v. 1901 ottanut osaa suurvaltojen rauhanharrastuksiin, näki kylmällä

raivolla ahneen ja hitaan karhun tulevan yhä lähemmäksi. Ja kun tämä suunnaton eläin jo ojensi kuononsa Nipponin mehiläispesää kohden, niin ryöpsähtivät keltaiset mehiläiset kerran ulos pesästään ja pistelivät karhun ruumiin kauttaaltaan kipeillä iskuilla.

"Se on siirtomaasotaa", sanoi muuan korkea venäläinen virkamies ystävälleni Georges Bourdonille. Jokaisessa siirtomaasodassa on periaatteena se, että europalaisen täytyy olla niitä kansoja etevämpi, joita vastaan hän taistelee; muussa tapauksessa ei sota ole enää siirtomaasotaa, mikä hyvin selvästi käsitetään. Tällaisessa sodassa kuuluu asiaan se, että europalainen hyökkää päälle tykistöllä, ja että aasialainen tai afrikalainen puolustautuu nuolilla, nuijilla, assegajeilla ja tomahavkeilla. Voi vielä sentään käydä laatuun sekin, että hän on hankkinut itselleen vanhoja piilukkoisia kiväärejä ja patruunakoteloita; mielellään senverran; se tekee vaan siirtomaasodan paljoa kunniakkaammaksi. Mutta missään tapauksessa ei hän saa olla asestettu tai opetettu europalaisella tavalla. Hänen laivastonaan pitää olla dshonkeja, pirogeja ja kanootteja, jotka on puusta koverrettu. Jos hän on ostanut laivoja europalaisista veistämöistä, pitää niiden olla kelvottomia. Kiinalaiset, joiden arsenalit ovat täynnä porslinigranateja, noudattavat siirtomaasodan sääntöjä.

Japanilaiset ovat vapautuneet. He käyvät sotaa niiden sääntöjen mukaan, joita ovat oppineet Ranskassa kenraali Bonnalilta. He ovat tietoihinsa ja älyynsä nähden paljo edellä vastustajiaan. Kun he taistelevat europalaisia paremmin, eivät he osota mitään kunnioitusta perinnäisiä tapoja kohtaan, ja he käyttäytyvät oikeastaan sellaisella tavalla, että se sotii, sanoisinko kansojen oikeutta vastaan.

Turhaan esittivät vakavat henkilöt, sellaiset kuin Edmond Théry, heille, että heidän pitäisi antaa voittaa itsensä europalaisten markkinain korkean edun tähden, parhaiten säädettyjen taloudellisten lakien mukaan. Taka-Indian prokonsuli, itse herra Doumer, turhaan kehotti heitä viipymättä kärsimään muutamia ratkaisevia tappioita maalla ja merellä. "Mikä taloudellinen huolestuminen pimittäisikään meidän sielumme", huudahti tämä suuri mies, jolleivät Besobrassov ja Alexejew enää saa muutamia millionia Korean metsistä! He ovat kuninkaita. Minä olen ollut kuningas kuten hekin; meidän asiamme on yhteinen, oi Nipponin asukkaat, olkaa lempeydessä niiden vaskenväristen kansarotujen kaltaisia, joita minä kunniakkaasti olen hallinnut Mélinen aikana!?

Turhaan puhui heille tohtori Charles Richet pääkallo kourassaan, että koska heillä oli hyvin etenevät leukaperät ja pohjelihakset huonosti kehittyneet, oli heillä edessään välttämättömyys väistyä venäläisten tieltä, jotka olivat lyhytkalloisia ja sellaisina suuressa määrässä eteviä sivistyksen levittäjiä, mikä näkyi jo siitäkin, että he upottivat viisituhatta kiinalaista Amur-jokeen. "Ottakaa huomioon se, että te olette renkaita apinan ja ihmisen välillä, sanoi herra professori Richet heille kaikessa ystävyydessä, ja siitä seuraa, että jos te voitatte venäläiset, tai finno-letto-ugro-slaavilaiset, niin olisi se samaa, jos apinat voittaisivat teidät. Ymmärrättekö?" Mutta he eivät halunneet mitään ymmärtää.

Mitä venäläiset ovat saaneet maksaa Japanin merellä ja Mandshurian vuorensolissa, se ei ole ainoastaan heidän oma ahne ja raaka politikansa Idässä, se on koko Europan siirtomaapolitika. He eivät sovita ainoastaan omia rikoksiaan, vaan koko sotilas- ja kauppakristikunnan rikokset. Tällä minä en tarkota sitä, että maailmassa olisi mitään oikeutta. Mutta merkillisiä käänteitä vaan nähdään, ja voima, joka vielä yksinään ratkaisee ihmisten teot, tekee joskus odottamattomia hyppäyksiä. Sen äkkinäiset heitot häiritsevät tasapainoa, jota jo luultiin vakiintuneeksi. Ja sen oikut, jolla aina on sääntönsä, joskus salaiset, saavat aikaan mieltäkiinnittäviä uudistuksia.

Japanilaiset menevät yli Jalu-joen ja lyövät venäläiset pakosalle Mandshuriassa ihan laskujen mukaan. Heidän merimiehensä hävittävät vallan loistavasti europalaisen laivaston. Heti näemme vaaran uhkaavan. Jos se todella on olemassa, niin kuka on luonut sen? Eiväthän japanilaiset hakeneet venäläisiä. Eivät keltaiset hakeneet valkoisia. Nyt vasta huomaamme keltaisen vaaran. Aasialaiset ovat monta herran vuotta saaneet peljätä valkoista vaaraa. Kesäpalatsin raiskaus, verilöylyt Pekingissä, ihmisjoukkojen upottaminen Blagovestjenskissä, Kiinan palotteleminen, eikös siinä jo ollut pelonsyytä kiinalaisille. Ja saattoivatko japanilaiset tuntea itsensä turvallisiksi Port-Arturin tykkien alla?

Me itse olemme luoneet valkoisen vaaran. Valkoinen vaara taas on synnyttänyt keltaisen vaaran. Sellaiset ketjut antavat vanhalle, maailmaa hallitsevalle välttämättömyydelle ulkonaisen leiman jumalallisesta oikeudesta, ja ihmetellä täytyy tätä jumalien ja ihmisten sokeata valtijatarta, kun näkee Japanin, joka hiljan vielä niin julmasti kohteli kiinalaisia, Japanin, tämän palkitsemattoman kanssarikollisen europalaisten rikoksessa Kiinassa, tulevan Kiinan kostajaksi ja keltaisen rodun toivoksi. Ei kuitenkaan näytä ensi katsannolta siltä, että keltainen vaara, jota europalaiset taloustieteilijät kauhistuvat, olisi verrattava Aasiata uhkaavaan valkoiseen vaaraan. Kiinalaiset eivät lähetä mitään lähetyssaarnaajia Parisiin, Berliniin tai Pietariin opettamaan kristityille fung-tshin oppia ja saamaan aikaan epäjärjestystä Europan asioissa. Mikään asestettu kiinalainen retkikunta ei ole tunkeutunut maihin Quiberon-lahdessa vaatimaan tasavallan hallitukselta extraterritorialitetia, se on sellaista oikeutta, että mandarineista kokoonpantu tuomioistuin saisi ratkaista ne asiat, joista europalaisten ja kiinalaisten kesken ei ole sovittu. Amiraali Togo ei ole tullut kahdellatoista panssarilaivalla pommittamaan Brestin rediä, suojellakseen Japanin kauppaa Ranskassa. Ranskan nationalismin kukka, suur-ranskalaistemme valiojoukko ei ole piirittänyt Kiinan ja Japanin lähetystöjä Hoche- ja Marceaukatujen varrella, eikä marsalkka Ojama niinollen ole johtanut Idän armeijoita Boulevard de la Madeleinelle vaatimaan rangaistusta muukalaisia vihaaville suur-ranskalaisille. Hän ei ole ylhäisen sivistyksen nimessä pannut Versaillesia palamaan. Aasialaisten suurvaltain armeijat eivät ole raastaneet Louvren tauluja eikä Elyséepalatsin porslineja Tokioon ja Pekingiin.

Ei, itse herra Edvard Thérykin myöntää, että keltaiset eivät ole vielä tarpeeksi sivistyneitä voidakseen niin uskollisesti seurata valkoisten esimerkkiä. Eikä hän uskalla ajatellakaan, että he koskaan voisivat päästäkään niin korkeaan siveelliseen kulturiin. Kuinkapa he voisivat saada meidän hyveitämme? Eiväthän he ole mitään kristityitä. Mutta asiantuntijat ovat kuitenkin sitä mieltä, ettei keltainen vaara ole yhtään vähemmän vaarallinen siitä syystä, kun se on taloudellinen. Japani ja Japanin järjestämä Kiina uhkaavat kaikkialla maailman markkinoilla meitä kauhistuttavalla, suunnattomalla kilpailulla, ja tätä seikkaa jo vaan ajatellessaankin saavat taloustieteilijät niskavillansa pystyyn. Senvuoksi täytyy japanilaiset ja kiinalaiset hävittää. Siitä ei ole epäilystäkään. Mutta sota on myöskin julistettava Yhdysvalloille, jotta heidän terästrustinsa estettäisiin myymästä rautaa ja terästä halvemmalla kuin meidän tehtailijamme, jotka ovat huonommin varustettuja.

Sanokaamme kerrankin suora totuus. Luopukaamme edes hetkiseksi mairittelemasta itseämme. Vanha Europa ja uusi Europa (se on Amerikan oikea nimi) ovat saaneet aikaan taloudellisen sodan. Jokainen kansa taistelee toistaan vastaan teollisuudessa. Kaikkialla asestautuu tuotanto raivoisasti tuotantoa vastaan. Huonosti meille soveltuu ryhtyä valittamaan, kun me näemme uusien kilpailevien ja levottomuutta herättävien tuotteitten putoavan säännöttömille maailmanmarkkinoille. Mitäpä hyödyttää valitus? Me tunnemme ainoastaan vahvemman syyt. Jos Tokio on heikompi, on se väärässä, ja me annamme sen tuntea sen; jos se sitävastoin on väkevämpi, on se oikeassa, emmekä sitä mistään moiti. Onko maailmassa yhtään kansaa, jolla olisi oikeus puhua oikeuden nimessä? Me olemme opettaneet japanilaisille kapitalistisen järjestelmän ja sodan. He kauhistuttavat meitä, sillä he alkavat tulla meidän kaltaisiksemme. Ja se onkin tosi teossa jokseenkin kauheata. He puolustautuvat europalaisia vastaan europalaisin asein. Heidän kenraalinsa ja heidän meriupseerinsa, jotka ovat harjottaneet tieteitään Englannissa, Saksassa ja Ranskassa, tuottavat kunniaa opettajilleen. Useat ovat suorittaneet kurssit meidän erityiskouluissamme. Suurherttuamme, jotka pelkäsivät, etteivät sotalaitoksemme — heidän mielestään liiaksi kansanvaltaiset — mitään hyvää saisi aikaan, voivat olla vallan huoleti.

En tiedä minkälaiseksi sodan loppu muodostuu. Venäjän valtakunta asettaa Japanin järjestelmällistä tarmoa vastaan suunnattomat voimansa, joita kuitenkin heikentävät varastelevat virkamiehet ja kykenemätön ylempi upseeristo. Hajaumistilastaan huolimatta riittää sillä rahoja melkein ehtymättömästi. Se saa niitä rikkailta velkojiltaan. Japanin rahalähteinä sitävastoin ovat vaikeasti saatavat ja raskaat lainat, jotka se ehkä menettää juuri voittojensa tähden. Sillä englantilaiset ja amerikalaiset pyrkivät Japania auttaessaan heikontamaan Venäjää, mutta ei suinkaan tekemään Japania mahtavaksi ja peljättäväksi. Vaikeata on tietää, kumpi taistelevista valloista lopullisesti voittaa. Mutta jos Japani saattaa keltaisen rodun kunnioitusta herättäväksi valkoisten silmissä, on se tehnyt ihmiskunnalle suuren palveluksen ja tietämättään ja epäilemättä vasten tahtoaan valmistanut maailman rauhallista järjestäytymistä.

— Mitä sillä tarkotatte? kysyi herra Qoubin, jonka lautanen oli täynnä hyvämakuista frittoa.

— Pelätään, jatkoi Nicole Langelier, että Japani voitettuaan kohottaa Kiinan, että se opettaa tätä maata puolustautumaan ja säilyttämään rikkautensa. Pelätään sen luovan voimakkaan Kiinan. Yleisen edun tähden ei sitä pitäisi pelätä vaan toivoa. Vahvat kansakunnat vaikuttavat yhdessä maailman sopusoinnun ja rikkauksien luomiseen, heikot kansakunnat, sellaiset kuin Kiina ja Turkki ovat alituisena lähteenä levottomuuksiin ja vaaroihin. Mutta meillä on liian kiire pelkäämään ja toivomaan. Jos voittoisa Japani ryhtyykin järjestämään vanhaa keltaista keisarikuntaa, ei se onnistu siinä niinkään nopeasti. Vaatii aikansa opettaa Kiinalle, että on olemassa Kiina. Sillä se ei tiedä sitä, ja niinkauvan kuin se ei tiedä sitä, ei myöskään ole Kiinaa. Kansa on olemassa vaan silloin, kun se tuntee olevansa olemassa. On olemassa 350 millionaa kiinalaista, mutta he eivät tiedä sitä. Niinkauvan kuin he eivät ole laskeneet itseänsä, ei heitä oteta laskuun. Heitä ei ole olemassa edes lukuun nähden.

"Laskekaa järjestysnumerot!" Siinä ensimäinen määräys, minkä opettajakersantti antaa miehistölleen. Ja samalla opettaa hän sille yhteiskuntain perussäännön. Mutta 350 millionaa ihmistä tarvitsee pitkän ajan järjestäytyäkseen. Ullar, joka on vallan harvinainen europalainen senvuoksi, kun hän uskoo, että kiinalaisia pitää kohdella inhimillisesti ja oikeamielisesti, mainitsee kuitenkin, että tämän suunnattoman valtakunnan kaikissa piireissä on käymässä suuri kansallinen liike.

— Jos otaksummekin, sanoi Joseéphin Leclerc, että voittoisa Japani antaisi mongoleille, kiinalaisille ja tibetiläisille itsetietoisuutta ja tekisi heidät kunnioitettaviksi europalaisten mielestä, niin millä tavalla se paremmin turvaisi maailmanrauhaa ja hillitsisi kansojen vallotushalua? Jäisihän niille vielä käsiteltäviksi neekerikansakunnat! Mikä musta kansakunta saa mustat kunnioitettaviksi valkoisten ja keltaisten mielestä?

Nicole Langelier vastasi:

— Kukapa tietää ne rajat, joihin joku suurista ihmisroduista pysähtyy? Mustat eivät kuole sukupuuttoon joutuessaan europalaisten yhteyteen. Kukapa profeetta voisi ennustaa kahdelle millionalle mustalle afrikalaiselle, ettei heidän jälkeläisensä koskaan saa rauhassa vallita rikkauksiaan järviensä ja suurien jokiensa rannoilla? Valkoiset miehet ovat eläneet luola- ja paaluasuntoaikakausien läpi. He olivat silloin villejä ja alastomia. He kuivasivat silloin karkeita savitöitään auringon paisteessa. Heidän päällikkönsä muodostivat barbarisia tanssikuoroja. Tietoja ei ollut muita kuin poppamiesten. Sittemmin rakensivat he Partenonin, miettivät mittausopin ja muodostivat ajatuksensa tuotteet ja ruumiinsa liikkeet sopusoinnun lakien mukaisiksi.

Voitteko sanoa Afrikan neekereille: teidän keskuudessanne tulee töinen heimo aina murhaamaan toisia ja te telotatte aina toisianne kauneimmalla tavalla; kuningas Glegle heittää aina vastedeskin uskonnollisessa tarkotuksessa vankejaan yhteensidottuina korkeilta paikoilta, te tulette aina ihastuksella syömään sitä lihaa, jota haluatte vanhojen esivanhempienne mädänneistä ruumiista; tutkimusretkeilijät tulevat edelleenkin ampumaan pilkkaan teihin ja savulla tukehuttamaan teidät majoihinne; ylpeä kristitty soturi tulee aina vastedeskin karaisemaan rohkeuttaan hakkaamalla palasiksi teidän vaimojanne; hyväntahtoinen merimies, joka on tullut sumuisten merien takaa, potkii aina teidän pieniltä lapsiltanne mahat puhki notkistaakseen kangistuneita sääriään. Voitteko te varmasti ennustaa kolmannekselle ihmiskuntaa ainaista elämän kurjuutta?

En tiedä sanoa herääkö elämä Afrikassa jonakin päivänä sellaisella loistolla, kuten rouva Beecher Stove v. 1840 ennusti, mikä on tuntematon lännen kylmille roduille ja muodostuuko taide siellä ihaniin, uusiin muotoihin. Mustilla on suuri taipumus soitantoon. Voi olla, että syntyy ihastuttava neekeritaide laulun ja soiton alalla. Sillävälin edistyvät Etelä-Amerikan mustat nopeasti kapitalistisen sivistyksen tiellä. Herra Jean Finot antoi siitä hiljakkoin tietoja.

Viisitoista vuotta sitten ei heillä ollut yhteensä sataa hehtaria maata. Nyt on heidän maa-alueittensa arvo jo yli neljä milliardia markkaa. He olivat vallan sivistymättömiä. Nyt osaa jo viisitoista prosenttia heistä lukea ja kirjottaa. On mustia romaaninkirjottajia, mustia runoilijoita, mustia taloustieteilijöitä ja mustia hyväntekijöitä.

Mestitsit, joitten synty on peräisin isännästä ja orjattaresta, ovat erityisesti älykkäitä ja voimakkaita. Värilliset miehet, jotka ovat samalla sekä viekkaita että julmia, hienovaistoisia ja kylmästi laskevia, he pääsevät vähitellen — on muuan heistä itsestään kertonut minulle — voitolle lukumäärään nähden ja vallitsevat vielä kerran kreolien voimistunutta rotua, joka niin kevytmielisesti on harjottanut julmuutta mustia kohtaan. On ehkä jo syntynyt se nerokas mulatti, joka kalliisti kostaa valkoisten lapsille niiden neekerien veren, jota valkoiset ovat vuodattaneet lynckaamalla ja muuten!

Herra Goubin asesti sillä aikaa silmänsä kunnioitusta herättävällä lorgnettella.

— Jos japanilaiset voittaisivat, sanoi hän, riistäisivät he meiltä Vähä-Indian.

— He tekisivät niinollen meille suuren palveluksen, sillä siirtomaat ovat kansojen vitsa, sanoi Langelier.

Herra Goubin vaan vaikeni suuttuneena.

— Minä en enää jaksa kuulla teidän puhuvan tuolla tavalla, sanoi Josephin Leclerc. Täytyyhän tuotteillemme saada menekkipaikkoja, alueita teollisuutemme ja kauppamme laajennusta varten. Mitä oikeastaan ajattelette, Langelier? On oikeastaan vaan yksi politika Europassa, Amerikassa, koko maailmassa, ja se on siirtomaapolitika.

Nicole Langelier vastasi aivan tyyneesti:

— Siirtomaapolitika on uusin muoto raakalaisuutta, tai jos paremmin niin tahdotte, sivistyksen huippukohta. En erota toisistaan näitä kahta sanaa, ne ovat samansisältöisiä. Mitä ihmiset sanovat sivistykseksi, se on tapojen nykyinen tila, mitä taas raakalaisuudeksi, se on tapojen entinen tila. Nykyisiä tapoja tullaan vastaisuudessa kutsumaan raakalaisuudeksi. Myönnän sen, että meidän tapojemme ja siveellisen katsantokantamme mukaan väkevät kansat hävittävät heikommat. Se on kansainoikeuden periaate ja koko siirtomaatoiminnan peruste.

Vielä sitten voimme tarkastaa sitä kohtaa, onko kansoilla aina hyötyä vallotuksistaan kaukaisissa maissa. Ei se ainakaan siltä näytä. Mitä ovat Meksiko ja Peru tehneet Espanjalle, Brasilia Portugalille, Batavia Hollannille? On erilaisia siirtomaita. On sellaisia siirtomaita, jotka ottavat vastaan onnettomia europalaisia viljelemättömille maille. Nämä siirtomaat ovat emämaalle uskollisia niinkauvan kuin ne ovat köyhiä, mutta eroavat siitä voimistuttuaan. On sellaisiakin, joita on mahdoton asua, mutta joista tuodaan raaka-aineita ja joihin kuljetetaan kauppatavaroita. Ja selvää on, etteivät sellaiset siirtomaat rikastuta emämaata, vaan niitä, jotka kauppaa siirtomaassa harjottavat. Useasti eivät ne ole edes sen arvoisia mitä maksavat. Ja sitäpaitsi saattavat ne emämaan joka hetki pelkäämään sodan onnettomuuksia.

Herra Goubin keskeytti:

— Entäs Englanti?

— Englanti on katsottava pikemmin roduksi kuin miksikään kansaksi. Anglosakseilla on vaan meri isänmaana. Ja tämä Englanti, jonka luullaan rikastuneen laajojen alueidensa tähden, on hankkinut juuri kaupalla varallisuutensa ja valtansa. Tätä maata ei pidä kadehtia sen siirtomaiden tähden, vaan sen kauppiaiden tähden, jotka ovat syynä sen hyvinvointiin. Ja luuletteko ehkä Transvaalin olevan juuri niin erityisesti hyödyksi Englannille? Mutta kuitenkin saattaa ymmärtää, että kansakunnat, jotka siittävät paljo lapsia ja valmistavat paljo tuotteita, etsivät maa-alueita tai kulutuspaikkoja kauvempaa ja takaavat niiden omistuksen itselleen viekkaudella ja väkivallalla.

Mutta me ranskalaiset — meidän taloudellinen kansamme, joka karttaa tekemästä enemmän lapsia kuin mitä isänmaa voi helposti elättää, joka tuottaa kohtuullisesti eikä juuri mielellään lähde seikkailuille kaukaisiin maihin, — tämä Ranska, joka tuskin loittonee puutarhastaan, mitä turkasta se tekee siirtomailla? Mitä se hyötyy niistä? Se on haaskannut paljo ihmisiä ja rahaa, jotta Kongo, Cochinkiina, Annam, Tonkin, Guyana ja Madagaskar voisivat ostaa puuvillakudoksia Manchesterista, aseita Birminghamista ja Liègestä, väkijuomia Danzigista, bordeaux-viinilaatikoita Hamburgista. Se on seitsemänkymmenen vuoden kuluessa rosvonnut ja ahdistellut arabialaisia, kansottaakseen Algerian espanjalaisilla ja italialaisilla!

Tällaisissa tuloksissa on julmasti ivaa, eikä voi käsittää, kuinka on voinut meidän omaksi vahingoksemme kehittyä tällainen valtakunta, joka on kymmenen, yksitoista kertaa itse Ranskaa suurempi. Mutta huomioon on otettava, että vaikkei Ranskan kansa hyödykään mitään siitä, että sillä on alueita Aasiassa, Afrikassa ynnä muualla, niin katsovat sen hallitusmiehet kuitenkin niiden hankkimisesta olevan suurta etua maalle. Ja siinä heitä kannattavat laivasto ja sotajoukko, jotka siirtomaaretkillä hankkivat virkaylennyksiä, eläkkeitä ja ritarimerkkejä, puhumattakaan siitä kunniasta, että voitetaan vihollinen. He saavat myöskin puolelleen papiston senkautta, että avaavat uusia aloja pakanain käännyttämiselle ja maa-alueita katolisille lähetysseuroille. Ne retket ihastuttavat edelleen laivanrakentajia, sotilasteknikoita ja muonanhankkijoita, jotka saavat yllin kyllin tilauksia. Edelleen hankkivat hallitusmiehet itselleen suuren joukon kannattajia näissä uusissa maissa, jakamalla oikeuksia suunnattomiin metsiin ja viljelysmaihin, ja tärkeämpää on heille vielä se, että he saavat enemmistönsä joukkoon kaikki parlamentin kauppakeinottelijat ja salahuijarit.

Edelleen mairittelevat hallitusmiehet tietämätöntä rahvasta, joka ylpeilee siitä, että sillä on niin valtava musta ja keltainen valtakunta, että se panee Englannin ja Saksan kalpenemaan kateudesta. Heitä pidetään suurina kansalaisina, isänmaanystävinä ja suurina valtiomiehinä. Ja vaikkapa he Ferryn tavoin saattavat joutua sodan tuhojen alaiseksi, niin antautuvat he mielellään siihenkin vaaraan, vakuutettuina siitä, että vahingollisinkin kaikista pitkämatkaisista retkistä tuottaa heille vähemmän vaivaa ja vähemmän vaaroja kuin hyödyllisin yhteiskunnallinen uudistus.

Nyt käsitätte miksi meillä on voinut olla imperialistisia ministereitä, jotka mielellään ovat tahtoneet suurentaa siirtomaa-aluettamme. Ja meidän täytyy joka tapauksessa onnitella itseämme ja ylistää hallitusmiestemme malttia ja kohtuullisuutta, etteivät ole meitä raskauttaneet vielä laajemmilla siirtomailla.

Mutta kaikki vaara ei ole poissa; meitä uhkaa kahdeksankymmenenvuotias sota Marokossa. Eikö siirtomaahulluus koskaan lakkaa?

Tiedänhän minä sen, etteivät kansat ole järkeviä. Vaikeata onkin käsittää kuinka ne sitä voisivat olla kun katselee mistä aineksista ne on koottu. Mutta vaistomaisesti ne usein käsittävät mikä niille on vahingollista. Joskus saattavat ne tehdä huomioita. Aikojen kuluessa saavat ne tuskallisia kokemuksia erehdyksistään ja virheistään. Joskus vastaisuudessa ne vielä huomaavat, että siirtomaat ovat niille vaarojen lähteenä ja syynä turmioon. Kaupan raakuutta seuraa kaupan sivistys; se alkoi väkivaltaisesti, se tulee jatkamaan rauhallisella tiellä. Nämä aatteet voittavat jo alaa parlamenteissakin. Ja ne vaikuttavat yhä enemmän aikaa myöden asioihin, ei senvuoksi, että ihmiset tulisivat epäitsekkäiksi, vaan siitä syystä, että he alkavat paremmin käsittää oman etunsa.

Suuri inhimillinen arvo on juuri ihminen itse. Jotta saataisiin maapallo hyvään kuntoon, sitävarten täytyy ensin saada ihminen hyvään kuntoon. Jotta voitaisiin käyttää hyväkseen maa, kaivokset, vesiputoukset, planeetan kaikki aineet ja voimat, siihen tarvitaan ihminen, koko ihminen, ihmiskunta, koko ihmiskunta. Maapallon kokonaan hyväkseen käyttäminen vaatii valkoisten, keltaisten ja mustien ihmisten yhdistettyä työtä. Rajottamalla, vähentämällä, heikontamalla, sanalla sanoen tekemällä siirtomaaväestöksi osan ihmiskuntaa, toimimme me itseämme vastaan. Meidän etumme on siinä, että keltaiset ja mustat ovat voimakkaita, vapaita ja rikkaita. Meidän hyvinvointimme ja rikkautemme perustuu heidän hyvinvointiinsa ja rikkauteensa. Mitä enemmän he tuottavat, sitä enemmän he kuluttavatkin. Mitä enemmän he hyötyvät meistä, sitä enemmän me hyödymme heistä. Nauttikoot vaan runsaasti meidän työstämme, niin me taas nautimme runsaasti heidän työstään.

Kiinnittäessämme huomiomme niihin liikkeisiin, jotka tempaavat yhteiskunnat mukaansa, niin alamme ehkä nähdä merkkejä siitä, että väkivaltaisuuksien aika kulkee loppuaan kohden. Sota, joka muinoin oli alituinen tila kansojen välillä, puhkeaa nykyään vaan harvoin, ja rauhanajat ovat tulleet paljoa pitemmiksi kuin sota-ajat. Oma maamme antaa tilaisuuden mieltäkiinnittävään huomioon. Ranskalaiset esittävät merkillisen piirteen kansojen sotahistoriassa. Kun muut kansat tappelivat vaan edun tai pakon tähden, niin ranskalaiset yksinään tappelivat huvikseen. On siitä syystä huomattava, että maanmiehemme ovat muuttaneet makua. Renan kirjoitti kolmekymmentä vuotta sitten:

"Joka tuntee Ranskan kokonaisuudessaan ja kaikissa vivahduksissaan, hänen täytyy tunnustaa, että se liike, mikä jo viidettäkymmenettä vuotta on ollut huomattavana, on oleellisesti rauhan liike."

Tosi seikka, ja monien huomiontekijöiden todistama on se, ettei Ranska