoja, joita on tarpeetonta mainita, kuljin erästä pitkää katua. Sitä reunusti aita, jonka takana oli erisuuruisia ja erimuotoisia taloja, kaikki yleensä pieniä ja lehvistön keskellä. Joskus näin suuria, sirkkusmuotoisia huoneustoja tulen ja savun ympäröiminä. Kauhu leijaili näillä tavattomilla seuduilla, ja koneitten nopeasta lennosta tärisevä ilma vavistutti tuskallisesti päätäni. Tie johti niitylle, jossa oli tiheässä puuryhmiä ja siellä täällä pieniä jokia. Lehmiä oli siellä laitumella.

Ihaillessani tätä kaunista ja raikasta luontoa olin näkevinäni edessäni suoralla tiellä kulkevan joitakin varjoja. Kun ne kiisivät ohitseni, niin ilma tuulahti kasvoihini. Huomasin ne sittemmin raitio- ja voimavaunuiksi, joitten nopeus teki ne läpinäkyviksi.

Kuljin muuatta polkua pitkin läpi niityn ja sain siten kauvan kulkea pitkin niittyjä ja metsiä. Luulin olevani jossain maaseudulla, kun samassa huomasin metsän rinteessä loistavan rivin rakennusten julkisivuja. Pian olin erään kevyttyylisen palatsin edustalla. Pitkin leveätä etusivua kulki korkokuvilla ja maalauksilla koristeltu friisi, jossa kuvailtiin suuria vieraspitoja. Ikkunain läpi näin miehiä ja naisia istuvan siellä sisällä suuressa ja valoisassa salissa marmoripöytien ääressä, joilla oli paljo kauniita porsliiniastioita. Astuin sinne sisälle luullen sitä joksikin ravintolaksi. En ollut nälissäni mutta väsynyt, ja viileä, kukkaisköynnöksistä sulotuoksuinen ilma tuntui minusta virkistävältä. Muuan oven luona seisova mies kysyi minulta pilettiä, ja kun minä epäilemättä näytin hämmästyneeltä, sanoi hän minulle varsin kohteliaasti: — Toveri, sinun ei tarvitse kysyä neuvoa juhlan järjestäjiltä. Minä olen tämän osaston leipomon johtaja. Sieltä puuttuu yksi toveri. Tule mukaan! Työtä saat kohta.

Minä kiitin sitä hyväntahtoista paksua miestä ja vakuutin, että mielelläni haluaisin työskennellä, mutta etten ollut leipuri.

Hän katseli minua hämmästyneenä ja sanoi, että hän piti minua leikkisänä miehenä.

Seurasin häntä. Pysähdyimme erään jättiläissuuruisen valurautaisen rakennuksen eteen, jonka juhlallisen sisäänkäytävän otsikkoon oli asetettu kaksi bronsista jättiläistä, kylvömies ja leikkuumies. Heidän ruumiinsa ilmaisi voimaa ilman ponnistusta. Heidän kasvoillaan oli ylpeä levollisuus ja päätään he pitivät korkealla, poiketen siinä suhteessa suuresti flaamilaisen Constantin Meunier'n villeistä työläisistä. Kuljimme edelleen suureen saliin, joka oli yli neljäkymmentä metriä korkea. Keveän valkoisen tomupilven keskellä työskentelivät siellä koneet tyynesti tasaisessa tahdissa. Rautaholvisen katon alla kulkivat jauhosäkit kuin itsestään veitsen luo, joka ne puhkasi, jauho niitten sisästä valui suuriin ruuhiin. Siellä teräskädet pieksivät taikinaa. Se valui paistinastioihin, jotka täysiksi tultuaan heti itsestään menivät uuneihin, suuriin ja syviin kuin tunnelit. Korkeintaan viisi tai kuusi miestä, jotka tuskin paikaltaan liikkuivat tässä kiireisessä huminassa, valvoi työn säännöllistä kulkua.

— Tämä on muuan vanha leipomo, sanoi seuraajani minulle. Täällä valmistetaan tuskin kahdeksaakymmentätuhatta leipää päivässä, ja sen vanhentuneet koneet vaativat liiaksi ihmisvoimia. Mutta se ei tee mitään. Astu vaan eteenpäin.

En ehtinyt saada tarkempia määräyksiä. Muuan nostaja oli heittänyt minut toisiin kerroksiin, eräälle lavan tapaiselle. Tuskin olin päässyt sinne, kun eteeni tulla suhahti jonkillainen lentävä valaskala ja alkoi purkaa säkkikuormaansa. Tätä konetta ei hoitanut mikään elävä olento. Seurasin tarkkaan sen toimintaa. Olen varma siitä, ettei sen sisällä ollut ketään insinööriä. Toisia lentäviä valaskaloja tuli sitten tuoden toisia säkkejä ja purkivat kuormansa veitsen halaistaviksi. Propellit surisivat, johtolaitokset toimivat hyvin. Ei ollut ketään kiinni johtotangossa, ei ketään koneessa. Kuulin kaukaa kuin lentävän ampiaisen surinaa, sitten kasvoi esine hämmästyttävän nopeasti. Tämä esine näytti olevan hyvin varma liikkeissään, mutta tietämättömyydessäni ajattelin sentään kauhulla sitä hetkeä, jolloin ehkä kävisi hullusti.

Useasti jo halusin pyytää päästä alas, mutta inhimillinen häpeän tunne minut siitä pidätti, ja niin pysyin paikallani. Aurinko laski taivaanrannalle, ja kello lienee ollut viisi, kun nostaja lähetettiin luokseni. Työpäivä oli päättynyt. Minä sain piletin ruokaa ja yösijaa varten. Paksu toverini sanoi minulle: — Sinä olet varmaan nälissäsi. Jos tahdot syödä yhteisessä pöydässä, niin se käy päinsä. Voit myöskin syödä yksin omassa huoneessasi jos tahdot. Jos taas haluat syödä minun luonani muutamien toverien seurassa, niin sano vaan. Minä telefonoin silloin keittolaitokseen, niin että sinä saat ruoka-annoksesi. Tämän sanon vaan auttaakseni sinua; sillä et näytä juuri vielä kotiutuneen. Sinä olet tullut kai hyvin kaukaa. Et sinä näytä erittäin nopeaälyiseltä mieheltä. Tänään on sinun työsi ollut helppoa. Mutta älä usko, että joka päivä yhtä helposti voi ansaita elantonsa. Jos Z-säteet, jotka johtavat ilmalaivoja, olisivat saattaneet jotenkin epäkuntoon koneet, niin työsi olisi ollut paljo vaivaloisempaa. Mitäs ammattia sinä oikeastaan harjotat? Ja mistä sinä tulet?

Nämä kysymykset saattoivat minut suureen hämmennykseen. Enhän voinut sanoa hänelle totuutta. En voinut sanoa hänelle olevani säätyhenkilö ja tulevani kahdenneltakymmeneltä vuosisadalta. Hän olisi luullut minua hulluksi. Minä vastasin epävarmasti ja hämilläni, ettei minulla ollut mitään ammattia ja että minä tulin kaukaa, hyvin kaukaa.

Hän vastasi hymyillen:

— Minä ymmärrän — sinä et halua sitä tunnustaa. Sinä et ole ainoa europalainen, joka olet livistänyt meiltä karkuun samalla tavalla. Mutta nämä karkulaiset palaavat meidän luoksemme melkein kaikki.

Minä en vastannut siihen yhtään mitään, mutta vaitiolostani päätteli hän arvanneensa oikein. Hän kehotti minua uudelleen tulemaan illalliselle hänen luokseen ja kysyi minun nimeäni. Sanoin että minua kutsuttiin Hippolyte Dufresneksi. Häntä näytti hämmästyttävän se, että minulla oli kaksi nimeä.

— Minun nimeni on Michel, sanoi hän.

Sitten katseli hän tarkkaan olkihattuani, liiviäni, kenkiäni ja koko pukuani, joka oli hyvin tomuinen, mutta leikkaukseltaan hyvänkuosinen, sillä minä en teetä pukuani räätälillä, joka on ovenvartijana Rue des Acacias-kadun varrella.

Vihdoin sanoi hän:

— Hippolyte, jo näen mistä sinä olet kotoisin. Sinä olet elänyt mustissa provinseissa. Ainoastaan zulukafferit ja bassutot tekevät enää nykyään noin huonoa kangasta, leikkaavat puvun noin naurettavasti, tekevät noin epämukavia jalkineita ja kiillottavat paidan noin kovaksi. Ainoastaan heidän luonaan sinä olet oppinut ajelemaan partasi tuolla tavalla, että olet jättänyt kasvoihisi viikset ja kaksi pientä poskipartaa. Kasvokarvojensa ajeleminen tuolla tavalla, että ne muodostavat kuvioita ja koristuksia on viimeinen jäännös tatuoimisesta, ja sitä käyttävät nykyään enää zulut ja bassutot. Nuo mustat provinsit Afrikan Yhdysvalloissa ovat vielä sellaisella raakalaisuuden asteella, että se suuresti muistuttaa tilaa Ranskassa noin kolme neljä vuosisataa taaksepäin.

Minä suostuin Michelin illalliskutsuun.

— Minä asun tässä vallan lähellä, Solognessa, sanoi hän. Minun ilmanhalkasijani lentää jokseenkin nopeasti, pian me pääsemme sinne.

Hän kehotti minua istumaan erään konelinnun vatsan alle ja pian me sitten kiisimme ilman halki niin nopeasti, että henkeäni ahdisti. Seudut näyttivät vallan toisellaisilta kuin ennen. Kaikkien teitten varsilla oli rakennuksia, ja lukemattomat kanavat risteilivät ketojen halki hopeisina kimellellen. Tätä ihmetellessäni sanoi Michel:

— Maa on jokseenkin tarkkaan otettu käytäntöön ja viljelys on voimaperäinen, kuten sanotaan, senjälkeen kun kemistit itse tulivat maanviljelijöiksi. Aivoja on kovasti vaivattu ja työtä on tehty paljo näinä viimeisinä kolmenasatana vuotena. Kollektivismin aikaansaamiseksi on nimittäin täytynyt saada maasta neljä viisi kertaa enemmän tuloa kuin mikä siitä saatiin kapitalismianarkian aikana. Sinä, joka olet asuskellut zulujen ja bassutojen keskuudessa, tiedät kyllä, että heillä on elämisen tarpeita niin vähän, että tasajako kaikkien kesken olisi köyhyyden eikä rikkauden jakamista. Se yli tarpeenkin nouseva tuotanto, minkä me olemme saavuttaneet, se johtuu etupäässä tieteitten edistymisestä. Suuresti on maanviljelystä edistänyt sekin, että kaupunkiasujamisto on melkein kokonaan hävinnyt. Myymälä- ja konttori-ihmiset jakaantuivat jokseenkin tasan tehtaisiin ja maaseudulle.

— Mitä, huudahdin minä, oletteko hävittäneet kaupungit! Mihinkäs Parisi on joutunut?

— Siellä ei nykyään asu juuri ketään, vastasi Michel. Suurin osa noista kauheista ja epäterveellisistä viisikerroksisista kivitaloista, joissa kaupunkilaiset asuivat vuokralaisina edellisellä aikakaudella, on raunioina, eikä niitä ole senjälkeen kukaan korjannut. He rakensivat hyvin huonosti tuon onnettoman ajan kahdennellakymmenellä vuosisadalla. Vanhimmat ja paraimmat rakennukset olemme jättäneet ja korjanneet ja tehneet niistä museoita. Meillä on paljo museoita ja kirjastoja, niissä saamme sivistyksemme. Joitain jäännöksiä on vielä myöskin Hotel de Ville-rakennuksesta. Ruma ja kurja rakennus se oli, mutta siellä tapahtui tärkeitä asioita. Kun meillä ei enää ole tuomioistuimia, kauppaa eikä sotajoukkoja, niin ei meillä ole oikeastaan kaupungeitakaan. Joka tapauksessa on toisilla seuduilla paljo enemmän asukkaita kuin toisilla, ja kulkunopeuden suuruudesta huolimatta on rautatehdas- ja kaivosalueilla hyvin tiheä asutus.

— Mitä te sanoitte? kysyin minä. Oletteko lakkauttaneet tuomioistuinten toiminnan? Silloin olette kai myöskin saaneet loppumaan rikokset ja ilkityöt?

— Rikoksia tulee olemaan yhtä kauan kuin vanha ja huono ihmiskuntakin on olemassa. Mutta rikoksien luku on vähentynyt samassa määrässä kuin onnettomien ihmistenkin. Suurkaupunkien esikaupungit olivat sellaista maaperää, jossa rikokset hyvin viihtyivät; nykyään ei meillä ole enää suuria kaupungeita. Langaton telefoni tekee maantiet aina turvallisiksi. Meillä on aina mukanamme sähköllä ladatut puolustustarpeet. Mitä taas tulee pienempiin rikoksiin, niin johtuivat ne harvemmin tekijäinsä siveellisestä turmeluksesta; useimmin sitävastoin tuomarien omantunnonarveluista. Kun ei meillä nykyään enää ole oikeusoppineita eikä tuomareita ja oikeutta jakavat sitä varten vuorotellen valitut kansalaiset, ovat monet rikokset kokonaan kadonneet; nähtävästi siitä syystä, ettei niitä enää voida erottaa.

Niin puhui minulle Michel, samalla yhä ohjaten lentäjäänsä. Minä toistan hänen sanojensa sisällön niin tarkkaan kuin mahdollista. Valitan vaan sitä, etten toisaalta voi kaikkia muistaa, ja etten toisaalta voi, siitä pelosta, etten tulisi ymmärretyksi, kerrata kaikkia hänen lausetapojaan enkä varsinkaan hänen puheensa ytimiä. Leipuri ja hänen aikalaisensa puhuivat sellaista kieltä, joka aluksi hämmästytti minua uudella sanavarastollaan ja taivutusopillaan, lyhennyksillään ja nopeilla sanankäänteillään.

Michel antoi lentokoneen laskea pienen, hyvin hauskannäköisen talon pengermälle.

— Nyt olemme perillä, sanoi hän minulle. Täällä minä asun. Sinä saat syödä illallista muutamien toverien kanssa, jotka harrastavat tilastotiedettä kuten minäkin.

— Mitä, oletteko tilastotieteilijöitä? Minä luulin teitä leipureiksi.

— Kuusi tuntia vuorokaudesta olen leipurina. Se on työpäivän pituus, minkä jo noin sata vuotta sitten määräsi liittokomitea. Lopun osan päivästä tutkin tilastotiedettä. Se tiede on tullut historian sijalle. Vanhat historioitsijat kertoivat muutamien harvojen ihmisten loistavista teoista. Meidän historioitsijamme sitävastoin merkitsevät kirjoihin kaiken sen, mitä tuotetaan ja kulutetaan.

Senjälkeen vei hän minut erääseen katolle rakennettuun suojaan, jossa otettiin kylmä kylpy. Sitten laskeuduttiin ruokasaliin, joka oli kokonaan valkoinen ja koristettu veistokuvallisella friisillä, joka esitti kukkivia mansikanvarsia. Sali oli valaistu sähköllä. Värikäs fajanssipöytä oli täynnä metallihohteisia ruoka-astioita. Huoneessa oli kolme henkilöä, jotka Michel mainitsi minulle nimiltä: — Morin, Perceval, Chéron. Nämä henkilöt olivat yhtäläisissä puvuissa, yllään harmaankeltainen takki, samettihousut ja harmaat sukat. Morinilla oli pitkä, valkoinen parta. Chéronilla ja Percevalilla oli sileät kasvot. Lyhyeksi leikattu tukka ja avomielinen rohkeus heidän katseissaan saattoi heidät näyttämään nuorilta pojilta. Mutta minä olin kohta varma siitä, että he olivat naisia. Perceval oli minusta varsin kaunis, vaikkei hän enää ollutkaan erittäin nuori. Chéron oli mielestäni vallan ihastuttava. Michel esitteli minut:

— Tässä tuon mukanani toveri Hippolyten, jota myöskin kutsutaan Dufresneksi, ja joka on elänyt mestitsien keskuudessa mustissa provinseissa Afrikan Yhdysvalloissa. Hän ei syönyt mitään päivällistä kello yhdeltätoista, jotenka hän on kai hyvin nälissään.

Ja minun oli tosiaankin kova nälkä. Minulle tarjottiin pieniä, nelikulmaisiksi leikattuja palasia, jotka eivät maistuneet pahalta, vaikken tuntenutkaan ennen sellaista syöneeni. Pöydällä oli kaikenlaatuista juustoa. Morin kaatoi minulle jonkullaista heikkoa olutta ja selitti samalla, että siitä voisin juoda janooni vallan tarpeeksi, kun siinä ei ollut yhtään alkoholia.

— Erinomaista, sanoin. Näen teidän harrastavan myöskin kysymyksiä alkoholin tuottamista vaaroista.

— Niistä ei juuri paljoa enää puhuta, sanoi Morin. Ennen kuluneen aikakauden päättymistä onnistuttiin kahlehtimaan alkoholimyrkky. Ilman sitä olisi ollut mahdotonta saada aikaan uutta asiain tilaa. Alkoholin myrkyttämän köyhälistön on mahdotonta vapauttaa itsensä.

— Ettekö myöskin ole, kysyin maistaessani muuatta omituisesti muodostettua ravintopalasta, täydentäneet ihmisruumiin ravintoa?

— Toveri, vastasi Perceval, sinä tarkotat varmaankin kemiallista ruokaa. Se ei ole vielä juuri isosti edistynyt. Turhaan määräämme kemistimme keittiöihin... Heidän pillerinsä eivät kelpaa mihinkään. Sillä erolla vaan, että me osaamme nauttia lämpöä tuottavat ja ravitsevat aineet soveliaissa annoksissa, syömme me melkein yhtä yksinkertasesti kuin menneen aikakauden ihmiset ja nautimme siitä yhtä paljo.

— Meidän oppineemme, sanoi Michel, koettavat saada aikaan järkiperäistä ravintoa.

— Oh, sehän on vaan lapsellisuuksia, sanoi nuori Chéron. Mitään ei saada aikaan, ennenkuin ihmisestä on poistettu paksusuoli, joka on ruumiissamme vallan hyödytön ja vahingollinen elin, bakterien tartuntapesä... Mutta siihen tulokseen vielä päästään.

— Kuinka se käy päinsä? kysyin minä.

— Vallan yksinkertaisesti siten, että se poistetaan. Ja kun se elin pelkästään leikkaamalla poistetaan tarpeeksi suurelta määrältä yksilöitä, niin se elin vähitellen perinnöllisyyden kautta kokonaan häviää, ja tämä ominaisuus jatkuu koko suvussa.

Nämä ihmiset kohtelivat minua ystävällisesti ja puhuttelivat minua kohteliaasti. Mutta minun ei ollut helppoa mukautua heidän tapoihinsa eikä heidän aatteisiinsa, ja minä huomasin, etten vähääkään kiinnittänyt heidän mielenkiintoaan, ja että minun ajatustapani oli heistä kokonaan yhdentekevä. Kuta enemmän osotin heille pieniä kohteliaisuuksia, sitä vähemmän myötätuntoa sain heidän puoleltaan. Kun olin Chéronille sanonut muutamia varsin hienoja ja rehellisesti tarkotettuja kohteliaisuuksia, lakkasi hän kokonaan katsomasta minuun.

Aterian jälkeen puhuttelin Morinia, joka näytti minusta älykkäältä ja hyväntahtoiselta mieheltä, ja sanoin hänelle niin avomielisesti, että se jo itseänikin liikutti:

— Herra Morin, minä en tiedä mitään ja minä kärsin kovasti tästä tietämättömyydestäni. Toistan vielä: minä tulen kaukaa, hyvin kaukaa. Kertokaa minulle, pyydän, millä tavalla oikeastaan syntyi Europan Kansanliitto ja antakaa minulle jokin selitys nykyisestä yhteiskuntajärjestyksestä.

Vanha Morin huudahti: — Mutta niinollenhan te pyydätte minua kertomaan kolmensadan vuoden historiaa. Se kestäisi viikkoja ja kuukausia. Ja paljo on sellaisiakin asioita, joista en voisi tehdä sinulle selvää, kun en itsekään niitä tunne.

Pyysin häntä esittämään edes lyhyen yleiskatsauksen, aivan kuin koulupojalle.

Morin nojautui silloin mukavammin nojatuoliinsa ja sanoi:

— Voidakseen käsittää mitenkä nykyinen yhteiskunta on syntynyt täytyy katsahtaa kauaksi menneeseen aikaan.

Se suurtyö, minkä päättynyt kahdeskymmenes vuosisata sai aikaan, oli sodan poistaminen.

Haagin sovintotuomioistuin, joka perustettiin keskellä raakalaisuuden aikaa, vaikutti sangen vähän rauhan ylläpitämiseksi. Mutta samaan aikaan luotiin toinen, voimakkaampi laitos. Eri valtioitten parlamenteissa muodostettiin edustajaryhmiä, jotka olivat yhteydessä keskenään ja neuvottelivat yhdessä kansainvälisistä kysymyksistä. Kun heidän päätöksensä ilmaisivat yhä suurenevien valitsijajoukkojen rauhaarakastavaa tahtoa, oli niillä suuri vaikutus ja saivat hallitukset miettimään, lukuunottamatta niistä itsevaltaisinta, nim. Venäjää. Niitten täytyi ruveta ottamaan huomioon kansojen tunteet. Meidän päivinämme hämmästyttää erityisesti se, ettei kukaan siihen aikaan näissä edustajakokouksissa huomannut alkua kansainväliseen parlamenttiin.

Muuten oli väkivaltapolitikan puolue vielä voimakas valtakunnissa, Ranskassakin. Ja vaikkei ollutkaan enää pelkoa kruununperimyssodista eikä niistä diplomatisista sodista, joita viheriän pöydän ympärillä ratkaistaan n.k. Europan tasapainon ylläpitämiseksi — jos se vaara olikin ainaiseksi saatu poistumaan, niin täytyi vielä pelätä, että, Europan ollessa niin huonolla teollisuusasteella, jolla se silloin oli, kauhea maailmankulo pääsisi valloilleen kauppaetujen tähden.

Köyhälistö, joka oli vaillinaisesti järjestäytynyt eikä vielä tuntenut omaa voimaansa, ei estänyt ase kädessä taisteluita kansojen kesken, mutta se kuitenkin vähensi niitten lukua ja pituutta.

Viimeiset sodat aiheutuivat siitä vanhan maailman raivohulluudesta, jota sanottiin siirtomaasodaksi. Englantilaiset, venäläiset, saksalaiset, ranskalaiset ja amerikalaiset taistelivat keskenään vimmatusti Aasiassa ja Afrikassa n.s. etupiireistään, joissa he ryöstöjen ja joukkomurhien tietä pääsisivät tekemään taloudellisia sopimuksia alkuasukasten kanssa. Afrikassa ja Aasiassa hävittivät he kaiken minkä hävittää saattoivat. Sitten kävi kuten täytyikin käydä. He saivat pitää köyhät siirtomaansa, jotka nielivät paljo rahoja ja kadottivat hyvinvoivat siirtomaansa. Vieläpä muuan pieni, urhea Aasian kansa, joka oli saanut oppia Europasta, pakotti Europan kansat kunnioittamaan sitä. Japani suoritti todella ihmiskunnalle suuren palveluksen niinä raakalaisuuden aikoina.

Kun tuo kauhea siirtomaa-aikakausi oli päättynyt, lakattiin sotimasta. Mutta valtiot ylläpitivät joka tapauksessa sotajoukkoja.

Puhuttuani sinulle niistä seikoista, voin minä halusi mukaan tehdä sinulle selvää nykyisen yhteiskunnan synnystä. Se on kehittynyt edellisestä yhteiskunnasta. Siveellisessä samoin kuin yksilöllisessäkin elämässä kehittyvät muodot toisistaan. Kapitalistinen yhteiskunta synnytti aivan luonnollisesti kollektivistisen yhteiskunnan. Kuluneen aikakauden kahdennenkymmenennen vuosisadan alussa teki teollisuus huomattavan nousun. Sitä vähäpätöistä tuotantoa, minkä saivat aikaan ainoastaan työkalunsa omistavat käsityöläiset, seurasi suurteollisuus, jonka synnytti muuan uusi, merkillinen voima, nim. kapitali. Se oli suuri yhteiskunnallinen edistysaskel.

— Mikä se olikaan taas se suuri yhteiskunnallinen edistysaskel, kysyin minä.

— Kapitalismin valta-aika, vastasi Morin. Se hankki ihmiskunnalle arvaamattoman rikkauden lähteen. Kokoomalla työläiset suuriin joukkoihin ja monistamalla niitten luvun loi se köyhälistön. Tekemällä työläisistä suunnattoman valtion valtiossa, valmisti se niitten vapautumista ja antoi niille keinoja vallan saavuttamiseen.

Sitä valtakautta, joka valmisti tulevaisuudelle niin onnellisia tuloksia, ajattelivat työläiset kuitenkin suurella kauhulla, ja täydellä syyllä muuten, sillä se vaati heidän keskuudestaan lukemattomia uhreja.

Ei ole olemassa mitään yhteiskunnallista etua, joka ei olisi maksanut verta ja kyyneleitä. Kapitalismin valtakausi, joka oli tehnyt rikkaaksi koko maan, oli myöskin saattamaisillaan sen turmioon. Lisättyään tuotantoa suunnattomassa määrässä ei se enää voinutkaan järjestää sitä, vaan päristeli epätoivoisena suurissa vaikeuksissa.

Tiedäthän sinä jotakin kaiketi, toveri, niistä monista taloudellisista vaikeuksista, joita kahdennellakymmenellä vuosisadalla oli voitettavanaan. Kapilistisen valtakauden sadan viimeisen vuoden kuluessa lisäsi tuotannon epäsäännöllisyys ja järjetön kilpailu onnettomuuksia. Kapitalistit ja työnantajat koettivat turhaan jättiläismäisillä liitoilla järjestää tuotantoa ja tukahuttaa kilpailua. Heidän huonosti suunnitellut yrityksensä murskaantuivat kauheihin rossauksiin. Tänä anarkian aikakautena tuli luokkataistelu sokeaksi ja hirvittäväksi. Köyhälistö, jota voittonsa olivat uuvuttaneet yhtä paljo kuin tappionsakin, joka oli murskautunut sen rakennuksen raunioihin, minkä se oli syössyt päänsä yli, jota kamalat sisäiset riitaisuudet raatelivat, ja joka sokeassa vimmassaan sinkahutti luotaan parhaat päällikkönsä ja varmimmat ystävänsä, taisteli pimeydessä ilman järjestystä. Se saavutti sentään tasaisesti yhtämittaa joitain etuja: paremman palkan, lyhemmän työpäivän, yhä suuremman vapauden järjestäytymis- ja yllytystyöhön nähden, valtiovirkain valtauksia, tunnustuksen hämmästyneen yleisen mielipiteen puolelta. Sen luultiin kukistuvan omaan rikkinäisyyteensä ja erehdyksiinsä. Mutta kaikki suuret puolueet ovat rikkinäisiä ja kaikki tekevät ne virheitä. Köyhälistöllä oli olosuhteitten valta puolellaan. Se pääsi vuosisadan lopulla sellaiseen hyvinvointiin, että se takasi yhä paremman tulevaisuuden. Toveri, puolueen täytyy olla vahvan voidakseen panna toimeen vallankumouksen omaksi edukseen. Kuluneen aikakauden kahdennenkymmenennen vuosisadan lopulla oli yleinen asema tullut hyvin suotuisaksi sosialismin kehitykselle. Vuosisadan kuluessa jo yhä pienentyneet vakinaiset sotajoukot poistettiin, vaikka valtion mahtimiehet ja varakas porvaristo vimmatusti tappeli sitä muutosta vastaan; sen saivat aikaan yleisen äänioikeuden perusteella valitut eduskunnat, kaupunkien ja maaseudun väestön mitä ankarimman painostuksen alaisina.

Sotajoukkoja ylläpitäessään ja puolustaessaan eivät valtioitten päälliköt enää ajatelleet niinkään paljo sotia, joita eivät enää pelänneet eivätkä toivoneet, vaan pikemminkin valtion omien köyhälistöjoukkojen kurissapitämistä. Lopuksi heidänkin täytyi myöntyä. Vakinaisten sotajoukkojen sijaan tulivat maanpuolustusjoukot, joissa vallitsi voimakas sosialistinen henki. Eivät he syyttä olleet vastustaneet viimeiseen asti sellaista muutosta. Kun kuningas- ja keisarikuntia ei enää ollut puolustamassa tykit ja kiväärit, kukistuivat niitten hallitusmuodot toinen toisensa jälkeen, ja niitten sijaan tuli tasavaltainen hallitus. Tämän suuren liikkeen ulkopuolelle jäi ainoastaan Englanti, jonka jo aikaisemmin kehittynyttä hallitusmuotoa työläiset pitivät siedettävänä, sekä toiseksi Venäjä, joka oli jäänyt teokratiseksi keisarikunnaksi. Pelättiin, että tsaari joutuisi tasavaltaista Europaa kohtaan samallaisten tunteitten valtaan kuin suuri Katariina Ranskan vallankumouksen johdosta ja alkaisi nostaa sotajoukkoja sitä kukistaakseen. Mutta hänen hallituksensa oli vajonnut sellaiseen heikkouteen ja velttouteen, mikä on mahdollista vaan yksinvallalle. Venäjän köyhälistö yhdessä sivistyneitten luokkien kanssa nousi kapinaan, ja monien hirvittävien murhayritysten ja joukkomurhien jälkeen joutui valta vallankumouksellisille, jotka muuttivat valtiomuodon kansanvaltaiseksi.

Langaton sähköjohto ja telefoni olivat silloin käytännössä toisesta Europan kolkasta toiseen ja niitä oli niin helppo käyttää, että köyhinkin ihminen saattoi puhua mistä tahansa ja kuinka tahansa toiselle ihmiselle vaikka maapallon toiselle puolelle. Kollektivistisia sanoja vallan sateli Moskovan yli. Venäjän talonpojat kuulivat vuoteissaan toveriensa puhetta Marseillesissa ja Berlinissä. Samaan aikaan saatiin käytännössä ilmalaivat ja lentokoneet täysin johdettaviksi. Se oli sama kuin rajojen poistaminen. Mikä merkillisen jännittävä hetki!

Kansakunnat olivat jo vähältä sulaa yhdeksi suureksi ihmiskunnaksi, kun äkkiä niitten sydämessä heräsi eleille valtava isänmaanrakkaus. Kaikissa maissa yhtaikaa alkoi uudelleen viritetty kansallisuususko iskeä salamoita. Kun ei enää ollut kuninkaita, sotajoukkoja eikä aatelistoa, sai tämä liike myrskyisän ja kansanomaisen luonteen. Ranskan tasavalta, Saksan tasavalta, Unkarin tasavalta, Rumanian tasavalta, Italian tasavalta, vieläpä Sveitsin ja Belgiankin tasavallat päättivät kukin yksimielisellä äänestyksellä parlamentissa ja suurissa kansankokouksissa puolustaa kansallista maa-aluetta ja kansallista teollisuutta jokaista vierasta sortoa vastaan. Julaistiin voimakkaita määräyksiä ilmalaivojen salakuljetuksen estämiseksi ja ankaria määräyksiä langatonta sähköjohtoa varten. Kaikkialla järjestettiin uudelleen yleinen asevelvollisuus ja opetettiin vanhojen vakinaisten sotajoukkojen malliin. Uudelleen saatiin nähdä vanhat univormut, saappaat, kypärit ja kenraalien töyhdöt. Parisissa herättivät karhunnahkalakit suurta suosiota. Kaikki myymälänomistajat ja osa työläisiäkin pani ylleen kolmivärisen kokardin. Kaikissa metallitehtaissa valettiin tykkejä ja pansarilevyjä. Odotettiin hirvittäviä sotia.

Tätä kiivasta innostusta kesti kolme vuotta. Mitään päällekarkausta ei tapahtunut, ja into laimeni huomaamatta. Maanpuolustusväki sai uudelleen porvarillisen näkönsä ja porvarilliset ajatustapansa. Kansain yhdistys, joka jo näytti hävinneen satumaiseen kaukaisuuteen, tuli jälleen toteutumistaan lähemmäksi. Rauhanharrastukset kehittyivät päivä päivältä; kollektivistit valtasivat vähitellen yhteiskunnan. Ja vihdoin valkeni sekin päivä, jolloin voitetut kapitalistit luovuttivat vallan heille.

— Mikä suuri muutos! huudahdin minä. Maailmanhistoriassa ei ole toista esimerkkiä sellaisesta mullistuksesta.

— Voithan käsittää, toveri, sanoi Morin, ettei kollektivismi päässyt valtaan ennenkuin sen aika oli tullut. Sosialistit eivät olisi voineet poistaa kapitalia eikä yksityistä omistusoikeutta, jolleivät nämä molemmat rikkauden muodot jo ennestään olisi joutuneet häviön partaalle köyhälistön ponnistuksista ja varsinkin tieteen ja teollisuuden uudenaikaisesta kehityksestä.

Oli tosiaankin luultu, että Saksasta tulisi ensimäinen kollektivivaltio; työväenpuolue oli siellä järjestynyt jo sata vuotta aikaisemmin, ja kaikkialla oli puheenpartena: "Sosialismi on jotain saksalaista". Mutta vähemmin valmistunut Ranska pääsi sen edelle. Yhteiskunnallinen kumous tapahtui ensin Lyonissa, Marseillesissa ja Lillessä, "Internationalen" sävelten kaikuessa. Parisi vastusti neljätoista päivää, sitten sekin nosti harjalleen punaisen lipun. Vasta seuraavana päivänä julistettiin Berlinissä kollektivivaltio. Sosialismin voittokulkua seurasi kansojen yhdistys.

Kaikista Europan tasavalloista kokoontui edustajia Brysseliin, missä julistettiin perustetuksi Europan Yhdysvallat.

Englanti kieltäytyi yhtymästä tähän liittoon. Mutta se julisti olevansa sen liittolainen. Vaikka Englanti oli tullut sosialidemokratiseksi, säilytti se siitä huolimatta kuninkaansa, lordinsa ja vieläpä tuomariensa tekotukat. Sosialidemokratia vallitsi tähän aikaan Oceaniassa, Kiinassa, Japanissa ja joissakin Venäjän laajoissa tasavalloissa. Mutta Afrika, joka silloin vasta oli päässyt kapitalismin valtakauteen, muodosti heikkorakenteisen liiton. Amerikan Yhdysvallat olivat vähäistä aikaisemmin luopuneet kauppa-sotilasvallastaan. Maailman yleinen tila oli niinollen yleensä suotuisa Europan Yhdysvaltain vapaalle kehitykselle. Tätä yhtymistä tervehdittiin aluksi ilon huumaamina, mutta sitä seurasi puoli vuosisataa kestävät taloudelliset vaikeudet ja yhteiskunnallinen kurjuus. Ei ollut enää sotajoukkoja eikä juuri ensinkään maanpuolustusväkeäkään; kansanliikkeet, joita ei enää sorrettu, eivät yhtyneet mihinkäänlaisiin väkivaltaisuuksiin. Mutta paikallishallitusten kokemattomuus tai haluttomuus sai aikaan tuhoisaa epäjärjestystä.

Viisikymmentä vuotta Europan Yhdysvaltain perustamisen jälkeen olivat pettymykset niin suuret ja näyttivät vaikeudet niin mahdottomilta, että toivehikkaimmatkin alkoivat lannistua. Kumea ryskinä tiesi kaikkialla sitä, että Yhdysvaltain liitokset saumojen kohdalta natisivat. Silloin muodostui komitea, johon kuului neljätoista työmiestä. Se sai rajattoman vallan, lopetti anarkismin ja perusti Europan kansojen liiton, jollaisena se vielä nykyäänkin on. Muutamat sanovat näiden neljäntoista miehen olleen kaukonäköisiä neroja, jotka osottivat omistavansa hirvittävän voiman; toiset väittävät heidän olleen korkeintaan keskinkertaisia ihmisiä, jotka itsekin olivat säikähtäneitä ja välttämättömyyksien raatelemia, ja että he melkein vastoin tahtoaan joutuivat johtoasemaan uusien yhteiskunnallisten voimien itsejärjestäytymistyössä. Varmaa vaan on se, etteivät he kulkeneet vastavirtaa. Se järjestymismuoto, minkä he muodostivat tai näkivät muodostuvan, on yhä edelleen täydessä voimassa. Tuotanto ja kulutus tapahtuu vielä tänäänkin, hyvin vähän eroten siitä, jollaiseksi se silloin säännöiteltiin. Täydellä syyllä lasketaan uusi ajanjakso alkaneeksi heistä.

Morin esitti sitten hyvin lyhyesti uuden yhteiskunnan periaatteet.

— Se perustuu, sanoi hän, kokonaan yksilöllisen omaisuuden poissaoloon.

— Mutta eikö se ole teille aivan sietämätöntä? kysyin minä.

— Miksikä se olisi, Hippolyte, meille sietämätöntä? Muinoin kokosi valtio verot Europassa. Sillä oli sellaisia apulähteitä, jotka sille soveltuivat. Nykyään on yhtä oikein sanoa, että se omistaa kaiken eikä mitään. Ja vielä oikeammin on sanoa, että me omistamme kaiken, koskapa ei valtio ole erossa meistä ja muutenkin on vaan kollektivismin sanontatapa.

— Eikö teillä siis ole itsellä yhtään mitään? kysyin minä. Eivätkö edes nämä lautaset ole teidän? Eikö teillä ole edes omia vuoteita, raiteja ja vaatteita?

Näin kysyessäni hymyili Morin.

— Sinähän olet yksinkertaisempi kuin mitä luulinkaan. Mitä kummaa! Luuletko ettei meillä ole omia taloustavaroita? Mitä sinä olet sitten mahtanut ajatellakaan meidän maustamme, haluistamme, tarpeistamme ja elämäntavastamme? Pidätkö meitä munkkeina, kuten ennenmaailmaan sanottiin, sellaisina ihmisinä, joilla ei ole mitään yksilöllistä luonnetta, eikä kykyä panna henkilöllisyyden merkkiä ympäristöönsä? Erehdyt, ystäväni, erehdyt. Me omistamme ne esineet, mitkä ovat omaa tarvettamme ja huvitustamme varten, ja niihin olemme lujemmin kiintyneet kuin kansalaiset kuluneena aikakautena pikkukoruihinsa, sillä meillä on kehittyneempi maku ja vahvempi muotoaisti. Kaikilla hienostuneemmilla tovereillamme on taide-esineitä, joista he ovat hyvin arkeillaan. Chéronilla on asunnossaan tauluja, jotka tuottavat hänelle suurta iloa, ja suuresti hän olisi pahoillaan, jos liittokomitea kieltäisi hänen niitä pitämästä. Minulla itselläni on tuossa kaapissa joukko vanhoja piirustuksia, melkein kaikki mitä on tehnyt Steinlen, muuan kuluneen aikakauden huomatuimpia taiteilijoita. Niitä en luovuttaisi kullasta enkä hopeasta.

— Mistä sinä oikein tulet, Hippolyte? Sinulle sanotaan, että meidän yhteiskuntamme on perustettu yksityisen omistusoikeuden täydelliselle poissaololle, ja sinä kuvittelet, että tämä poistaminen sisältäisi myöskin irtaimiston ja taloustarpeet! Voi sinua yksinkertaista miestä, sillä yksityisellä omaisuudella, jonka olemme poistaneet, tarkotamme tuotannonvälineitä, maata, kanavia, maanteitä, kaivoksia, raaka-aineita, työkaluja y.m.s. Mutta sehän ei ole samaa kuin omistaa lamppu tai nojatuoli. Me olemme vaan hävittäneet mahdollisuuden riistää yksilöiltä tai yksilöryhmiltä työn hedelmät, mutta ei suinkaan ympärillämme olevien ystävällisten esineitten luonnollista ja viatonta omistamista.

Morin selitti minulle sen jälkeen henkisen ja ruumiillisen työnjaon yhdyskunnan kaikkien jäsenten kesken, riippuen kunkin luonnollisista taipumuksista.

— Kollektivistinen yhteiskunta eroaa kapitalistisesta yhteiskunnasta ensiksikin siinä, että edellisessä tekevät kaikki jäsenet työtä. Kuluneella aikakaudella oli paljo sellaisia ihmisiä, jotka eivät tehneet työtä, mutta heitä oli kuitenkin vähemmistö. Meidän yhteiskuntamme eroaa edellisestä erityisesti siinä, että ennen ei työ ollut yhdenmukaisesti järjestetty ja että tehtiin paljo hyödytöntä työtä. Työläiset tuottivat ilman järjestystä, ilman menettelytapaa, ilman yhtenäisyyttä. Kaupungeissa oli suuri joukko toimitsijoita, virkailijoita, kauppiaita ja heidän apulaisiaan, jotka tekivät työtä tuottamatta mitään. Oli sotilaita. Työn tulos ei ollut hyvin jaettu. Ne tullit ja tariffit, joita määrättiin pahan parantamiseksi, pahensivat vaan asemaa. Kaikki ihmiset kärsivät.

Nyt on tuotanto ja kulutus tarkkaan säännöitelty. Ja vihdoin eroaa meidän yhteiskuntamme vanhasta siinä, että me kaikki nautimme koneen eduista, vaikka se kapitalismin valtakautena usein toi onnettomuuksia työläisille.

Minä tiedustelin kuinka oli käynyt päinsä luoda sellainen yhteiskunta, jossa oli vaan työläisiä.

Morin kiinnitti huomiotani siihen, että jokaisella ihmisyksilöllä on halu ja taipumus työhön ja että se on ihmissuvun pääominaisuuksia.

— Raakalaisuuden aikoina, aina kuluneen aikakauden loppuun asti, on ylimyksillä ja rikkailla ihmisillä ollut erityinen rakkaus ruumiilliseen työhön. Älyään ovat he kehittäneet varsin vähän ja sitäkin vaan poikkeustapauksissa. Heidän makunsa on alituisesti suuntautunut sellaisiin harrastuksiin kuin metsästys ja sota, missä ruumis työskentelee enemmän kuin äly. He ratsastivat, ajelivat, miekkailivat ja ammuskelivat revolvereilla. Voidaan siis väittää, että he työskentelivät käsillään. Mutta heidän työnsä oli hedelmätöntä tai sitten kerrassaan vahingollista, osittain sen vuoksi, että vanha ennakkoluulo kielsi heiltä kaiken hyödyllisen ja tuottavan työn, osittain sen vuoksi, että heidän aikoinaan suoritettiin hyödyllistä työtä useimmiten karkeissa ja vastenmielisissä olosuhteissa. Kun työ saatettiin täyteen kunniaansa, niin ei ollut juuri erittäin vaikeata saada kaikille ihmisille halua siihen. Raakalaisuuden aikoina pitivät miehet kunnianaan kantaa yllään miekkaa tai pyssyä. Meidän aikamme miehet pitävät kunnia-asiana osata käytellä lapiota tai vasaraa. Ihmissuvussa on sellainen perusta, joka tuskin milloinkaan muuttuu.

Morin sanoi minulle, että hän oli jo melkein muististaankin kadottanut kaiken rahankäytön. Kysyin häneltä:

— No mitenkäs teillä liiketoimet suoritetaan, kun ei mitään rahaa ole?

— Me vaihdamme tuotteet samallaisten pilettien kautta minkä sinäkin sait, toveri, ja ne vastaavat suoritettuja työtuntejamme. Tuotteitten arvo määrätään sen ajan mukaan, mikä niitten valmistukseen on kulunut. Leipä, liha, olut, vaatteet, lentokone vastaavat X tuntien, X päivien työtä. Jokaisesta työpiletistä, mikä meille luovutetaan, laskee kollektiviyhteiskunta, tai kuten muinoin sanottiin, valtio pois määrätyn luvun minuutteja sijottaakseen ne tuottamattomiin töihin, ravinto- ja metallivarastoihin, vanhuuskoteihin, sairaaloihin y.m.

— Ja näitten minuuttien luku, keskeytti Michel, kasvaa yhä. Liittokomitea antaa määräyksiä vallan liian moniin töihin, joita meidän sillä tavoin täytyy ottaa suorittaaksemme. Varastot on suunniteltu vallan liiallisiksi. Yleiset varastohuoneet ovat ahtaen täynnä kaikellaisia rikkauksia. Meidän työminuuttimme siellä uinailevat. Vielä on olemassa paljo epäkohtia.

— Ihan varmaan, myönsi Morin. Paljo voisi järjestää sopivammalla tavalla. Europan rikkaus, joka on kasvanut yleisen ja järjestelmällisen työn kautta, on suunnaton.

Minä olin utelias tietämään mittasivatko nämä ihmiset työtä yksinomaan siihen käytetyn ajan mukaan, ja oliko heille maatyöläisen ja savenvalajan työ yhdenarvoista kuin kemistin ja kirurgin. Tiedustelin sitä aivan viattomasti.

— Sepä oli tuhma kysymys! huudahti Perceval.

Mutta vanha Morin suostui antamaan minulle selityksen. Meidän työpajoissamme ja laboratorioissamme suositaan kaikkia tutkimuksia, kokeita ja töitä, mitkä yhdessä auttavat elämää paremmaksi ja kauniimmaksi. Kollektivivaltio suosii korkeampia tutkimuksia. Tutkimus on työtä, sillä ilman tutkimuksia ei voi luoda mitään. Tutkimukset samoin kuin työkin antavat oikeuden olemassaoloon. Ne jotka antautuvat pitkällisiin ja vaikeihin tutkimuksiin hankkivat juuri sen kautta itselleen rauhallisen ja kunnioitetun olemassaolon. Kuvanveistäjä tekee neljässätoista päivässä luonnoksen johonkin kuvaan, mutta hän on saanut työskennellä viisi vuotta ennenkuin on oppinut tekemään luonnoksia. Ja valtio maksaa hänen luonnoksestaan sen mukaan. Kemisti löytää muutamissa tunneissa jonkin aineen eri osat ja ominaisuudet. Mutta sitä ennen on hänen täytynyt tehdä työtä vuosikausia saadakseen välttämättömät tietonsa. Koko sen ajan on hän elänyt valtion kustannuksella. Kirurgi tekee vaikean leikkauksen kymmenessä minuutissa. Mutta se menestyy vasta viidentoista vuotisen tutkimuksen ja harjotuksen perästä. Ja hän on luonnollisesti saanut näinä viitenätoista vuotena pilettejä valtiolta. Jokainen ihminen, joka kuukauden, tunnin tai muutamien minuuttien kuluessa antaa koko elämänsä tuotteen, hän antaa kollektivivaltiolle yhdellä kertaa takaisin sen, mitä hän on saanut kunakin päivänä erikseen.

— Mutta se ei estä sitä, huomautti Perceval, että meidän suuret älyniekkamme, kirurgimme, naislääkärimme, kemistimme varsin hyvin älyävät saada etuja töistään ja keksinnöistään, niin että heidän nautintonsa lisääntyvät tavattomasti. He rakentavat kuusikymmentä hevosvoimaisia lentokoneita, palatseja ja suunnattomia puistoja. Ne ovat sellaisia ihmisiä, joista suurin osa haluaa intohimoisesti tämän elämän kaikkinaista hyvyyttä, ja jotka viettävät vielä loistavampaa ja ylellisempää elämää, kuin herrasmiehet kuluneella aikakaudella. Ja pahinta on se, että useat heistä ovat sellaisia tuhm8uksia, että heidät pitäisi oikeastaan sijottaa myllyjen luo, kuten Hippolyten.

Minä kumarsin. Michel oli samaa mieltä kuin Perceval ja valitti katkerasti sitä, että valtio niin leväperäisesti ja puolueellisesti kohteli kemistejä muitten kansalaisten kustannuksella.

Minä tiedustelin eikö pilettikeinottelu saanut aikaan hintojen laskua tai nousua.

— Pilettikeinottelu on kielletty, sanoi Morin. Mutta itse asiassa ei sitä voida kokonaan estää. Meidän keskuudessamme on kuten muinoinkin ahneita ja tuhlareita, työhevosia ja vetelehtijöitä, rikkaita ja köyhiä, onnellisia ja onnettomia, tyytyväisiä ja tyytymättömiä. Mutta kaikilla ihmisillä on kuitenkin elämisentarpeet, ja sehän on sentään jotain sekin.

Istuin hetkisen mietteissäni ja kysyin sitten:

— Kuunnellessani teitä, herra Morin, tuntuu minusta siltä, että te olette, sikäli kuin se on mahdollista, toteuttaneet yhdenvertaisuuden ja veljeyden aatteet. Mutta minä pelkään sen tapahtuneen vapauden kustannuksella, ja sitä olen oppinut pitämään parhaana asiana.

Morin kohautti olkiaan.

— Emme ole saattaneet voimaan yhdenvertaisuutta. Emme siitä edes tiedä mitään. Me olemme taanneet jokaiselle ihmiselle olemassaolon. Me olemme saattaneet työn kunniaan. Jos sitten muurari luulee itseään etevämmäksi kuin runoilija, tai runoilija itseään etevämmäksi kuin muurari, niin se on heidän asiansa. Kaikki meidän yhteiskunnassamme kuvittelevat, että juuri hänen työnsä on yhteiskunnalle arvokkainta ja parasta. Ja siitä taas on paljoa enemmän etua kuin haittaa.

Toveri Hippolyte, sinä näyt paljo tutkineen kirjoja kuluneen vuosisadan yhdeksänneltätoista vuosisadalta, joita nyt juuri tuskin avataan, sinä puhut heidän kieltään, joka on jäänyt meille vieraaksi. Meidän on nykyään vaikeata käsittää, että muinoiset kansanystävät ottivat tunnuslauseekseen: _Vapaus, veljeys, yhdenvertaisuus_. Vapautta ei voi olla yhteiskunnassa, koskapa sitä ei ole luonnossakaan. Ei ole ainoatakaan eläintä, joka olisi vapaa. Muinoin oli tapana sanoa vapaaksi sellaista ihmistä, joka noudatti lakeja. Sehän oli lapsellista. Sitäpaitsi tulkittiin kapitalistisen anarkian viime aikoina niin kummallisesti sanaa vapaus, että se lopulta ainoastaan merkitsi etuoikeuksien lakkauttamista.

Yhdenvertaisuus on vielä järjettömämpää, ja ikävintä siinä on se, että se edellyttää väärää ihannetta. Ei ole meidän asiamme ottaa selvää siitä, ovatko ihmiset keskenään yhdenvertaisia. Meidän täytyy valvoa, että kukin antaa sen mitä hän voi antaa, ja saa sen mitä hän tarvitsee. Mitä taas tulee veljeyteen, niin hyvinhän se tiedetään, mitenkä veli on kurmuuttanut veljeään vuosisatojen kuluessa. Emme sano, että ihmiset ovat huonoja. He ovat sitä mitä ovat. Mutta he elävät rauhallisesti, jollei heillä ole mitään syytä tapella. Me käytämme vaan yhtä sanaa kuvataksemme yhteiskuntajärjestystämme. Me sanomme elävämme harmoniassa, sopusoinnussa. Ja varmaa on, että meidän päivinämme työskentelevät kaikki ihmisvoimat keskenään sopusuhtaisesti.

— Kuluneina vuosisatoina, kuten te sanotte, huomautin minä, tahdottiin enemmän omistaa kuin nauttia. Sikäli kuin teitä käsitän, haluatte te enemmän nauttia kuin omistaa. Mutta eikö teistä tunnu raskaalta se, ettei teillä ole mitään perintöä jakaa lapsillenne?

— Kuinkahan moni, vastasi Morin vilkkaasti, saattoi kapitalismin aikoina jättää perintöä lapsilleen? Yksi tuhannesta, yksi kymmenestätuhannesta, puhumatta siitä, että monilla sukupolvilla ei ollut edes oikeutta tehdä jälkisäädöstä. Olkoon kuinka tahansa, omaisuuden jättäminen perinnöksi oli täysin ymmärrettävää niinkauan kun vielä oli perheolot voimassa. Mutta nyt...

— Mitä, huudahdin minä, ettekö siis enää elä perheittäin?

Hämmästykseni, jota en voinut salata, näytti tuntuvan toveri Chéronista vallan hassunkuriselta.

— Me tiedämme todellakin, että avioliitto on vielä voimassa kafferien keskuudessa. Me Europan naiset emme enää anna mitään lupauksia, ja jos sen teemmekin, niin ei laki siihen kiinnitä mitään huomiota. Me olemme sitä mieltä, että kokonainen ihmiskohtalo ei saa riippua yhdestä sanasta. On kuitenkin vielä tavanjätteitä entisiltä ajoilta. Kun nainen antautuu, vannoo hän uskollisuutta kuun sarvien kautta. Itse asiassa ei mies eikä nainen anna mitään lupausta. Mutta harvinaista ei siltä ole, että heidän yhdyselämänsä kestää kuolemaan saakka. Ei kumpikaan haluaisi olla osallinen sellaisessa uskollisuudessa, jota pidetään voimassa ainoastaan valan kautta, eikä perustu ruumiilliseen tai henkiseen sopusointuun. Emme ole kenellekään mitään velkaa. Mies uskotteli muinoin naiselle, että nainen kuului hänelle. Me emme ole niin herkkäuskoisia. Me uskomme, että inhimillinen olento kuuluu ainoastaan itselleen. Me antaudumme koska haluamme ja kenelle haluamme.

Emme sitäpaitsi häpeä noudattaa vaistoamme. Emme ole mitään teeskentelijöitä. Vielä neljäsataa vuotta sitten olivat ihmiset ihan tietämättömiä fysiologiasta ja tämä tietämättömyys oli syynä suuriin hairahduksiin ja julmiin heräämisiin. Hippolyte, sanokoot kafferit mitä tahansa, yhteiskunta on järjestettävä luonnon mukaan, eikä luonto yhteiskunnan mukaan, kuten tähän saakka aivan liian kauan on tehty.

Perceval kannatti toverinsa käsitystä.

— Osottaakseni sinulle mitenkä sukupuolikysymys on järjestetty meidän yhteiskunnassamme, sanoi hän, haluan sinulle mainita, Hippolyte, että monessa tehtaassa ei johtaja edes halua kysyä onko työhöntulija mies vai nainen. Jonkun henkilön sukupuoli ei liikuta kollektivivaltiota.

— Mutta entäs lapset?

— Mitä? Lapsetko?

— Eivätkö ne jää hunningolle, kun ei ole enää perhettä?

— Mitenkä sinä voit sellaista ajatella? Äidinrakkaus on hyvin vahva vaisto naisessa. Siinä hirvittävässä vanhassa yhteiskunnassa nähtiin äitien usein taistelevan kurjuutta ja häpeätä vastaan kasvattaakseen luonnollisia lapsiaan. Miksikä hylkäisivät pienokaisiaan meidän äitimme, jotka eivät kärsi häpeätä eivätkä kurjuutta? Meidän keskuudessamme on paljo hyviä äitejä ja puolisoita. Mutta hyvin suuri on jo niitten naisten luku, jotka tulevat toimeen ilman miestä, ja se yhä kasvaa.

Tällä kohtaa antoi Chéron jotenkin merkillisen lausunnon:

— Meillä on, sanoi hän, sukupuolisesta eroavaisuudesta paljo sellaisia tietoja, joista raakalaisuuden yksinkertaisuus muinoisina aikoina ei mitään aavistanut. Siitä seikasta, että oli kaksi ja vaan kaksi sukupuolta, tehtiin kauan vääriä johtopäätöksiä. Ajateltiin, että nainen oli ehdottomasti nainen ja että mies oli ehdottomasti mies. Mutta niin ei ole todellisuudessa; on naisia, jotka ovat hyvin paljon naisia, ja taas toisia naisia, jotka ovat sangen vähän naisia. Nämä eriäväisyydet, joita muinoin peitti puku ja elintavat, ilmenevät selvästi meidän yhteiskunnassamme. Ja vielä merkillisempää on se, että samat ominaisuudet tulevat jokaisessa sukupolvessa yhä selvemmiksi ja huomattavammiksi. Siitä saakka, jolloin naiset alkoivat tehdä työtä miesten tavalla, toimia ja ajatella kuin miehet, nähdään moni heistä hyvin miesmäiseksi. Pääsemme ehkä jonakin päivänä niin pitkälle, että synnytämme neutreja (sukupuolettomia olennoita), "työmiehiä", kuten sanotaan mehiläisistä. Siitä koituu suuri etu: työtä voidaan lisätä, lisäämättä kuitenkaan väestöä sellaisella tavalla, mikä ei ole sopusuhdassa elämän tarpeisiin. Me pelkäämme yhtä paljo liiallista kuin liian vähäistäkin syntyväisyyttä.

Minä kiitin Percevalia ja Chéronia siitä, että olivat ystävällisesti antaneet minulle tietoja niin mieltäkiinnittävästä aineesta. Tiedustelin sitten eikö kirjallista sivistystä lyöty laimin kollektiviyhteiskunnassa, oliko filosofisia tieteitä ja harjotettiinko vapaitten taiteitten tutkimista.

Vanha Morin vastasi minulle seuraavasti:

— Sivistys on kaikissa asteissaan kehittynyt hyvin korkealle. Kaikki toverit tietävät jotain, mutta kaikki he eivät tiedä samaa, ja mitään hyödyttömiä asioita ei ole opittu. Ei enää haaskata aikaa lakitieteellisiin ja jumaluusopillisiin tutkimuksiin. Kukin valitsee taiteista ja tieteistä sen, mikä hänelle paraiten soveltuu. Meillä on vielä jälellä useita vanhoja teoksia, vaikka onkin joutunut häviöön suurin osa niistä kirjoista, joita painettiin ennen uusinta aikakautta. Yhä edelleen painetaan kirjoja, enemmän kuin koskaan ennen. Typografia on kuitenkin häviämäisillään ja sen sijalle alkaa tulla fonografia. Runoja ja romaaneja julkastaan ja fonografisesti näytelmien esittämistä varten on keksitty erittäin nerokas yhdistelmä fonografista ja kinematografista, mikä laitos esittää yhtaikaa näyttelemisen ja äänet.

— Teillä on siis runoilijoita ja näytelmäkirjailijoita?

— Meillä ei ole ainoastaan runoilijoita vaan myöskin runoutta. Me olemme ensimäisinä rakentaneet rajat runouden alueelle. Ennen meitä laususkeltiin runosäkeinä paljo sellaisia asioita, jotka olisivat paremmin tulleet sanottua suorasanaisesti. Kertomuksia laadittiin runomuotoon. Se oli jäännöstä niiltä ajoilta, jolloin rusnailtiin lakimääräyksiä ja sananlaskuja säkeiksi. Nykyään juttelevat runoilijat vaan sellaisia sievosia asioita, joissa ei ole mitään ajatusta ja heidän kielioppinsa ja kielensä on heidän omaansa samoinkuin poljento, sanakuvat ja soinnut.

Meidän teatterimme on melkein yksinomaan laulurunollista. Todellisuuden tarkka tuntemus ja väkivaltaisuuksista vapaa elämä on tehnyt meidät melkein välinpitämättömiksi dramalle ja murhenäytelmälle. Kansaluokkien yhdistäminen yhdeksi kokonaisuudeksi ja sukupuolten yhdenvertaisuus on poistanut vanhalta huvinäytelmältä melkein kaiken aineiston. Mutta soittotaidetta rakastetaan enemmän kuin koskaan ennen. Me ihailemme erityisesti sonatia ja symfoniaa.

Yhteiskunnassamme suositaan erityisesti piirustustaidetta. Monet maalausta vahingoittaneet ennakkoluulot ovat hävinneet. Elämämme on selvempää ja ihanampaa kuin porvarillinen elämä, ja muotoaistimme on kehittynyt hienoksi. Kuvanveisto kukoistaa maalaustakin paremmin, senjälkeen kun se älykkäällä tavalla on ryhtynyt koristamaan julkisia loistorakennuksia ja yksityisasunnoita. Eikä koskaan ole taiteen opetuksessa tehty niin paljo työtä kuin nykyään. Vaikkapa vaan joitakuita minuuttejakin kuljet ilmanhalkaisijallasi jonkin pääkatumme kohdalla, niin varmaan hämmästyt koulujemme ja museoittemme paljoutta.

— No, oletteko sitten onnellisia? kysyin minä.

Morin pudisteli päätään.

— Ihmisluonteeseen kuuluu se, ettei hän voi nauttia täydellistä onnea. Onnelliseksi ei voi tulla ilman ponnistuksia, kaikki ponnistus taas väsyttää ja tuottaa kärsimyksiä. Olemme tehneet elämän siedettäväksi kaikille. Onhan sekin jotain. Meidän jälkeläisemme ymmärtävät paremmin asiansa. Meidän järjestäymismuotomme ei ole muuttumaton. Vielä viisikymmentä vuotta sitten oli se toisellainen kuin nykyään. Ja tarkkanäköisimmät arvelevat, että piakkoin on vastassamme taas suuria muutoksia. Se on mahdollista. Mutta inhimillisen sivistyksen edistys on vastaisuudessa sopusointuista ja rauhallista.

— Ettekö päinvastoin pelkää, kysyin minä, että mahdollisesti päällekarkaavat raakalaiset hävittävät tämän sivistyksenne, johon tunnutte olevan tyytyväisiä? Sanoittehan vielä olevan Aasiassa ja Afrikassa suuria mustia ja keltaisia kansakuntia, jotka eivät ole yhtyneet liittoonne. Niillähän on sotajoukkoja. Teillä ei ole. Jos ne hyökkäisivät kimppuunne.

— Päällekarkauksen varalta on ryhdytty suojelustoimenpiteisiin. Ainoastaan amerikalaiset ja australialaiset voisivat taistella meitä vastaan, sillä ne ovat yhtä taitavia kuin mekin. Mutta valtameret erottavat meidät toisistamme ja etujen yhteys liittää meidät yhteen. Mitä taas kapitalia omaaviin neekereihin tulee, niin he käyttävät vielä terästykkejä, tuliaseita ja muuta sellaista rautaromua kahdenneltakymmenenneltä vuosisadalta. Mitäpä voisivat sellaiset vanhanaikaiset koneet Y-säteitten purkausta vastaan? Rajojamme suojelee sähkö. Liittovaltioitten ympäri kiertää ukonsalamakehä. Muuan pieni, silmälaseilla varustettu mies istuu jossakin, en tiedä missä, jonkinlaisen kirjotuskoneentapaisen edessä. Hän on ainoa sotilaamme. Hänen tarvitsee vaan painaa jotain pientä nappulaa hajottaakseen tomuhiukkasiksi puolenmillionan suuruisen sotajoukon.

Morin epäili hetkisen. Sitten jatkoi hän vähän hitaammin:

— Jos meidän sivistystämme jokin vihollinen uhkaisi, niin ei se olisi ulkonainen, vaan sisällinen.

— Onko teillä siis sellaisia?

— On anarkistit. Heitä on paljo, rohkeita ja älykkäitä ihmisiä. Kemistimme, opettajamme tieteissä ja kaunokirjallisuudessa ovat melkein kaikki anarkisteja. He väittävät työn ja tuotteitten säännöttelyn viaksi suurimman osan niitä epäkohtia, mitkä vielä vaivaavat yhteiskuntaa. He väittävät, ettei ihmiskunta tule ennen onnelliseksi kuin siinä välittömässä sopusoinnun tilassa, mikä seuraa sivistyksen täydellistä hävittämistä. He ovat vaarallisia. Ja vielä vaarallisemmiksi he tulisivat, jos koettaisimme ahdistaa heitä. Mutta siihen ei meillä ole varoja eikä haluakaan. Meillä ei ole edes kykyä pakottaa tai sortaa, ja se on mielestämme hyvä.

Raakalaisuuden aikoina olivat ihmiset lujasti vakuutettuja rangaistusten tehosta. Meidän esi-isämme poistivat koko tuomarisäädyn. Sitä ei enää tarvittu. Poistaessaan yksityisomaisuuden, poistivat he samalla varkauden ja petoksen. Kun rupesimme pitämään yllämme sähköpuolustusvoimaa, ei meidän tarvitse enää pelätä murhayrityksiä omaa henkilöämme kohtaan. Ihminen on alkanut pitää arvossa toista ihmistä. Vielä nytkin tehdään himorikoksia, mutta niitä tehdään kaiketi aina. Mutta sellaiset rikokset tulevat yhä harvinaisemmiksi, kun niitä ei rangaista. Meidän tuomarikuntanamme on ainoastaan muutamia valituita, kokeneita miehiä, jotka korvauksetta ratkaisevat kiistakysymyksiä.

Minä kiitin tovereitani heidän hyväntahtoisuudestaan ja pyysin saada tehdä Morinille vielä viimeisen kysymyksen.

— Ei suinkaan teillä ole enää uskontoa?

— Päinvastoin, meillä on suuri joukko uskonnoita, niistä muutamat vallan uusia. Ainoastaan Ranskasta puhuttaessa on meillä ihmisyyden uskonto, positivismi, kristinusko ja spiritismi. Muutamilla seuduilla on vietä katolisiakin, mutta heitä on vähän ja hajaantuneina useihin lahkoihin, mikä oli seurauksena niistä lukuisista uskonkiistoista, joita tapahtui kahdennellakymmenennellä vuosisadalla valtion erottua kirkosta. Pitkään aikaan ei enää ole ollut paavia.

— Sinä erehdyt. Vielä on olemassa paavi. Sen olen saanut tietää sattumalta. Se on Pius XXV, värjäri via dell'Orson varrella Romassa.

— Mitä! huudahdin minä. Onko paavi värjärinä?

— Mitäs ihmeellistä se on? Pitää kai hänellä olla ammatti kuten muillakin.

— Mutta entäs hänen kirkkonsa?

— Häntä kuuntelee vaan joku tuhatkunta henkilöä Europassa.

Näin viimeksi jutellen me erkanimme. Michel sanoi minulle, että minä saisin yösijan jossain läheisyydessä, ja että Chéron saattaisi minua kotimatkallaan sinne.

Yön valo oli opalinvärinen, samalla vahva ja lempeä. Lehdistöt saivat siitä emaljiloisteen. Kuljin Chéronin rinnalla.

Katselin häntä tarkemmin. Hänen kenkänsä antoivat käynnille lujuutta ja ruumiille yleensä varmuutta. Ja vaikka hän miehen vaatteissa näytti pienemmältä kuin todella olikaan, vaikka hän kulki toinen käsi taskussa, ei hänen ulkonaiselta olemukseltaan, kaikesta vaatimattomuudesta huolimatta, puuttunut eräänlaista ylpeyttä. Hän katseli vapaasti oikealle ja vasemmalle. Se oli ensimäinen näkemäni nainen, jossa olin huomannut sellaista tyyntä uteliaisuutta, halua kävellä jouten. Hatun alta näkyi hienot, selväpiirteiset kasvot. Hän kiihotti ja viehätti minua samalla kertaa. Pelkäsin, että hän pitäisi minua tuhmana ja naurettavana. Siltä kuitenkin selvästi näytti, että minä olin hänelle ihan yhdentekevä.

Äkkiä hän kuitenkin kysyi minulta, mitä ammattia minä harjotin. Minä vastasin umpimähkään olevani sähköteknikko.

— Niin minäkin olen, sanoi hän.

Viisaasti kyllä minä annoin keskustelun siitä asiasta raueta.

Minulle tuntemattomat äänet täyttivät yöilman tyynellä ja säännöllisellä huminallaan, jota kuuntelin kauhulla, sillä se tuntui minusta kuin tämän uuden maailman hirviömäisen olennon hengitykseltä.

Kuta enemmän katselin tätä nuorta naisteknikkoa, sitä vahvemmin tunsin häneen kiintyväni.

— Te siis olette, sanoin minä äkkiä, tieteellisesti säännöitelleet rakkauden, ja se on nykyään sellainen asia, joka ei vaivaa enää ketään?

— Sinä erehdyt, vastasi hän. Epäilemättä emme ole enää kuluneen aikakauden peräti narrimaisella kannalla ja inhimillisen fysiologian koko alue on nyt vapautettu laillistetusta raakalaisuudesta ja jumaluusopillisista kauhukuvista. Meillä ei ole enää petollista ja julmaa käsitystä velvollisuudesta. Mutta ne lait, mitkä määräävät ruumiitten vetovoimaa ruumiisiin, ovat yhä meiltä salassa. Suvun luomisvaisto on edelleen sitä mikä se on aina ollut ja tulee vastakin olemaan, kiivas ja oikullinen. Nyt kuten aina ennenkin on vaisto järkeä voimakkaampi. Meidän etevämmyytemme edeltäjiimme nähden on enemmän siinä, että voimme sanoa sen, kuin siinä, että tiedämme sen. Meissä on voima, joka kykenee luomaan maailmoja, ja sinä tahtoisit, että meidän pitäisi hillitä sitä! Se on liiaksi vaadittu meiltä. Me emme ole enää raakalaisia. Emme ole vielä viisaita. Kollektivismi ei tiedä mitään sukupuolten keskinäisistä väleistä. Ne suhteet ovat sitä mitä ne voivat olla, useimmiten siedettäviä, harvoin ihastuttavia, joskus kauheita. Mutta älä sitä usko, toveri, etteikö rakkaus nykyäänkin saattaisi ketään levottomaksi.

Minun oli mahdotonta väitellä näin merkillisten katsantokantojen perusteella. Minä johdin keskustelun naisten luonteeseen. Chéron alkoi kertoa minulle, että niitä oli kolmea lajia, olennoltaan rakastavia, uteliaita ja välinpitämättömiä. Kysyin häneltä, mihin luokkaan hän kuului.

Hän katsahti minuun hiukan ylpeästi ja sanoi:

— On myöskin kolmenlaisia miehiä. Ensinnäkin nenäkkäät...

Tämä sana teki hänet paljoa enemmän minun aikalaiseni kaltaiseksi, kuin mitä hän tähän asti oli ollut. Siitä syystä johdin keskustelua samalla lailla, kuin olin tottunut tekemään tavallisesti sellaisissa tilaisuuksissa. Puheltuamme siten hetkisen kaikellaista lorua sanoin hänelle:

— Sallikaa minun kysyä teidän etunimeänne.

— Minulla ei ole sellaista.

Hän tunsi minun pitävän sitä seikkaa hiukan kolkkona ja sanoi melkein loukkaantuneena:

— Luuletteko, ettei nainen voi viehättää muuten, jollei hänellä ole sellaisia etunimiä kuin entisen maailman naisilla: Marguerite, Therèse tai Jeanne?

— Te todistatte vastakohdan suuressa määrässä oikeaksi.

Etsin hänen katsettaan, mutta en löytänyt sitä. Hän näytti siltä kuin ei olisi kuullutkaan sitä. En voinut sitä enää epäillä: hän tahtoi viehättää. Minä ihastuin kovasti. Minä sanoin hänelle, että pidin häntä ihastuttavana ja että rakastin häntä. Ja sitä sanaa toistin yhtämittaa. Hän antoi minun jatkaa ja sanoi sitten:

— Mitäs tuollaisella sitten tarkotetaan?

Mutta minä jatkoin vaan itsepäisesti.

Hän nuhteli minua siitä:

— Tehän käyttäydytte kuin villi.

— Olenko minä teistä epämiellyttävä?

— Sitä en ole sanonut.

— Chéron, Chéron, olisiko teistä niin vaikeata...

Me istahdimme eräälle penkille muutaman lepän suojaan. Tartuin hänen käteensä ja vein sen huulilleni... Äkkiä en tuntenut enkä nähnyt enää mitään ja huomasin vaan makaavani omassa vuoteessani. Hieroin silmiäni, joita aamuauringon valo häikäsi, ja tunsin jälleen kamaripalvelijani, joka seisoi edessäni ja tuhmannäköinen ilme kasvoillaan sanoi:

— Herra, kello on yhdeksän. Herra käski minun herättämään kello yhdeksältä. Minä tulen sanomaan herralle, että kello on yhdeksän.