Part 13

"Minä kerron teille, mistä on puhe, herra Cranage", hän sanoi. "Joitakin vieraita ihmisiä -- miehiä -- on viime aikoina käynyt näillä seuduin. Minulla on ollut pari kolme vierasta luonani, joita en ole tuntenut ja joista en ole tiennyt, mitä he ovat miehiään. Meillä ei tavallisesti käy kauppamatkustajia täällä Renardsmeressä -- heidän ei kannata tänne tulla. Olutpanimon matkustaja tosin käy -- silloin tällöin -- vaan me tunnemme hänet. Mutta täällä on käynyt miehiä -- ja minäpä kerron, mitä ajattelen. Ne ovat olleet hankkimassa tietoja -- edes jonkinlaisia -- lady Renardsmeren tammasta -- Välkehtivästä Rubiinista. Semmoisia vehkeitä niillä on!"

"Tuolla on miehiä -- yksityissalapoliiseja -- pitämässä tarkkaa huolta neiti Mansonin valmennusasemasta", sanoin minä.

"Niin, mutta minä tunnen ne", hän päätään puistaen vastasi. "Niitä on kaksi -- Robindale ja Williamson. He tulevat silloin tällöin tänne alas -- eivät milloinkaan yhdessä tietysti, sillä toisen ollessa vapaa on toinen toimessa. Mutta heitä minä en tarkoita. Minulla on kerran pari ollut vieraita luonani -- emmekä tässä syrjäkolkassa tavallisesti vierasta näe. Toissailtana -- hyvin myöhään -- eräs mies pyrki taloon. Mitä tekemistä vieraalla on näillä paikoin, monta kilometriä kaupungista, monta kilometriä lähimmältä asemalta, juuri vähän ennen kello kymmentä. Eikä kysyä sovi."

"Ne saattoivat olla juuri sellaisia henkilöitä, joiksi heitä epäilittekin", sanoin minä. "Otaksun, että löytyy ihmisiä, jotka tahtovat saada kaikkia suinkin mahdollisia tietoja Derby-kilpailuun osaa ottavasta hevosesta."

"Onpa niinkin!" hän vastasi, ivallisesti naurahtaen ilmeiselle tietämättömyydelleni. "Epäilemättä, ja uhraisivat oman äitinsä niitä saadakseen! Ja onpa sellaisiakin, jotka kääntäisivät nurin taivaan ja maan ja helvetin ja kaikki päästäkseen käsiksi johonkin muuhun -- jos voisivat." "Mihin?" kysyin minä.

"No, tammaan itseensä", hän sanoi taas naurahtaen. "Kilpa-ajojen yhteydessä on merkillisiä asioita tapahtunut, herra Cranage! Lady Renardsmere tekee oikein pitäessään Välkehtivää Rubiinia tarkasti vartioituna. Jos se olisi minun, pitäisin hyvää huolta, ettei se milloinkaan olisi poissa jonkun ihmisen näkyvistä, kunnes seisoo lähtöportilla. Siellä monet silmät kyllä ovat siihen suunnattuina, se on varma! -- mutta se on turvassa."

Pian minä jätin hänet ja lähdin mäenrinnettä ylös Peggie Mansonin asunnolle. Kohtasin Peggien kotinsa maalla: silmäys häneen osoitti minulle, ettei hän ollenkaan ollut hyvällä tuulella. Ja heti minut nähtyään häneltä livahti kysymys.

"Oletteko saanut sähkösanoman lady Renardsmereltä tänä aamuna?" hän tiedusti.

"Olen!" sanoin. "Otaksun teidänkin saaneen."

"Miksi niin otaksutte?" tokaisi hän.

"Koska näen, ettette ole kovinkaan enkelimäisellä tuulella", minä vastasin. "Mistä on kysymys?"

Hän katseli minua hetken, sitten hän sivalsi pään poikki viattomalta voikukalta ratsupiiskallaan, joka harvoin oli hänen kädestään poissa.

"Toivon, ettei lady Renardsmere toimisi kysymättä minulta", hän vihoissaan huudahti. "Olkoonpa, että itse asiassa olen hänen palvelijansa! Mutta hän ei koskaan ajattele, mitä harmia hän tuottaa omavaltaisesti asioita toimittamalla!"

"Odotan edelleen tietoja siitä, mitä hän on tehnyt", sanoin minä.

"Tehnyt? Lähettänyt neljä miestä niskoilleni!" hän valitti. "Tuli sähkösanoma häneltä varhain tänä aamuna, ilmoittaen, että tänään saapuisi lisäksi neljä noita yksityissalapoliiseja ja ne työskentelisivät niiden kahden alaisina, jotka jo ovat täällä, ja antaen minulle tarkempia Välkehtivän Rubiinin turvallisuutta koskevia ohjeita. Naurettavaa! - niin kuin se ei olisi niin turvassa kuin olla saattaa! -- luottakaa minuun ja Bradgettiin siinä asiassa!"

"No niin, en tiedä", vastasin. "Joitakin merkillisiä asioita on tapahtumassa: Minulla on juuri itselläni ollut seikkailu --", ja aloin kertoa hänelle viimeiltaisesta vieraastani ja Holroydin äskeisistä huomautuksista. "Mitä te tästä arvelette?" kysyin lopuksi.

"Se ei koske ensinkään Välkehtivää Rubiinia!" hän sanoi. "Se voi koskea sitä asiaa. Ehkä tuo mies oli yksi sakista."

"Niinkö arvelette?" minä sanoin. "Mitä! -- hänkö olisi vain muina miehinä astellut sinne sisään?"

"Miksei?" hän vastasi. "Helpostihan hän teidät pimitti. Tietenkin olen oikeassa! -- hänen tarkoituksensa oli tavata lady Renardsmere ja tutustua hänen kotiinsa."

"Minkä tähden?" kysyin minä yhä ihmetellen.

"Jim Cranage!" huudahti hän. "Nyt olette -- tylsä! Minun täytyy teroittaa teidät. Minkä tähden? Mutta lapsi parka! Ettekö nyt käsitä minkä tähden?"

"En vielä!" vastasin.

"No mutta -- siitä syystä tietenkin, että on seurattu tuon esineen jälkiä lady Renardsmerelle asti!" vastasi hän, samalla kun harmaat silmänsä merkitsevästi välkehtivät. "Jokaisen, jolla on hitunenkaan huomiokykyä, pitäisi ymmärtää se. Hollimentin murhasta eivät he mitään hyötyneet, ja tuskinpa Quartervaynenkaan, mutta uskon, että he murhaamalla Neamoren saivat tietoonsa tämän liiketoimet lady Renardsmeren kanssa. Ja nyt -- he koettavat päästä häneen käsiksi."

"No niin -- ainakin hän on poissa", sanoin minä hetken aprikoituani. "Mistä oli teidän sähkösanomanne?"

"Doverista", vastasi hän. "Jätetty myöhään eilen illalla."

"Samoin oli minun", sanoin. "Mutta minun sähkösanomassani ei ollut muuta mitään kuin kehoitus, että hoitaisin tavanmukaisen kirjeenvaihtoni. Dover! Kuulkaa -- tiedättekö, mitä minä luulen?"

"Minulla ei ole kaukaisinta aavistustakaan", vastasi Peggie.

"Luulen, että lady Renardsmere on pistäytynyt mannermaalle hakemaan tuota kavalaa ja viekasta vanhaa herrasmiestä, herra Chengiä", sanoin minä, koettaen tekeytyä älykkääksi.

"Hyväinen aika!" huudahti Peggie ivallisesti, "nythän olitte nokkela! Vaan minäpä hoksasin sen ennen. Samoin täti Millie Hepple. Ähäh!"

Taisin näyttää aika nololta -- niin nololta, että hänen esiintymisensä muuttui kiusoittelevaksi ja hän kohotti ratsupiiskaansa sillä pistelemään minua kylkeen.

"Rohkaiskaa mielenne!" sanoi hän. "Ehkä tekin vielä kerran hoksaatte jotakin, mitä ei kukaan muu ole ennen teitä keksinyt! Mutta totta puhuaksemme, tiedättehän --"

"Eikö teidän, Peggie, sopisi sanoa minua Jimiksi?" keskeytin minä ratsupiiskan rohkaisemana.

"No, Jim sitten!" vastasi hän, naurahtaen puoliksi uhmaavasti, puoliksi häveliäästi. "Totta puhuen, Jim, kuka hyvänsä, joka tuntee lady Renardsmeren yhtä perinpohjaisesti kuin täti Millie Hepple ja minä hänet tunnemme, ei olisi hetkeäkään epätietoinen siitä, mitä hän tällaisessa tilaisuudessa tekee. Epäilemättä hän osti jotakin Neamorelta. Sittemmin hän on saanut tietää, ettei se, minkä hän osti, ollutkaan Neamorelle laillisesti kuuluvaa; että se oli varkaantavaraa. Mutta olipa sitten varastettua tai varastamatonta, ainakin se oli jotakin, mitä hän tarvitsi tai kiihkeästi halusi ja josta hän ei missään nimessä aio luopua. Kun nyt lady Renardsmere on miljoonanomistaja tai luultavammin monenkin miljoonan omistaja, niin mitä luulette hänen silloin tekevän? Niin -- lähtee tietenkin oikopäätä sen henkilön luo, jolle tuo esine todella kuuluu, ja sopii hänen kanssaan asiasta! Siinä syy hänen päätäpahkaiseen pakoretkeensä. Hän on lähtenyt tavoittamaan herra Chengiä!"

"Niin kai, hänhän tiesi missä suhteessa Cheng oli asiaan", sanoin minä miettivänä.

"Tiesipä tietenkin -- tehän hänelle kerroitte asian Millie-tädin kuullen", myönsi Peggie. "Hän kyllä hakee käsiinsä herra Chengin, olipa hän sitten Antverpenissä, Amsterdamissa, Brysselissä tai Pariisissa, ja hän taivuttelee kiinalaispohatan myymään hänelle oikeutensa tähän salaperäiseen kappaleeseen, joka jo on hänen hallussaan. Ja sitten hän palaa kotiin, voitonriemuisena."

"Ja tulee ehkä matkalla murhatuksi", pistin minä väliin.

"Mitä siihen asiaan tulee, Jim, niin olisi hänen paras antaa koko tämän kaupan päästä julkisuuteen", sanoi hän. "Jos tuo saki saisi tietää, että hän omistaa sen laillisesti, niin he ehkä heittäisivät sikseen sen tavoittelemisen --"

"Mitä! -- murhattuaan kolme miestä toivossa saada se haltuunsa?" huudahdin minä. "Tuskinpa vain!"

"No miksikäs ei", vastasi hän. "Minä kyllä uskon. He tiesivät, ettei Hollimentilla eikä Quartervaynella eikä Neamorella ollut mitään oikeutta siihen, ja siksi kävivät he heidän kimppuunsa. Mutta laillinen oikeus --"

"Laillisuuksista minä viis veisaan, Peggie", keskeytin minä. "Minun ajatuksiani askarruttaa miten se -- kutka muodostavat tuon sakin? Kiinalainen, jota nimitämme Chuh Siniksi, on tietenkin yksi -- luultavastakin johtaja ja innostaja. Ketkä ovat muut? Jos se mies, joka eilen kävi Renardsmere Housessa, on toinen, niin tarpeen tullen kyllä voin tuntea hänet!"

"Miten?" kysyi hän.

"Hänellä on hyvin hieno tatuoitu kuva ranteessaan", vastasin. "Hänellä oli aika lyhyet hihat, ja minä näin sen selkeästi. Hän oli muuten järkevä, hienopuheinen, vilkas nuori mies -- minusta tuntuu ikävältä, että hän kuuluu tuohon sakkiin."

"Tunteellisuus ei ole nyt paikallaan, Jim", sanoi hän varoittavasti. "Tuhohyönteisetkin saattavat olla eläiminä kauniita, mutta tapettavahan ne on! Tuo saki, joksi sitä nimitätte --"

Samassa saapuivat sanomalehdet, ja me sieppasimme kumpikin itsellemme yhden ja etsimme viimeiset uutiset Neamore-jutussa. Ei esiintynyt mitään uutta. Saimme kuulla, että poliisikunta oli kovassa puuhassa, mutta kaikkia heidän liikkeitään ja toimiaan peitti läpinäkymätön suojeleva verho -- sen verran vain ilmoitettiin, ettei mitään vaivoja säästetty ja että piakkoin oli odotettavissa huomattavia paljastuksia.

Jätin Peggien huolehtimaan Välkehtivän Rubiinin uuden henkivartioston saapumisen aiheuttamista toimenpiteistä ja lähdin kotia kohden omia töitäni hoitamaan. "Renardsmeren Vaakunan" ohi mennessäni kutsui minua äkkiä Holroyd, joka oli pistänyt päänsä tarjoiluhuoneen avoimesta ikkunasta ja huusi minua pysähtymään. Palasin hänen luokseen.

"Huomaan erehtyneeni tänä aamuna, herra Cranage", sanoi hän naurahtaen anteeksipyytävästi. "Täällä kävi sittenkin eilen iltapäivällä nuori mies, joka saattoi olla amerikkalainen -- se, josta te puhuitte. Nähkääs, minä ja eukkoni olimme ulkona eilen iltapäivällä noin tunnin ajan, ja tarjoilija hoiti liikettä. Vasta juuri sain kuulla, että täällä oli käväissyt sellainen mies, josta te puhuitte. Tiesin, ettei kukaan ollut syönyt varsinaista, oikeata aamiaista, kuten sanoin -- mutta poissaollessamme oli täällä käynyt pyöräilijä ja tilannut leipää ja juustoa ja pullon soodaa, jota ei kai voine aamiaiseksi sanoa, ja tarjoilija oli kertonut hänelle Renardsmere Housesta ja sanonut, että hän luultavasti pääsisi sitä katsomaan, vaikkei ollutkaan mikään aukiolopäivä. Se oli varmaankin teidän miehenne, herra Cranage. Hän luuli tietenkin tarjoilijaa minuksi -- luuli häntä isännäksi."

Olin iloissani tämän kuullessani. Olin miten kuten mieltynyt tuohon vieraaseeni ja ollut oikein pahoillani, kun minun oli ollut pakko pitää häntä murhajoukkueen jäsenenä. Ja vaikka en uskonutkaan milloinkaan enää tapaavani herra Elmer C. Peytonia, menin kotiin keventynein mielin.

Iltapäivällä kävi Spiller, portsmouthilainen etsivä, minua tapaamassa. Hän halusi lisätietoja hyökkäyksestä Hollimentin liikkeeseen. Kun olin kertonut hänelle kaiken, minkä tiesin, rupesi hän juttelemaan tuoreimpia uutisia. Hän oli edellisenä päivänä käynyt kaupungissa Quartervaynen murhan johdosta, ja hän toi minulle hyviä uutisia -- ainakin minuun nähden hyviä. Minua ei ollenkaan kaivattaisi Quartervaynen tutkinnossa -- Quartervaynella näkyi olevan sukulaisia sekä Lontoossa että Portsmouthissa, jotka saattoivat todentaa hänen henkilöllisyytensä: todistukseni hänen ja Hollimentin suhteesta toisiinsa taas saatoin esittää Hollimentin tutkinnossa, joka oli lykätty toistaiseksi.

"Aika mutkikas juttu tämä, herra Cranage", sanoi hän sitten. "En ole milloinkaan joutunut tekemisiin sen mutkikkaamman kanssa. Eräässä suhteessa se tietenkin on aivan selvä. Tuo kiinalainen Chuh Sin varasti jotakin herra Chengiltä Pariisissa -- olen kerran tai pari tavannut Jifferdenen, ja hän on kertonut minulle kaiken herra Chengistä -- ja tämä Holliment, Quartervaynen avustamana, varasti sen Chuh Siniltä ja puikki Lontooseen, vieden sen mennessään. Tämä kaikki oli kylläkin selvää, mutta entä sitten, herra Cranage? Entä sitten?"

Ymmärsin, että hänellä oli oma mielipiteensä asiasta, ja kysyin, mikä se oli.

"Niin!" sanoi hän. "Nuo päämajan miehet -- Jifferdene ja muut -- he ovat vallan varmoja, niinkuin aina ovat, että tällä Chuh Sinillä on englantilaisia avustajia, joukkue, joka on tehnyt selvän Hollimentista, Quartervaynesta ja Neamoresta, koettaessaan saada käsiinsä tuon varastetun esineen -- joka nähtävästi, herra Cranage, on suunnattoman arvokas, päättäen siitä paljosta vaivannäöstä, mikä sen hyväksi tehdään! -- Taivas nähköön, luulisi, että on kysymyksessä itse Koh-i-nor tai Cullinan-timantti! Niin -- tämmöinen on virallinen mielipide asiasta. Mutta -- minä en ole niin varma."

"Mikä on teidän käsityksenne, Spiller?" utelin minä. "On kai teillä oma ajatuksenne asiasta."

Hän pudisti päätään -- vaikkei niinkään kieltämisen merkiksi.

"Minä en ajattele hyvää mistään kinuista!" vastasi hän. "Olivatpa he sitten rikkaita tai köyhiä, ylhäisiä tai alhaisia, kaikki he ovat kavalaa joukkoa. Meidän virastossamme kerran palveli kaveri, joka tapasi lausua runoja -- hänestä muuten ei tullut lopulta kalua -- hän oli varsinkin mieltynyt erääseen runoon, jonka aiheena oli pakanallinen kiinalainen. Minä yhdyin runon käsitykseen -- sikäli kuin minulla on heistä kokemusta. Heidän polkunsa ovat pimeät, herra Cranage -- niinkuin oli oivaltanut se kaveri, joka tuon runon oli kirjoittanut. Mutta minusta tuntuu, että jos on joku tämän asian pohjalla, niin on se herra Cheng!"

"Luulenpa melkein, että olen samaa mieltä kuin tekin, Spiller", sanoin minä.

"Herra Cheng", toisti hän päätään nyökäten. "Sen vanhan sfinksin pääkopan he mielellään läpikotaisin penkoisivat! Mutta kiinalaiselta on tietääkseni kaikista vaikein tietoja onkia. Te, herra Cranage, olette koulunkäynyt nuori mies ja tunnette paremmin ne asiat kuin minä."

"Aika kovia pähkinöitä musertaa tietääkseni", vastasin.

"Niin!" sanoi hän. "Pähkinöitä tosin on monenlaisia. Vaan enpä ole vielä milloinkaan sellaisista pähkinöistä kuullut puhuttavan, joita ei voi musertaa! Jos eivät tavalliset pähkinäpihdit ole kyllin voimakkaat, niin ainakin riittää hyvä vasara -- tai silitysrauta."

"Mutta silloinhan te, Spiller, murskaisitte sydämen aivan sirusiksi", sanoin minä. "Tämä sydän on saatava ulos -- eheänä!"

"Hän sanoi, että aika kyllä osoittaisi, ja tämän järkevän huomautuksen lausuttuaan, lähti pois lisäten olkansa yli, kun oli muutaman metrin verran edennyt, että se voi tapahtua tulevana vuonna tai ensi kuussa tai seuraavana päivänä, mutta jotakin kyllä tapahtuisi -- aivan varmasti!"

Kului sitten kolme päivää, eikä esiintynyt mitään uutta. Mutta varhain neljännen päivän iltana -- viidentenä päivänä lady Renardsmeren häviämisestä lukien -- ja juuri kun olin istahtamaisillani yksinäistä päivällistäni syömään, astui huoneeseen neiti Peggie Manson. Hän ei ollut puettuna ratsutakkiin ja housuihin, vaan hyvin loisteliaaseen, miesräätälin tekemään pukuun. Olin niin ällistynyt, että vain tuijotin häneen -- jolloin hän viskasi sähkösanoman eteeni pöydälle.

"Siinä viimeinen", sanoi hän lyhyesti.

Levitin tuon ohuen paperin eteeni ja luin. Huomasin, että sanoma oli lähetetty Lontoon Victoria-asemalta viisi ja kolmekymmentä sinä iltapäivänä.

"Tulkaa te ja Cranage kohtaamaan minua Georgen hotelliin Winchesterissä kello 9.30 tänä iltana. Walker tuo teidät Rolls-Roycella. Jos en kuitenkaan saapuisi sinne kello 10:ksi, palatkaa kotiin odottamaan sähkösanomaa huomenaamulla varhain.

_Helen Renardsmere_."

"Kai meidän on sinne mentävä?" sanoin minä katsahtaen Peggieen, joka vastauksen sijasta irvisti ja kohautti olkapäitään. "No niin -- minä sanon Walkerille. Mutta mitähän tämä kaikki tarkoittaa --"

"Huh!" sanoi Peggie. "Mitä hyötyä on siitäkin? Vain hänen hetkellisiä päähänpistojaan."

Me lähdimme matkaan vähän ennen kello kahdeksaa. Winchester oli vain neljänkymmenen kilometrin päässä, ja me ennätimme ennen määräaikaa siellä olevalle High-kadun osalle. Odotimme "Georgessa", kunnes kello oli neljännestä yli kymmenen. Lady Renardsmereä ei kuulunut. Lähdimme siis kotimatkalle, kun näin olimme täyttäneet hänen määräyksensä. Emme epäilleet kumpikaan, että sähkösanoma oli väärennetty; uskoimme vain, että sen lähettäjälle oli sattunut jokin este, miksi hän ei ollut päässyt tulemaan, tai hän oli muuttanut mieltään.

Oli kaunis kuutamoilta, ja ison auton pimentoihin uponneina Peggie ja minä nautimme kotimatkastamme. Muu kaikki meiltä unohtui, ja seurustelumme kävi yhä sydämellisemmäksi ja aika kului niin sukkelaan, että aivan hämmästyin, kun yhtäkkiä näin "Admirals Follyn", rappiolle joutuneen, tornimaisen rakennuksen, joka sijaitsi oudon yksinäisen maiseman reunalla olevalla metsäisellä kukkulalla, noin yhdentoista kilometrin päässä Renardsmerestä. Se oli käynyt maamerkiksi -- kaikki sen tunsivat penikulmien laajuudelta.

"Jopa nyt jotakin!" sanoin minä. "Mehän olemme jo melkein kotona! Tuossa on 'Admiral's Folly', tuolla ylhäällä aivan kohdallamme. Toivoisinpa --"

Aioin sanoa, että toivoin matkaa olevan jälellä vielä satakunta kilometriä, kun samassa auto voimakkaiden jarrujensa vaikutuksesta äkkiä pysähtyi, niin että kumpikin syöksyimme eteenpäin. Selkesin hämmästyksestäni ja pistin pääni ulos ikkunasta.

Se, mitä näin, sai minut kauhistumaan. Kapealla kujalla oli kolme miestä, mustat naamarit kasvoillaan ja joka miehellä kohotetussa kädessään revolveri.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Kädet ylös!

Tunsin tuona jännityksen hetkenä Peggien käden tarttuvan käsivarteeni ja hänen lämpöisen hengityksensä poskellani samalla kuin hänen huuliltaan kuului äkillinen, kuiskaava huudahdus.

"Jim!" sanoi hän. "Pidätetyt!"

"Niin!" vastasin sukkelaan. "Satimessa! Odota!"

Nuo kolme miestä astuivat lähemmäs, revolverit yhä koholla. Kaksi heistä tähtäsi Walkeria; kolmas astui auton viereen, sille puolelle, mistä me heitä katselimme. Hänen oikea kätensä piteli revolveria ilkeästi suunnattuna ihan nenänvarttani kohden: vasemmalla hän kiskaisi auton oven selälleen.

"Tulkaa ulos sieltä!" sanoi hän lujalla, päättävällä äänellä, jonka tunsin sivistyneen miehen ääneksi. "Nostakaa kätenne ylös, kun sieltä tulette! No", jatkoi hän, kun reippaasti noudatin hänen käskyjään, "oletteko aseistettu?"

Vaivoin kykenin säilyttämään mielenmalttiin, mutta minun onnistui kuitenkin naurahtaa -- vaikkei se mahtanut erinomaisesti käydä.

"Aseistettuko?" vastasin. "En! Miksi olisin aseistettu?"

Mutta ase oli yhä suunnattuna minuun, ja samassa huomasin Walkerin -- joka, vaikka olikin taitava autonkuljettaja ja hyvähermoinen siinä suhteessa, mahtoi ampuma-aseen uhkaamana olla aika pelkuri -- seisovan väristen vierelläni, kädet korkealle lakkinsa yli kohotettuina. Ja sillä aikaa kuin kaksi miehistä tarkkaili jokaista liikettämme, tai oikeammin jokaista liikkeen aihettakin, tarkasti kolmas mies meidät niin perinpohjaisesti, että hän luullakseni olisi voinut kirjoittaa inventaarion niistä tavaroista, jotka meillä oli taskuissamme. Ja kun hän mutisi sanan, laskivat toiset aseensa, ja mies, joka oli meitä tutkinut, kääntyi autoon päin viitaten minua taas menemään sisälle. Samalla aikaa toiset käskivät Walkerin taas panna koneen käyntiin ja mennä takaisin ajajan istuimelle. Kuulin hänelle lausutun tiukan sotilaallisen komennon.

"Ajakaa tuota vasemmalla olevaa kujaa ylös rappeutunutta tornia kohden. Antakaa mennä hitaasti -- pysähtykää heti käskyn saatuanne! Jos koetatte vähimmälläkään tavalla olla tottelematon, niin teidät ammutaan kuoliaaksi! Sammuttakaa nyt nuo valot ja lähdetään!"

Auto lähti hitaasti liikkeelle, ja kääntyi mainittuun kujaan. Yksi miehistä seisoi meidän ovemme edessä olevalla astuimella; toiset kaksi Walkerin kanssa edessä. Kuja oli epätasainen ja ruohoa kasvava; hyvillä vietereillä varustettu auto hyppi ja tärisi. Kohosimme yhä korkeammalle "Admiral's Follya" kohden; sen puoliksi ränstyneet tornit häämöttivät yhä korkeampina edessämme: ilmeisesti nuo rosvot aikoivat kuljettaa meidät sinne tai johonkin sen läheisyyteen. Ja auton pimennossa Peggie ja minä etsimme toistemme käsiä ja pusersimme niitä lujasti.

"Jim!" kuiskasi hän. "Aikovatko he ampua meidät?"

"Eivät toki -- eivät he meille pahaa tee!" vastasin vakuuttavasti, vaikka vakuutukseni oli enemmän teennäinen kuin todellinen. "Olen jo keksinyt, mitä he haluavat. Uutisia, tietoja. Parasta, Peggie, että kohta alun pitäen muistamme, että -- olemme tuon kirotun koplan kynsissä!"

"Murhakoplanko?" kysyi hän.

"Niin", vastasin. "Sama saki -- epäilemättä!"

"Mutta -- mutta hehän puhuvat kuin herrasmiehet", sopersi hän.

"Sen pahempi meille", sanoin. "Kun herrasmies muuttuu piruksi, niin se se vasta on oikea piru! Mutta -- auto pysähtyy."

Olimme saapuneet syvälle kohtaa kujaan, missä puut sitä tuuheasti varjostivat ja josta lähti sivutie metsän syvyyteen. Sinne auto kääntyi ja pysähtyi samassa. Ovellamme seisova mies aukaisi sen.

"Te ja neiti tulkaa ulos!" komensi hän samalla jyrkällä, mutta sivistyneen äänellä. "Ja neuvokaa neitiä olemaan pelkäämättä -- ei hänelle harmia tule eikä teillekään ja kuljettajalle, jos olette mukautuvia."

"Mukautuvia mihin, saako kysyä?" utelin minä astuessamme vaunusta.

Hän ei vastannut kysymykseeni. Sen sijaan hän kädellään viittasi määrättyyn paikkaan ja eleistä arvasimme tarkoituksen olevan, että asettuisimme siihen seisomaan, ja ylivoimaan alistuen asetuimmekin siihen. Sitten kääntyi joukon johtajalta näyttävä mies Walkeriin, joka toisten kahden käskystä oli laskeutunut maahan. Muutamin lyhyin, terävin lausein hän lausui hänelle määräyksen, jonka kuljettaja (jonka tähän mennessä arvasin olevan melko lailla pelästyneen ja hermostuneen) kiireesti pani täytäntöön ja josta oli seurauksena, että auto ainakin sillä hetkellä oli käyttökelvoton -- arvasin meidän olevan miten kuten pidätettyinä, ja ryöstäjämme eivät halunneet jättää mitään sattuman varaan. Ajattelin asemamme outoutta ja avuttomuutta sillaikaa kuin Walker pakkohommansa vuoksi itkien ja kuuluvasti nyyhkien pani käskyn täytäntöön. "Admiral's Folly" oli syrjäisen kukkulan harjalla monen kilometrin päässä kaikista asutuista paikoista; sinne pääsi vain muutamia harvoja kehnoja kujateitä pitkin, samanlaisia kuin juuri itse olimme pidättäjiemme käskystä ajaneet, eikä ollut vähimmälläkään tavalla todennäköistä, että kukaan sattuisi tulemaan sen läheisyyteen, sillä lähin ympäristö oli koskematonta, viidakkoista rämeseutua, ainoina asukkaina muutamia laihanruipeloja lampaita. Ainoa yhdysside meidän ja sivistyneen maailman välillä oli se tie, jolla meidät oli vangittu -- ja jolla luultavasti kylläkin oli liikettä; päivisin paljonkin, öillä vähemmän. Mutta... me olimme nyt runsaan kilometrin päässä siitä.

Walker sai valmiiksi vastenmielisen tehtävänsä -- varmaan hänen sydäntään kirveli pilatessaan rakkaan koneensa noiden roistojen käskystä -- ja johtaja viittasi häntä liittymään Peggien ja minun seuraan.

"Valmiina!" komensi hän kuin parahin harjoitusupseeri. "Eteenpäin kaikki, kujaa ylös, tuonne raunioille. Älköön yrittäkö kukaan teistä paeta, ei oikealle eikä vasemmalle. Mars!"