Part 11

"Luullakseni olitte oikeassa kaiken matkaa puhuessanne, neiti", huomautin minä vihdoin neiti Heppleen kääntyen. "Ja minä kai myöskin olen oikeassa, kun sanon, että paras on minun nyt ensimmäiseksi mennä lady Renardsmeren luo kertomaan kaikki, mitä olen teille tänä yönä kertonut, vai miten?"

"Tietenkin!" vastasivat he yhteen ääneen. "Muuta ette voi tehdä. Ja vielä -- heti paikalla!"

"Te siis tulette minun kanssani!" sanoin minä Peggieen kääntyen. "En siksi, että yksinkään pelkäisin käydä häneen käsiksi, mutta parempi on jonkun olla mukana -- siveellisenä tukena."

"En minä!" vastasi Peggie. Hän osoitti pöydän yli. "Neiti Hepple saa tulla teidän mukaanne! Hän on oikea henkilö -- juuri _omiaan_ siihen! Kun te olette sanottavanne sanonut, on neiti Hepplen osoitettava lady Renardsmerelle, mitä opetusta siitä on otettava. Ottakaa hänet!"

"Olisitteko niin hyvä, neiti?" kysyin minä.

"Lähden teidän mukaanne", vastasi neiti Hepple melkeinpä vilkkaasti. "Lähdemme paikalla aamiaisen jälkeen. Ja sillä välin, koska kello vasta on puoli neljä, arvelen minä, että menemme nukkumaan. Tulkaa minun mukaani, herra Cranage, vien teidät Siniseen Kamariin."

Nukuin hyvin loput yötä ainakin. Neiti Hepplen levollisuus ja tervejärkinen katsantokanta olivat jotenkin rohkaisseet mieltäni, eivätkä Holliment tai Quartervayne ensinkään unissani kummitelleet. Ja kun me kaikki kohtasimme toisemme aamiaisella kello yhdeksältä, olin lujasti päättänyt puhua suuni puhtaaksi lady Renardsmerelle -- neiti Hepplen avustamana -- ja saada hänet vakuutetuksi vaarasta, jonka alaisina olimme me kaikki, jotka jollakin tavalla olimme sekaantuneina tuon kauhean esineen -- olipahan mikä oli! -- varkauteen.

"Minkä vuoksi on nuo etsivät -- yksityisetsiviäkö lienevät vai muita -- toimitettu teidän kimppuunne?" kysyin minä Peggieltä, nähdessäni toisen heistä kulkevan Bradgettin seurassa pihan poikki. "Lady Renardsmeren päähänpistoa tietenkin?"

"Niinpä tietenkin!" vastasi hän. "Hän ei edes neuvotellut minun kanssani ensin -- lähetti vain ilmoituksen, että tästälähin tulisivat nuo kaksi miestä aina Derby-päivään asti oleskelemaan täällä, toinen vahdissa päivisin, toinen öisin, ja että Välkehtivää Rubiinia oli vartioitava yötä päivää."

"Pelänneekö hän jotakin häiriötä?" kysyin minä.

"Ties mitä pelännee tai ajatellee, tai mistä lie kysymys! Kyllä minä pidän huolta, ettei mitään häiriötä tapahdu! Voi taivas aivan kuin emme minä ja Bradgett lakkaamatta olisi pitäneet silmällä tammaa kuukausimääriä! Ei, minä en tiedä, mitä hänellä on mielessä. Mutta jotakin muuta minä tiedän."

"Mitä?"

Peggie alensi vaistomaisesti ääntänsä.

"Tiedän mitä puhutaan!" mutisi hän. "Ja Bradgett tietää. Lady Renardsmere tekee vedonlyöntejä Välkehtivästä Rubiinista rajattomasti! Aikoo sillä voittaa kokonaisen omaisuuden. Löytyy kuulemma tuskin ainoatakaan huomattavaa vedonlyöntiasiamiestä, jonka kanssa hän ei olisi asioissa. On kysymys suunnattomista summista -- kaikki aivan ennenkuulumatonta!"

"Mutta sanoittehan Välkehtivän Rubiinin aivan varmasti voittavan", sanoin minä.

"Olen siitä niin tuiki varma kuin yleensä kuolevainen voi olla varma jostakin asiasta!" vastasi hän nopeasti. "Jos vieläkin etevämpi löytyy, niin se tietysti voittaa, vaan en usko löytyvän! Uskon Välkehtivän Rubiinin voittavan aivan helposti -- viimeisen pennini löisin pöytään -- ei, sehän ei ole mitään -- tarkoitan, uskaltaisin kaikki, mitä minulla on, rahat, talot, maat siitä enkä milloinkaan hetkeäkään epäilisi. Mutta en aio löydä vetoa, ja --"

"Mitä?" kysyin minä hetken vaitiolon jälkeen.

"Monta on mutkaa matkassa!" sanoi hän päätään puistaen. "Milloinkaan ei voi lopulta olla aivan varma. Mitä minä sanon, pitää paikkansa siinä tapauksessa, että kaikki sujuu hyvin. Välkehtivä Rubiini voittaa Derbyn yhtä varmasti kuin minun nimeni on Peggie Manson."

"Jossa tapauksessa lady Renardsmere --"

"Korjaa taiteensa kokonaisen rahavuoren!" sanoi hän. "Omituinen nainen. Vaan muistakaa te molemmat olla pontevia tässä asiassa, teroittakaa hänelle sen vaarallisuutta!"

"Olen iloinen siitä, että neiti Hepple lähtee mukaani", sanoin minä. "Vaikka iloinen ei ole oikea sana! Olen äärettömän kiitollinen -- ja mieleni on keventynyt. Lady Renardsmere ei ole sellainen henkilö, johon on helppo käydä käsiksi tämäntapaisessa omituisessa asiassa."

Kohta neiti Hepple ja minä lähdimme matkaan. Keskustelimme lady Renardsmerestä kulkiessamme laakson poikki kartanoa kohden.

"On eräs erikoinen lady Renardsmereä koskeva asia, josta teidän pitäisi olla selvillä tässä tapauksessa, herra Cranage", sanoi kumppanini, kun lähestyimme tiluksia. "Kerroin teille varhain tänä aamuna, että minun käsitykseni mukaan joku jalokivi on kaiken tämän pohjana ja että lady Renardsmere epäilemättä sai sen Neamorelta. Nyt kerron teille jotakin, mikä on yleisesti tunnettua -- lady Renardsmere on jalokivien suhteen taikauskoinen! Ja jos hän on saanut sen käsiinsä ja hänellä on sen suhteen joku merkillinen taikausko, niin saa siihen yritykseen panna taivaat ja maat liikkeelle, mutta irti ei sitä häneltä mikään saa!"

"Eikö edes murhan pelko?" huudahdin minä.

"Tuskinpa hän tietää, mitä pelko onkaan", sanoi neiti Hepple. "Hän on kerrassaan välinpitämätön kaikista sentapaisista asioista. Mutta voisittehan -- käyttääkseni tavallista lausepartta -- kasata tulisia hiiliä hänen päällensä, kertomalla hänelle kaikki, mitä näitte Lontoossa."

Tapasimme lady Renardsmeren toimistossaan. Hän näytti hyvin hämmästyneeltä nähdessään neiti Hepplen, mutta kun viipymättä selitin hänelle, että neiti Hepple oli tullut sinne minun erikoisesta pyynnöstäni puhuakseen hänelle minun puolestani, tuli hän tavattoman ystävälliseksi, osoittautuen ei ainoastaan halukkaaksi, vaan vieläpä uteliaaksikin tietämään, mistä oli kysymys.

"Sulkekaa ovi sitten, Cranage, ja istukaa molemmat ja käykää asiaan!" sanoi hän. "Olin aikeissa lähteä maata kaivamaan, vaan saatan odottaa. Mistä on kysymys, nuori mies?"

Kerroin hänelle. Siihen meni täsmälleen tunti ja kaksikymmentä minuuttia -- kellon mukaan. Hän käyttäytyi mainiosti. Siinä vieressä oli savukelaatikko -- väkeviä, mustia pötkyjä, joita hän tuotti jostakin ulkomailta, ja niitä hän poltti toisen toisensa jälkeen, tarkkaavasti kuunnellen. Ja kun olin lopettanut, nyökkäsi hän, aivan kuin hyväksyvästi.

"Hyvin kerrottu, nuori mies!" sanoi hän. "Näppärästi, täsmällisesti, lyhyesti, hyvässä järjestyksessä -- en muuta tiedä, paitsi että teidän olisi pitänyt ruveta asianajajaksi. Otamme sen asian vielä puheeksi, Cranage, sillä te olette vielä lapsi. Mutta mitä tahdotte minun nyt siis sanovan teille?"

En kuolemakseni tietänyt, kun siitä tuli kysymys, mitä oikeastaan tahdoin hänen sanovan.

"Minä -- minä tahdoin vain, että tietäisitte kaikki, lady Renardsmere", änkytin.

"No, nyt minä siis tiedän", sanoi hän. "Eikä minulla ole mitään vastaan kertoa, että ostin jotakin noilta kolmelta mieheltä, uskoen, että heillä oli oikeus myydä se."

"Mitä se oli?" kysyin minä ajattelemattomasti.

"Se on minun asiani, nuori mies!" vastasi hän. "Saatan olla yhtä salaperäinen kuin tuo teidän herra Chenginnekin siinä kohden. En aio kertoa sitä kelle hyvänsä!"

"Siinä tapauksessa", sanoin minä, "hakevat nämä kaverit -- sillä niitä täytyy olla useampia, tuo Chuh Sin keskipisteenä ja yllyttäjänä -- hakevat he jok'ainoan meistä käsiinsä, lady Renardsmere, jotka olemme olleet kerran tekemisissä tuon jutun kanssa, ja silloinhan saamme kaikki olla valmiit siihen, että kurkkumme katkaistaan".

"Hupaisaa kuulla!" sanoi hän ivallisesti naurahtaen. "Mutta minuun tuo ei tehoo! Minä en pelkää!"

"Minä pelkään hirveästi!" vastasin painokkaasti. "Enkä myöskään häpeä sitä tunnustaa! Jos olisitte nähnyt, mitä minä olen, lady Renardsmere, niin luullakseni viskaisitte tuon esineen, olkoon vaikka mikä, lähimpään ojaan!"

Hän hymyili omituiseen julmaan tapaansa ja katsahti seuralaiseeni, joka tähän asti oli pysynyt äänetönnä.

"Jos noudattaisin neuvoanne, nuori mies", sanoi hän, "niin katkaisisivat he kurkkuni vain saadakseen minut ilmaisemaan, mihin ojaan sen viskasin! Mutta asiasta toiseen -- mitä on neiti Hepplellä sanottavaa siihen? Te kuulutte erikoisen järkeviin naisiin, neiti Hepple, eikö niin?"

"Haluaisin puhua muutaman sanan teidän kanssanne kahden kesken, lady Renardsmere", sanoi neiti Hepple. "Olen varma siitä, että herra Cranage ei pane sitä pahaksensa -- me olemme jo siksi tutut."

Minä jätin heidät kahden kesken ja lähdin parvekkeelle. Neiti Hepple viipyi lady Renardsmeren luona pitkän aikaa. Kun hän tuli ulos, katsahti hän minuun rohkaisevasti.

"Me keskustelimme asiasta", sanoi hän. "Luullakseni hän kykenee järjestämään kaikki -- tyydyttävästi. Teidän sijassanne en sanoisi enkä tekisi mitään enempää. Antakaa poliisien noudattaa omia menettelytapojaan -- pysykää te rauhassa. Älkää olko huolissanne. Hän ei ole missään vaarassa! Antakaa asiain mennä menojaan -- niin kuin tähänkin asti."

Hän lähti matkoihinsa, -- vieläkin rohkaisevasti nyökäten. Lady Renardsmere tuli ulos.

"Ettekö sanonut poliisille sanaakaan minusta, Cranage?" sanoi hän. "Ettehän? Se oli oikein, nuori mies! No niin, ruvetkaa siis toimeenne taas. Ei se ainakaan teidän asianne ole."

Ryhdyin tavanmukaisiin hommiini -- vaikka ei työ oikein käynyt. Kolme päivää kului. Ei mitään tapahtunut. Mutta kun neljäntenä aamuna kotiinpaluuni jälkeen aukaisin sanomalehden, näin, että Neamore oli murhattu Kensington-tarhassa, keskellä kirkasta päivää, noin kello kolme edellisenä iltapäivänä.

NELJÄSTOISTA LUKU

Kolmas murha

Renardsmere Housen syrjäisen aseman vuoksi tulivat päivän sanomalehdet harvoin ennen puoltapäivää perille. Sinä aamuna ne olivat vähän myöhästyneet, ja niiden saapuessa oli lady Renardsmere lähtenyt ulos -- Mansonin huvilaan ponivaljakollaan. Siinä siis istuin, sanomalehdet hirveine uutisineen edessäni, eikä ketään lähellä, jonka kanssa olisin voinut keskustella asiasta, ja ihmetellen mitä tämän jälkeen tapahtuisi.

Tuo oli kolmas murha viikon kuluessa. Vieläköhän seuraisi neljäs?

Asiasta ei ollut pitkälti lehdessä. Lady Renardsmere tilasi kolme tavallista jokapäiväistä sanomalehteä ja pari urheilulehteä; uutiset olivat lehdissä niin toistensa kaltaiset, että päätin niiden olevan lähtöisin samasta uutistoimistosta; tosiaankin, sanamuoto niissä jokaisessa oli samanlainen:

"Harvinaisen rohkea murha, joka näyttää olevan läheistä sukua äskettäin Maida Valessa ja St. Katherine-telakan läheisyydessä tapahtuneille murhille, tehtiin noin kello kolmelta eilen iltapäivällä Kensington-tarhassa. Uhri on tunnettu asioitsija Percy Neamoreksi, Ashmore-tien varrelta Paddingtonista. Herra Neamoren kimppuun on nähtävästi hyökätty eräässä puiston syrjäosassa ja isketty hänet kuoliaaksi. Hänen vaatteensa on tutkittu ja revitty palasiksi jo yllämainituista kahdesta murhasta tunnetulla tavalla; ja että murhaajan tai murhaajien vaikuttimena oli jonkun esineen etsiminen eikä rahan tai arvotavarain ryöstäminen, todistaa se seikka, että kuolleelta mieheltä tavattiin huomattava määrä Englannin pankin seteleitä, muutamia hienoja timanttisormuksia ja kultakello perineen. Mikäli poliisin tietoon on tullut, ei kukaan ole nähnyt edes hyökkäystä tai tappelua, eikä tällä hetkellä ole mitään johtolankaa. Selvästikin on tämä kolmas järjestyksessä siinä murhasarjassa, joka alkoi tuon Hollimentin murhalla Blomfield-tiellä viikko sitten. Scotland Yardin miehet ovat tarmokkaasti toimessa, mutta sikäläiset viranomaiset osoittautuvat tavattoman pidättyväisiksi."

Luin uutisen monta kertaa tuijottaen siihen kuin lumottuna. Päässäni jyskytti, ja kerta kerralta, yhä uudelleen ja uudelleen, toistui mielessäni kysymys -- kuka sitten? -- kuka sitten? -- kuka sitten? Seikka oli sellainen, että hermoni olivat pilalla, eikä ollut siis mikään ihme, että rajusti hätkähdin, kun ovelleni äkkiä koputettiin.

Eräs palvelija astui sisään. Hän katsoi minua uteliaasti sivustapäin.

"Kaksi herraa tahtoo tavata teitä, sir", ilmoitti hän. "He eivät halua ilmoittaa nimeään -- toinen sanoi, että tunnette hänet, kun näette."

Kiiruhdin ulos. Jifferdene -- kuten jo olin arvannutkin. Hänen seurassaan oli toinen mies, outo kyllä, mutta arvatenkin Jifferdenen virkatovereita.

"Käykää sisään!" sanoin minä ja vein heidät huoneeseeni ja käskin istumaan tuoleille kirjoituspöytäni viereen, jolla yksi sanomalehdistä oli levällään. Osoitin suurin kirjaimin ilmoitettua murhaa. "Olen lukenut tuon!" huomautin nyökäten Jifferdenelle. "Se oli kolmas! Hyvä Jumala! -- kuinka kauan tuota jatkuu?"

Vastaamatta tähän hän viittasi kumppaniinsa.

"Ystäväni ja virkatoverini salapoliisi-kersantti Beacher", sanoi hän.

Beacher ja minä vaihdoimme tervehdyksiä. Mutta Beacher ei herättänyt mielenkiintoani -- juuri sillä hetkellä, ja minä käännyin Jifferdeneen.

"Mikä teidät on tänne tuonut!" kysyin minä luultavasti hyvin valittavalla äänellä. "Luulin, ettei minua tarvittaisi ennenkuin --"

"Mutta enhän ole sanonut, että tarvitsen teitä!" keskeytti hän hyväntuulisena. "Älkää kiihtykö, herra Cranage -- se ei ole hyväksi. Olette vähän hermostunut, ettekö olekin?"

"Kukapa ei olisi?" vastasin minä. "Kaiken jälkeen -- ja nyt vielä tämä --"

"Niin, niin, ei sitä ikuisesti voi jatkua!" sanoi hän filosofisesti, "mutta kuulkaa -- onko lady Renardsmere jossakin tässä lähellä?"

"Ei ole!" sanoin minä. "Lady Renardsmere on lähtenyt Chilvertonin nummelle, neiti Mansonin hevoshoitolaan. En tiedä, milloin hän palaa. Ehkä on hän päivällisellä siellä. Mutta -- mitä te hänestä?"

"Hänestä juuri on kysymys!" vastasi Jifferdene kylmästi. "Sitä varten olemme tulleet kaupungista tänne. Meidän on tavattava lady Renardsmere, vaikka meidän pitäisi odottaa koko iltapäivä häntä."

"Miksi?" tiedustelin minä.

"Koska hänen nimensä on sekaantunut tuohon juttuun", vastasi hän viipymättä. "Juuri siksi!"

"Miten on hänen nimensä siihen sekaantunut?" kysyin minä, "ja mistä lähtien?"

"Kerronpa teille", sanoi hän. "Ei ollut mitään vaivaa tuon miehen tuntemisessa, Neamoren nimittäin -- sillä hänellä oli käyntikortit taskussaan, ja hänen henkilöllisyytensä todistettiinkin puolisen tuntia sen jälkeen kun hänet oli löydetty. Siten hänen nimensä, kuten näette, ehti iltalehtiin. No niin, myöhään eilen illalla tuli päätoimistoomme eräs herrasmies -- suuren maailman mies, joka hyvin tuntee West Endin -- ja antoi meille kummallisia tietoja. Hän kertoi noin viikko sitten eräänä päivänä syöneensä päivällistä Ritzissä ja nähneensä Neamoren, jonka hän tunsi kilpa-ajoasiamieheksi pienessä mittakaavassa, syövän päivällistä lady Renardsmeren ja kahden muun miehen seurassa, jotka hänen kuvauksensa mukaan luultavasti ovat olleet Holliment ja Quartervayne. Omituista seuraa hänen armolleen, vai mitä, herra Cranage?"

"Tiedätte aivan hyvin, että kilpa-ajoasioissa joutuu omituiseen seuraan", sanoin minä. "Lady Renardsmere on hevostenomistaja, kuten tiedätte, ja hänellä on luultavasti liikeasioita näiden miesten kanssa."

"Joista joka ainoa ukkeli sen jälkeen on surmattu!" huomautti hän katsoen tiukasti kumppaniinsa. "Niinpä niin, herra Cranage! Mutta me tahdomme tietää, mitä lady Renardsmere tiesi Neamoresta ja mitä tekemistä hänellä oli Ritzissä tämän ja niiden molempien muiden kanssa -- me tahdomme tietää kaikki!"

"Lady Renardsmere on hyvin ylpeä ja omavaltainen nainen", sanoin minä. "Todennäköisesti hän käskee teidän pitää huolta omista asioistanne! Jos hänellä oli asioita -- kilpa-ajoasioita -- heidän kanssaan, niin miks'ei hän voinut syödä aamiaista noiden kolmen miehen seurassa? Mitä se siihen kuuluu, että heidät myöhemmin murhattiin? Luultavasti myönnätte, että semmoinenkin asia, kuin sattuma, on olemassa?"

"En ole ollut sen kanssa missään tekemisissä virkaurallani!" vastasi hän ivallisesti. "Joka tapauksessa luulen, että lady Renardsmere voi kertoa meille jonkun verran. Odotamme häntä ainakin. Kieltämätön tosiasia on, että hän tunsi Neamoren. Ja Neamore on surmattu!"

"Otaksun teidän tuntevan kaikki yksityiskohdat?" tiedustelin minä. "Tuota -- olisiko se noiden toisten tapausten kaltainen?"

"Sekä oli että ei ollut", vastasi Jifferdene. "Mitä tulee tyyneyteen, kylmäverisyyteen ja julkeaan rohkeuteen, jolla murha suoritettiin, luulen sen olevan vertaistaan vailla! Beacher ja minä keskustelimme siitä tullessamme tänne ja olimme yksimieliset siitä, ettemme milloinkaan ennen ole sellaista kuulleet. Kirkkaalla päivällä!"

"Ja julkisessa puistossa vielä!" mutisi Beacher. "Kensington-tarhassa! Kuulostaa uskomattomalta! Ja kuitenkin -- se tapahtui! Siitä ei pääse mihinkään!"

"Miten se kävi?" kysyin minä.

Jifferdene asettui mukavampaan asentoon nojatuolissaan.

"No niin", sanoi hän, "tietysti tunnette Kensington-tarhan? Tiedättekö, missä Lancaster-kadun sisäänkäytävä on, kukkulan puolella, lähellä suihkukaivoja? Tiedätte kaikki hyvin, niinkö? -- No hyvä, tiedätte siis, että Lancaster-kadun ja Pyöreän Lammikon välillä on polku ja ajoteitä ja niiden välissä ruohokenttiä, puita ja siellä täällä pensasryhmiä. Tiedätte kai myös, että siellä on tuoleja puitten alla ja muualla, muutaman kolikon maksusta käytettäviksi --"

"Tunnen Kensington-tarhan kaikkineen niin hyvin kuin kukaan konsanaan!" keskeytin minä. "Asuin tavallisesti aivan sen läheisyydessä."

"Hyvä", jatkoi hän, "se tekee asiat yksinkertaisemmiksi. Noin kaksikymmentä minuuttia yli kolmen meni eräs mies, joka oli kokoomassa maksua tuoleista, ruohokentän poikki, joka on Lancaster-kadun ja Pyöreän Lammikon puolivälissä, kun hän näki erään miehen istuvan omituisessa asennossa erään pyökkipuun juurella -- joka kuuluu pieneen rauhallisessa paikassa olevaan puuryhmään. Asento oli niin omituinen -- mies istui kuin pönkitettynä runkoa vastaan, kädet levällään -- että hän meni hänen luokseen. Hän näki heti paikalla, että mies oli kuollut, ja riensi apua hakemaan. Saapuessaan poliisit ensin luulivat sitä itsemurhaksi, mutta kohta he näkivät, että olikin kysymyksessä murha. Kuolleen miehen liivintaskusta löydetty käyntikorttikotelo ilmaisi, kuka hän oli -- mutta muutaman minuutin kuluttua tuli se seikka vielä lähemmin ja tarkemmin määritellyksi. Ennenkuin poliisit ennättivät siirtää ruumista mihinkään, ilmestyi näyttämölle nuori nainen, joka sanoi kuolleen miehen olleen hänen ystävänsä, että he olivat sopineet kohtauksesta täällä puistossa kello neljältä, ja ilmoitti hänen nimensä, osoitteensa ja ammattinsa. Ei siis tietenkään ole mitään epäilystä hänen henkilöllisyydestään. Ja saatan kertoa teille, herra Cranage, että eilen illalla hain käsiini Warrington-hotellin isännän Maida Valesta, ja hän todensi hänet siksi nuoreksi mieheksi, joka oli ollut hänen talossaan Hollimentin kanssa. Eikä siitäkään ole mitään epäilystä, että Neamore, Holliment ja Quartervayne pari päivää aikaisemmin olivat olleet lady Renardsmeren seurassa Ritz-hotellissa."

"Kertokaa hänelle, mistä toisestakin syystä tahdomme tavata lady Renardsmereä", ehdotti Beacher, joka näytti vähäpuheiselta mieheltä.

"Aivan niin!" vastasi Jifferdene. Hän katsahti oveen, aivan kuin varmistuakseen siitä, että se oli suljettuna, ja kääntyi minuun viitaten tutunomaiseen tapaansa. "Tiedättehän, herra Cranage, että noissa molemmissa muissa tapauksissa oli eräitä yhtäläisiä piirteitä. No niin, tässä ne taas esiintyvät! Tällä kertaa he kuitenkin, kuten Quartervaynenkin tapauksessa, olivat ottaneet kaiken kovan rahan, kullan ja hopean, mitä Neamorella oli mukanaan. Mutta olivat jättäneet koskematta useita satoja puntia sisältävän setelitukon, kultakellon perineen, kaksi tai kolme timanttisormusta ja timanttisen rintaneulan -- hän oli komeasti puettu, tuo miesparka! Ja että he olivat olleet etsimässä jotakin, todistaa se seikka, että olivat repineet hänen takkinsa olkapäiltä aivan riekaleiksi -- ja niin edespäin, kuten noissa toisissakin tapauksissa. Kuitenkin arvelemme, että he tällä kertaa ovat löytäneet jotakin."

"Niinkö?" huudahdin minä.

"Niin arvelemme", vastasi hän. "Nurmikolta, aivan vierestä, löytyi sametilla sisustettu nahkakotelo tyhjänä. Se oli nähtävästi sisältänyt jotakin, jonka murhaaja oli ottanut talteensa, ennen kuin heitti kotelon menemään. Ja taskukirjakin, aika iso kapine, löytyi siitä viereltä, myöskin tyhjänä. Nyt sanoo tuo nuori nainen, joka tuli sinne ja tunsi Neamoren hyvin, että vainajalla aina oli iso joukko papereita siinä taskukirjassa -- oikeastaan se olikin paremmin kirjesäiliö kuin taskukirja. Hän sanoo usein nähneensä Neamoren ottavan sen esiin ja tutkivan siinä olleita papereita ja että se aina oli niitä pullollaan. No, siitä ei löytynyt ainoatakaan paperia eikä muualta myöskään. He olivat vieneet kaikki!"

"Entä sitten?" sanoin minä, kun hän pysähtyi katsoen merkitsevästi minuun. "Mikä on teidän ajatuksenne siitä, Jifferdene?"

"Meistä näyttää sangen todennäköiseltä, koska tiedämme sen tosiasian, että lady Renardsmere epäilemättä tunsi Neamoren, että nuo kaverit, keitä lienevätkin, ovat saaneet hänen nimensä ja osoitteensa noista varastetuista papereista", vastasi hän. "Paitsi että haluamme joitakin tietoja lady Renardsmereltä, tahdomme siis varoittaa häntä. Tämä kopla, herra Cranage, ei ilmeisestikään pysähdy mihinkään -- ennen kuin olemme saaneet ne käsiimme!"

"Ehkä herra Cranage voi kertoa meille jotakin lady Renardsmerestä ja Neamoresta?" huomautti Beacher, katsahtaen kysyvästi minuun. "Otaksun hänen tietävän --"

"Unohdatte -- tai ette kai tiedä -- että olen ollut lady Renardsmeren palveluksessa vain lyhyen aikaa", vastasin minä, entistä päättäväisempänä olla ilmaisematta mitään. "Teidän on kysyttävä häneltä."

"Lujaluontoinen henkilö, eikö niin?" tiedusteli Jifferdene. "Niin olen kuullut. Ja vähän omituinen lisäksi, senkin olen kuullut. Mutta -- kuultava hänen on meitä, eikö niin, Beacher?"

"Varmasti!" sanoi Beacher vakaumuksella. "Selvä seikka!"

Samassa lady Renardsmere palasi kotiin. Minä jätin salapoliisit huoneeseeni ja menin hänen luokseen. Hän nosti kätensä pystyyn heti kun näki minut.

"Tiedän kaikki, Cranage!" huudahti hän. "Näin sanomalehden Peggie Mansonin luona. Enkä aio ruveta asiasta keskustelemaan! Olette turvassa täällä, ja --"

"Siitä ei ole kysymys, lady Renardsmere, enkä aikonut puhua teille mitään omasta turvallisuudestani", vastasin, minä melkein loukkaantuneena hänen puhetavastaan.

"Koetan itse pitää huolta turvallisuudestani, mikäli voin, ainakin. Mutta sen vuoksi en tullut tänne. Minun huoneessani odottaa kaksi miestä saadakseen tavata teitä."

Vanhan rouvan kasvot vetäytyivät pahaenteisiin ryppyihin. "Miehiä! Minua tapaamassa!" huudahti hän. "Mitä miehiä?"

"Scotland Yardin miehiä -- salapoliiseja", vastasin minä jyrkästi ja pidin häntä tarkasti silmällä. "Tunnen toisen, salapoliisi-kersantti Jifferdenen."

"Mitä he minusta tahtovat?" kysyi hän vihaisesti. "Kuka heidät tänne lähetti? Ettehän te ole kertonut mitään Cranage? Sanoittehan joku päivä sitten, ettette ollut! Tiedättekö, mitä tarkoitan? -- sitä, että Neamore kävi täällä. Ettehän ole maininnut siitä mitään -- tai minusta -- yhdellekään noista ihmisistä?"

"En ole sanonut sanaakaan teistä tai Neamoresta kenellekään heistä, lady Renardsmere!" vastasin minä. "Sanoinhan teille, etten ole. Luullakseni johtuu heidän käyntinsä -- sen mukaan kuin he minulle ovat kertoneet -- eilisestä tapahtumasta, Neamoren murhasta. He tietävät jotakin. He tietävät esimerkiksi", jatkoin minä katsoen häntä tarkasti, "että te söitte aamiaista Neamoren, Quartervaynen ja Hollimentin seurassa Ritz-hotellissa noin viikko sitten".

Se tepsi. Hän tuijotti minuun tuskin korviaan uskoen kokonaisen minuutin.

"Miten he sen tietävät?" huudahti hän.

"Luullakseni aika monet ihmiset tuntevat teidät, lady Renardsmere", sanoin minä; "teidän kaupunkitalonne Park Lanella ei ole hyvinkään kaukana Ritz-hotellista. Minä arvelen, että joku, joka tuntee teidät, näki teidät Ritzissä näiden miesten seurassa, ja kun sitten Neamoren murhan jälkeen eilen alettiin toimittaa tiedusteluja, kertoi hän sen salapoliiseille! Sellaiset asiat tulevat ilmi."

Äkkiä hän kohotti kätensä ja osoitti ovea, jonka minä olin jättänyt vähän raolleen.