Part 14

Aloimme edetä -- Peggie keskellä, minä oikealla, Walker hänen vasemmalla puolellaan. Pidättäjämme seurasivat kohta kintereillä. Astelimme äänettöminä (jos ei ota huomioon sitä, että Walker yhä silloin tällöin vetisteli); samoin he. Noin satakunta metriä kuljettuamme saavuimme "Admiral's Follyyn". Parisen kertaa olin siellä käynyt -- vain uteliaisuuttani tyydyttääkseni, paikka kun oli niin eriskummainen -- ja minä tunsin sen sekä sisältä että ulkoa. Se oli kummallinen esimerkki rikkaan miehen päähänpistoa. Korkean, pyöreän tornin alaosaa ympäröi neljä pienempää tornia, joista kustakin erikseen pääsi päätorniin. Nämä pienemmät tornit olivat melkein kokonaan rappiolla, mutta iso rakennus oli melko eheä, ja sen pohjakerroksessa oli huone, jota sen perustaja, vanha merikarhu, oli pitänyt juhlahuoneenaan; paikalliset muistotiedot kertoivat siellä vietetyn monet hauskat juomingit. Eräs tämän paikan omituisuus oli vielä jälellä -- kivipöytä ja sen ympärillä kivi-istuimet. Ja koska arvasin, että pidättäjämme tunsivat sen yhtä hyvin kuin minäkin, johdatin joukkoni suoraan sinne, ja riisuttuani päällystakkani taitin sen kokoon tyynyntapaiseksi, Peggien istuttavaksi.

Vangiksiottajamme eivät virkkaneet mitään, kun Walker minun viittauksestani istahti, eikä siihenkään, että itse istahdin. Itse he istahtivat minua vastapäätä. Kuten jo sanoin, oli kuutamoyö -- erikoisen kirkas yö -- ja kun tuo vanha torni oli katoton ja kun sen seinissä oli monta ränsistynyttä ikkunaa ja aukkoa, saatoimme kaikki nähdä melko selvästi toinen toisemme. Ensi töikseni aloin -- mahdollisuuden mukaan -- tarkoin tutkia ryöstäjiämme. Heidän kasvojaan oli tietenkin tuiki mahdoton nähdä, sillä kullakin oli kasvoillaan musta naamari, niin että vain hitunen leukaa oli näkyvissä. Mutta heidän vartaloitaanhan saatoin arvioida ja tutkin niitä tarkoin. Yksi lyhyenläntä, vanttera mies; arvelin hänen saattavan olla kiinalaisen eurooppalaisissa pukimissa. Toinen oli jonkin verran pitempi ja hoikempi -- vaikeasti kuvattava olento. Mutta kolmas, johtaja, oli iso, ruumiikas kaveri, vankkarakenteinen ja leveäharteinen -- pelottava junkkari. Kaikki kolme he olivat puetut tummaan pukuun ja kaikilla kolmella oli lakit vedettyinä naamarin yläosan peitteeksi.

Koko seuraavan toimituksen aikana puhutteli meitä vain johtaja, vaikka muut kaksi hänelle silloin tällöin kuiskailivat. Mutta alusta lähtien hän esiintyi puhemiehenä -- eikä hän suinkaan aikaa turhaan kuluttanut, vaan ryhtyi viipymättä toimeen. Ja kuten olin arvannutkin, mies, jota hän kaipasi, olin... minä.

"Nimennehän on James Cranage", alkoi hän.

"Niin on nimeni", vastasin reippaasti.

"Tehän olitte yhden päivän satunnaisesti toimessa Hollimentin liikkeessä, Portsmouthissa", jatkoi hän.

"Saatan kai sen myöntää", sanoin.

"Tehän näitte miesjoukon hyökkäävän Hollimentin liikkeeseen myöhään illalla?"

"Näin -- kiinalaisen johdolla."

"Älkää te välittäkö kiinalaisesta -- vastatkaa vain aivan yksinkertaisesti. Sittenhän teistä tuli lady Renardsmeren sihteeri, ja olette yhä hänen palveluksessaan?"

"Sekin on oikein."

"Muistatteko Neamore-nimisen miehen tulleen tapaamaan lady Renardsmereä, joka lähti heti paikalla hänen kanssaan Lontooseen ja palasi yksin samana iltana."

Aloin miettiä vähän perusteellisemmin. Tähän asti en ollut mitään salaisuuksia paljastanut; nämä asiat olivat jo levinneet yleiseen tietoon, enkä siis uskonut saavani aikaan mitään vahinkoa, vaikka vastasinkin viime kysymykseen.

"Muistan kyllä", sanoin.

Hän kumartui eteenpäin ja tuntui käyvän tiukemmaksi; oltiin ilmeisesti joutumassa ratkaisevalle kannalle.

"Entä sitten! Kävitte seuraavana päivänä lady Renardsmeren puolesta matkalla, kuljettaen pientä esinettä tai kääröä hänen puolestaan! Vastatkaa!"

"Enkä vastaa", sanoin. "Minulta ette mitään kuule!"

Seurasi kuolonhiljaisuus. Sitte johtaja puhui melkein kuiskaten.

"Ammumme teidät tuon tytön nähden, jollette vastaa!" murisi hän. "Ja heti paikalla!"

"No silloin ette ainakaan mitään minulta kuule!" intin minä. "Ellette elävänä minusta mitään irti saa, niin kuolleena ette ainakaan."

"Vastatkaa!" sanoi hän. "Annamme teille minuutin miettimisaikaa. Sen kuluttua --"

Enempää eivät Walkerin hermot sietäneet. Hän oli värissyt kaiken aikaa, mutta nyt hän puhkesi aivan ulvomaan.

"Voi, herra Cranage, sir, kertokaa heille!" huusi hän äkkiä käsiään väännellen. "Kertokaa heille, herra Cranage, Jumalan tähden, ennen kuin meidät kaikki ammutaan! Eihän siitä voi olla mitään haittaa, herra Cranage! -- kertokaa heille, että pääsemme asiasta, herra Cranage..."

Johtaja nauroi ja kääntyi minusta kuljettajaan.

"Vai niin, vai tiedätte tekin sen, ystäväiseni!" sanoi hän. "Suu puhtaaksi sitte! Ajoitteko --"

"Pitäkää suunne kiinni, Walker!" keskeytin minä. "Olkaa mies! Eivät he uskalla --"

Ennenkuin ennätin vielä kunnolleen lausua viime tavun, olivat he kaikki kolme siepanneet revolverinsa, ja johtaja oli pannut omansa ilkeän lähelle minun nenääni.

"Pitäkää _itse_ suunne kiinni", sanoi hän rauhallisella äänellä, joka vaikutti paljoa uhkaavammalta kuin mikään ärjyntä. "Nouskaa! Te ja tyttö menkää tuonne komeroon tuolla, ja olkaa siellä kunnes kutsumme teitä. Pian, nyt! -- Älkää jaaritelko joutavia, jos henkenne on teille rakas."

Tunsin silloin, että oli hyödytöntä juonitella, tai yrittää nolata tai uhmata noita kavereita: heillä oli tosi mielessä. Kosketin Peggien käsivarteen; nousimme ja lähdimme osoitettuun paikkaan, joka oli jonkinlainen syvennys eteishuoneen seinässä. Pöydän ääressä istuvat miehet kokoontuivat kaikki kuljettaja paran ympärille, käsitellen kukin tarkoittavasti revolveriaan.

"Mitä hän tietää kertoa?" kuiskasi Peggie, meidän seistessämme vierekkäin pimennossa.

"Paljon!" sanoin minä. "Hänhän kyyditsi minua!"

"Mutta -- mitään tärkeää?"

"Niin -- hän tietää!"

"Mitä? -- kaikkiko?"

"Ei -- mutta tarpeeksi. Ja -- kun nuo kaverit ovat selvinneet hänestä, niin on minun enää turha olla vaiti. He ovat päässeet tahtonsa perille!"

Seisoimme hiljaa hetken ja odotimme. Näimme Walkerin kolmen revolverin uhkaamana puhuvan niin nopeasti kuin häntä pelko pakotti; emme tietenkään kuulleet sanaakaan siitä, mitä hän sanoi, mutta tiesin kyllä, mitä hän kertoi ja mikä siitä olisi seurauksena. Ei ollut aikaakaan, kun jo kaikki kolme sujauttivat revolverit taskuunsa ja viittasivat meille.

"Tulkaa sieltä tänne taas!" komensi hän sellaisella korskealla tavalla, joka sai kynteni syhymään halusta iskeä häntä vasten suuta. "Istukaa tuohon taas! No niin", jatkoi hän, kun me noudatimme hänen käskyään. "Olemme tulleet askelta pitemmälle. Tämä mies on meille kertonut vieneensä lady Renardsmeren ja Neamoren Lontooseen ja lady Renardsmeren kaikista sen päiväisistä puuhista: tarkoitan häneen liikkeistään. Seuraavana päivänä hän lady Renardsmeren käskystä vei teidät Lontooseen iltapäivällä, Lincoln's Inn Fieldsiin, hänen asianajajansa Pennithwaiten toimistolle. No niin, turha teidän on olla puhumatta, ja narrimaista marttyyriksi ruveta, niin että vastatkaa siis kysymyksiini. Miksi lähetti lady Renardsmere teidät Pennithwaiten luo? Pian nyt!"

Oli turha minun kauemmin estellä: tuosta päättävästä äänestä kajahti murhaa. Vastasinkin sen tähden sukkelaan:

"Viemään kirjettä ja kääröä!"

"Pennithwaitelle itselleenkö?"

"Pennithwaitelle itselleen."

"Te siis kai tiedätte, mitä oli tuossa pienessä käärössä?"

"En tiedä! Ei ole minulla aavistustakaan!"

"Ettekä sitäkään, mitä kirjeessä oli?"

"Enpä tietenkään -- sen oli lady Renardsmere kirjoittanut itse yksityishuoneessaan ja sinetöinyt."

"Oliko hän huolissaan siitä, että se vietäisiin suoraan Pennithwaitelle käteen?"

"Oli hyvinkin."

"Ja te veitte sekä käärön että kirjeen hänelle käteen?"

"Niin."

"Mitä hän käärölle teki?"

"En tiedä -- muuta kuin että hän kirjeen luettuaan vei käärön johonkin sisähuoneeseen. Sitten hän palasi ja antoi minulle kuitin kirjeestä ja kääröstä."

"Onko ihan varmaa, ettette muuta tiedä asiasta?"

"Ihan varmaa!"

"Eikö lady Renardsmere milloinkaan, missään tilaisuudessa, maininnut teille, mitä tuo käärö sisälsi?"

"Ei milloinkaan!"

Hän näytti aprikoivan hetken; äkkiä hän teki uuden kysymyksen.

"Olemme tässä nimittäneet sitä kääröksi; minkä suuruinen se oli?"

"Riippuu siitä, mitä kääröllä tarkoittaa -- oikeastaan se oli pieni paketti, hyvin pieni paketti, joka helposti sopi liivintaskuun. Sinetöity."

"Ja kun Pennithwaite oli sen saanut, ette enää tunne sen vaiheita?"

"En vähääkään!"

Hän nyökkäsi, vaikeni hetken aikaa, viittasi sitten tovereilleen, jolloin he kaikki kolme nousivat, loittonivat vähän matkan ja alkoivat kuiskaten keskustella. Hetken kuluttua he palasivat, ja istahtamatta johtaja aloitti uuden kysymysten sarjan.

"Tiedättekö missä lady Renardsmere nykyään on?" kysyi hän.

"En paremmin kuin tekään!" vastasin. "Ehkä täällä!"

"Pysykää siivolla! Onko teillä minkäänlaista ajatusta siitä, missä hän on."

"On minulla eräs ajatus, mutta enpä voi väittää, että minulla siihen olisi erinomaisia perusteita. Mantereella."

"Mikä saa teidät niin luulemaan?"'

"Koska hänen viimeinen tiedonantonsa tuli Doverista."

Äkkiä hän kääntyi Peggieen.

"Te olette neiti Manson, lady Renardsmeren valmentaja", sanoi hän sellaisen miehen vakuuttavalla äänenpainolla, joka tietää, mitä hän puhuu. "Missä te luulette hänen olevan?"

"Mantereella", vastasi Peggie reippaasti. "Miksi?"

"Samasta syystä kuin herra Cranagekin. Viimeinen tiedonanto, jonka lady Renardsmereltä sain, tuli Doverista."

Taas hän kääntyi minuun.

"Onko teillä mitään aavistusta siitä, miksi lady Renardsmere olisi mennyt -- äkkiä -- mantereelle -- juuri nyt?" kysyi hän.

En kuolemakseni kyennyt pidättymään vastaamasta hänelle niin kuin vastasin. Minulla oli kaiken aikaa ollut kova halu iskeä häntä vasten silmiä: ehkä nyt saatoin iskeä häntä toisella tavalla. Ja niinpä vastasin:

"On!" sanoin. "Luulen hänen menneen tapaamaan erästä kiinalaista, herra Chengiä!"

Se oli isku hänelle! Se oli isku kaikille kolmelle. Näin heidän hätkähtävän -- selvästi. He loittonivat taas juttelemaan. Pian johtaja kutsui meitä.

"Tulkaa mukaan! Olemme kuulleet kylliksemme. Seuratkaa meitä kujaa alas autonne luo."

Kuulin Walkerin, joka ei koko aikana ollut herjennyt penikan lailla vikisemästä, päästävän äänen, josta kajahti alistuvaa kiitollisuutta. Nousimme kaikki ja seurasimme ryöstäjiämme raunioista pois ja kujaa alas. He astelivat edellämme rinnakkain, kädet rennosti heiluen, ja keskustelivat hyvin salamyhkäisesti. Kuu oli vielä entistäkin kirkkaampi, mutta kujan kahden puolen olevat pensaikot olivat pimeitä kuiluja.

Silloin aivan äkkiä, ennenkuin ennätimme käsittääkään, mitä oikein tapahtui, ja niin sukkelaan, etteivät edellämme astuvat miehet älynneet, mistä oli kysymys ennenkuin jo kaikki oli ohi, hyppäsi noista pensaista viisi rotevaa miestä, revolverit kädessä yhden lujasti huutaessa "kädet ylös!" Tummansinisistä virkapuvuista saatoin heti ensi silmäyksellä päättää neljä heistä poliiseiksi, mutta viides oli siviilipukuinen Hän oli minua lähinnä, kun hän ja poliisit piirittivät nuo valmistumattomat veijarit, ja kun kuun hopeinen hohde sattui hänen ojennettuun käsivarteensa, näin suureksi kummakseni ja ylenpalttiseksi tyydytyksekseni hänen teräksenjäntevässä ranteessaan ison tatuoidun merkin. Amerikkalainen - Peyton!

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Kädet esille!

Olisin saattanut huutaa -- tanssiakin -- pelkästä ilosta, kun nuo edellämme astelevat roistot, täysin yllätettyinä, kohottivat aseensa taivasta kohden niin reippaasti, että ymmärsin heidän hyvin tuntevan oman toimensa ankarat säännöt. Kaikki kolme käsiparia kohosi ilmaan sotilaallisen täsmällisesti -- ja pysyivät koholla! Eikä ihmekään -- kun viisi rotevaa miestä seisoi edessä ja sivuilla, ja viisi ilkeän uhkaavaa revolveria silmien ja korvien lähimmässä naapuristossa. Ja kaikista kolmesta vain johtaja puki loukatut tunteensa sanoiksi Sanat olivat lyhyet ja katkerat.

"Saakeli! Satimessa!"

Noihin kahteen sanaan sisältyi kiteytyneenä kaikki, mitä kiikkiin sattunut paholainen saattoi mustasta kurkustaan ilmoille sylkäistä -- vihaa, katkeruutta, toivottomuutta, voimatonta raivoa. Ja seuraava ääni, joka katkaisi yön rauhallisen hiljaisuuden, tuli todellisena virkistyksenä. Se oli noista viidestä miehestä suurimman ääni, jonka samassa tunsin muutamaksi rotevaksi poliisikersantiksi. Hän oli entinen sotilas, nyt virassa eräässä paikassa lähellä Renardsmereä.

"Tarkastakaa heidät, Burton! Liikuttakaapa sormeanne tai varvastanne jokukaan teistä kolmesta, niin..."

Eräs poliiseista pani revolverinsa laukkuun ja tutki nuo kolme vankia sekä perusteellisesti että kuitenkin nopeaan. Yhdessä minuutissa -- liioittelematta -- hän oli siepannut samat aseet, jotka olivat saattaneet Walkerin puoliksi järjiltään, miesten sivutaskuista ja pistänyt ne minun käteeni; samassa jo jyrisi poliisikersantin uusi komento:

"Kädet esille! Sukkelaan!"

Seisoimme lumottuina tuijottaen, kun vangit koneellisesti laskien käsivartensa alas ojensivat kätensä. Jotakin kirkasta välähteli kuun hohteessa; kuului pikaista, terävää teräksen kilkettä... poliisit hellittivät tiukkaa käytöstään ja vetäytyivät hiukan loitommas. Mutta he käsittelivät yhä revolverejaan.

"Poistakaa nuo naamarit, Burton!" komensi poliisikersantti. "Katsotaan poikien kasvoja!"

Siirryin vielä lähemmäs, yhä värisevän Walkerin vikisevästä vastalauseesta huolimatta. Minäkin halusin nähdä nuo kasvot. Kuten jo mainitsin, oli joukossa mies, joka olisi mielestäni saattanut olla kiinalainen. Mutta kun Burton kätevästi kiskaisi nuo vaatesuikaleet, näin, ettei joukossa ollut ainoatakaan kiinalaista; kaikki kolme olivat valkoihoisia. Ja johtaja oli kaunis mies, jolla oli varsin säännölliset piirteet, ja hän näytti älykkäältä ja voimakkaalta, mutta silmät olivat ilkeimmät, mitä olen milloinkaan nähnyt. Kersantti meni häntä läheltä katsomaan, ja mies katsoi häntä vastaan ja aukaisi samassa huulensa.

"Saakeli soikoon!" sanoi hän hiljaisella, ivansekaisella äänellä. "Ette ole vielä milloinkaan ennen minua nähnyt!" "Kyllähän piankin näen melko paljon teitä! -- lähitulevaisuudessa!" virkkoi kersantti. Hän kääntyi minuun. "Eihän neiti Mansonille ja teille ole mitään vahinkoa tullut, herra Cranage?"

"Ei mitään vahinkoa, kersantti, kiitos vain", sanoin minä. "Mutta onpa ihme! Nuo kaverit --"

"Älkää heistä nyt välittäkö, herra Cranage", keskeytti hän. "Olemme nyt saaneet heidät kiinni -- kiitos tämän herra Peytonin. No niin, teidänhän on auto tuolla alhaalla -- löysimme sen ylös tullessamme. Meillä on toinen kujan alapäässä. Noilla miehilläkin on omansa jossakin lähellä, mutta emme nyt viitsi heiltä kysyä, mihin se on kätketty; pääasia tällä hetkellä on saattaa heidät lukkojen taa. Me viemme heidät oikopäätä pois, ja seuratkaa te autollanne Mallantiin -- niin kuulette, mikä meidät tänne sai tulemaan, kun menette sikäläiselle poliisiasemalle. No niin, te kolme, mars! -- ja muistakaa, että teitä ympäröi viisi aseistettua miestä ja että jos vähimmälläkään tavalla pakoon yritätte, ammutaan teidät. Jatkakaa kulkuanne -- suoraan kujan alapäähän. Sukkelaan!"

Seuraavassa hetkessä tämä kamala kulkue jo liikkui eteenpäin; minuutin kuluttua se jo katosi pimentoon, ja kolmisin me jälelle jääneinä katsoimme sen menoa. Luulen, että Walker rupesi lukemaan kiitosrukouksiaan; ainakin hän mutisi itsekseen jotakin, mikä kuulosti hartailta sanoilta. Mutta minä herätin hänet niistä mietteistä.

"Walker!" sanoin. "Saatteko auton liikkumaan? Vai onko se --"

Hän hypähti kissan tavoin, kun laskin käteni hänen olkapäilleen. Kenties hän oli peräti unohtanut koko auton.

"Autonko, herra Cranage, autonko, sir? Kyllä, sir, saan minä auton liikkumaan", sanoi hän ääni värähdellen. "He pakottivat minut vain -- kyllä vain, sir, saan minä sen liikkumaan. Mutta, Jumala paratkoon, herra Cranage, luuletteko, että he ovat todellakin menneet? -- eikö ole enää vaaraa, herra Cranage --"

"Pankaa auto kuntoon!" sanoin. "Tulkaa nyt -- rauhoittukaa jo! -- Emmehän saata pitää neiti Mansonia täällä seisomassa kaiken yötä. Ruvetkaapa toimeen!"

Hän reipastui äkkiä ja syöksyi auton luo, ja minä käännyin Peggieen. Tuijotimme toinen toistamme ensin hyvän aikaa.

"Onko tämä oikein totista totta, Jim?" sanoi hän vihdoin.

Vedin syvään ja raskaasti henkeä.

"Tottapa hyvinkin!" vastasin. "Hyi!"

"Niin", sanoi hän. "Niin se on. Samaa tunnen itsekin. Hyi mutta --"

Seisoimme taas äänettöminä.

"Onpa ihme!" mutisin. "Onpa ihme-"

"Tiedän, mitä ajattelet", keskeytti hän. "Mitenkähän tuo amerikkalainen Peyton pääsi heidän jäljilleen?"

"Saammepa kuulia", vastasin. "Hänellä ei ollut äsken aikaa kertoa minulle. Mutta etkö nähnyt hänen nyökkäävän minulle ja iskevän silmää, kun he poistuivat? Ja näitkö miten hän vartioi niitä miehiä -- ja hänen ilkeännäköistä revolveriaan -- ja isoa tatuoitua kuviota ranteessaan? Ja minä kun häntä hieman epäilin hänen Renardsmeressä käyntinsä jälkeen! Salaperäistä! Mutta ajetaanpa Mallantiin, niin kuullaan kaikki. -- Peggie!"

"Mitä?" kysyi hän, kun astelimme kujatietä alaspäin.

"Voitko pahoin?" kysyin naurahtaen, vaikka ääneni olikin epävakainen.

"En nyt", vastasi hän. "Mutta -- huomenna --"

"Älä sitä sure!" sanoin. "Huomenna --"

"Auto kunnossa, sir", huusi Walker äänellä, joka jonkin verran -- vain jonkin verran -- muistutti hänen tavallista ääntään. "Tässä paikkaa on kuitenkin vaikea kääntää. Sopisiko teidän ja neiti Mansonin kävellä maantielle asti?"

Me kävelimme maantielle. Mutta kun juuri olimme kääntymässä muuatta kujan äkkimutkaa, vain muutaman metrin päässä sen suusta, tarttui Peggie äkkiä toisella kädellään käsivarteeni ja osoitti toisella kädellään eteenpäin. Siellä keskellä maantietä seisoi mies, jonka hänen ja kuun välille kohoavan ison jalavan varjo puolittain pimitti. Pysähdyimme kumpikin; mies kääntyi, näki meidät ja huusi meille iloisesti:

"Tulkaa vain suoraan, herra Cranage -- minä vain täällä olen -- Peyton!"

Menimme suoraan häntä kohden: puristimme hänen kättään, juhlallisesti; vaikka jo olin korvia myöten rakastunut Peggieen, en olisi hitustakaan välittänyt, vaikka Peggie olisi kiertänyt käsivartensa hänen kaulaansa ja suudellut häntä. Ja sitten me molemmat aito anglosaksilaiseen tapaan, ennenkuin virkoimme sanaakaan toisillemme, vedimme piiput taskuistamme, täytimme ja sytytimme ne kaikessa rauhassa ja rupesimme tupakoimaan.

"Sinun pitäisi esittää meidät, Jim!" sanoi Peggie äkkiä.

Minä esitin heidät, juhlallisemmin kuin olisi ollut tarpeellista, ja pyysin anteeksi kömpelöä käyttäytymistäni.

"Tällaisina hetkinä kuin -- kuin tämä", lisäsin, "pitäisi kaikenlaiset hienot käyttäytymiset työntää hiiden kattilaan".

Peyton nyökkäsi ränstyneitä raunioita kohden, jotka olivat korkealla päämme päällä.

"Teillä taisi olla kuuma paikka tuolla ylhäällä, vai mitä?" kysyi hän.

"Enemmän kuin tarpeeksi -- ainakin hetken aikaa", vastasin. "On ihme, ettei autonkuljettajamme tällä hetkellä ole raivohullu! Mutta kersantin sanoista päättäen te kuulutte olevan pelastajamme! Mistä se johtuu?"'

"Jäinkin muista juuri selittääkseni sen teille", sanoi hän. "Minusta tuntui, että kun nuo kolme rosvoa olivat aika lujasti käsiraudoissa -- eräs teidän poliiseistanne kertoi minulle, etteivät nämä uudet käsiraudat ole leikintekoa, kunhan kerran ovat käsissä -- ja kun heitä vartioi neljä rohkeata ja hyvin aseistettua miestä, niin oli minun turha kauemmin mukana keikaroida, vaikka silti tietenkin tulen teidän matkassanne sinne Mallantiin, josta kersantti puhui. Mistäkö johtui?" jatkoi hän. "No niin, se johtui siitä, että teidän nöyrin palvelijanne on jonkin verran lintutieteilijä eikä ollut vielä milloinkaan eläissään satakieltä kuullut! Siitä kaikki johtui -- ei muusta!"

"Kertokaa meille koko asia!" huudahti Peggie. "Miten satakieli asiaan vaikutti?"

"Tällä tavoin!" vastasi hän naurahtaen. "Sitten kun tämä herra Cranage toissapäivänä oli näyttänyt minulle Renardsmeren kartanon lähdin kuljeskelemaan ympäristössä ilman määrää. Ja eräässä majatalossa, mihin satuin varhain tänä iltana jossakin sielläpäin, jouduin puheisiin miehen kanssa, joka oli lintujen ystävä, kuten minäkin. Hän sanoi minulle, että tässä laaksossa aivan tuon vanhan raunion alapuolella kuulee runsaasti satakielen laulua. Kun siis alkoi hämärtää, pyöräilin tänne, katsoin itselleni sopivan paikan, panin pyöräni varmaan talteen ja piilottauduin tiheikköön. Aikomukseni ei ollut vain kuulla, vaan nähdäkin satakieli ja oppia tuntemaan sen elintapoja. No niin, jättääkseni liialliset sivuseikat sikseen, nuo kolme miestä saapuivat autolla. He pysähtyivät tiheikköni lähelle. Auton he kätkivät -- tiedän missä se on. Ja vähääkään aavistamatta, että minä olin heistä vain muutaman metrin päässä -- liioittelematta -- he istahtivat penkille, aivan sen pensaikon taakse, missä minä olin piilossa, ja keskustelivat. Suuri osa heidän keskustelustaan oli minulle käsittämätöntä -- mutta sen sain selville, että he kovin kiihkeästi halusivat päästä käsiksi lady Renardsmereen ja että kun hän oli hävinnyt, olivat he virittäneet nerokkaan juonen saadakseen houkutelluksi hänen sihteerinsä loukkuun vielä samana iltana ja aikoivat väijyä häntä vähä ylempänä, kun hän palaisi Winchesteristä, jonne he olivat hänet narranneet."

"Hoo!" sanoin. "Se siis oli heidän metkujaan!"

"Siltä näyttää", vastasi Peyton. "No niin, kuulin tarpeeksi asti, tietääkseni, että te ja neiti Manson olitte vaarassa -- hänellekin he halusivat tehdä muutamia kysymyksiä lady Renardsmerestä. Onneksi eivät istuneet koko aikaa samassa paikassa, vaan kuljeskelivat jonkun verran yltympäri; onni onnettomuudessa oli myöskin, että olin jättänyt pyöräni pensaikon toiselle puolelle. Hiivin siis ääneti sinne -- olen tottunut metsänkävijä -- ja sain viedyksi pyöräni pensasaidan suojassa tielle ja huristin lähimpään kylään. Pääsimme puhelimella jonkun kilometrin päässä olevalle Mallantin poliisiasemalle, ja puolessa tunnissa tuo kersantti ja ne muut miehet olivat matkalla tänne nopealla autolla, kaikki hyvin aseistettuina. Ja... parahiksi ennätimme. Mutta keitä luulette noiden miesten olevan? Muuten olen paikkakunnalle saavuttuani tavallista ahkerammin lukenut sanomalehtiä ja myös muodostanut asiasta oman käsitykseni."

"No -- ja mikä on käsityksenne?" kysyin.

"Käsitykseni on, että nuo kolme ovat miten kuten yksissä noiden lontoolaisten murhaajien kanssa", vastasi hän. "Heidän keskustelussaan esiintyi salaviittauksia -- kuulin erään nimen mainittavan."

"Minkä nimen?"

"Holliment! Hänhän ensin tuli murhatuksi."

"Luullakseni ei ole vähintäkään epäilystä siitä, että nämä kolme vintiötä ovat tuon koplan jäseniä", sanoin. "Olen ollut asiasta varma siitä asti kun he pidättivät meidät."

"Aivan niin", myönsi hän. "Olen itsekin varma siitä! Mutta kuten jo sanoin olen viime aikoina tarkkaan lukenut teikäläisiä sanomalehtiä ja seurannut tuota juttua, ja jos oletamme varmaksi, että nuo kolme ovat tuon koplan jäseniä, johtuu mieleeni tärkeä kysymys. Johtuuko teidän?"

"Haluaisin tietää, mikä se on, ennenkuin vastaan", sanoin minä. "Mikä on kysymys?"

Hän katseli meitä toisesta toiseen, ja hänen innokkaille kasvoilleen levisi kuutamossa vielä innokkaampi ilme.

"Missä on kiinalainen?" sanoi hän. "Kiinalainen, joka murtausi Hollimentin liikkeeseen Portsmouthissa ja jälestäpäin peräti hävisi? Sillä... kiinalainen on tämän kaiken takana! Kiinalainen on noiden miesten takana! He ovat välikappaleita!"

Walker oli ajanut auton esille. Hän oli ilmeisesti kärsimätön joutumaan matkaan, ja minä tiesin syyn. Tämä ympäristö herätti hänessä kauhua; Walker ei enää milloinkaan ehdoin tahdoin tulisi 'Admiral's Follyn' läheisyyteen! Hän oli yhä hermostunut ja epäili Peytonia, olipa niin rohkea, että tyrkkäsi minua kyynärpäähän. Peyton huomasi hänen puuhansa ja puhutteli häntä.